tiistai 27. elokuuta 2013

Liekeissä

Portugalissa palaa. Jokakesäinen kirous on taas vallannut maan. Kymmeniä, jopa satoja metsä- tai maastopaloja saattaa riehua samanaikaisesti eri puolilla maata ja Madeiralla, pääosin kuitenkin mantereen puolella harvempaan asutussa sisämaassa. Neljä palomiestä on menehtynyt, useita taloja tuhoutunut. Tälläkin hetkellä yli tuhat palomiestä, osa heistä vapaapalokuntalaisia, urakoi eri alueilla roihuavien liekkien taltuttamiseksi. Poliisi on pidättänyt yli neljäkymmentä ihmistä epäiltynä palojen sytyttämisestä.

Kuka nosti kiven?
Tämä on valitettavasti ihan tavallista.

Metsäpaloja vastaan taistellaan paitsi järeällä sammutuskalustolla, myös asenteisiin vaikuttamaan pyrkivien kampanjoiden avulla ja raivaamalla maastoalueita ennen kuivinta kesäaikaa. Kiinnisaatuja pyromaaneja yritetään hoitaa terapialla, mutta tulokset ovat heikkoja. Vankilan ovi napsahtaa lukkoon monen tulitikkuihin tarttuneen perässä, mutta rangaistusten pitäisi olla ankarampia. Kotinsa menettänyttä ei lohduta tieto siitä, että syyllinen lepäilee vankilassa. Palovakuutukset ovat täällä suhteellisen harvinaisia. Ne ovat niin kalliita. Jos raha ei ole riittää ruokaan, ei sitä todellakaan kanneta vakuutusyhtiöönkään. 

TV-uutisissa haastateltiin madeiralaismiestä, joka kertoi, että hänelle ei jäänyt muuta kuin ne vaatteet mitä hänellä oli yllään. T-paita, shortsit ja varvastossut.

Täällä termi 'liekeissä' tarkoittaa jotain ihan muuta kuin amerikkalaisen laulajan hitissä. 

Täytenä vastakohtana palomiesten hikiselle hornalle, lomalaiset loikoilevat rannalla. Viime viikolla Vila do Conden rannoilla oli vierivieressä aurinkovarjoja, tuulensuojia, pyyhkeitä, tiiviisti yhdessä kuin värikäs rypäs sieniä. Nyt lomat alkavat olla ohi, ja aurinkovarjojen keskellä näkee jopa vapaita hiekkakaistaleita. Ensi viikolla ranta alkaa autioitua ja näyttää taas minulle tutummalta. Nyt se on ollut kuin jokin Algarven etäispesäke.  

Kesän juhlat  jatkuvat vielä. Vila do Condessa on meneillään gastronomiset ”messut”. Kylien kirkot ja kappelit juhlivat myös kukin vuorollaan, ja vähintään sunnuntaisin kuuluu rakettien pauketta jopa tunnin välein, useamminkin, jos on oikein isot juhlat. Paukkeesta tulee minulle mieleen sota ja tykkien tulitus. 

Toin Suomesta paketillisen savuporoa. Avasin sen yhtenä päivänä kun alkoi hiukoa, ja tarjosin myös Carlosille ja hänen äidilleen. Molemmat vastasivat hyvin nopeasti ”ei kiitos”. Ihmettelin, sillä tokihan uusia makuja voi aina kokeilla. Paitsi poroa. Carlos selitti, että se on joulupukin apuri ja kotieläimen asemessa. Minä selitin, että Suomen Lapissa ne juoksevat vapaasti pitkin maita ja teitä. Ja että syödäänhän Portugalissa vuohia, ja hänellä ne ovat kotieläiminä.

Sain syödä savuporoni ihan yksin. Sen sijaan porvoolaiset Brunbergin suklaasuukot katosivat vilauksessa.

Tätä kirjoittaessani tuntuu ilmassa taas savunhajua. Eilen kaupungin ulkopuolella näkyi tummansininen savupatsas, kuin uhkaava ukkospilvi. Vasta syksyn ensimmäiset sateet rauhoittavat tilanteen kunnolla, mutta sitä saadaan odottaa vielä muutama viikko. Palanut metsä näyttää karun lohduttomalta, mutta elämä voittaa aina, lopulta, ja hiiltyneestä maastosta nousee vielä sitkeitä, vihreitä versoja kohti aurinkoa, joka niin anteliaana paistaa ja tarjoaa valoaan. 



Oheiset kuvat on otettu Caramulon vuoristossa tuhannen metrin korkeudessa. Näiden maisemien, metsien ja kylien pelastamiseksi sadat palomiehet uurastivat viime viikolla, kaksi heistä henkensä hinnalla. 

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Voi pyhä lounastunti - tai kaksi

Siesta eli täkäläisittäin 'sesta'.
Jokin aika sitten näin netissä haastattelun, jossa seniorien tietokonekurssille Portossa osallistunut suomalaismies ruoti kurssin järjestelyjä ja tasoa. Tietokonetta ei kuulemma tarvittu koko viikon aikana, ja osallistujiksikin oli hyväksytty muitakin kuin eläkeläisiä. Petrattavaa varmasti olisi kurssijärjestäjillä.

Mies ihmetteli myös lounastunnin pituutta ja lounaan ”kosteutta”. Ihmettelin minäkin alkuaikoina, kun melkein kaikki pienet kaupat, virastot ja muut kynnelle kykenevät pistivät ovensa keskellä päivää kiinni pariksi tunniksi, ja yhtäkkiä kahvilat ja ravintolat olivat täynnä. Opin sen kantapään kautta, kun yritin käydä hoitamassa asioita juuri lounastunnin aikaan, ja turhaan riuhdoin ripoja.

Lounas on täällä päivän pääateria, joka syödään joko kotona tai ulkona monista kahviloista tai ravintoloista. Viini taas on monille, ei tietenkään kaikille, normaali ruokajuoma. Ei se tarkoita sitä, että vedetään niin sanotusti lärvit, ja palataan sen jälkeen töihin nuokkumaan. Viinin tarjoaminen tietokonekurssin oppilaille oli isäntien kohteliaisuudenosoitus heitä kohtaan. Veikkaan, että kurssin järjestäjille ei juolahtanut mieleenkään, että joissakin Euroopan maissa viini lounaalla ei kuulu tapoihin. Tai että sitä suorastaan paheksutaan. Niin olemme erilaisista kulttuureista.

Päivän menu.
Itse olen tottunut pikalounaisiin: syön seisaaltani kulhollisen muroja tai talvisin lämmitän keittoa. Carlosin luona laitetaan kuitenkin kunnon ateria; kalaa tai lihaa, salaattia, jälkiruuaksi hedelmiä. Viiniä juodaan lounaan kanssa vain sunnuntaisin. Pyhä tai arki, lounaan päälle käydään kahvilla ja sulatellaan ruokaa hetken ennen kuin käydään töihin käsiksi. Jatkuvaan tehokkuuteen tottuneelle suomalaiselle on yhä vähän vaikeaa pysähtyä kesken päivän. Carlos sanookin minua hyperaktiiviseksi. En myönnä väitettä todeksi, mutta en kovin kiivaasti voi väittää vastaankaan. 

Viime päivinä on tullut asioitua virastoissa niin ennen kuin jälkeen lounastunnin. Päästäkseni kiinni sosiaaliturvan syrjään, ennen kaikkea saadakseni sairaanhoitopalveluja, minun piti rekisteröityä itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi. Kompastuskiveksi oli muodostua täkäläisen pankkitilin puuttuminen. Aiemmin avaamani tili on todennäköisesti jo suljettu käyttämättömänä. Verotoimiston järjestelmä ei hyväksynyt suomalaista tilinumeroa, joten piti järjestää kiertotie. Asiointi virastoissa sujui hyvin ja joutuisasti, lukuun ottamatta yhtä verovirkailijaa, joka suhtautui minuun suurella epäluulolla. Tutki dokumenttejani lähes luupin kanssa, ärjyi kysymyksiä ja suorastaan suuttui, kun tiedoissani oli vanha osoite. Olin vähällä kerätä paperilappuni ja passini ja siirtyä toiseen verotoimistoon asioimaan. Karmea kokemus. Ennen niin paksu nahkani on näköjään ohentunut viimeisen vuoden aikana, kun sitä ei enää ole päivittäin karhennettu työympäristössä. 

Karhunvatukka: vielä raaka eli 'verde', vihreä,
vaikka onkin punainen.
Olen aika onnekas. Olen onnistunut toteuttamaan monta haavettani ja toivettani. Yksi niistä tapahtui viime viikolla, kun pääsin ensimmäistä kertaa eläissäni poimimaan karhunvatukoita. Ei se kuulosta kummoiselta asialta, mutta ei haaveiden tarvitse mitään ihmeellisiä asioita ollakaan. Aina vain parempi, jos ne ovat oikeasti toteutettavissa olevia ajatuksia, jopa päähänpistoja, jotka juontavat juurensa ties mistä. Vähän niin kuin tyyliin "lähdetäänpä käymään Jäämeren rannalla kastelemassa varpaat". Ei siinä välttämättä ole mitään järkeä, mutta joka sellaisen reissun toteuttaa, tuskin koskaan sitä unohtaa. Elämässä saa haalia elämyksiä. 

On kuitenkin aika turhaa kurkottaa kuuhun, sillä siihen ei voi koskaan ulettua. Arkipäivän haaveet ovat pieniä, konkreettisia ajatuksia, toteutettavissa olevia tavoitteita. Onnistumisen tunne on sama, oli sitten kyseessä iso tai pieni asia. Se tunne keventää askelta ja kantaa eteenpäin.

Suomen reissun satona sain valmistamiani käsilaukkuja myyntiin kahteen liikkeeseen Helsingissä ja Haminassa. Pieni päänavaus, mutta minulle iso saavutus. En haaveile eläväni käsilaukkujen valmistuksella. Riittää, kun saan tehdä niitä ja kun näen ihmisten pitävän niistä ja käyttävän niitä. Vuittonin ei tarvitse vavista, sillä en haikaile kalliiden merkkilaukkujen tekijäksi. 

Ai niin, oliko vaatimattomuus yksi meidän suomalaisten paheista...? 

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Emigranttina Euroopassa

Emigranttien muistomerkki, Póvoa de Varzim
Luin juuri jostain, että olen väliinputoaja. Suomen sosiaaliturva on lakannut muutettuani Kelan tulkinnan mukaan pysyvästi (yli 1 vuosi) ulkomaille, ja Portugalin sosiaaliturvaan ei ole oikeutta, koska en ole täällä ansiotöissä, en ole yrittäjä, en ole naimisissa portugalilaisen kanssa enkä ole edes eläkeläinen. Olen vain EU-kansalainen, mutta se ei riitä. En minä mitään sosiaalietuuksia kaipaa, mutta hätätilanteessa olisi kiva saada sairaalahoitoa. Minun pitää siis järjestää itselleni joko aviomies tai yksityinen sairauskuluvakuutus. Jos jään tänne pysyvästi, voin tietysti alkaa maksamaan sotu-maksuakin. Mutta kun en tiedä vielä.

Kun ensimmäistä kertaa tulin Portugaliin asumaan, rekisteröidyin täällä, kuten yli kolmen kuukauden oleskelun jälkeen kuuluu tehdä. Sen luulisi olevan helppoa EU-maassa, mutta koko touhu alkoi lopulta muistuttaa kafkamaisin piirtein höystettyä farssia. Asuin silloin Aveirossa, josta löytyy loistava paikka nimeltä Loja da cidacão (”kansalaisen putiikki”). Sieltä löytyy samojen seinien sisältä verotoimisto, täkäläinen Kela, puhelin- ja nettioperaattorit, pankit, posti, sähkö- ja kaasulaitos jne. jne. Kaikilla on oma tiskinpätkänsä, missä voi maksaa laskut ja hoitaa liittymät ynnä muut asiat tarvitsematta juosta paikasta toiseen pitkin kaupunkia. Aivan loistava juttu.

Menin siis Aveiron Loja da cidadãoon hoitamaan rekisteröitymistä. Ensiksi hain verotoimistosta veronmaksajan tunnuksen, jota tarvitaan melkein joka paikassa. Se vastaa hiukan suomalaista henkilötunnusta. Sieltä jatkoin saamieni ohjeiden mukaan käytävää eteenpäin SEF:in (maahanmuuttovirasto) toimistoon. Jonotin afrikkalaisten, brasilialaisten ja parin eurooppalaisen maahanmuuttajan kanssa, saadakseni lopulta kuulla, että sinne pitää varata puhelimitse aika. Ei kun soittamaan. Ihan ihmeen kaupalla selvisin portugalinkielisen monivalintavastaajan läpi oikeaan paikkaan ja sain varattua ajan. Kyseisenä aikana menin toimistolle uudestaan, saadakseni tietää, että ajanvarauksesta huolimatta minun pitää ottaa jonotusnumero ja odottaa vuoroani. Että mitä? No, eihän kaikkea voi ymmärtääkään.

Päästyäni vihdoin auttavasti englantia osaavan virkailijan puheille (huom. kyseessä oli siis maahanmuuttovirasto, toki siellä asioidaan yleensä portugaliksi), sain tietää, että minun pitää hankkia veronmaksajan numeron lisäksi rikosrekisteriote, passikuva, avata tili portugalilaisessa pankissa ja tallettaa sinne 500 euroa (suomalaisen tilin englanninkielinen saldo-ote ei kelvannut), ottaa kopio vuokrasopimuksesta ja ties mitä vielä. Ihmettelin kovasti, koska rekisteröitymisen piti olla pelkkä muodollisuus, mutta en alkanut kinaamaan vastaan.

Dokumenttien saaminen kesti kuukauden verran, ja sinä aikana kävin vielä kertaalleen kysymässä onko rikosrekisteriote tullut. Ei ollut. Muutamaa päivää myöhemmin varasin ajan uudelleen ja jonotin taas kerran muiden maahanmuuttajien mukana. Kun vihdoin pääsin englantia taitavan virkailijan puheille ja levitin tiskille hankkimani dokumentit, hän totesi minun olevan väärässä paikassa. Minun olisi pitänyt mennä kaupungintalolle. Eikä mitään noita dokumentteja edes tarvita, passi riittää. Siinä vaiheessa viilipytty minussa otti hatkat, ja sanoin melko tiukalla äänensävyllä olleeni SEFin toimistossa jo kolmeen otteeseen, eikä missään vaiheessa oltu sanottu, että asia hoituisi kaupungintalolla. Ja että haluan sen rekisteröintitodistuksen nyt ja heti. Nuori virkailijatar tuijotti hetken minua, sitten näyttöpäätettään, ja mietti nähtävästi kannattaako heittäytyä tiukkapipoksi, mutta alkoi sitten naputtaa konettaan. Alle minuuttia myöhemmin tulostin suhautti ulos rekisteröintitodistuksen. Pistin sen, pankkikirjan, passikuvat, rikosrekisteriotteen ja vuokrasopimuksen käsilaukkuuni, kiitin ja läksin äkkiä pois ennen kuin naamani alkoi olla hälyttävän punainen.

Mitä tästä opimme: älä usko kaikkia neuvoja mitä saat. Edes viranomaisten antamia. Nyt tiedän, että EU-kansalaisen rekisteröiminen tosiaan hoituu kaupungintalolla. Suuntaan sinne ensi maaliskuussa, kun rekisteröinti pitää uusia. Vaikken ole koskaan kyseistä paperia missään edes tarvinnut.

Vaikka niin muka yhtenäisessä EU:ssa ollaan, ei kaikissa maissa asioita hoideta samalla tavalla. Suomessa sosiaaliturva on asumisperusteinen. Kun asut maassa jollain statuksella, olet oikeutettu sosiaaliturvaan. Hyvinvointivaltion (katoavia?) etuja.

Etsiessäni Suomen asunnolleni uutta vuokralaista sana ”sossu” tuli vastaan useamman asunnonkyselijän kohdalla. Eräs Helsingistä Järvenpäähän muuttava opiskelija kaavaili kustantavansa rivitalokaksion vuokran opintorahalla ja -lainalla, ja jollei se riitä, hän hakee sossusta lisää. Toinen parikymppinen nuori kertoi, että sossu maksaa koko vuokran, ei huolta. Hän asuu nytkin vuokra-asunnossa, mutta haluaisi rauhallisempaan paikkaan asumaan. Kalliimpaan rivitaloon. Sossu maksaa. En alkanut tivaamaan, miksei hän asu samassa kaupungissa asuvan äitinsä luona. Ei se kai kuulu minulle. Suomessahan aikuiset lapset eivät voi asua vanhempiensa luona. Pitää näes itsenäistyä. Yhteiskunta huolehtii nuorista ja vanhuksista, sillä tapoihinhan ei kuulu se, että oma perhe huolehtisi.

Viilipytyn silmissä näkyi hetken aikaa taas tähtiä. Olen maksanut asuntolainaa yli 20 vuotta ja maksan edelleenkin, ja saanut hikisesti ostettua vanhan rivitalokaksion pikkukaupungin äärilaidalta. Tehnyt töitä ja maksanut riivatusti veroja. Nuukaillut ja säästänyt pahan päivän varalle. Minua kismittää ajatus siitä, että yksinelävä työtä hakeva parikymppinen muuttaisi kauniiseen, väljään asuntooni sossun eli veronmaksajien kustannuksella, mutta ihmetyttää etenkin se, että sossu tällaiseen suostuu. Ihan oikeesti! Suullinen päätös heltisi heti puhelinsoitolla. Yritin järkeillä, että saisinpahan sillä tavalla maksamiani veroja takaisin, mutta verenpaineeni ei vaan ottanut laskeakseen.

Lopulta vuokrasin asunnon kahdelle mukavalle turkulaistytölle, joista toisen kummitäti oli matkassa mukana. Jännittää, että miten he siellä pärjäävät.

On jossain määrin hermostuttavaa olla ilman julkisen sairaanhoidon palveluja. Jos umpisuoli puhkeaa tai jalka katkeaa, raavin rahat sairaalalaskuun omalta pankkitililtä. Vakuutusyhtiöillä on yllättäen kolmen kuukauden karenssi, ennen kuin vakuutus astuu voimaan. Myös eläköityminen ja vanheneminen aikanaan mietityttää jo nyt. Kuka minusta huolehtii jos en itse kykene, kun omia lapsia ei ole? Vaikka kaikkeen yrittää varautua, elämällä on tapana yllättää, eikä aina myönteisellä tavalla. 

Lähden seuraavaksi sosiaalitoimistoon selvittämään millä tavoin onnistuisi alkaa maksaa sosiaaliturvamaksuja, jos se olisi sittenkin parempi vaihtoehto kuin ottaa yksityinen sairauskuluvakuutus. Jonot ovat kuulemma mahtavat, joten varaan mukaan vesipullon, keksipaketin ja käsityön. Ja vielä kirjan, sillä istumapaikkoja ei kuulemma riitä kaikille. 

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Juureton vai juuret on?

Luin jokin vuosi sitten artikkelin tutkimuksesta, jonka mukaan karjalaisevakkojen tuntema juurettomuus on siirtynyt heidän lapsiinsakin. Se kolahti omalla kohdalla. Olin kyllä nähnyt juurettomuuden ja kaipuun kauas Karjalan kotiseuduille omissa vanhemmissani, mutta en osannut yhdistää sitä itsessäni siihen kodittomuuden ja minnekään kuulumattomuuden tunteeseen, jonka jollain tavalla tiedostin jo varhain. En väitä etteikö minun olisi ollut hyvä olla kaupungeissa, joissa asuin, ja asunnoissa, joita kodiksi kutsuin, mutta minnekään en ole tuntenut kuuluvani. Juuret – mitä ne muka ovat ja mitä niillä tekee?

Äidin pelakuu.
Kävin tapaamassa äitiäni Porvoossa, missä kasvoin ja elin melkein yhtäjaksoisesti 30 vuotta. Jos kysytään, sanon olevani kotoisin Porvoosta. Silti minulla ei ole minkäänlaista tunnesidettä sinne. Se on vain kiva kaupunki muiden joukossa. En koe mitään nostalgiaa kulkiessani Vanhan (vai Wanhan?) kaupungin kujilla. Katselen niitä kuin vieras, kameran kyklooppimaisella silmällä, ja kiinnitän huomiota lähinnä talojen väreihin.

Asuin kymmenisen vuotta Järvenpäässä, mutta en koskaan oppinut sanomaan sitä kotikaupungikseni. Se oli vain paikka, jossa asuin. Helsingin satelliitti, vihreä nukkumalähiö. Entinen koti siellä on tällä hetkellä lähinnä riesa, koska en ole onnistunut löytämään sille uutta vuokralaista. Vuokra-asunnoistako muka pulaa ja vuokrat nousseet? Helsingissä ehkä. Miksi kaikki haluavat asua siellä?

Kuljin yhtenä päivänä kasin ratikalla Kallion ja niiden seutukuntien läpi, näin ihmisiä keskellä päivää katukuppilassa naamat punaisina puolen litran kolpakot edessään, ja jonkun hoippumassa humalassa, toisen bussipysäkillä sammuneena. Yhdessä kadunkulmassa istui nuorisojoukko kaljatölkit käsissään. Minua alkoi ahdistaa. Tällaistahan täällä olikin. Yksi Suomi-kolikon puolista näyttäytyi tahriintuneena ja rumana. Pienen Porvoon idylli tuntui olevan kuin toisesta maailmasta.

Maassa maan tavalla, totesi paras ystäväni, kun kerroin hänelle Kallion kierroksesta. Niinpä. 

En siis ole porvoolainen, enkä järvenpääläinen. Olen vain suomalainen, evakkojen jälkeläinen. Juuret Suomessa ovat olemattomat, eivätkä ne ole sen kummemmat menetetyssä Karjalassakaan. Se on vain paikka, josta olen kuullut puhuttavan lukemattomat kerrat. Ehkä siellä pitäisi käydä ja katsoa, tuntuuko se joltain. Tuntisinko sisälläni jotain ihmeellistä, yllättävää. Mutta miksi pitäisi? Jos vanhempani olisivat Oulusta, tuskin tuntisin tarvetta käydä sielläkään tutustumassa heidän lapsuutensa maisemiin. Ei se suinkaan tarkoita sitä, ettenkö ymmärtäisi heidän kaipuutaan kotiin. Jokainen tuntee sitä silloin kun ei ole siellä, oli se missä vaan. Jossain vaiheessa pitää kuitenkin kyetä asettua aloilleen, jos vaan onnistuu löytämään sen paikan, jonne tuntuu kuuluvansa.

Kirkko, jonka katon humalainen
huligaani pisti palamaan.
Matkustelin aikani. Ranskassa ja Espanjassa aloin tuntea olevani lähellä sitä mitä etsin. Avarat maisemat, valo, värit, omanlaisensa elämäntapa ja asenne muihin ihmisiin – se tuntui sellaiselta, jonka voisi tuntea omakseen. Portugaliin päädyin sattuman kautta ja vain pienen harkinnan jälkeen, mutta vahvan kuuluvuuden tunteen koin konkreettisesti jo ensimmäisen Portugalin vuoden aikana. Kiipesin yhden ystäväni kanssa Caramulon vuoriston korkeimmalle huipulle, 1000 metrin korkeuteen, ja katselin sieltä avaraa maisemaa alas laaksoihin. Siellä, keskellä ei mitään, tunsin tulleeni kotiin. Kaukana Euroopan toisella laidalla löysin sen, mitä evakkojen jälkeläisenä en ollut tiennyt edes etsiväni. Tunteen siitä, että kuulun jonnekin. Paikan, jonne voin alkaa kasvattaa juuriani, sellaisia, jotka loppuelämäni aikana ehtivät tarrautua siihen maaperään, joka saa minut iloiseksi, luovaksi, voimaan hyvin. Sitä hyvää oloa voin jakaa lähelleni ja toivottavasti myös vähän kauemmas. Maailma on ahdistusta pullollaan. Kirjoituksillani ja tarinoillani en halua lisätä lastia siihen kuormaan, päinvastoin. Uskon, väkivahvasti, että myönteisillä ajatuksilla ja teoilla ihmisen taakkaa voi keventää, oloa helpottaa. Harmi vaan, että suomalaisessa kirjallisuudessa nimenomaan ahdistus, kurjuus ja rikokset ovat suosittuja. Niin, ja poliitikkojen muistelmat.

Palaan vanhempieni juurille. Mummolan kirjahyllyssä oli kirja nimeltä ”Ilo pintaa vaik syvän märkänis”. Lapsena tavasin ja toistin kirjan nimeä itsekseni, yrittäen ymmärtää mitä se oikein tarkoitti. Nyt alan ymmärtää karjalaista elämänkatsomusta. Sitä sinnikkyyttä ja huumorintajua, jolla sodasta, evakkoudesta ja juurettomuudesta on selvitty. Harva asia on niin vakava, etteikö sitä voisi pienellä vitsillä keventää. Ei se tosiasioita muuta, mutta se muuttaa sitä, miten kestämme ne.