torstai 30. kesäkuuta 2016

Kärpästen herra?

Varoitus: tämä päivitys ei sovellu erittäin herkille luonteille eikä erittäin eläinrakkaille.

Muutama päivä sitten lämpömittari alkoi vihdoin kurotella kolmenkymmenen asteen lukemia. Pitkään vaivanneet sateet ja sumut väistyivät, ja aurinko pääsi tervehtimään meitä oikein kädestä pitäen.

Tuli oikea kesä – ja kärpäset.

Kun auringon noustua aamulla laskeutuu nukkuvan poskelle isosilmäinen ötökkä, se ihan kirjaimellisesti ottaa päähän.  Ärsyttävä kärpänen etsii sopivaa paikkaa, pörähtelee, härnää. Lopulta se iskee ilkeät leukansa nahkaan kiinni. Niin, nämä täkäläiset kärpäset purevat. Ja pinkovat pakoon, kun äkäinen käsi lähestyy, vain palatakseen hetken kuluttua takaisin kiusaamaan uneliasta uhriaan.

Maatilalla kun asutaan ja lantakakkuja leipovia nautoja laiduntaa talon vieressä, on ihan selvää että kärpäsiä lentelee tienoolla sankoin joukoin. Ja kun talossa asuu yksi tuuletushullu, joka aukoo muiden sulkemia ovia ja ikkunoita, päätyy kärpäsiä sisällekin asukkaiden riesaksi.

Kun emme kemikaaleista kauheasti pidä, hankimme tuttua ja turvallista kärpäspaperia. Sitä pistettiin pariin paikkaan roikkumaan surraajille julmaksi ansaksi. Olihan siitä vähän apua. Mutta kärpäsiä tuli ja tulvi yhä ovista ja ikkunoista, kirjaimellisesti. Seuraavaksi oli pakko turvautua vanhaan tuttuun Raidiin. Yhtenä päivänä peittelin keittiössä hedelmät ja kuivumassa olleet astiat ja annoin palaa. Pistin koirat pihalle ja suihkutin Raidia hampaat irvessä, laitoin oven takanani kiinni ja lähdin itsekin evakkoon.

Reilun tunnin kuluttua menin katsomaan, odottaen näkeväni kärpäset koivet oikosenaan kohti kattoa. Eikä mitä. Ne pörrätä törmäilivät ikkunan luona. Niillä näytti olevan bileet menossa. Suorastaan orgiat, tiedättehän miten kaksi kärpästä saa lätkäistyä yhdellä iskulla? Ihan kuin nämä kärpäset olisivat olleet humalassa tai pilvessä tai jotain. 

Raid antoi niille vain kivat kicksit. Ihan uskomattomia nämä täkäläiset kärpäset. Ne ovat varmaan naudanlannan karaisemat.

Sen Raid sai kuitenkin aikaan, että juhlivien kärpästen refleksit olivat hidastuneet. Siirryin seuraavaan menetelmään: märkä pyyhe. Kiersin sen pamppumaisen tiukaksi ja aloin mäiskiä murhanhimoinen kiilto silmissäni. Näin itseni vilaukselta mikroaaltouunikaapin kippioven peilistä ja säikähdin. Jatkoin mäiskimistä vielä innokkaammin. Kun partykärpänen laskeutui lepäämään ikkunaluukulle, annoin mäjähtää. Kun toinen kiinnittyi kaapin oveen, heilahti taas pyyhepamppu. Sätkivät kärpäsenraadot viimeistelin talouspaperin palasella. Oli ihan voittajan fiilis. Kun Carlos tuli paikalle, kerroin ylpeänä listineeni enemmän kärpäsiä kuin Raid. Sain palkkioksi kehuja ja makupalan (lasillisen olutta).

Silti kärpäsiä oli keittiössä yhä yli siedettävän tason. Palasimme jälleen perinteiseen menetelmään. Carlos ripusti ikkunan eteen luiskan tahmaista kärpäspaperia. ”Kun tulen suihkusta takaisin, on siinä jo puolentusinaa kärpästä”, hän lupasi.

Varttia myöhemmin paperissa keikkui kolme kärpästä. Pitkin iltaa niitä istahti siihen muutama lisää. Varsinainen yllätys odotti kuitenkin aamulla, kun menin keittiöön. Ikkunan eteen ripustettu liimapaperi osoittautui oikeaksi kärpäsrysäksi, sillä se oli mustanaan siivekkäitä kiusankappaleita. Jos sitä olisi ollut, olisimme poksauttaneet kuohuviinipullon auki ja juhlineet voittoa.

Nyt keittiössä on ihmeellisen rauhallista. Ei kuulu pörräämistä, ei viuhahtele jatkuvasti jokin nenän edessä eikä tarraa leukojaan pohkeeseen kiinni. Aaah… rauha maassa. Oviaukkoon on nyt viritetty keveä verho, joka aluksi piti koiratkin ulkona ja taloon on hankittu myös kärpäslätkä. Sillä tehdään kierros olohuoneessa ennen illallista, ja ruokailurauha on taattu.  

Lopuksi vähän ötökkäsanastoa:

kärpänen uma mosca
hyttynen – um mosquito
hämähäkki – uma aranha [aranja]
kirppu – uma pulga
torakka – uma barata (barata tarkoittaa myös halpaa)
ötökkä – um bicho

Kuvissa ötököitä, bichos

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Jalkapalloa ja juhannusjuhlia

Juhannusvalaistusta.
Globalisaatio katosi kotikadultamme yhtä yllättäen kuin oli ilmestynytkin. Kolme viikkoa sitten kadun toisella puolella olevaan taloon tulleet kymmenkunta nuorta miestä pakkasivat kimpsunsa ja kampsunsa ja petivaatenyssykkänsä perjantaina kuorma-auton lavalle ja matkasivat kohti meille – ehkä heillekin – tuntematonta tulevaisuutta. Olemme kieltämättä ihmeissämme, sillä naapuri teki kuitenkin aika ison investoinnin talon kalustamisen kanssa, hän hankki sinne kuivausrummunkin miesten pyykkejä varten.

Meille ei koskaan selvinnyt se, mistä miehet olivat kotoisin. Yksi heistä käytti turbaania, sellaista, jollaisia näkee elokuvissa intialaisten maharadzojen päässä.

S. João, Vila do Conden suojeluspyhimys.
Kapoinen kotikatumme palasi siis takaisin tuttuun ruotuun. No, melkein, sillä nyt tämä kadunpätkä on öisin pimeänä. Joko katuvaloissa on jokin vika, tai sitten Vila do Conden kaupunki säästää sähköä maalla voidakseen kustantaa mahtavan juhannusvalaistuksen ”cityssä”. Niin, Portugalissa käymätön lukija voi nyt ihmetellä, että mikä ihmeen juhannusvalaistus. No, se on vähän niin kuin jouluvalaistus, mutta punaisten kulkusten ja enkelien sijasta katujen yli ripustetaan vaikkapa basilikapuskia ja erilaisia tötteröitä esittäviä valoja. Vilan juhannusjuhlat alkoivat jo kesäkuun alussa, ohjelma jaettiin joka kotiin. Juhliin sisältyy tapahtumia melkein joka päivälle ja ainakin kaksi fadokonserttia ja nyplättyjen pitsipukujen muotinäytös. Vila do Condehan on vähän kuin Rauma Suomessa. Juhlat huipentuvat tulevana viikonloppuna, ja jos täkäläiset juhannustanssit alkavat aamukahdelta (kyllä, aamukahdelta) peräti kahdessa eri paikassa, niin voidaan olla turvallisen varmoja siitä, ettei meitä nähdä siellä pyörähtelemässä. Olisi kiva kuitenkin käydä katsomassa juhlahumua aiemmin illalla, ennen kuin silmät vetäytyvät ristiin.

Carlos oli lauantaina kaveriporukan kanssa Dourojoen risteilyllä. He menivät laivalla jokea ylös, kävivät tutustumassa Sandemanin viinitilaan ja palasivat junalla Portoon. Se oli hänelle varmaan ainoa tämän vuoden kokonainen lomapäivä. No, kyllä hän aamukuudelta vei naudoille ruokaa koko päiväksi, mutta loppupäivä oli vapaata. Kutsuin meille illalla syömään erään melkein kahdeksankymppisen naapurirouvan, joka on hyvin heiveröisessä kunnossa. Hän asustelee yksinään kesät Portugalissa, talvet Ranskassa lasten luona.

Telttakylä on pystytetty rannalle. 
Syötyämme pescada-kalaa ja vihanneksia jatkoimme Portugali-Islanti -jalkapallopelin katselua. Jalkapallohan on portugalilaisille sitä mitä jääkiekko on suomalaisille, oikeastaan enemmän. Innokkaimpien jalkapallofanien lapset puetaan joukkueen väreihin vauvasta alkaen. Siihen kasvetaan ja kasvatetaan. Kukaan ei kai osaa kunnolla perustella miksi kannattaa jotain tiettyä joukkuetta – se ei ole välttämättä oman kotikaupungin joukkue. Jalkapallo on joillekin henki ja elämä ja kaikkea siltä väliltä.

Nyt kun on käynnissä jotkut jalkapallokisat, olen äärimmäisen onnellinen siitä, että ne käydään kesäaikaan. Pelien tulviessa tuutista voin minä istuskella pihalla kaikessa rauhassa virkkaamassa tai värkkäämässä ja kuunnella lintujen laulua ja naapurin kukon kieuntaa. Ei siis ole pelinseuraamispakkoa. Talvellahan on kylmää ja tulee aikaisin pimeä, joten iltaviiden jälkeen elämä asettuu olohuoneeseen likelle takkatulta.

Pitsinnyplääjä Avejoen rannalla.
Lauantai-iltaa vietin kuitenkin kahden mummon seurassa peliä seuraten. Tai lähinnä seurasin heidän innokasta kommentointiaan. Huomaan, että olen jäänyt kehityksessä jälkeen. Minulle sana ”mummo” tuo yhä mieleen oman teräsmamma-isoäitini, joka televisiosta katsoi puoli yhdeksän uutiset ja Rintamäkeläiset. Ei taatusti potkunkaan vertaa jalkapalloa, tuskin jääkiekkoakaan. Näillä portugalilaismummoilla jalkapallo on kuitenkin ihan yhtä lailla veressä kuin nuoremmilla sukupolvilla. Vanharouva seuraa televisiosta pelejä liki samalla hartaudella kuin sunnuntain messua eli missaa.

Vanhanrouvan serkun tultua sunnuntaina kylään lähdimme Carlosin kanssa kaksistaan kanaostoksille. Toinen kanoistamme löytyi nimittäin muutama päivä sitten kuolleena. Se oli kai syönyt jotain sille sopimatonta. Clara, jo yli kolmevuotias ikäneito, joka yhä pyöräyttää ruskean, hyvin hauraskuorisen munan melkein joka päivä, jäi siis yksin ja heitti samantien munimasta. Kävimme Santa Eufemian markkinoilla tutkimassa kanatarjontaa ja teimme kaupat kahdesta ”punaisesta”, vermelha, kanasta. Oikeasti ne ovat ruskeita kuten Clarakin. Myyjä yritti kovasti tuputtaa meille mustaa kanaa, selittäen, että se pitää loitolla pahan katseen, mau olhado. Puistimme kiivaasti päitämme, ei taikauskon vuoksi vaan siksi, kun kuollut kanamme oli musta ja todella laiska munimaan.

Juhannusvaloja vuodelta 2012.
Taikauskoista voin kertoa lisää joskus toiste. 

Johanneksen kaste tuli tänä vuonna etuajassa, jo viime viikolla, jolloin sadetta saatiin ällistykseen asti. Nyt taivas on selkeä ja sininen, ilma helteinen, ja aamun puutarhatöiden jälkeen jopa minun oli pakko vetäytyä sisätiloihin vilvoittelemaan. Kesä alkaa virallisesti 21.6., ja tänä vuonna lämpömittarikin on samaa mieltä. Vihdoin! 

Aurinkoista ja lämmintä juhannusta, rakkaat lukijat! 

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Kohtaamisia

Mietin juuri, etten ole käynyt tällä viikolla missään. Olen nököttänyt muutaman tunnin päivässä tietokoneen ääressä, naputellut sitä, etsinyt tietoja, tuijotellut tekstiä ja maalaismaisemaa ikkunasta ja miettinyt sanamuotoja, niiden taivutuksia. Tekstinkäsittelyohjelma ei enää huomauta väärin kirjoitetusta suomesta, sillä se ”palikka” katosi ohjelmistosta konerikon myötä, enkä nyt vaan ole kokeillut osaanko asentaa sitä uudelleen.  Kirjoitettiinhan sitä ennenkin ilman punaisia aaltoviivoja leimaamassa virheellisiä sanoja. 

Olen kuitenkin väärässä kun sanon etten ole käynyt missään. Kävimme nimittäin yhtenä päivänä eräällä vanhalla sillalla, Santiagon tiellä, ja innostuimme menemään toisellekin lähitienoon sillalle katsomaan olisiko se roomalaisten aikainen. Ei ollut, kuten vieressä seisova opastetaulu kertoi, mutta molemmilla kivisilloilla on ikää tuhannen vuoden molemmin puolin. Tuhat vuotta?!  Tuhat vuotta sitten on rakennettu siltoja keskelle ei-mitään? Santiago de Compostelan pyhiinvaellusmuseossa pyörivässä filminpätkässä kerrottiin, että aikoinaan siltoja rakennettiin pyhiinvaellusreiteille, jotta joen ylittäminen olisi turvallista.

En mene siihen aiheeseen sen syvemmälle. Tällä kertaa ainakaan. Tuhatvuotista, Ave-joen yli vievää siltaa ylittäessäni kuulin jostain haitarinsoittoa, perinteistä kansanmusiikkia. Ajattelin, että jollain on radio mukana piknikillä. Sillan pielessä oli pari miestä ruokkimassa vedessä uiskentelevia sorsia ja ankkoja, jotka vaakkuivat ylen tyytyväisinä – ja massut täysinä, sillä pian ne räpylöivät loitommalle. Paikalle ajoi myös mersumies, joka omenaa syöden käveli sillalle ja nuori mies, joka alkoi syömään eväitä autossaan. Ei mersussa. Ei sen parempaa paikkaa piknikille kuin kaunis maalaismaisema veden virratessa uomassaan tyynenä, suorastaan raukean rauhallisena.

Carlos meni tutkimaan mistä musiikki kuuluu ja löysi vanhan, vedenpartaalla seisovan myllyrakennuksen takaa miehen soittamassa haitaria itsekseen mutta ei ehkä vain itselleen. Ehkä hän soitti siellä sorsienruokkijoille, maalaismaiseman ihailijoille ja eväiden syöjille, kuin myös pyhiinvaeltajille, joita sillä reitillä liikkuu. 

Hanuristi piileskelee myllyn takana. 
Käydessämme viimeksi hakemassa vettä naapurikylässä, Vairãossa, oli kiertävä kalakauppias pysähtynyt vähän matkan päähän myymään kalaa samaiselle rouvalle, joka kerran pysähtyi päivittelemään vesiyhtiön hintoja kun olimme täyttämässä vesikanistereita ilmaisella lähdevedellä. Saatuaan kalat perattua ja pakettiin kalakauppias, muuten nainen, lähti autollaan liikkeelle ja pysähtyi kohdallemme, pyysi täyttämään litran vesipullonsa. ”Minulla on kauhean kuuma koko ajan”, hän huokaili ja kertoi olevansa vaihdevuosissa. Kyseli sitten joko minulla on vaihdevuodet ja minkä ikäinen olen. Vetelin villatakkia tiukemmin ylleni ja kerroin odottavani innolla vaihdevuosia. Josko sitten tämä ikuinen palelu lakkaisi.

Vesipulloa täytellyt Carlos ei kuullut keskustelua, ja kun kerroin siitä hänelle hetken kuluttua, alkoivat tuuheat kulmakarvat nytkähdellä hiusrajaa kohti. Ehkä häntä hämmästytti se, että naiset puhuvat näistä asioista näin avoimesti? Olin itsekin aika yllättynyt. Silleen positiivisesti. Ei ole pitkä aika siitä kun lääkärin vastaanotolle pääsyä odotellessani vieressä istuva nainen kertoi melkein koko elämäntarinansa ja ainakin ne kaikkein kipeimmät asiat. Lääkäri tuli paikalle melkein tunnin myöhässä, joten aikaa oli.

Kun viettää melkein kaiket päivät vain parin ihmisen ja kahden koiran seurassa, niin pienet kohtaamiset ventovieraiden kanssa nousevat arjesta esiin. On kai niin, että kun elämä on riisuttu tarpeeksi yksinkertaiseksi, ei tarvita isoja asioita kultaamaan sitä. 

Viime lauantai olikin sitten erityisen kullankiiltoinen päivä, sillä pidimme muutaman suomalaisen kanssa nyyttikestit, söimme mm. savukalaa ja grillattua makkaraa. Sellaiset päivät ovat kultaakin arvokkaampia.

Yhtenä aamuna lähdin heinätöihin ihan vain hyötyliikunnan vuoksi. Kokosimme pellolla puimurin jäljiltä jäänyttä heinää. Se piti tehdä ennen kuin pellolle levitettäisiin lantalietettä. Haravoin heinää kasoiksi, moneksi kasaksi, ja niitä katsellessani tunsin suurempaa tyytyväisyyttä saavutuksestani kuin koskaan assistentin työssä. Tämä oli sentään jotain konkreettista, ei vain bittien liikuttamista. Voisimme alkaa tarjoamaan aivan uudenlaista maatilamatkailua: "Tule Portugaliin, kulje edes pätkä legendaarista Santiagon tietä ja osallistu heinätöihin naapurin kukkojen ja lampaiden tarjotessa taustamusiikkia. Putsaa navetta ja jos vielä virtaa riittää, kasvimaalla riittää kasteltavaa ja kitkettävää ja ikkunatkin saa pestä ihan ilmaiseksi. Pidä kiirettä, sillä tämä tarjous on voimassa vain kesän ajan." 

Tosin joskus maalaiselosta on romanttisuus vähän loitommalla. Ainakin sinä päivänä, kun Carlos tyhjentäessään lietesäiliötä pellolle sai niskaansa suihkun sitä itseään. Hups, ei se putki ollutkaan tukossa! En ollut huulet pusuasennossa odottamassa kotiovella, mutta kiikutin pyyhkeen kun hän pesi puutarhaletkulla pahimmat töhnät pois pihan puolella ennen kuumaa suihkua. 

Ilmojen lämmettyä alan ymmärtää mikä on kuumaverisen latinon ja kylmäverisen pohjoismaalaisen ero. Kun lämpötila nousee yli 25 asteen, alkaa latinolla sauna. Hän pyyhkii hikeä otsalta, laittaa jalkaan varvastossut ja tekee jääkaappiin kylmää sitruunajuomaa eli limonadia. Minä riisun villasukat mutta jätän jalkaan vielä puuvillaiset ja juon kuumaa teetä ihan samalla halulla kuin talvellakin. Katsotaan uudestaan sitten kun ollaan lähempänä 30 astetta. 

Huomenna pitää taas hakea juomavettä. Jännityksellä odotan, mitä vesipisteellä tällä kertaa tapahtuu.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Globalisaatio tuli kylään

En tiedä mistä aloittaisin tämän kirjoituksen. Alusta? Mutta milloin kaikki alkoi? Siitä kun muutin Portugaliin, vai tänne pikkukylään, vaiko jo aikaisemmin? Se ei oikeastaan edes liity tähän juttuun mitenkään. Aloitanko siitä, kun lentokoneet keksittiin, vihanneksia alettiin viljellä kasvihuoneissa ja työvoimatrokarit keksivät mainion businesidean?

Näettehän, rakkaat lukijat, tällä jutulla ei ole mitään fiksua alkua. Mennään siis suoraan asiaan. 

Maanantaina suht hiljainen kotikatumme elävöityi kertaheitolla. Tämähän on kahden kylän välimaastossa sijaitseva alue, jolla on lähinnä läpikulkuliikennettä ja satunnaisia lenkkeilijöitä. Koirankävelyttäjiä ei niinkään näy, sillä koirat hoitavat asiointinsa omatoimisesti.

Taloamme vastapäätä on naapurin leskirouvan omistama ”kakkostalo” ollut tyhjillään pari kuukautta. Maanantaiaamuna sen eteen kurvasi pikkubussi, josta purkautui kymmenkunta nuorta, tummahkoa miestä matkalaukkuineen ja petivaatenyytteineen. Kova puheensorina alkoi kaikua kivitalojen muodostamassa solassa, kun he odottelivat uuteen majapaikkaansa pääsyä.

”He tulivat työskentelemään kasvihuoneissa jossain päin”, sanoi Carlos leskirouvan pojan kertoneen. Vuokralaisemme kertoi, että miehet menevät leskirouvan pojan jollekin rakennustyömaalle töihin ja viikonlopuiksi lähtevät koteihinsa jonnekin kauemmas. Vanharouva tiesi, että heillä on siellä talossa kerrossängyt ja iso pöytä aterioimiseen ja ihmetteli, kun he tulivat ilman naisia/vaimoja. Hän lähti heti aamupalasta selvittyään kadulle jututtamaan miehiä.

Hirmuiset spekuloinnit käynnistyivät siis heti. Eihän täällä ole mitään näin jännää tapahtunut sitten sen jälkeen kun naapurin lehmä lähti katsomaan onko ruoho oikeasti vihreämpää aidan toisella puolella. Tulokkaisiin suhtaudutaan uteliaan ystävällisesti. Vielä ei tiedetä, mistä päin miehet ovat kotoisin. Veikkaukset vievät Pakistanin tienoille. Useimmat näyttävät hyvin nuorilta, he ovat varmaan hädin tuskin 18-vuotiaita. Ja nyt he ovat täällä keskellä mitä portugalilaisinta maaseutua osaamatta sanaakaan paikallista kieltä. Kauppaan lähtiessämme näin kun yksi heistä otti kännykällä kuvaa katukyltistä. Ehkä se auttaa selvittämään missä he ovat.

Vanhanrouvan kanssa keskustelu sujui silti pulmitta. Pojat ottivat käyttöön matkapuhelimen kääntäjän. ”Teidän pitää hankkia tyttöystävät”, vanharouva kehotti. Vastausta en kuullut. Yksi naapurirouvista kiirehti huolestuneena paikalle neuvomaan vanhaarouvaa olemaan varovainen tuntemattomien kanssa. Ei siksi, ettei olisi luottanut nuorukaisiin vaan siksi, että varovaisuuteen on vaan yleisesti syytä. Ei ole pitkä aika siitä kun naapurin leskirouvalta ryöstettiin korut kadulla keskellä kirkkainta päivää.

Muutama päivä sitten vanharouva lähti omin päin kävelylle ja törmäsi kylän ainoaan mustaan mieheen – ja säikähti. Mies ehätti rauhoittelemaan, että ei hän tee pahaa. Kertoi mistä on kotoisin ja missä asuu – vanhassa myllyssä vähän matkan päässä – ja tarjosi maissijauhoja kanoille, ”jos rouva tarvitsee”. Kävelyltä palattuaan vanharouva oli suorastaan virkistynyt uudesta tuttavuudesta, joka muuten aina vastaantullessa tervehtii iloisesti hymyillen.  

Kumpi oli ensin, muna vai dinosaurus?
Tähän väliin täytyy kertoa vähän kylästämme. Täällä ihmiset käyvät lauantaisin viemässä kukkia edesmenneiden rakkaittensa haudoille. Lauantai-iltana tai sunnuntaiaamuna – tai molempina – mennään messuun. Kun kylän pappi, padre, kiertää talosta taloon keräämässä rahaa kirkon korjaustöihin, kukkaronnyörit löystyvät kummasti. Monet kasvattavat omat vihanneksensa, hedelmänsä, possunsa ja kanansa. Kaikilla ei ole edes juoksevaa vettä. Täällä on lihakauppa ja pari pientä ruokakauppaa, joista saa ihan peruselintarvikkeet eikä mitään tarjouksia taatusti ole. Tiliin voi ostaa jos on luottoa. Kylässä on ehkä vain kolme ulkomaalaistaustaista asukasta, heistä kaksi Afrikan maista ja yksi Suomesta. Globalisaatio on arjesta yhtä kaukana kuin Allah Vatikaanista.

Ja nyt se globalisaatio ilmestyi pienelle läpikulkutielle yhdeksän nuoren miehen muodossa, jotka ahtautuivat asumaan kahden makuuhuoneen ja yhden kylpyhuoneen taloon.

Tiedän henk. koht. portugalilaisia, jotka ovat lähteneet maasta työn perässä. Joku työskentelee rakennuksilla, toinen myyntitehtävissä, eräällä on oma kirjanpitofirma. He ovat lähteneet, koska Portugalissa ei ole ollut tarjolla töitä ollenkaan tai ainakaan sellaisella palkkatasolla, että sillä tulisi toimeen. Kansallinen minimipalkka on noin 530 euroa, hiljattaisen reilun korotuksen jälkeen. Maatyöntekijälle maksetaan tunnista viitisen pimeää euroa, uutisissa puhutaan sairaanhoitajien reilun 3 euron tuntipalkasta. Eläinlääkäri kertoi liksakseen 700 euroa kuussa.

En ole koskaan kertonut Carlosille kuinka paljon Suomessa ansaitsin. Hän pitäisi minua täysin totaalisen järjettömänä pähkähulluna, kun jätin työpaikkani. Hän näkee asian täkäläisestä palkka- ja hintavinkkelistä. Itse katsoin varojeni riittävän ihan mukavaan elämään vain siksi, koska minulla ei ollut autoa rahareikänä. Ja olen niin pirun säästäväinen.

Ajatukset palaavat kaukaa tulleisiin nuorukaisiin. Jokin mättää. Systeemi mättää. Ihmisten pitäisi saada tekemästään työstä sellainen palkka, että sillä tulee toimeen siellä missä elävät ja työtään tekevät. Ei niin, että lennetään jonnekin tuhansien kilometrien päähän, eletään sardiinipurkissa ja tehdään töitä aamusta iltaan, säästetään ja pihistetään että saadaan matkakulut ja työvoimatrokarin palkkio maksettua ja jotain pitäisi jäädä vielä omaankin käteen tai siis perheelle lähetettäväksi. Se ei ole oikein. Se ei ole reilua. 

Vedotaan siihen, että muualta tullaan tienaamaan hyvät rahat ennen kuin palataan takaisin lähtömaahan. Ja että Euroopan maan, oli se sitten Portugali, Espanja, Saksa tai Suomi, omille asukkaille ns. hanttihommat eivät kelpaa. Ikävä tosiasia on se, että alkutuotannon ja peruspalvelujen töitä ei arvosteta. ”Ruoka on jo nyt liian kallista”, kiljahtaa meistä kuka vaan jos hinnankorotuksista edes kuiskitaan. Siksi on keksitty tehotuotanto, hormonibroilerit, häkkikananmunat, suursikalat joissa pikkupossut tallautuvat kuoliaiksi, tehoviljellyt pellot ja keinovalovihannekset, väkilannoitteista ja rikkakasvimyrkyistä puhumattakaan. Maitoa tuottavan lehmän elinkaari on noin 6-7 vuotta. Sen jälkeen se on niin kalkkeutunut proteiinipitoisen ruokavalionsa vuoksi, että se päätyy makkaratehtaalle. Meidän luomulehmämme, joiden elämäntehtävä on jälkeläisten tuottaminen, elävät noin 16-20 vuotta. Urospuolisilla elinkaari on huomattavasti lyhyempi, mutta sinä aikana niitä ei sentään lypsetä kuiviin.

Kaiken tämän paasauksen jälkeen minulla pitäisi olla tietenkin tarjota ratkaisu ongelmaan. Ei minulla ole, mutta ehdotan yhtä asiaa: seuraavan kerran kun syömme salaattia tai vihanneskeittoa tai jotain muuta hyvää ja terveellistä ja ravitsevaa ruokaa, annetaan muutama ajatus niille käsille, jotka ovat salaattimme kylväneet, tomaattimme typistäneet ja kurkkumme korjanneet. Ne kädet ovat saattaneet tulla paikalle vielä pidemmän matkan takaa kuin vihannekset pöytäämme. 

Se on kai sitä globalisaatiota. 

Naapurin nuoret miehet haetaan töihin aamukuuden jälkeen. He käyvät ”kotona” parin tunnin ruokatauolla, lähtevät taas töihin ja palaavat iltakuuden aikaan. Sen jälkeen on kadulla taas vilinää ja elämää.

Toivottavasti öisin mekastavat nautamme eivät häiritse heidän ansaittuja yöuniaan. 

Emme muuten vieläkään tiedä, mistä he ovat kotoisin, mutta jos ovat jostain lämpimästä maasta, niin ainakin tänään heillä on täällä kotoisat oltavat. 


Kuvissa näkymiä Vigosta, Espanjasta.