torstai 29. syyskuuta 2016

Karkaileva inspiraatio ja kännikana

Tuijottelen ulos kirjoitushuoneeni ikkunasta ja yritän kalastella taivaan sinen seasta inspiraatiota tähän päivitykseen. Oikeastaan tekisi mieli mennä ulos aurinkoon, rapsutella koiria ja neuloa. Kuopia vähän kukkapenkkiä ja istuttaa ruukussa esikasvanut passionköynnös jonnekin sopivaan paikkaan. Miksi en tee sitä? Olenhan vapaa ja päätän itse tekemisistäni ja missä aikataulussa ne teen. Kukaan ei velvoita kirjoittamaan blogia, varsinkaan ilman aihetta.

Ei, paitsi kun tiedän tilastoista että kävijöitä on päivittäin ja tiedän että joillekin aurinkoiset kuulumiset täältä kaukaa ovat viikon piristys. Kyllä se vähän velvoittaa.

Takki on kai vähän tyhjä. Täytin viime viikolla vuosia, ensimmäinen numero vaihtui ja toiseksi tuli nolla. Löysin naamasta heti läjän ryppyjä lisää, missä lie piileskelleet tähän asti, ikänäköisen näkö kun on armeliaan valikoiva. Sydänkin rytisteli yöllä pitkästä aikaa ja kauan odottamanani syntymäpäivänä olin niin väsynyt, että lounaan jälkeen piti käydä pitkäkseen suunnitellun valokuvausretken sijaan. Ikä heitti märän rätin silmille ja laulaa lällätti.

Illalla sentään lähdimme ulos syömään, kahdestaan. Se olikin ensimmäinen kerta neljään vuoteen. Olin jo unohtanut miltä tuntuu keskustella kaksistaan ja odottaa valmista ruokaa pöytään viiniä siemaillen. Se on kuulkaa luksusta!

Lauantaina kylään tuli muutama suomalaisystävä. Kieltäydyin pitämästä niitä syntymäpäiväjuhlina, tein silti suklaakakun ja pistin päälle muun kuin arkimekon. Istuimme ja keskustelimme ja söimme pihalla hämärän tuloon saakka, varttia vieraiden lähdön jälkeen alkoi sataa kaatamalla. Aika loistava ajoitus.

Katson taas ikkunasta ulos ja yritän saada inspiraation hännänpäästä kiinni, kuten viime viikolla kahmaisin karanneen kanan pyrstöstä vaikka se yritti pyristellä pakoon. Vanharouva oli aamuvarhain lämmittänyt itselleen leipämössöä ja jätti sen syömättä. Vein sen kanoille, ihmettelin vain vahvaa hiivan hajua. Kun loppupäivästä menin viemään lisää ruokaa, oli yksi kanoista ottanut siivet alleen ja lentänyt aitauksesta pois ja muut juoksivat ympäriinsä kuin päättömät. Löytyihän se karkulainen, ei ollut ehtinyt maissipellon sokkeloihin vielä.

Illalla kopatessani jääkaapista valkoviinitölkkiä ruuanlaittoon totesin, että se on melkein samanlainen kuin vieressä nököttänyt maitotölkki. Vihreitä molemmat. Päässäni välähti hoksauksen kirkas valo. Vanharouva oli varmaan maidon sijasta laittanut leivän sekaan valkoviiniä. Ilmankos se ei ollut maistunut hänelle, mutta maistui kyllä kanoille. Niistä tuli kännikanoja.

Seuraavana päivänä ne olivat aika hiljaisia. Kai niiden pieniä kananaivoja kivisti.

En saa inspiraatiosta nyt otetta, joten lähden pihalle kuopsuttamaan kukkapenkkiä tai neulomaan joululahjasukkaa tai tekemään jotain yleishyödyllistä. Jutun kuvituksena tällä kertaa heinäsirkka. Näitä singahtelee nyt pitkin poikin kun kävelen traktoripolulla hakemassa kanoille apilaa. Ja pihalla.

Mukavaa alkavaa viikonloppua, rakkaat lukijat!

tiistai 13. syyskuuta 2016

Serkkuja siellä, serkkuja täällä

Viime päivityksessä liikuimme aika syvissä vesissä, joten kevennetäänpä vähän tunnelmia sillä se sopii niin mainiosti tämän päivän ilmaan. Yöllä satoi pitkään ja hartaasti, ensimmäisen kerran kunnolla sitten kesäkuun alun. Aamulla taivas kuitenkin selkeni kirpakan pohjoistuulen myötä, ja ilma on nyt raikas ja pölyistä puhdas. Aaah!

Sateen huuhdeltua pölyt pois tietää se kuitenkin yhtä ikävää asiaa: en voi enää millään tekosyyllä lykätä ikkunoiden pesua. Nyt niistä tosin näkee jopa läpi, mutta kesäiset kärpäsenkakat olisi hyvä kuitenkin putsata pois. Ei vaan oikein nappaa tämä inhokkihommien listaykkönen. Mieluummin putsaisin vaikka talon kaikki kolme kylpyhuonetta, mutta kun se tuli tehtyä viimeksi lauantaina, niin ei nyt taas kehtaa. Kun toisilla on personal trainerit kuntoilun harrastamiseen, niin minä tarvitsisin sellaisen ikkunoiden pesemiseen.  Tiedän, aloittamisen kynnys on se korkein. Pitäisi ehkä huijata itseään: ”pesenpäs nyt vain tuon viiruisimman ikkunan tuosta ja loput sitten joku toinen päivä”, ja vauhtiin päästyäni en enää osaisikaan lopettaa. Niin on käynyt aiemminkin.

Ei kymmenkunta pari-ikkunaa ja kolme lasiovea mikään ylivoimainen urakka ole, varsinkin kun tuplaikkunoita ei tarvitse avata ja niiden ristikotkin on kätevästi laitettu lasien väliin eivätkä ne ikkunat ole edes isoja kun tämähän on vanha maalaistalo ja ikkuna-aukot on puhkottu puolimetriseen kiviseinään. Kyllähän minä vielä ne ikkunat pesisinkin, mutta ne karmit... ja kiviset ikkunalaudat sisä- ja ulkopuolella... ja ikkunoiden ympärykset. Äääh!

Sillä välin kun yritän psyykata itseäni tähän ikävään mutta tarpeelliseen askareeseen, voin tarinoida jotain muuta. Voin kertoa esimerkiksi siitä, miten eräänä päivänä paikalle tupsahti mies, joka kertoi olevansa sukua, ”serkku”, primo. Portugalin kielessähän ja kulttuurissa serkku on paljon laajempi käsite kuin suomessa ja Suomessa. Carlosilla on vain yksi setä eikä yhtään tätiä tai enoa, mutta serkkuja putkahtelee silti vastaan joka kadunkulmassa. Serkuksi käy kutakuinkin kuka vaan joka on edes kaukaista sukua.

Tehdessämme kolme vuotta sitten talossa remonttia kävimme kahvilla paikallisessa kahvilassa. Sen omistaja tuli kertomaan olevansa Carlosin serkku. Selitti vielä mitä kautta. Ihmeellistä oli tietenkin se, mistä hän Carlosin tunsi. Olimmehan paikalla ensimmäistä kertaa.

Muutama päivä sitten olimme toisessa kahvilassa, ja samaan pöytään istahti isokokoinen mies, joka näytti tutulta. Muistin myöhemmin, että kävin kerran ihmettelemässä lypsyrobottia hänen navetassaan ja sain hänen vaimoltaan kurpitsan, josta tein ylimakeaa hilloa. No, kahvilasta lähdettyämme Carlos kertoi miehen olevan hänen serkkunsa. Ajoimme sillä hetkellä kahden kylän välistä tietä pitkin. ”Tuossa talossa ja tuossa asuu äidin serkkuja”, Carlos mainitsi. Heistä joku olikin juuri ojentamassa isoa kurpitsaa portin yli jollekulle toiselle. Pari päivää myöhemmin kävimme maatalousmessuille. Arvasitte oikein: lisää serkkuja käveli vastaan. Välistä ennen kuin Carlos ehtii sanoa, kysyn jo valmiiksi: ”É o teu primo, onko hän serkkusi?” Jos pitäisi laskea kaikki serkut jotka olen tässä neljän vuoden aikana ohimennenkin nähnyt, eivät riittäisi sormet eivätkä varpaatkaan.

Sen sijaan vanhanrouvan muistisairas serkku, joka ennen kävi aina lauantaisin kyläilemässä täällä, tuskin enää tulee. Häntä etsittiin yhtenä aamuna, kun hän ei ollut valmiina odottamassa vanhainkodin päiväkerhon kuljetusta. Vanhus löytyi lopulta muutaman kilometrin päästä, naapurikylästä, kävelemässä pitkin maantietä pyjamaisillaan. Nyt hän ei enää siis pärjää yksin kotona.

Vanhallerouvalle tämä on tietenkin surullista, sillä muistisairaastakin serkusta oli seuraa sen kerran viikossa. Siksi eräänä päivänä paikalle tupsahtanut tuntematon serkku oli varsin tervetullut kyläilemään, ja vanhukset tarinoivat pitkään. Mies kertoi kasvaneensa tässä talossa kasvattilapsena (vaikka on oikeastikin sukua isoisien kautta) karattuaan omien vanhempiensa luota. Ennen vanhaan täällä oli väkeä paljon enemmän. Mieheltä puuttui toinen silmä ja kuulo toisesta korvasta, mutta silti tämä varmaan jo yhdeksääkymppiä kolkutteleva sitkeä sissi pyöräili tänne naapurikylältä.

Oikeastaan, nyt kun ajattelen häntä ja vähän muitakin, niin turhaan minä kitisen jostain ikkunanpesusta. Sen kun otan ja pesen ne. 

Heti huomenna, amanhã. Tai ylihuomenna, depois de amanhã.


Kuvissa ikkunoita eri puolilta Portugalia. 


perjantai 2. syyskuuta 2016

Aaltoilua


Elämä on aalto. Se kulkee osana valtavaa, ääretöntä kokonaisuutta ylös, alas, ylös, alas, harjalla ollessaan näkee horisonttiin, pohjalle painuttuaan pyrkii taas ylös, pian, viipymättä, koska aallonpohjassa ei ole hyvä olla. Rinnalla kulkee muita aaltoja, ne sivuavat toisiaan, koskettavat, jatkavat matkaansa, ehkä unohtavat, ehkä muistavat. Osan ollessa harjalla on muiden oltava alhossa, sillä elämä, kuten meri, on harvoin tyyni. Se ei kuulu sen luonteeseen. Sen kuuluu olla liikkeessä, se ei voi jäädä paikoilleen. 

Jotkut aallot karkaavat kauemmas. Sinne, missä valtameret yhtyvät, sillä meriä ei voi erottaa toisistaan, niillä ei ole alkua, ei loppua, ei päätepistettä. Ne koostuvat miljoonista, miljoonista, miljoonista aalloista, mahtavista mainingeista, liplattavista laineista, tutisuttavista tyrskyistä. Yksi aalto ei tee merta, aalto yksin ei kulje minnekään, se tarvitsee muita, ne tarvitsevat toisiaan. 

Nämä kauemmas kantautuneet aallot kulkevat joskus muiden vieminä, ne sekoittuvat joukkoon, sulautuvat, sopeutuvat, mutta ovat silti sisimmässään vähän erilaisia, muualta tulleita. Ne katselevat kaikkea toisin silmin, huomaavat sen mikä muilta, ikänsä sillä merellä kelluneilta aalloilta jää huomaamatta, imevät siitä kaikesta vaikutteita ja voimaa. Ne yrittävät sulautua massaan, liittyä osaksi kokonaisuutta, silti kantavat mukanaan viestin sieltä mistä ovat tulleet. Ne ovat niitä erilaisia aaltoja, niitä, jotka kurkkivat harjalla ollessaan horisonttiin nähdäkseen mikä siellä odottaa; niitä, jotka kurkottavat kohti aurinkoa; niitä, jotka asettavat itselleen päämääriä ja pyrkivät niihin parhaansa mukaan.

Aikansa merellä kuljettuaan aalto lähestyy vääjäämättä rantaa. Jotkut aallot ovat rantaa lähestyessään vahvoja maininkeja, vaahtopäitä, tyrskyjä, niitä, jotka läjähtävät rantaan niin että tanner tömisee ja satunnainen katselija huudahtaa ”vau!”. Siinä on pelonsekaista kunnioitusta, pelkoa enemmän kuitenkin kunnioitusta aallon voimaa kohtaan, sitä miten se lennättää miljoonia vesitimantteja ilman halki, miten se kuorruttaa rantahiekan vaahdolla, miten se ärjyy ja karjuu, vaatii ansaitsemaansa huomiota.

Aalto ei kuole eikä lakkaa olemasta. Se vetäytyy näyttämöltä, kiittää ja kumartaa, kerää voimansa ja palaa taas, uudestaan, uudestaan, vetäytyy vielä ja matkaa kohti uutta tuntematonta.


Tänään on kulunut neljä vuotta siitä, kun suuntasin kohti Irtiottoa. Taakse jäivät perhe, ystävät, koti ja työpaikka. Kannattiko se? Neljään vuoteen on mahtunut kaikkea sitä mitä elämään mahtuu eli sitten missä tahansa, mutta vaakakupissa on kuitenkin enemmän positiivisia asioita kuin entisessä elämässä. Vapautta lähdin hakemaan, sen sain ja siitä osittain luovuin. Kun en voi kulkea ihan kuten ennen, Vilan kaupungissa yksin asuessani, voin keskittyä enemmän muuhun tekemiseen. Portugalissa tunnen yhä olevani kotonani, omalla merelläni. Äskettäisen Suomen matkan jälkeen kaipaan kuitenkin siellä olevaa perhettä ja ystäviä enemmän kuin koskaan. Olen aallon alhokohdassa keskellä ei enää niin vierasta merta, pyrin ylös, ylös jotta näkisin taas horisonttiin, näkisin tavoitteeni ja pystyisin ponnistelemaan sitä kohti. En halua lillua muiden vietävänä, en räpiköidä vailla suuntaa. En halua olla se voimakas aalto joka pistää maan tömisemään ja ihmiset tutisemaan. En halua olla sekään aalto, joka taittuu rantaan laiskana ja raukeana, välinpitämättömänä. Haluan olla se aalto, joka lähestyy rantaa rauhallisena ja määrätietoisena, sellainen aalto, jonka kyytiin uimari tai surffari voi heittäytyä luottavaisena; haluan kantaa hänet rantaan, kutittaa sisuksia ja jalkapohjia, saada iloitsemaan ja nauttimaan, antaa suolaisten pärskeiden sivellä ja vilvoittavan veden hivellä. Haluan jättää jäljen muistiin, muiston merestä ja auringosta, hiekasta varpaiden välissä ja lokin kiljaisusta, kesäpäivästä, elämästä.

Sellainen aalto haluan olla. 


Omistan tämän kirjoituksen kalastajanakin toimineelle Eero-enolleni, joka siirtyi toisille apajille viime viikolla, sekä isäni pikkuserkulle ja rakkaalle ystävälle Olli Aallolle, entiselle merenkulkijalle, joka hänkin seilailee nyt muita meriä. Aaltoina sivusimme toisiamme vain ohimennen, mutta riittävästi kuitenkin jättämään muistiin jäljen.