torstai 27. kesäkuuta 2013

Kuinka kilipukki kesytetään

Vila do Conde on vähitellen toipunut täkäläisestä Jussista eli São Joãon juhlista. Kyllä, kyseessä on sama mies, eli Johannes Kastaja. Karnevaalitunnelma valtasi kaupungin viikonlopun ajaksi: oli tivolia, hattaranmyyjää, vanhanajan markkinoita, ulkoilmadisko praçalla eli yhdellä kaupungin monista aukioista, värikkäitä ja äänekkäitä kulkueita, ilotulituksia ja rakettien papatusta aamusta alkaen. Tuhansia ihmisiä, jollei kymmeniä, kerääntyi pääkadun varrelle seuraamaan kulkueita ja sunnuntai-iltana joen rannalle katsomaan musiikilla maustettua ilotulitusnäytöstä, joka alkoi aivan aikataulussaan klo 1.30. Näytöksen alkua odotellessa sai pampusta päähän ohikulkijoiden, lähinnä lasten, paukauttaessa ketä tahansa päähän muovisella vasaralla, jonka iloiset kilahtelut helkkyivät ilmassa. Jotkut kulkivat pitkä valkosipulinkukinto kätösissään. Sillä ei pamputeta päähän, vaan yritetään tökkiä toista nenään. Miksi – mahtaako kukaan tietää? Karkotetaan kai pahoja henkiä.  

Ilotulitusta odotellessa lentoon lähetettiin paperilyhtyjä, joiden sisällä oleva pieni tuli nostatti ja lennätti ne superkuun loisteessa jokea myötäillen kauas, kauas merelle. Kaunista.

Hämmästyttävintä juhlassa oli se, ettei juopuneita juuri näkynyt. Aamukahteen mennessä näin tusinan verran nuoria tuopit tai olutpullot käsissään, kun liikkeellä oli tuhansia ihmisiä. Bileet toki alkoivat siinä vaiheessa kun me "vanhukset" lähdimme nukkumaan, mutta silti. Siistiä, rauhallista, turvallista.

Grillatut sardiinit kuuluvat erottamattomana osana kesän pyhimysjuhliin. Kuumin pottu ei suinkaan ole lautasella vaan sardiinin hinnassa, jota puidaan uutislähetyksissä aina isojen juhlien yhteydessä. Lissabonissa sardiinista sai pulittaa 1,50 euroa per pyrstö, Portossa vähemmän. Jokin tv-kanavista laski, että kunnon S. Joãon vietto ruokineen ja juomineen vaatii vähintään 20 euroa nenulta. Ei tunnu pahalta suomalaisen tulotasossa, mutta täällä se on paljon rahaa.

Juhlat eivät lopu tähän, vaan niitä riittää pitkin kesää. Jo tällä viikolla juhlitaan São Pedroa (kalastajien ja sään pyhimys) mm. naapurikaupungissa Póvoa de Varzimissa. Porton metro yltää muuten sinne asti.

Elämä ei voi olla pelkkää juhlaa. Arki on kulunut ahertaen, ensin maalaten ja sitten siivoten Carlosin taloa. Olen ollut apuna, koska minulla on mahdollisuus siihen, ja koska olen halunnut olla avuksi hänen perheelleen. Iäkkään äidin juttujen kuunteleminen käy samalla portugalin syventävästä intensiivikurssista. Puoliakaan en ymmärrä nopeasta puheesta, mutta ymmärrän sentään sen verran. 

Aina kun olen hiukan huoahtanut, olen seurannut sisäpihasta huolehtivien lampaiden ja vuohien touhuja. Olen mussuttanut eväitäni ja katsonut omaa apettaan jauhavaa vuohea silmiin. Mietin, mitä se mahtaa miettiä. Ehkä se miettii miksi minä tuijotan, vaikka todennäköisemmin se miettii mitä herkkua söisi seuraavaksi.  Kuukausi sitten vielä lähes läpitunkemattomassa heinikossa alkaa olla maata näkyvissä. Nelijalkaiset ruohonleikkurit ovat hyvin hoitaneet hommansa. Välillä olen kyllä melkein alkanut etsiä netistä vuohipadan reseptiä, en kuitenkaan siksi, että se on yksi S. Joãon perinneruoista.

Heinänsyönnin lomassa, kaalit ja kukat eliminoituaan vuohet kävivät käsiksi myös pihalla rehottavaan passionhedelmäpuskaan, jonka pullistelevia hedelmiä olen katsellut huulia lipoen. Niin ovat vuohetkin. Ne kirjaimellisesti söivät tiensä pöheikön sisälle, ja sieltä löytyi muun muassa saviruukkuja, joista ei ennen näkynyt häivähdystäkään. Muutamassa päivässä ison köynnöskasvin alaoksista oli enää rangat jäljellä. Yritin hätistellä vuohia pois. Ne painuivat puskan alle piiloon ja jatkoivat sieltä käsin syömistä. Toisella kertaa, kun näin ne passionin vieressä ja menin patistamaan niitä pois, ne mussuttivatkin jotain rikkaruohoa siinä vieressä ja katsoivat minua muka viattoman näköisinä, melkein sädekehät hehkuen päidensä päällä. Päivää myöhemmin kaksi naaraspuolista vuohta seisoi passionin vieressä muurin päällä ja veteli lehtiä huulillaan. Läpsäytin niitä lautasille, seisoessani muurin alapuolella. Toinen vuohista kääntyi hitaasti minua kohti, katsoi silmiin ja toi kuononsa ihan kiinni nenääni ja puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan, kuin sanoakseen ”Minä syön nyt passionia.”

Mässäilyä.
Vuohet erotettiin pihalaatoituksesta sähköpaimenella ihan hygieniasyistä. Parin säkärin jälkeen ne oppivat välttämään lankoja. Carlos viritti samoja lankoja passionpuskan suojaksi, mutta ilman sähköä. Sillä huijattiin vuohia muutaman päivän ajan.  Nyt puskan suojaksi on laitettu kanaverkkoa, ja veto on vetämässä, kuinka pitkän aikaa siitä on apua. Mandariinipuu suojattiin myös verkolla jokin aika sitten – nyt vuohet käyttävät verkkoa apunaan kurottaessaan kohti puun yläoksia. Alaoksat on jo kaluttu. Heinää on edelleen vuohien ja lampaiden ulottuvilla riittämiin, mutta onhan se ymmärrettävää, että ne haluavat ruokavalioonsa vähän vaihtelua. Ne sentään näyttävät käyttävän valtaosan ajastaan syömiseen.

Vaikka ne välillä saavatkin minut repimään hiuksiani, ovat vuohet sympaattisia. Ne ovat uteliaita, tulevat lähelle ja nauttivat silittämisestä, seisoen hievahtamatta kun niitä paijaa. Ne tykkäävät kiivetä rappusille nukkumaan, kilipukki ylimmällä tasolla ja kaksi naarasta alempana. Jos kilipukki joutuu kauemmas naaraista, se määkii surkeankuuloisesti ”ba-ha-ha-haa”. Kaksi lammasta pysyttelevät likempänä toisiaan. Ne hätääntyvät, jos joutuvat eroon toisistaan.

Kelpaa hymyillä täydellä mahalla.
Lammaspariskunta on nyt ristitty: niiden nimet ovat Pedro ja Inês, legendaarisen portugalilaisen pariskunnan mukaan. Kerron heistä joskus. Heidän rakkaustarinansa saa Romeon ja Juliankin kalpenemaan. Suorastaan kalmankalpeiksi. Vuohet ovat vielä ilman nimiä.

Tarinani ovat viime aikoina olleet juhla- ja maaseutupainotteisia. Jälkimmäinen johtuu paitsi siitä, että vietän paljon aikaa maanviljelijän kanssa, mutta myös siitä, että tämä on maanviljelysseutua. Siitä hyvänä esimerkkinä on se, että lähin maissipelto ja lammaslaidun on kotitaloni vieressä, vaikka asun kaupungissa. Täällä Pohjois-Portugalissa viljellään kesäaikaan nimenomaan maissia, talvella viljaa tai rehua. Maito- ja lihatiloja on paljon. Täällä jopa näkee lehmiä ulkona laitumella – näky, joka Suomessa on käynyt harvinaiseksi.

Maitotilalla käydessäni tilan emäntä harmitteli sitä, kun tuottaja saa niin vähän työnsä ja investointiensa palkaksi. Väliportaat – jalostus ja vähittäiskauppa – saavat suurimman osan lopputuotteen hinnasta verojen lisäksi. Onko maataloudella tulevaisuutta? Uskon, että on, sillä yleensä emme lakkaa syömästä ennen kuin horsma kukkii kumpumme päällä. Miten maataloutta tuetaan oikealla tavalla, on sitten vaikeampi kysymys. En usko, että on oikein että meille kaikille ravintoa tuottava maatalousyrittäjä tulee hädin tuskin toimeen, kun jonkin yhteiskunnalle vähemmän arvokkaan ja tuottavan työn tekijä elää paljon leveämmin. Tiedän, että maailma ei ole tasa-arvoinen, mutta voisimme edes pyrkiä tasoittamaan karkeimpia epäkohtia.

"Nam, herkullisen näköinen paita."
Näillä seuduilla oli ennen paljon tekstiiliteollisuutta. Muistattehan sen ajan, kun moni Suomessa myyty vaate oli tehty Portugalissa? Silloin kun se oli Euroopan halpatyömaa. Sitten kansallinen minimipalkka nousi, ollen nykyään liki 500 euroa kuussa. Se on liikaa kansainvälisille vaatemerkeille. En tiedä montako paitaa näppäräsorminen ompelija teki 40 tunnin työviikkonsa aikana, varmasti aika monta, mutta jos alle 500 euroa kuussa + sotumaksut on liikaa, niin jokin on pielessä. Pärjäisimmekö vähemmillä halpapaidoilla ja -farkuilla? Jospa panostaisimme vähän enemmän laatuun eikä määrään? Ostaisimme vähemmän mutta maksaisimme enemmän, jotta se varsinaisen työn tekijä saisi tehdä työtä rauhallisemmassa tahdissa ja saisi siitä ihmisarvoisen palkan. Hyvin tehty vaate kestää pesua, käyttöä ja katsetta kauemmin kuin halvalla, tekijöitä riistäen tuotettu tusinapaita. Bangladeshissa romahtanut tehdasrakennus ei ole ainoa hikipaja, jossa meidän eurooppalaisten turhatarpeita tyydytetään. Toitotamme muka kestävää kehitystä, mutta noudatammeko sitä oikeasti omassa elämässämme? Hiilijalanjälki on yksi merkki olemassaolostamme, eettinen kädenjälki toinen. Emme voi enää sysätä vastuuta tuottajille ja vähittäiskauppiaille. Bangladeshin jälkeen emme voi olla tietämättä, millaisissa oloissa käyttämämme halpavaatteet tehdään.

Eksyin ehkä otsikon aiheesta. Kuinka kilipukki sitten kesytetään? Ei se kaipaa ihmeasioita. Ruokaa, suojaa, ja toisten läheisyyttä, kuten koirat, kissat ja me ihmisetkin. Vuohen elämä on hyvin yksinkertaista.  Passionpuska on sen juhlapöytä, päivän kohokohta. Saanko riistää siltä sen ilon saadakseni itse tehdä passionpiirakkaa ja -hilloa? Kiperä, eettinenkin kysymys, johon en heti osaa vastata. Revin vuohille hyvitykseksi pystyyn kuivuneesta magnoliapuusta lehtiä, joita ne rouskuttavat hyvällä halulla, ja omatuntoni saa ainakin yön ajaksi rauhan.

Huomenna juoksen taas hätistelemässä niitä sieltä, missä niiden ei minun mielestäni pitäisi olla aterioimassa. Ainoastaan sitruunapuu on enää suojaa vailla.

torstai 20. kesäkuuta 2013

Maalari maalaa taloa

Viime ajat ovat kuluneet aamusta alkuiltaan maalitela ja pensseli kätösissä. Maalinhaju on jo iskostunut sieraimiini, mutta ehkä toissapäivänä alkanut siivousurakka ajaa sen pois, kloriten hajun tullessa tilalle. Kaikki mahdolliset paikat pestään sillä homemörköjen häätämiseksi.

Olen siis ollut maalaus- ja siivoustöissä ystäväni Carlosin tulevassa kodissa, vanhassa maatilan päärakennuksessa. Se on sisäpuolelta rakennettu käytännössä uusiksi reilu kymmenen vuotta sitten, mutta tuoreen maalin tarpeessa mm. puutteellisen tuuletuksen takia. Sisätilojen pääsävyksi valikoitui lämmin keltainen. Ystäväni Maikku lähetti sisustuslehden Suomesta (kiitos, Maikku!), ja Carlos selaili sitä, ihmetellen, kun melkein kaikki lehdessä esitellyt tilat oli maalattu valkoisella. Että eikö meille suomalaisille riitä se kun on valkoista lunta yllin kyllin tarjolla puolet vuodesta. Yritin keksiä selitykseksi, että valkoisuus johtuu pimeästä talvesta ja pienistä asunnoista. Valkoinen avartaa ja tuo valoa. Muttei oikein lämpöä. 

Kieltämättä jossain vaiheessa värejä valitessamme aloin ymmärtää suomalaisten taipumusta päätyä turvalliseen valkoiseen. Eri värejä ja sävyjä ei ole helppo yhdistää ja pitkälle kantavia päätöksiä on vaikea tehdä. Portugalissa ei pelätä voimakkaitakaan värejä – nykyisessä asunnossani on makuuhuoneen yksi seinä lämpimän oranssi ja vierashuoneessa yksi seinä vahvan violetti. Keittiö on puna-musta, täysi vastakohta Suomen asuntoni yksitoikkoisen valkoiselle keittiölle. Täkäläiset värit valitsi eläkeikäinen vuokraemäntä. 

Värien käyttöä ei aristella talojen julkisivuissakaan paitsi etelän Algarvessa ja Alentejossa, sisämaassa. Siellä talot ovat pääosin valkoisia ihan vain kuuman kesän takia. Maan sisäosissa voi lämpötila kesällä nousta jopa 50 asteeseen. Se on vähän kuin haalea sauna. Vilvoitella voi ilmastoiduissa sisätiloissa.

Pohjoisessa värit ovat kuitenkin valloillaan. Talojen julkisivut on usein verhottu, maurivalloittajien perintönä, kaakeleilla, joiden malleissa ja väreissä ei mielikuvituksella ole rajaa. Usein taloja koristaa myös pyhimyksen kuva, reliefi tai pyhimyspatsaita katonkulmissa. Talot rakennetaan usein kivestä, mutta rapataan, ja maalattuina ne voivat olla oikeastaan ihan minkä värisiä vaan: kirkas oranssi, mintunvihreä, punainen, violetti, turkoosi jne. ovat ihan tavallisia valintoja talonomistajille. Suomessa olisi vaikea kuvitella tällaista värikirjoa samalla asuinalueella. Tänne se sopii, ja jopa kuuluu maisemaan.

En ole ennen ollut erityisesti kaupunki-ihminen, mutta muutettuani Portugaliin ensimmäisen kerran, vuoden vuorotteluvapaalle, löysin kaupungeista visuaalisen aarrearkun. Entisessä löytöretkeilijöiden maassa teen omia pieniä löytöretkiäni. Vanhat talot ovat täynnä kauniita, huolella tehtyjä yksityiskohtia. Niiden kauneus ei katoa edes maalin rapistessa. Moni pitää auringon polttamaa, haalistunutta maalipintaa tai ruostunutta rautaa rumana, minusta niissä on jotain kaunista. En edes tiedä, miksi koen niin.  Joillekin asioille ei ole selitystä.

Nyt en jaksa edes pohtia asiaa sen tarkemmin. Maalaus- ja siivousurakka on puristanut minusta mehut, joten kun talo saadaan muuttokuntoon, aion telakoitua rannalle aurinkovarjon alle muutamaksi päiväksi lataamaan akkuja. Joinakin aamuina olen ollut niin väsynyt, että tuli mieleen se aika kun Suomessa olin töissä. Herätys oli aamuisin heti aamukuuden jälkeen, ja kotiin  palasin iltakuuden jälkeen. Työ oli hyvin sirpaleista – tein yhtä asiaa minuutin, toista asiaa viisi minuuttia, ja taas jotain asiaa pari minuuttia. Ihmisiä tuli ja meni, sähköpostia tulla vilisi nopeampaa tahtia kuin mitä ehdin niihin vastata. Pidemmän päälle, vuosien mittaan, se kävi kuluttavaksi. Muistan kun eräänä perjantaipäivänä aivan loppupäivästä kuuntelin puhelimessa jonkun myynti-ihmisen tarinaa, tein samaan aikaan Internetissä lentovarausta, ja yksi kollega odotti puhelun loppumista selvittääkseen jotain asiaa ennen kuin lähtisi lentokentälle ja kotimatkalleen. Minulla oli kova kiire saada kaikki hoidettua päästäkseni käymään lääkärissä. Siihen väliin tuli esimieheni sanomaan, etten saisi vielä lähteä töistä, vielä piti hoitaa jokin asia. Työviikon jälkeen tunsin repeäväni. 

Niitä aikoja ei ole ikävä.

Yksi tämänhetkisen vapauden parhaita puolia on se, kun olen voinut olla avuksi ystävälle. Ison talon maalaaminen on ollut fyysisesti rankkaa, mutta samalla se on tehnyt hyvää. Pää on saanut levätä, kun työhön on saanut keskittyä. Sitä on ikään kuin nollannut ajatukset, jotka pyörivät jo kovasti työstämäni kirjan aihepiirissä. Tauko terävöittää perspektiiviä, ja odotan jo malttamattomana pääseväni jatkamaan kirjoittamista. Heti kun olen lepuuttanut kroppaa ensin. Selkä on sellaisessa kunnossa, että varon melkein jokaista liikettä noidannuolen pelossa. Pari kertaa olen jo pudonnut polvilleni. 

Kukkamattojuhlista on toivuttu, ja Vila do Condessa valmistaudutaan jo seuraavaan juhlaan. Alkukesä on "populaarien pyhimysten" (santos populares) juhlien aikaa. Lissabonissa vietettiin jo Santo Antónion juhlat, ja täällä pohjoisessa juhlitaan São João -pyhimystä ja São Pedroa. Vilan kaduille on viritetty juhlavalaistus, josta tulee ensimmäiseksi mieleen jouluvalot. Facebookissa julkaistu viikonlopun juhlaohjelma on niin pitkä, etten ole vielä ehtinyt edes lukea sitä läpi. Juhlat huipentuvat 21.6., ja silloin juhlitaan läpi yön. Se on vähän niin kuin Suomen juhannus. Olen utelias näkemään, miten pyhimystä juhlitaan sardiinien, viinin ja musiikin voimin. Taas yksi kokemus lisää tässä elämässä, yhtenä helmenä pitkässä nauhassa.
(Oikaisu tekstiin: juhlat huipentuvat sunnuntaina 23.6.)

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Naapurin ruoho on vihreämpää, luuli lehmä

Vila do Conden viikon takainen kukkaisshow on enää muisto vain mielessä ja valokuvissa. Seuraavan kerran sitten neljän vuoden kuluttua. Kukkamatot nähtyäni ymmärrän, ettei siihen urakkaan ryhdytä joka vuosi. Ne tehtiin pääosin vihreistä lehvistä ja kukkien terälehdistä, jotka oli käsin nypitty. Kymmenet vapaaehtoiset kiersivät alueen kylissä pyytämässä ihmisiltä kukkia ja valmistelivat niitä aamusta yömyöhään eri paikoissa kolmekilometrisen reitin varrella viikkojen ajan. Matot koottiin yön aikana, ja aikaisin sunnuntaiaamuna alkoi jo tulvia väkeä ihastelemaan ja ihmettelemään valtavan työn tulosta.

Iltakuuden jälkeen lähti kulkue liikkeelle, ja se sai kulkea tuoksuvan kukkamaton päällä, reitin varrella katsomassa olleiden miesten kumartuessa ja naisten niiatessa, tehden samalla ristinmerkin. Kulkue lakaisi mennessään kukkamatot sekaisin. Ennen kuin se oli ehtinyt kiertää koko kolmen kilometrin reitin, oli alkupää jo putsattu
portugalilaisella tehokkuudella ja tie avattu kaupungista pian pois pyrkiville väkijoukoille.

Seuraavaksi on tiedossa S. Joãon juhlat. Silloin syödään sardiineja ja pamputetaan vastaantulijoita päähän valkosipulikukinnoilla tai muovisilla vasaroilla. Ihan oikeasti. Niin käsittämätön juhla, että se on pakko nähdä.

Viime viikko oli suorastaan työntäyteinen. Maanantaista lauantaihin olin Carlosin talolla valmistelemassa sisäseinien maalausta. Rapsutin irtomaaleja kolme päivää ja pesin seiniä kaksi päivää, kuudentena päivänä siivoilin. Olen löytänyt kehostani lihaksia, joiden olemassaolosta en ole ennen ollut tietoinen. Varsinkin seinien pesu oli rankkaa hommaa, ja aina päivän päätteeksi, illallisen jälkeen, olen vaipunut sohvalle lievään horrostilaan. Unta ei ole tarvinnut odotella. Heräämistä on.

Yhtenä päivänä olimme kaikki yläkerrassa; Carlos, hänen palkkaamansa maalari ja minä, kun joku näki ikkunasta, että pelloilla kulki karannut lehmä. Pian se loikkasi Carlosin maissipellolle, ja seisoi siellä heilutellen päätään puolelta toiselle, vähän kuin ihmetellen, että mihin se ruoho loppui. Se alkoi nyhtää maissinoraita, ja Carlosille tuli kiire hätistämään se pois. Minulle tuli kiire yläkerran terassille seuraamaan tapahtumia. Sanoin maalarille, että tällä kylällä tapahtuu varmaan niin vähän, että karannut lehmä on jo näkemisen arvoinen tapahtuma. Maalari kertoi, ettei ole pitkä aika siitä, kun valtatiellä oli seikkaillut lehmä. Hän palasi takaisin töihinsä, minä jäin seuraamaan episodin loppuun asti. Lehmä hätistettiin naapurin niitylle lampaiden ja kanojen seuraksi, ja vähän myöhemmin sen omistaja kävi hakemassa karkulaisen kotiin.

Mennessäni työmaalle lauantaina, oli talon isolle sisäpihalle ilmestynyt viisi nelijalkaista ruohonleikkuria: kolme vuohta ja kaksi lammasta. Carlos toi ne sinne, että ne hoitelisivat heinittyneen puutarhan vähän siistimpään kuntoon nyt ensi alkuun.

Eilen kävimme katsomassa olivatko kaikki vielä tallella (vuohilla on taipumus lähteä seikkailemaan, vähän kuten joillakin lehmillä), ja totesimme vuohien pitäneen pienet bileet lauantai-iltana. Viherkasviruukut oli tönitty kumoon ja kasvien lehdet riivitty riekaleiksi, ja piha oli papanoita täynnä. Kolme vuohta saa aikaan uskomattoman määrän papanoita jo päivässä. Lampaat keskittävät lannoitetuotantoaan hieman enemmän. Kyllästyttyään kukkiin vuohet siirtyivät vihdoin syömään heinikkoa. Toivon, etteivät ne käy passionhedelmäköynnöksen kimppuun. Se on täynnä nuppuja, ja odotan jo vesi kielellä sadon kypsymistä.

Tänään päästään vihdoinkin käsiksi itse maalaushommiin. Maalari hoitaa katot ja seinien tasoitukset, ja Carlosin kanssa maalaamme seinät. Vanha maatilan päärakennus on kohta uudessa kuosissa. On kivaa saada olla mukana tekemässä sitä ja nähdä kättensä työn tuloksen. Se on niin konkreettista ja vieläpä pysyvää. Pysyvämpää kuin päivän kestäneet kukkamatot.