torstai 26. tammikuuta 2017

Aika loppuu aina kesken


Kun pari viikkoa sitten pakkasin matkalaukkua ja suuntasin kohti Suomea tiesin, että matkasta tulee raskas. Äitini oli joutunut sairaalaan ja hän oli kovin heikossa kunnossa. Harvinainen sairaus oli havaittu liian myöhään. En ollut varma, ehdinkö ajoissa.

Sinnikkäästi hän kuitenkin piteli elämänsyrjästä kiinni vaikka jo tiesi, että ote oli irtoamassa ja hän oli valmis lähtemään. Silti hän eräänä päivänä harmitteli, että olisi halunnut tehdä vielä niin monia asioita.

Aika loppuu aina kesken.

Haaveet ovat olennainen osa ihmisen elämää. Haaveet, toiveet, suunnitelmat, päätökset, odotukset. Ne ovat se moottori, joka pitää meitä käynnissä loppuun saakka. 

Eräänä päivänä teimme veljen kanssa lähtöä Meilahden sairaalasta Porvooseen siirretyn äidin luota ja tämä kysyi: ”Nähdäänkö me vielä?” ”Totta kai me nähdään”, vakuutin ja uskoin siihen.

Erehdyin. Aika loppuu aina kesken.

Kun reilut neljä vuotta sitten muutin Portugaliin, tarkoitukseni oli keskittyä kirjoittamiseen. Sen olen tehnytkin. Kaksi käsikirjoitusta on päätynyt syvälle elektroniseen pöytälaatikkoon, yksi vielä hautuu. Neljännen, tällä kertaa dekkarin, aloitin toukokuussa, kirjoitin läpi kesän ja syksyn, enkä kovin monelle hiiskunut koko projektista. Marraskuun lopulla lähetin käsikirjoituksen ensimmäiselle kustantajalle. Kahden viikon kuluttua he tarjosivat kustannussopimusta. Se on melkein lottovoittoon verrattavissa oleva saavutus, tosin siihen tarvitaan tuurin lisäksi myös paljon työtä.  

Perjantaiaamuna minun oli tarkoitus mennä käymään äidin luona jälleen, sillä kertaa yksin. Hän oli pyytänyt, että lukisin hänelle tulevaa kirjaani. Olin valinnut kevyempiä kohtia – sellaisia, joita on helppo kuunnella ja kuvitella omin silmin. Sellaisia, joista jää hyvä olo.

Myöhästyin. Aika loppuu aina kesken.

Äiti luki paljon. Hän kertoi hotkivansa dekkareita. Hänen kotonaan on kirjoja, satoja kirjoja, dekkareita, pokkareita, klassikoita, kaikkea. Kirjat avaavat oven maailmaan, joka muutoin voi olla tavoittamattomissa. Ne antavat elämyksiä, iloa, jännitystä, tietoa. Mielihyvää. Vievät matkalle ja tuovat silmänräpäyksessä takaisin kotiin. Antavat ihmiselle edes pienen syrjän unelmista – joku muu on jo tehnyt sen mistä haaveilet ja jakaa kokemuksensa kirjan kautta. Äidille kirjat olivat intohimo.

Jos eutanasia olisi Suomessa sallittu, hän olisi valinnut sen, ja me lapset olisimme voineet olla äidin luona kun hän lipui pois. Pitää kädestä. Hyvästellä. Nyt siihen ei ollut mahdollisuutta, kaikki tapahtui niin nopeasti, niin pian. Yllättäen.

Aika loppuu aina kesken.

Ihmisen saa näännyttää ravinnon, nesteytyksen, hapen ja lääkkeiden puutteeseen – tätä saattohoito käytännössä joskus on, kun aktiivinen hoito lopetetaan – mutta hänelle ei saa antaa kuolinapua, joka sallisi nopean, rauhallisen ja kivuttoman kuoleman valittuun aikaan, jolloin läheiset voisivat olla läsnä.

Minä kysyn vaan, kumpi tapa on inhimillisempi? Kumpi tapa kunnioittaa elämää ja ihmistä enemmän?

Se kuitenkin jatkuu, elämä, ja menetykset ja saavutukset kuuluvat siihen yhtä oleellisena osana kuin taivaalle kuu ja aurinko. Pimeyden keskellä on havaittavissa valopilkkuja, kuin tähtiä, ja niitä kohti täytyy suunnistaa. Ensin täytyy kuitenkin pysähtyä hetkeksi, ottaa aikaa, muistaa.


Kiitos Meilahden hematologian osasto 7A:n sympaattiselle henkilökunnalle äidin lämminhenkisestä hoidosta. Kiitos myös kaikille, jotka ovat ottaneet osaa perhettämme kohdanneeseen suruun. 

perjantai 13. tammikuuta 2017

Pysähtymisen vaikeus

Jouluna alkanut flunssa on jokseenkin vienyt voimat. Ei täysin, mutta ajoittain aika tehokkaasti. Sen huomaa varsinkin silloin kun ei malttaisi olla aloillaan. Esimerkiksi aurinkoisena päivänä. Onneksi tässä oli muutama pilvinen päivä välissä – flunssa, mikä pätevä tekosyy pysytellä sängyssä! Silti sielläkin aika käy pian pitkäksi, ja aika pian sitä huomaa jo kiskovansa niiskuttaen vaatetta päälle. 

Etelä-Suomessa ja Pohjois-Portugalissa on ollut samat lämpötilalukemat, eri etumerkki vaan. Kun lähden käymään Suomessa, voi iskeä vähän erilainen lämpöshokki. Ensinnäkin sisätiloissa saa varmaan pyyhkiä hikeä otsalta ja kulkea vain yhdellä sukkaparilla, mutta ulkona joutunee pidättelemään hengitystä ettei putket jäädy, keuhkoputket siis. Onneksi sain Carlosilta joululahjaksi turkishansikkaat – näpit eivät ainakaan pääse paleltumaan.

Joulusta on jo sen verran pitkä tovi, ettei siitä sen enempää kuin että meni ihan meidän perinteidemme mukaisesti; aattona nautimme portugalilaista ja joulupäivänä suomalaista jouluruokaa. Tänä vuonna ymmärsin ostaa ihan oikeaa kinkkuakin enkä lapaa, kuten aiempina vuosina. Hypermarketin lihatiskin myyjä kantoi takahuoneesta yhdeksän kilon kinkun kun kyselin luullista kinkkua. Tarjoutui leikkaamaan siitä sen kokoisen palan kuin haluan, mutta päädyin sitten kuitenkin luuttomaan kinkkuun. Se oli hyvä valinta.

Mutta se siis joulusta. Vuodenvaihdekin voidaan sivuuttaa aika nopeasti. Kun puolenyön aikaan avasimme kuohuviinipullon ja söimme kaksitoista rusinaa kahdentoista toiveen kera, oli meillä molemmilla sama toive ensimmäisenä: terveyttä läheisille ja miksei myös itselle. Se on viime aikoina ollut ajankohtainen toive, eikä liity mitenkään flunssaan.

Sen verran räytynyt olen ollut, että eilen illalla suihkun jälkeen päätin viettää hetken itsekseni yläkerran huoneessamme. Mukaan otin lasillisen portviiniä – olin siitä aiemmin päivällä näpsinyt kuvia ja hyvän viinin kaataminen takaisin pulloon ei jotenkin juolahtanut mieleen. Viemäriin kaatamisesta puhumattakaan. Istahdin sängylle siis suihkunraikkaana, siemaisin lasista ja yritin rentoutua. Viime aikoina on kirjoitettu paljon mindfullnessista. En oikein tiedä mitä se tarkoittaa, mutta päätin kokeilla mielen tyhjentämistä hiljentymistarkoituksessa. Silmät siis kiinni ja syvä hengenveto. Yritin tiedostaa kehoni ja kuulla hiljaisuuden.  

Kuulin vain mieletöntä kilinää ja vinkunaa monella taajuudella ja mopon ohikiitävää pärinää. Korvani nimittäin soivat. Mopo kaahasi kadulla.

Yritin tyhjentää mielen ajatuksista ja sanoista, väkisinkin miettien samalla miten kuvailla miltä mielentyhjennys tuntuu. Että millaista on ajatukseton hiljaisuus. Sanat risteilivät ja poukkoilivat pääkopan sisällä. ”Sanat pois”, komensin itseäni. Ne pysyivät poissa noin kaksi ja puoli sekuntia, sitten taas jostain vilahti mieleen: ”kylpytakki tuntuu pehmeältä”, ”varpaat ovat kippurassa”, ”portviini on hyvää” jne. Lopulta turvauduin joogamantraan ja aloin hymistä mielessäni ”ommmmmmmmm....”, ”ommmmmmmmm......”

Se tehosi. Mieleen ei näköjään mahdu kuin yksi sana kerrallaan. Aika pian kuitenkin kyllästyin ja portviinikin loppui.

Pysähtyminen on pahuksen vaikeaa. Usein siihen pystyy vasta sitten kun jokin pakottaa.

Kirjoittaminenkaan ei suju nyt ihan itsestään. Batatinha tunkee syliin ja läppäisee tassulla läppäriä, ja naapurista palannut vanharouva papattaa kuulumisia kadun toiselta puolelta. Sytytin takkaan tulen, liekit ilakoivat, kuivat puut ritisevät, muuntuvat pian hiillokseksi, joka suorastaan vaatii likelleen makkaraa.

Luulen, itse asiassa olen aika varma, että liekkejä katsellessa pystyisin pysähtymään, jos olisi hiljaista. Sääli, että siinä vaiheessa kun telkkari sammahtaa, on takassa hiillos jo hiipunut ja minä itse valmis unten maille.


Näin pitkälle pääsin blogipäivityksessä viikko sitten. Sitten tietokone pysähtyi. Se lakkasi lataamasta ja akku loppui. Viikko korjaamolla ja taas toimii. 

Matkalaukku on nyt pakattu ja aamulla suuntaan kohti Suomea. Odotettavissa on raskaanpuoleinen matka, mutta jotain positiivistakin on luvassa. Siitä enemmän ensi kerralla.

Kuvia tällä kertaa vain yksi, mutta sellaisesta maisemasta, joka aika takuuvarmasti pysäyttää.