maanantai 29. heinäkuuta 2013

Terveisiä Suomesta

Olen käymässä Suomessa. Ihmeellistä: aurinko paistaa ja on lämmintä. Kotiseuduilla Vila do Condessa satoi eilen kuulemma vettä. Kerrankin näin päin. Yleensä ensimmäinen ostokseni matkoilla on sateenvarjo.

Muutaman kuukauden poissaolon jälkeen jotkut perusasiat ovat hakusessa. Mietin, että voiko vesijohtovettä juoda. Suihkussa en muistanut mihin suuntaan pitää hanapyörylää kääntää, että saa lämpimämpää vettä. Keskellä yötä melko vieraassa paikassa herätessäni minulla ei ollut minkäänlaista tietoa siitä, missä olen. Sitten näin seinällä tutun taulun ja ymmärsin olevani Suomessa.
Ensimmäiset päivät ovat menneet eksoottisten kokemusten parissa: kävin Hakaniemen torilla ja kauppahallissa, sekä toisena päivänä mustikkametsässä. Muutaman tunnin rämpimisen jälkeen olut ja frutariasta hakemani oliivit maistuivat ahh niin hyvälle. Viikonloppuna pääsen veljen luona oikeaan puusaunaan, ja kuulin pientä huhua rapuillallisesta. Tähän mennessä olen saanut nauttia varrasleivästä, uusista perunoista, savusiiasta ja loimulohesta, ja tänään on tutun sillin ja tillin vuoro. Pieniä herkkuja, isoja nautintoja, elämän iloja.

Stressinaihettakin silti on. Minulla on vain pari viikkoa aikaa löytää Järvenpään asunnolle uusi, hyvä vuokralainen, edellisen muuttaessa pois. Helsingin kantakaupungissa kalustetun asunnon vuokraaminen ei olisi ongelma, mutta Kehä III:n ulkopuolella on. Uskon silti, että asiat jotenkin järjestyvät. Niillä on taipumus tehdä niin.

Suomen kesä on ihana, intensiivinen, joskin lyhyt. Ihmiset ilmaantuvat silmät sikkarallaan ulos aurinkoon kuin karhut keväällä luolistaan, ja hymy on herkässä. Vaatekertojen vähentyessä myös estot ja epäluulot muita ihmisiä kohtaan hälvenevät. Ollaan sosiaalisempia, avoimempia, tuttavallisempia. Ollaan… vähän niin kuin portugalilaiset ympäri vuoden. Etelän rennompi meininki saapuu muuttolintujen siivellä ja pesii täällä kesän ajan. Syksyllä, iltojen pimetessä ja päivien lyhetessä kansa kaivautuu taas kotikoloihinsa ja vaipuu talvihorrokseen, josta välillä äkäisinä havahdutaan kun joku vähän sohaisee.

Hauduttelen ja pyörittelen mielessäni ajatusta Suomeen paluusta, joka mahdollisesti on edessä vuoden kuluttua. Yritän kuvitella itseni työnhaussa, melkein viisikymppisenä, ja mahdollisesti/toivottavasti toimistotöissä kuten ennenkin. Säntillisessä nine-to-five -elämässä näyttöpäätteen äärellä maanantaista perjantaihin. Palkka kilahtaisi tilille turvallisesti kerran kuussa, sen vastikkeeksi pirisisi herätyskello aamukuudelta viitenä päivänä viikossa ja illalla kotiutuisin noin yhtätoista tuntia myöhemmin. Lauantaisin olisi siivous- ja saunapäivä, sunnuntaisin kirpputorien kiertelyä ihan huvin vuoksi, välillä ohjelmassa olisi sosiaalisten suhteiden hoitoa. Ihan sellaista tavallista elämää.

Ei se kuulosta yhtään pahalta. Perhe ja enin osa ystävistä on Suomessa. Kaikki on tuttua ja turvallista, terveydenhoito pelaa omalla kielellä ja kaupoista löytyy ne tuotteet, joita olen tottunut käyttämään. Maitorahkaa, kolesterolitonta leivontamargariinia, lenkkimakkaraa ja etenkin salmiakkia. Ulkona pelto- ja metsämaisemat ja kaupunkien kivikylät ovat tuttuja, olenhan katsellut niitä vuosikymmenet. Kyllästymiseen asti.

Jotenkin tunnen oloni Suomessa jo vieraaksi. En kuulu tänne. Olen turisti, joka pällistelee kauppahallin kalatiskiä ja ihmettelee, kun tuoreiden kalojen valikoima on niin suppea. Eikä siellä näy pieniä mustekalojakaan. Miten ihmeessä täällä voi tehdä lula-muhennosta?

Odottaessani jatkolentoa Helsinkiin Frankfurtin lentokentällä alkoi vastaan kävellä pukumiehiä kravatit kurkun kiristeenä ja kännykkä korvan jatkeena. Otsat rypyssä, vakavina hoitamassa tärkeitä työasioitaan ennen koneeseen nousemista. Se oli kuin toinen maailma. Kova, kylmä, tuloshakuinen, rahan hallitsema. Olin joskus pieni osa sitä. 

Edellisenä iltana olin ollut hakemassa vuohia ja lampaita laitumelta sisäpihalle yöpymään. Vuohet pistivät hanttiin. Heilutin ruohotukkua kuonon edessä ja sain houkuteltua ne aitaukseensa. Niin helppoa. Yksinkertainen elämä on kai juuri tätä. 


Maailma on näin pieni,
mutta kovin painava.
Häilyn jossain kahden maailman välillä ja tiedän, että jossain vaiheessa minun täytyy päättää kumpaan suuntaan tähtään, sillä en voi niitä yhdistää. Minne tunnen kuuluvani, missä olen onnellinen, missä on edellytykset elää – ne eivät välttämättä ole yksi ja sama paikka. Luulin olevani vapaa, mutta en olekaan. Jostain pitää tinkiä, jossain joustaa. Kaikkea ei voi saada, eikä ole tarpeenkaan. Kompromisseja. Elämä on kompromisseja.  

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Kun pulut palasivat

Viime viikolla hehkutin aurinkoa ja hellettä. Samana päivänä kun päivitin blogia, nousi Atlantilta sumua, ja taivas on ollut harmaa siitä lähtien. Joskus aurinko tunkeutuu usvan läpi, ja silloin se polttaa kuin suurennuslasin läpi.  

Olen aika ajoin ollut Carlosin talolla tekemässä pihatöitä tai puhdistamassa ja kunnostamassa vanhoja, vinteiltä löytyneitä huonekaluja. Kaikenlaisia aarteita on löytynyt, muun muassa vanhoja viinitynnyreitä. Ja läjäpäin pulunkakkaa. Sitä on joka paikassa. Pulut pesivät missä vaan on vähän tasainen kohta. Sinänsä ne eivät paljoa häiritse, vaikka pulisevatkin aamusta iltaan, mutta niiden jätökset haisevat ja sotkevat paikat.

Löysin yhtenä päivänä Carlosin hiukan hajamielisen äidin pihan perältä nylkemässä pientä lintua. Ajattelin, että jipii, nyt löytyi puluongelmalle ratkaisu, jos vanha rouva jollain konstilla osaa pyydystää siivekkäitä. Hän kertoi kuitenkin saaneensa joltain naapurilta kyyhkysen ja sanoi, että täällä syödään kaikkea mikä on kuollut. En seurannut tarkemmin, miten kyyhkyskeitto valmistetaan, mutta kyllä lintu luineen päineen päätyi kattilaan.

Puluongelmaan oli kuitenkin löydettävä ratkaisu, joten paikalle kutsuttiin pulunpyydystäjät. Yhtenä iltana he tulivat, kävelivät jonossa etuovelta keittiön oven kautta pihalle ja pulujen pesintäpaikalle. Miesten virta ei näyttänyt loppuvan, ja jokainen heistä toivotti iloisesti hyvää iltaa/yötä, boa noite. Laskin heitä olevan yhdeksän.

Pulut lähtivät kuitenkin karkuun. Yhdeksän miestä sai pyydystettyä niistä vain yhden, ja Gaia-koira hätisteli vielä toisen miesten ulottuville. Miksei se osaa hätistellä vuohia pois puista, ihmettelen. Lintujen pesintäpaikkaan viritettiin verkko, joka jätettiin vielä auki. Pulut palasivat pesilleen, ja seuraavana iltana palasivat miehetkin ja saivat verkon laskettuaan kiinni vielä muutaman pulisijan, jotka suljettiin häkkiin kuljetuksen ajaksi. Muutama vielä jäi pihapiiriin.

Yhtenä iltana soi ovikello. Joku tuli kysymään, myisikö Carlos lampaansa. Eipä myy. Toisena päivänä olin talon vieressä repimässä ylenpalttisesti levinnyttä murattia ruuaksi vuohille ja lampaille, ja samainen joku, fillaroiva nuorukainen, tuli uudestaan kysymään olisiko lampaat myytävänä, tai olisiko meillä kaneja tai edes yksi ylimääräinen sonni. Sanoin että ei ole, mutta puluja olisi, ne saa ilmaiseksi jos vain onnistuu pyydystämään ne. Harmi, kun poika ei innostunut niistä.

Lampaat ovat kumman kysyttyjä. Yhden naapurin niityltä oli yön aikana viety viisi määkijää. Kylällä näköjään sattuu ja tapahtuu; naapurin niitylle karannut lehmä ei ollutkaan kesän ainoa tapaus.

Vuohet ja lampaat on nyt eristetty pihalla omaan aitaukseen, sillä vuohet kävivät mandariinipuun kimppuun suojaverkoista huolimatta. Nyt sai passionpuskakin rauhan, ja siitä kiitollisena se kypsytteli parit hedelmät. Hedelmän avattuamme meitä odotti yllätys. Pehmeän, keltaisen hedelmän (täällä on sekä keltainen että tumma lajike) sisällä oli vain muutama siemen, eikä yhtään sitä passionhedelmän ihanaa mehua. Kuivia käkkänöitä. Kaikki suojaverkkojen pystytys ja vuohien hätistys mopin kanssa ärräpäiden saattelemana – turhaan.

Niinhän se usein elämässä on. Tuskin mikään koskaan menee suunnitelmien mukaan, ja ennakko-odotukset harvoin täyttyvät. Entäs sitten? Ajattelemme, että elämä menee jonkin tietyn formaatin mukaan, mutta aina se yllättää. Joskus pettyy, se kuuluu asiaan. Oleellisempaa on se, miten suhtautuu pettymykseen ja miten siitä jatkaa eteenpäin. Suunnitelmien pitää elää ja muokkautua uusien tilanteiden mukaan. On energian ja ajan tuhlausta murehtia niitä asioita, joihin ei voi vaikuttaa.

Sellaisia asioita on. Mutta sitten on myös paljon asioita, joihin voimme vaikuttaa. Vanha sananlasku ’jokainen on oman onnensa seppä’ on viisaasti veistetty. Meillä on työkaluja, karttuvaa osaamista, ja elämä jota muokkaamme. Erehdymme, opimme, ja saamme jotain aikaiseksi. Ikinä ei tule valmista, eikä tarvitsekaan tulla. Tärkeintä on oman elämän rakentaminen niillä aineksilla, mitä meille on suotu.

Näiden ajatusten siivittämänä revin karvaisille otuksille, varsinaisille syömäkoneille, lisää murattia ja rikkaruohoa kasvimaalta, jonne talveksi istutetaan ainakin kaalia. Huom. pukkia ei päästetä kaalimaalle. Ulos mennessäni taputan käsiäni lujaa niin, että pulut häiriintyvät ja lähtevät karkuun. Turhaan, tiedän hyvin, sillä kyllä pulut palaavat. Joskus me vaan teemme näennäisen turhia asioita siinä heikossa toivossa, että se vielä kantaa hedelmää. Tärkeämpää on tekeminen, sillä tekemättä jättäminen olisi luovuttamista. Mahdollisesti saatava hedelmä voi olla kuiva käpykkä ja sisältää vain muutaman hassun siemenen, mutta nekin vähät siemenet ovat vitamiineja täynnään. Otetaan ilo irti siitä mitä saadaan.


Aurinko ei siis ole juuri näyttäytynyt. On jo ikävä auringonlaskun värittämää taivaanrantaa. Niitä iltoja odotellessa kaivoin kuva-arkistoista muutaman muiston samalla miettien, että jos auringonlasku lakkaa säväyttämästä, on lakannut elämästä. 


keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Aurinko armas

Pari kuukautta sitten Portugaliin ennustettiin kylmintä kesää 200 vuoteen, jatkoksi kylmimmälle talvelle 70 vuoteen. Kyseiset ennustajat ovat nyt taitaneet kaivautua kosteaan kivenkoloon vilvoittelemaan, sillä ennätyshelteet ovat koetelleet maata jo viikon verran. Päivällä lämpötilat ovat kohonneet 40 asteen tienoille, öisinkin pysytelleet yli 20 asteessa. Lämmin ilmamassa on parkkeerannut Iberian niemimaan ylle, ja Atlantilta puhalteleva tuuli on vain hento hönkäys. Portugalilaiset huokailevat hellettä, saunan synnyinmaasta tulleen ylähuulelle saattaa pari pientä hikikarpaloa hiipiä.

Ihmettelen, kun täkäläiset hyytyvät lämmön myötä. Heillä virtaa hiki, minussa energia. Eron täytyy johtua aineenvaihdunnasta tai perimästä. En ole suvun ainoa vilukissa, joka liikkuu sitä notkeammin mitä korkeammalle kohoaa lämpömittarin lukema. Vastaavasti täkäläiset kestävät talven koleuden minua paremmin. Kummastelevat, kun valitan kylmyyttä. Minunhan pitäisi olla tottunut siihen. Hah.

Teltat valmiina sumuisena aamuna.
Uutisissa kerrottiin tuulettimien ja ilmanvaihtolaitteiden loppuneen kaupoista ja sähkönkulutuksen nousseen. Talvella, yölämpötilojen laskiessa liki nollaa, eivät lämmittimet käyneet kaupaksi, sillä eihän sähköä voi törsätä lämmitykseen. Sen sijaan vedettiin takkia päälle sisälläkin ja sänkyyn sijattiin fleece-lakanat, ja pieneksi nautinnoksi pistettiin sinne vielä kuumavesipullo. 

Nyt on pelkkä lakanakin liikaa.

Sisäpoliittinen kriisi saatiin torjuttua, ja kuumin puheenaihe on sää. Huokaillaan, ettei tässä kuumuudessa voi tehdä mitään. Uutisissa annetaan neuvoja siihen, miten keli kestetään. Pitää juoda vettä, pysytellä varjossa, juoda lisää vettä. Viiden litran vesikanisterit loppuivatkin joistakin marketeista. Vesijohtovesi on periaatteessa juomakelpoista, muttei kovin hyvän makuista. Joissakin kylissä on edelleen yleisiä kaivoja ja lähteitä, joista asukkaat voivat hakea vettä. Syrjäseuduilla ei kaikissa taloissa välttämättä edes ole juoksevaa vettä. Carlosin kanssa kävimme yhtenä päivänä täyttämässä pari kanisteria kylän kaivosta. Olin vähän huolissani vatsavaivojen varalta, mutta ei hätää. Vesi oli hyvän makuista, raikasta ja vieläpä ilmaista.

Nainen kaivolla.
Helteestä huolimatta pistin pensselin heilumaan ja jatkoin maalaushommia. Pakko myöntää, että kivitalon yli 40-asteisessa pienessä huoneessa tuli kuuma, kun kosteus haihtui maalista sitä mukaa kun sitä sai levitettyä seinälle. Se oli vähän kuin superlempeässä saunassa. Tuuletus ei toiminut, huoneeseen ei saanut läpivetoa, sillä ei tuullut yhtään. Hiki virtasi, mutta sain työn päätökseen.

Aurinko ja tuuli ovat kuivanneet talven sateiden kunnolla kastelemat pellot ja metsät. Kuumuuden ja kuivuuden myötä maasto- ja metsäpalojen määrä on roihahtanut kasvuun. Pelkästään yhtenä päivänä viime viikolla rekisteröitiin yli 200 tulipaloa, mikä tosin on vähemmän kuin vastaavaan aikaan viime vuonna. Tulipalot ovat täällä jokakesäinen riesa, suorastaan kirous. Harva se yö haistaa savun hajun. Palot syttyvät vahingossa, huolimattomuutta tai hyvin usein myös tahallisesti, joskus vakuutuskorvausten saamiseksi. Viime kesänä pidätettiin kymmeniä ihmisiä epäiltynä tulipalojen tahallisesta sytyttämisestä. On mahdotonta käsittää mitä heidän päässään liikkuu kun tulitikkujen kanssa leikkivät rutikuivassa metsässä.

Alueelle luontaiset puut, pinjat tai männyt, sietävät kuumuutta ja tulta melko hyvin. Paperiteollisuuden tarpeita varten pohjoisen kukkuloille on kuitenkin istutettu eukalyptusta, joka kasvaa nopeasti, mutta kuivattaa maaperän. Kuivaan maastoon ei tarvita kuin yksi lasinsiru tai käryävä tupakantumppi, niin nuotio on valmis.  

Palanut puu itkee verisiä kyyneleitä.
Paloja vastaan taistellaan järein keinoin, ei pelkästään asenteita muokkaamaan pyrkivien kampanjoiden avulla vaan myös lentokonein, helikopterein, ajoneuvoin sekä tuhansien ammattimaisten ja vapaaehtoisten palomiesten ja -naisten voimin. Joka vuosi jotkut heistä menehtyvät liekkeihin. Silti, henkensä menettämisen uhalla, he lähtevät sammutustöihin kun hälytys käy. Tavallisia ihmisiä, sankareita.  

Palokunnilla on hätä kädessä, sillä palkkatyön puutteessa monet vapaapalokuntalaiset ovat muuttaneet tai muuttamassa työn perästä maasta muualle. Syrjäisemmillä seuduilla, missä työttömyys koettelee eniten, tilanne voi käydä kriittiseksi.

Näillä ilmoilla rannoilla on tungosta jopa täällä pohjoisessa. Loppupäivästä siellä tulee sillipurkkimainen olo ja ahtaan paikan kammo. Rantatuolin sijasta päiväksi, viikoksi tai koko rantakaudeksi voi vuokrata teltan, jonka suojassa voi viettää aurinkoisia päiviä ja ottaa vaikka nokoset. Telttarivit värittävätkin rantoja aurinkovarjojen, tuulensuojien ja pyyheviidakon lisäksi. Hädin tuskin tunnistan enää sitä autiota rantaa, jota pitkin talvella kävelin melkein yksin, vain satunnaisen kalastajan tai koiranulkoiluttajan osuessa tielleni. Missä kaikki nämä ihmiset olivat silloin? Miksei kukaan heistä ollut viimaisella rannalla haukkaamassa raitista ilmaa? Olivatko jotkut heistä silloin päiväunilla auringon lämmittämissä autoissaan, joita oli parkkeerattuna sunnuntaisin vieri viereen rantakadun varteen? Vai olivatko he kodeissaan tai kahviloissa, suojassa kylmältä tuulelta?

Nyt he ovat kuitenkin ulkona auringossa sopuisasti kuin sopulit. Portugalilaiset rakastavat rantaa, merta ja aurinkoa. Niin minäkin. Kukapa ei.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Pyhiinvaeltajia ja enkeleitä

Vuosi sitten sosiaalisessa mediassa levisi sarjakuva, jonka kahdessa ensimmäisessä ruudussa näytettiin, miten talouskriisissä kamppailevat kreikkalaiset ja espanjalaiset marssivat kaduilla mieltään osoittaen. Kolmanteen ruutuun oli piirretty niin ikään taloudellisessa ahdingossa olevia portugalilaisia, jotka nauttivat aurinkoisesta päivästä rannalla lekottaen. Neilikkavallankumouksen hengessä: peace and love. 

Tosiasiassa viimeisen vuoden aikana on järjestetty mielenosoituksia ja yleislakkoja varmaan enemmän kuin maan koko historian aikana, ja vaadittu muun muassa säästökuurista vastaavien ministerien erottamista.

Nyt täällä on talouskriisin lisäksi sisäpoliittinen kriisi. Valtiovarainministeri Vítor Gasparin mitta täyttyi, ja hän otti ja lähti ministerin kiikkerältä pallilta. Päivää myöhemmin myös ulkoministeri erosi. Gasparin erosta seurannee vielä sketsikriisi, sillä hän on ollut yksi keskeisistä imitaatiohahmoista suositussa viihdesarjassa AntiCrise, suomeksi ”Antikriisi”.

Mutta se politiikasta. Edellisessä blogipäivityksessä oli kirjoitusvirhe. Kirjoitin aukiota tarkoittavan sanan z:talla, kun se oikein kirjoitettuna on praça.  Praza-sanaa käytetään reilut 100 kilometriä täältä pohjoiseen, Espanjan puolella Galiciassa, missä puhutaan kieltä, joka kuulemma muistuttaa enemmän portugalia kuin espanjaa. Santiago de Compostelaan matkaavat pyhiinvaeltajat saattavat tehdä tämän havainnon, tai ehkä ei.

Pyhiinvaeltajia on näkynyt melkein päivittäin. Lähitienoolla kulkee ainakin kaksi keltaisin nuolin merkittyä reittiä: toinen lähellä meren rantaa ja toinen enemmän sisämaassa, ohittaen Carlosin uuden kodin aivan läheltä. Melkein joka kerta käydessämme kahvilassa lounaan päälle näemme hellehattuisia, rinkka selässä taivalta taittavia vaeltajia. Haluaisin tietää, mikä heidät saa lähtemään raskaalle matkalle. Ehkä jonain päivänä, sopivan tilaisuuden tullen, alan haastatella heitä. Älkää siis peljätkö, jos satutte tekemään kyseisen matkan jollain näistä reiteistä, ja pienen kylän ainoalla bussipysäkillä levähtäessänne eteenne ilmestyy hahmo, jonka hiukset loistavat aurinkoa vasten kuin sädekehä. Se ei ole enkeli, vaan minä vaan.

Taistelu passionpuskasta vuohia vastaan jatkuu. Kilipukki on kesytetty, se ei puskaan enää pyri, mutta sen kaksi naaraspuolista seuralaista oppivat parissa päivässä painamaan pöheikön suojaksi pystytetyn kanaverkon maahan, ja ahnas katse silmissään ne kävivät pensaspolon kimppuun. Käyn niitä välillä häätämässä pois, aseenani pitkävartinen moppi, jolla sohin kohti vuohia, ja huudan niille "pois puskasta, pois, hus hus!" Eivät ne kuitenkaan pelkää moppia eikä minua. Taistelu on käymässä lähinnä periaatteelliseksi, sillä passionpuska on jo melkein menetetty. Enää on kyse lähinnä siitä, kuka antaa periksi ja kenellä on paksuin pää. Ehkä jonain päivänä teemme aselevon, tai minä nostan sorkkani pystyyn ja lasken mopin maahan, käyn ostamassa passionhedelmät torilta, ja vuohet voittavat. 

Carlos kysyi minulta maalausurakan aikana, että enpä tainnut Portugaliin muuttaessani arvata päätyväni tekemään niin kovasti töitä. No, en nyt siitä tiedä, sillä joskus ajattelin voivani maalata työksenikin. Mutta, kun yhtenä päivänä aloin lakaista laajalta katosalueelta vuohien ja lampaiden pudottamat papanapommit ja muut pienet läjät, totesin Carlosille, että sitä en olisi ikinä arvannut päätyväni tekemään täällä. Elämä välillä yllättää mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Ihme on sekin, että vuohet ja lampaat eivät ole sotkeneet päiväunipaikkaansa uudestaan, yhtä kilipukin pientä vahinkoa lukuun ottamatta. 

Lupasin kertoa Pedron ja Inêsin kalmankatkuisen rakkaustarinan. Tässä se tulee. Taannoin 1300-luvulla Portugalin kruununprinssi Pedro (suomeksi Pietari) rakastui palavasti vaimonsa galicialaiseen, aatelissukuiseen palvelijattareen Inês de Castroon. Vaimo sittemmin kuoli, jätettyään miehelleen vain yhden sairaalloisen perillisen. Kuningas Afonso IV, Pedron isä, yritti naittaa Pedroa toiselle kuningattareksi soveltuvalle naiselle, onnistumatta aikeissaan. Pedrolla ei ollut sydäntä eikä silmiä muille kuin Inêsilleen, jonka kanssa hänellä oli jo lapsiakin. Saadakseen poikansa kuriin isä määräsi Inêsin surmattavaksi, joten tältä leikattiin pää poikki Coimbrassa Santa Clara-a-Velhan luostarissa, pienen lapsensa silmien edessä. Pedro jahtasi rakastettunsa murhaajia, kunnes sai heidät kiinni muutamaa vuotta myöhemmin, ja tappoi heidät julkisesti, repien sydämet heidän rinnasta, kuten he olivat hänelle tehneet.

"Rakastan sinua kovasti enkeli, t. Inês"
Pari vuotta Inêsin kuoleman jälkeen Pedro nousi valtaistuimelle, ja hänestä tuli kuningas Pedro I. Hän ilmoitti menneensä Inêsin vielä eläessä tämän kanssa salaa naimisiin, ja että tämä oli laillinen kuningatar. Tarinan mukaan Pedro I määräsi Inêsin kaivettavaksi haudastaan kruunausseremoniaa varten ja pakotti koko hovin vannomaan kuuliaisuutta kuningattarelleen ja suutelemaan tämän kättä, tai mitä siitä nyt siinä vaiheessa enää oli jäljellä. Myöhemmin Inês haudattiin Alcobaçan luostariin, jossa hänen marmoriarkkunsa on yhä tänä päivänä vastapäätä Pedron arkkua, jotta kun he viimeisenä tuomiopäivänä nousevat kuolleista, he voivat ihan ensimmäiseksi nähdä toisensa.

Rakkautta? Hulluutta? Ihan mitä vaan, mutta esimerkillään Pedro latasi aimo tukun paineita jälkipolvien rakastuneille latinoille. Tarina kiehtoo ihmisiä yhä nykyään. Itse kuulin sen ensimmäistä kertaa käydessäni asianosaisten arkkujen äärellä Alcobaçassa. Ajattelin silloin, että miten paljon tässä maassa onkin sellaista, mistä ei ole aiemmin kuullutkaan; paikkoja, tapahtumia, ihmisiä, historiaa ja tätä päivää. Suomalaisille Portugali on vain pieni piskuinen maa Euroopan toisella laidalla, kiusallinen piikki EU:n lihassa. Yli kymmenen miljoonaa ihmistä yrittää kuitenkin tulla toimeen ja elää ihan normaalia elämää täällä, haaveillen helpommasta huomisesta. Nykyisistä talousvaikeuksista syytetään poliitikkoja, jotka EU:iin liittymisen myötä tekivät, ainakin näin jälkikäteisellä viisaudella, huonoja päätöksiä. Valtiovarainministerin erottua odotellaan henkeä pidätellen hänen seuraajansa tekevän ihmeitä maan ja kansan pelastamiseksi.

Enkelit valvovat Pedron unta Alcobaçassa.

Portugalilaiset eivät ole täydellisiä. He ovat inhimillisiä. Rakastavat, riitelevät, tulistuvat, rauhoittuvat, juonivat, tekevät töitä, rentoutuvat, säästävät, tuhlaavat. Toisin kuin suomalaiset, portugalilaiset eivät ole kosketuskammoista, vaan kosketuskaipuista kansaa. Tunteita ei piilotella vaan ne näytetään, julkistetaan, kirjoitetaan seinälle, kuten oheisissa graffiteissa. Vuosikymmeniä yhdessä eläneet vanhukset kulkevat käsi kädessä. Perheet syövät päivittäiset ateriat yhdessä, parhaimmillaan isovanhemmat, lapset ja lastenlapset kaikki saman kattilan äärellä.  Vanhuksista ja lapsista pidetään huolta, vaikkei se aina mutkatonta olekaan. Kaveria autetaan. Solidaarisuus on jokapäiväisiä pieniä tekoja, ei pelkkiä kauniita sanoja. 

Matkailija tai muu ulkopuolinen pääsee myös osalliseksi portugalilaisen mentaliteetin parhaimmista puolista. Lähes kaikkialla ja melkein joka tilanteessa ihmiset ovat avoimen ystävällisiä ja auttavaisia, joskin joskus hieman ujoja ensi alkuun. Tietä neuvotaan, tarvittaessa kädestä pitäen. Ihmiset ovat kärsivällisiä ja suvaitsevaisia, eivätkä hermostu pienestä. Jos joku tukkii autollaan yksisuuntaisen kadun odottaessaan jotakuta kyytiin, ja perään muodostuu jonoa, ei kukaan tööti torvella. Ei tässä elämässä niin kiire sentään ole ettei paria minuuttia ehtisi odottamaan. Eihän? Päätä alkaa kivistää, kun ajattelenkin vastaavaa tilannetta Suomessa. Mikä meidät saa niin aikataulujen, kellon ja kiireen orjiksi? Aika on rahaa, aika on rahaa, tik tak tik tak, minun aikani on valtavan paljon rahaa tik tak. Lepään sitten haudassa, nyt on kiire, kiire, kiire, TIE AUKI JA HETI! TÖÖÖÖÖTTTT!  

Kiire on usein asennekysymys, ja sen saa loppumaan kun niin päättää. Minä päätin niin, tosin tietyksi määräajaksi. Nyt, kun ajattelen mahdollista paluuta Suomeen ja uuden oravanpyörän etsimistä, pelkkä ajatus puistattaa. Tottuisihan siihen taas, tietysti tottuisi. Tottuminen ja sopeutuminen on meidän ihmisten vahvuus. Sillä me pärjätään.

"Rakastan sinua elämäni rakkaus!"
Onneksi minulla on vielä runsaasti aikaa tehdä sitä mitä oikeasti haluan: kirjoittaa ja valokuvata. Elämä yllättää, aina välillä, ja ehkä vuoden kuluttua olen jossain ihan uudessa tilanteessa, tekemässä jotain mitä tänään en osaa edes kuvitella tekeväni. Vuohenkakat on putsattu ja lampaiden kerimistä päässen kohta kokeilemaan, joten sen täytyy olla jotain muuta. 

Joskus pitää ottaa ohjat omiin käsiinsä, tarttua tilaisuuteen, ja joskus pitää antaa asioiden tapahtua omalla painollaan, antaa enkelin johdattaa. Pelko pois, hus hus.