torstai 26. joulukuuta 2013

Täydellisen epätäydellinen joulu

Joulunaika alkaa olla takanapäin ja tänään alkaa arki. Viikkoja kestävien kaupallisten valmistelujen jälkeen joulu menee Portugalissa nopeasti hujahtaen. Aattoillan lisäksi vain joulupäivä on pyhitetty eikä tapaninpäivää vietetä ollenkaan. Tänään monella on jo normaali työpäivä.

Suureelliset joulusiivoussuunnitelmani tekivät lässähtävän mahalaskun. Sain perjantaina ärhäkän mahataudin ja vietin viikon aurinkoisimman päivän (=otollinen siivoussää) suljettujen ikkunaluukkujen takana, pedin pohjalla kevyessä kuumeessa ja syvässä unessa. Pari seuraavaa päivää meni vielä etovassa horteessa, mutta sain sentään jouluostokset tehtyä. Aattoaamu alkoi kaameassa vesisateessa ja puuskaisessa myrskytuulessa. Silloin ei pestä lattioita, ei. Ne jäivät pesemättä. Samoin jäi laittamatta kylpyhuoneeseen Marimekon punaraidalliset pyyhkeet ja punaiset käsipyyhkeet. En myöskään saanut tehtyä pääoveen joulukranssia, sillä en jaksanut lähteä metsään asti hakemaan tarvikkeita. Työhuoneen sekasorto saatiin pois silmistä ja pois mielestä yksinkertaisesti pistämällä ovi kiinni. Lautasliinat jäi ompelematta ja paljon muutakin tekemättä. Harmittihan se. Aaton edetessä minuun iski jonkinasteinen jouluväsymys ja hermot vinkuivat pinkeinä.

Jostain kumman syystä sitä lataa itseensä utopistisia odotuksia joulun suhteen. Eikö vaan? Että tänä vuonna kaikki onnistuu ja menee putkeen. Tänä vuonna joulusta tulee Täydellinen Joulu. Kinkku on juuri sopivan kypsää ja suolaista, laatikot sulattavat kielen, pulla on täynnä rusinoita ja glögistä ei tule kukaan huppeliin. Saunapuhtaat, kiharapäiset lapset leikkivät sopuisasti ja hiljaa keskenään, anoppi hillitsee pitkän ja terävän kielensä, appiukko närästyksensä, ja oma puoliso katsoo lämpimästi ja taputtaa kevyesti takapuolelle keittiössä ohi kulkiessaan eikä tartu tv:n kaukosäätimeen kertaakaan koko aaton aikana. Koirakin torkkuu kaikessa rauhassa eikä vingu ja pyri ulos. Kuusessa on neulaset tiukasti kiinni kuin liimattuina, eikä yksikään kynttilä ole palanut eikä palloihin ole ilmaantunut lommoja kesän varastoinnin aikana. Illan hämärryttyä sataa lunta hiljalleen maahan hiljaiseen, isoina, puhtaanvalkoisina hiutaleina, peittäen ikkunan takana kurkkineen tontun pienet jalanjäljet. Ihana, sanoinkuvaamaton joulurauha laskeutuu maahan talviseen, kun sen asukkaat talous toisensa jälkeen viipaloivat kinkun ja kantavat ruuat pöytään.

Todellisuus kolahtaa niskaan kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa kun anopin viiltävä kieli ottaa vauhtia liian terävästä glögistä, lapset juoksevat pitkin taloa tukkanuottasilla ja kaatavat sekametelisoppaa uudelle matolle. Koira hyppää kuuseen, jonka neulaset ja pallot karisevat ja kolisevat lattialle iloisesti rapisten. Kaukosäädin liimautuu puolison käteen ja tämän katse tv-ruutuun. Kinkku on suolaista ja tortut kärähtävät uuniin pöydän kattauksen aikana. Lumesta ei ole tietoakaan, sillä inhottavaa, kylmää vettä vihmoo hämärässä päivässä, jonka ankeutta ei hälvennä edes naapurin kirjavat vilkkuvat jouluvalot. Joulurauha? Mikä ihmeen joulurauha?

Minun oli vaikea päästä joulutunnelmaan, sillä minulle se tulee ennen kaikkea itse valmistettujen ruokien kautta, enkä tänä vuonna edes joulupäivänä tehnyt suomalaista jouluruokaa. Jouluaattona pöytään kannettiin portugalilaiset perinneruuat; alkupaloiksi pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä portviinilasillisen kera, pääruuaksi keitettyä turskaa, perunoita ja kaalia, jälkiruuaksi kakkuja ja rabanadas-leipiä, köyhienritarien makoisia pikkuserkkuja. Joulupäivänä ylijääneet kala ja vihannekset koottiin muhennokseksi. Yksinkertaista, helppoa ja hyvää, terveellistäkin. Keskiyöllä monet suuntasivat messuun, missa do galo, "kukon messu". Ihmettelin nimeä. Eiväthän kukot keskiyöllä kieu, ei edes jouluna.

Myönnän, kyllä minun oli ikävä saunaa ja hangessa jäähdytettyä olutta. Kinkkua ja perunalaatikkoa. Kraavilohta, silliä, ah, ja smetanaista sienisalaattia. Kaikkea sitä, mikä teillä Suomessa asuvilla lukijoilla alkaa hiljalleen pyrkiä korvista ulos. Mutta joulu ei voi olla täydellinen ilman niitä omia perinneherkkuja, lempiruokia. Eihän?

Kuten olen muutamaan kertaan tunnustanut, vastustan täydellisyyttä. Se on tylsää pinnalta kimaltelevaa kiiltokuvaa, latteaa, vailla sisältöä. Ei joulunkaan tarvitse olla täydellinen. Jotain saa puuttua. Jotain saa mennä pieleen, vastoin suunnitelmia ja odotuksia. Ei se haittaa. Julistetaan itse itsellemme joulurauha ylisuurten odotusten ja vaatimusten suhteen.

Myöhään aattoiltana lämmittelin keittiössä vettä vanhanrouvan kuumavesipulloihin. Katselin isolla ruokapöydällä ja työtasoilla sikin sokin olevia ruuantähteitä, kattiloita ja likaisia astioita, jotka odottivat tiskikoneen tyhjennystä ja uudelleen täyttöä. Sekasortoinen näky, joka sai minut ensin huokaisemaan, sitten hymyilemään itsekseni. Tämä joulu oli sittenkin aika Täydellinen. Olimme kattaneet pöytään viisikymmentä vuotta vanhan punakuvioisen astiaston ja isältä perimäni vanhat venäläiset kristallilasit. Carlosin poika oli ripustanut joulumäntyyn Vilasta tuomani valot ja lisäkoristeet, isoäitinsä istuessa sohvalla pitsiliinaa virkaten. Carlosin kanssa siivosimme aamulla olohuoneen ja sohvapöydälle laitettiin Sari-ystäväni aikoinaan tekemä joululiina. Sade valui pitkin ikkunoita, mutta takassa loimotti valkea. Kahdesta Suomesta tulleesta joulupaketista löytyi kaikkea kivaa; suolakurkkuja, Åbyn kartanon ihanaa kuminaruisnäkkäriä, hauska lankajoulupukki, hentoja lasienkeleitä, suklaapusuja ja salmiakkia. Illallispöydässä viivyimme pitkään, keskustellen vilkkaasti, ja illallisen jälkeen kuskasimme nelistään käytetyt astiat keittiöön ja päätimme yksimielisesti jättää ne odottamaan aamua. Carlosin kanssa joimme vielä kupilliset cevadaa ja lasilliset portviiniä, vanharouva muisti ihan itse ottaa lääkkeensä, poika soitteli kitaraa ja ison luun saanut Gaia käväisi sisällä rapsuteltavana.

Joulu alkaa olla ohi, mutta minulle se on vielä edessäpäin. Uudenvuodenpäivänä, kun Carlosin poika tulee taas luoksemme, laitan yksinkertaisen version suomalaisesta jouluruuasta. Silloin meillä on uunissa paistettua possua, peruna- ja porkkanalaatikkoa, rosollia, sienisalaattia, kylmäsavulohta, lohipateeta, ja ehkäpä haen Ikeasta myös silliä. Jonka todennäköisesti saan syödä ihan yksin.


Sitä ennen, Uudenvuodenyönä, avaamme lähikauppiaan joululahjaksi antaman kuohuviinin, syömme kaksitoista rusinaa ja esitämme ensi vuodelle kaksitoista toivetta, yhden vuoden jokaista kuukautta kohti. Pitää jo nyt alkaa miettiä mitä toivoo, sillä äkkiseltään en keksi niin montaa asiaa mitä voisin enää toivoa. Niin moni toive on jo toteutunut. 

torstai 19. joulukuuta 2013

Pimeitä kauppoja

Löysin yhtenä päivänä kotikadultani lähikaupan. Olen kulkenut kadulla useita kertoja kesäkuusta lähtien, enkä ikinä aavistanutkaan, että omakotitalon alakerrassa piileskelee pieni kauppa. Kuulin siitä huhua, mutta vasta kun ajoimme ohi pimeällä yhtenä iltana näimme valot sisällä kaupassa, ja huomasin oven pielessä pienen tarran, josta ehkä voisi arvata että sisällä on muutakin kuin jonkun perheen koti.

Lähdin kauppaan, koska halusin lähettää yhdelle tädeistäni cevadaa, kahvia muistuttavaa juomaa, joka on tehty paahdetusta ohrasta. Kofeiinitonta, vatsaystävällistä, mutta erehdyttävän paljon kahvin makuista. Nyt tiedän sille suomenkielisen vastineen: kahvinkorvike. Myydäänköhän sitä vielä Suomessa? Odotin kaupan valikoiman olevan suppea kuin pula-ajan puodissa, käsittäen vain välttämättömimmän perustarvikkeet: maitoa, viiniä, paahtoleipää, margariinia, kahvia ja cevadaa. Oven avatessani näin kuitenkin ihastuttavan pikkuputiikin, aidon vanhan ajan sekatavarakaupan, oikean tavarataivaan. Kaupan seiniä pitkin kiipeilee hyllyjä, joille on aseteltua kaikkea mitä kotona voi tarvita; katosta ja ovenpielistä roikkuu lisää tarpeellista ja turhaa tavaraa. Liinavaatesettejä, pyjamia, leluja, pyyhkeitä, joulupukin lahjasäkkejä, työkaluja. Mitä ei löydy kauppias lupasi järjestää. Cevadan lisäksi etsin voimapaperia joulupakettien postitukseen. Sitä ei täältä löydy oikein mistään, ei edes postista. Kerroin pulmasta kauppiasrouvalle, ja hän haki takahuoneesta maitotölkkien mukana tullutta pakkauskartonkia. Vielä samana päivänä kohti Suomea lähti hiukan erikoisennäköisiä paketteja.

Myyntitiskin alla majaili kaksi pörröistä koiraa – kiellettyä täällä, kuten muuallakin, mutta mitäpä sääntöä portugalilainen ei rikkoisi? Ensi kerralla voinkin siis ottaa Gaian mukaan kauppaan. Ulkopuolelle sitä ei voi hihnassa jättää, sillä lihakauppiaan antamien luiden vahvistamilla leuoillaan se pureksii hihnan poikki hetkessä. Kokeiltu on.

Kulkiessani Vila do Conden kaduilla ilta-aikaan löysin lukemattoman määrän uusia pikkukauppoja, jotka lymyilevät vanhojen talojen alakerroissa olevissa liiketiloissa. Pienet ikkunat eivät juuri toimita näyteikkunan virkaa, ja kun sähkön säästämiseksi päiväsaikaan ei pidetä valoja päällä, on usein mahdoton aavistaa, että raollaan olevan oven takana piilee kauppa. Vasta illansuussa, kun valot sytytetään, näkee ikkunoista sisälle ja pimeät putiikit paljastavat olemassaolonsa.

Luulin, ettei tänä vuonna minuun purisi kovinkaan iso joulukärpänen. Pieniä näykkimisoireita on kuitenkin nähtävissä. Illat pitkät olen askarrellut punaisesta huovasta sydämiä ripustettavaksi ikkunoihin ja joulumäntyyn. Sillä haimme metsästä (omasta) pienen männyn. Se ei ole kovin ekologista, sillä mänty kasvaa hitaasti, mutta teimme nyt poikkeuksen. Saatuani paketit matkaan kohti Suomea, iski himo kutoa sukkia. Jokavuotinen merkki joulun lähestymisestä. Stressiä en aio ottaa, en ison talon siivouksesta, en leipomisista enkä mistään muustakaan. Enkä varsinkaan siitä, tuleeko valkoinen joulu, sillä on aivan varmaa ettei tule. Täällä se on vihreä. Pellot ja hento nurmikonalku pihalla vihertävät, ja ne liljat ja muut kukat, jotka ovat säästyneet myyrän hampailta, pukkaavat silmuja mullan pinnalle. 

Kirjoitin viime päivityksessä, että elämämme täällä maatilalla on varsin vaatimatonta ja yksinkertaista. Noh, kaikki on suhteellista. Joku saattoi ehkä saada sen käsityksen, että elämme pienessä vanhassa talossa ilman moderneja mukavuuksia. Talo on kuitenkin iso ja sisäpuolelta rakennettu kokonaan uusiksi reilu kymmenen vuotta sitten ja esimerkiksi kylpyhuoneita on yhtä monta kuin vakituisia asukkaita, Gaia mukaan lukien. Kuumaa vettäkin riittää vaikka molempien poreammeiden täyttöön. Sen sijaan kylpypyyhkeen kuivuus riippuu edellisen päivän ilmoista. Pyyhekuivain olisi kiva. 

Vanhanaikainen ulkokuori hämää Portugalissa – usein seinien sisäpuolelta löytyy modernit tilat ja kalusteet. 

Tämä ilmasto kaluaa kaiken nopeasti. En usko, että mikään talomaali kestää isältä pojalle. Hyvä jos edes seuraavan kesän yli. Pientä ja isompaa remonttia maalaistalossa riittää aina. Tähän mennessä on ollut muun muassa putkivuoto yhdessä kylpyhuoneessa, sähkökatkoja, vuoto katossa, savuttava takka, ja kesällä loppui vesi kaivosta, mikä sai pumpun pörräämään taukoamatta. Yksi toisensa jälkeen pulmat on nujerrettu ja paikat hoidettu kuntoon. Tällaisessa talossa joutuu henkisesti ja taloudellisesti varautumaan siihen, että korjaustarpeita tulee pitkin matkaa.

Ajoimme yhtenä päivänä hautapaikan ostaneen vanhan rouvan talon ohi. Se näytti olevan kipeästi uuden maalin tarpeessa. Sen sijaan, että vanhus olisi pistänyt rahan talon maalaukseen, hän osti hautapaikan. ”Hän investoi tulevaisuuteensa”, totesin Carlosille. Omaan hautapaikkaan, jonka suojissa viettää sitten koko kuolemanjälkeisen ajan mahdolliseen ylösnousemukseen saakka. Mitään muuta maallista ei ihmiselle kuoltuaan jää kuin se paikka missä tomumaja lepää.

Kaikki riippuu siitä perspektiivistä, mistä asioita katsoo. Yhdelle oikea voi olla toisen silmissä outoa. Sitä on turha kritisoida tai kyseenalaistaa. Olemme mitä olemme, teemme mitä teemme, omanlaisinamme, omalla laillamme. Kukaan ei ole toisen kopio vaan aito uniikkikappale, Luojan luomus jos niin haluaa uskoa. Siinä piilee ihmisluonteen rikkaus, monimuotoisuus, kiinnostavuus.


Näiden ajatusten kera toivotan teille rakkaat lukijat, perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät rauhallista ja tunnelmallista joulunaikaa, olitte sitten yksin tai kaksin, perheen, suvun, ystävien tai muistojen seurassa. Fyysinen välimatka voi olla niin pitkä että kipeää tekee, mutta henkinen matka Euroopan laidalta toiselle on lyhyt kuin enkelin huokaus. 

Hyvää joulua!

torstai 12. joulukuuta 2013

Hyvä arki

Tuhat ja yksi kiiviä.
On miltei joulukuun puoliväli, kertoo tietokoneen päivyri. Istun ulkona pihalla pilvisenä päivänä ja kirjoitan.  Täällä on lämpimämpää kuin kauttaaltaan kaakeloidussa keittiössä, työhuoneen lisäksi ainoassa paikassa, jossa nettiyhteys toimii. Kohta alkaa varmaan sataa, viikkojen kuivan kauden jälkeen. Ehkä nurmikko alkaa vihdoin itämään. Gaia-koira seisoo vieressäni, tunkee kuonoaan käsivarteni alle rapsutusten toivossa, heiluttaa, ei pelkästään häntäänsä, vaan koko takapuoltaan. Kohta se luovuttaa ja käy maate näköetäisyydelle, tulee hetken kuluttua taas nuuhkimaan ja hönkimään viereeni. Naapurissa naukuu kissa, jossain kaukana haukkuu koira ja rälläkkä raikaa. Maaseudun rauhaa.

Kuurankukkia
Lupasin kertoa peukalomerkistä allekirjoituksena. Carlosin äidillä oli hallussaan isänsä aikoinaan hankkima hautapaikka paikallisella kirkkomaalla. Kun sille ei omaa tarvetta ole tiedossa (perheellä on hautapaikka myös toisella hautausmaalla), hän päätti myydä paikan sitä kyselleelle vanhalle rouvalle, joka haluaa siirrättää sinne miehensä luut ja omansakin sitten aikanaan. Kaupasta tehtiin kauppakirja kuten mistä tahansa tontista. Vähän yli seitsemänkymppinen, vanhempieni ikäluokkaa oleva vireä rouva kertoi, ettei hän koskaan käynyt koulua. Hän ei osaa kirjoittaa edes omaa nimeään. Hän hankki kirjakaupasta mustetyynyn ja painoi peukalomerkkinsä sopimukseen allekirjoituksen paikalle. Sillä hyvä. 

Samanikäinen äitini opetteli pari vuotta sitten käyttämään pc:tä, nettiä ja skypeä. Sama Eurooppa, eri kolkat.

Irtiottoon lähtiessäni en osannut odottaa päätyväni maatilalle asumaan. Vielä vähemmän sitä, että aamurutiineihin kuuluisi vuohien ja lampaiden ruokinta ja illalla huolehtiminen siitä, että Carlosin huonomuistinen äiti ottaa lääkkeensä. Ja että toimittaisin kananmunia asiakkaalle olohuoneen ikkunasta.

Jouluruusu paikalliseen tapaan.
Sillä huhu on kiirinyt kylällä, että meiltä saa tuoreita maalaismunia. Yhtenä päivänä jääkaappi pursusi ruskeakuorisia herkkuja, seuraavana päivänä lähti neljä munatusinaa yhdelle leipuriemännälle, joka tilasi saman tien kaksi tusinaa lisää. Ensimmäisen lisätusinan hän tuli hakemaan naapurin kanssa, pakkasin ne ja ojensin olohuoneen ikkunasta, kun en siihen hätään alkanut etsimään pääoven avaimia. Ojensin munapussin, toivottelin hyvää päivää ja pistin akkunan kiinni. 

Muutkin ovat alkaneet kysellä maalaismunia. Pohdimmekin, pitäisikö kanoja hankkia lisää, sillä tätä menoa joudumme ostamaan omat munamme marketista. Munavuori muuttui kertaheitolla munapulaksi.

Kiiveistä ei kuitenkaan tule olemaan pulaa. Niitä on niin paljon, että yksi oksia kannatelleista kivipilareista romahti tuulessa. Kiivejä on jaettu naapureille ja tutuille, eikä oksistossa yhtään näytä siltä että sieltä olisi poimittu mitään. Kaljuiksi ne alkavat vaan käydä, sillä pakkanen pureskeli lehtiä, ja ne tippuvat vähitellen kuivina käppyröinä maahan. Poimin niitä vuohille ja lampaille. Ne näköjään tykkäävät rouskutella niitä. Aiemmin niin arka Pedro-pässi syö nyt kädestäni ja joskus jopa hamuilee sormiani. 

Kissa kiivipuussa katsoo koiraa.
Irtiotto on siis yllättänyt. Tylsää olisikin, jos kaikki menisi ennakko-odotusten ja suunnitelmien mukaan. Hetkeäkään en vaihtaisi pois, enkä hetkeäkään ole katunut ratkaisujani. Elämä on tällä hetkellä varsin yksinkertaista ja vaatimatonta. Emme tee lomamatkoja ulkomaille, käy kuntosaleilla tai hienoissa ravintoloissa, emme osta kalliita muotivaatteita tai kenkiä, ainoa auto ei ole kovin uutta vuosimallia ja lommojakin siitä löytyy. Ylellisyyksiä en edes kaipaa. Loppujen lopuksi sitä tulee yllättävän vähällä toimeen. Minulle luksusta on kuuma suihkuvesi ja kuiva kylpypyyhe ja se kun joku pyytämättä hakee tietokoneeni virtajohdon ja pistää sen pistorasiaan, kun akusta alkaa virta loppua.

Ulkoisia menestyksen merkkejä tärkeämpää on se, että on hyvä arki. Aamuisin ei tarvita herätyskelloa, vaan päivä valjetessaan hoitaa herätyksen. Syömme päivittäin yhdessä kaksi yhdessä valmistettua ateriaa. Päivän askareissa ei tarvitse hosua, vaan asioita voi tehdä rauhallisesti, oman mielen mukaan. Niin paljon on silti tekemistä, että kirjoittamiselle on vaikea ottaa aikaa. Kaikki tekeminen on kuitenkin vapaaehtoista, sillä mikään ei kaadu jos jätän kasvimaan kitkemättä tai keittiön lattian lakaisematta. Välillä otan aikaa itselleni, lähden Gaian kanssa kävelylle ja kahville, tai istuskelen tasanteella pihaportin ulkopuolella pellolle katsellen.

Koira katsoo kissaa kiivipuussa. 
Tällaista on stressivapaa elämä. Kun ei ole isoja menoja, ei tarvita isoja tulojakaan. Omalla ajalla on oma arvonsa, jota ei voi euroissa mitata. Olen ymmärtänyt elämän rajallisuuden. Pitkän pitkää elämää tärkeämpää on se, miten sen elää, ja että elää niin kuin itselleen on hyvä. Ei kaikilla aina ole käytännön mahdollisuuksia järjestää elämäänsä niin, tiedän kyllä, mutta silti voi pyrkiä siihen, vähitellen, pikkuhiljaa, omalla tavallaan, pieni askel kerrallaan. Joskus pitää hyväksyä asiat niin kuin ne ovat ja yrittää löytää tasapaino sitä kautta. Päätä ei kannata hakata seinään, sillä ei se seinä sillä häviä minnekään. Pitää kiertää se, kiivetä sen yli tai palata vähän matkaa taaksepäin ja etsiä uusi suunta. Joskus täytyy tehdä Irtiotto. Ja yleensä se on sen arvoista. 

torstai 5. joulukuuta 2013

Elämää mullan alla

Alan pikkuhiljaa asettautua taloksi taloon, jonka nimi on kirjoitettuna kaakelikirjaimin ajoportin ylle: Casa Rua Nova, Uuden Tien Talo. Jotenkin sopiva nimi Irtioton kodille. Vähät huonekaluni on jo ripoteltu pitkin taloa, hankittu pari lisää, vaatteet on pistetty paikoilleen ja takki ripustettu naulakkoon, hattu hyllyn päälle. Purin käsityötarvikkeitani työhuoneen hyllykköön, järjestelin lankakerät väreittäin ja lajeittain. Niitä olikin näköjään aika paljon. Carlos tuli katsomaan ja kysyi, olenko perustanut lankakaupan. Ei hullumpi idea. Lähimpään lankakauppaan on noin seitsemän kilometriä, aika paljon paikallisille pitsejä virkkaaville emännille.

Aurinko on pitänyt huolen siitä, että virtaa virtaa päivittäisiin askareisiin, tavaroiden järjestelemiseen ja talon sisustuksen miettimiseen, käsitöihin ja kirjoittamiseen. Kummaa, miten valolla on niin suuri vaikutus ihmisen henkiseen energiataseeseen. Se kompensoi kylmyyttä, joka iltaisin luikertelee luoksemme jostain ovien ja ikkunoiden raoista, ja häipyä hilpaisee tiehensä auringon häätämänä vasta aamupäivällä. Tyyninä aamuina juon mukillisen teetä pihan perällä, eteläisellä seinustalla, Gaian kiehnatessa vieressäni rapsutuksia kerjäten, ja villatakki päällä minulle tulee kuuma. Päiväsaikaan aurinko lämmittää mielen, kehon ja talon. Illalla tarvitaan takkatulta ja isoja halkoja. Yöllä lämpötila laskee lähelle nollaa tai jopa sen alle, sillä aamuisin pellolla kiivipuiden katveessa on maa kuurassa ja lätäköt jäässä. Sisällä talossa ei ole hätää, sillä puolen metrin paksuiset seinät varastoivat päivän aikana auringon lämpöä eivätkä ihan heti luovu siitä. Ennen osattiin rakentaa taloja. Asuntoni Vila do Conden kerrostalossa oli paljon kylmempi, hyisevän viileä, eikä edes lämmittäminen auttanut asiaa seinien hohkaessa koleutta.

Kesän ja syksyn ajan olemme hiljalleen kunnostaneet taloa, pihaa ja hedelmätarhaa. Muun muassa nurmikko oli perustettava kokonaan uudestaan sisäpihalle. Se kasvoi ennen heinää, jonka vuohet ja lampaat ansiokkaasti hoitelivat ja lannoittivat maan vielä kaupan päälle. Carlos pisti hihat ja kuokan heilumaan, käänsi maan käsi- ja hartiavoimin, poistimme enimmät rikkakasvien juuret ja kuskasimme ne hedelmätarhan puolelle maatumaan tulevaksi kurpitsakummuksi. Tasoitus ja nurmikon kylvö. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja istutin muurin viereen kaikenmaailman kukkamukuloita ja -sipuleita mitä torilta löysin. Ei torireissua ilmaan matkaan lähtenyttä mukulapussia. Olemme nyt seuranneet milloin kukkapenkissä alkaa näkyä elämää. Ensimmäiset hennonvihreät silmut kurkistelevat jo ujosti mullan alta. En muista ollenkaan, mitä siihen kohtaan istutin. Olisi pitänyt piirtää kukkakartta.

Yhtenä aamuna kukkapenkissä odotti selkäpiitä värisyttänyt näky. Multakumpu. Ja sen vieressä toinen. Nyt niitä on kokonainen siksakkaava rivi. Myyrä on soluttautunut joukkoomme. Mutta miten se on päässyt suljetulle sisäpihalle? Mistä ihmeestä se voi tietää, että sinne on haudattuna tusinoittain tuoreita, ihania, mehukkaita kukkamukuloita ja -sipuleita? Voiko sokealla myyrällä olla niin herkkä hajuaisti?

Pihan itäpuolella on useita metrejä korkea muuri, jonka toisella puolella on naapurin talo ja piha muutamaa metriä korkeammalla, rinteessä. Onko myyrä kaivautunut sieltä muurin ali? Vai kiivennyt muurille ja hypännyt sieltä, tehden pari kaunista volttia kerien, kunnes on läjähtänyt möyheään multaan? Onko täällä uusi nisäkäslaji, portugalinliitomyyrä? Pihan eteläpuolen leveydeltä on ajoportti, autokatos ja talo, länsipuolella portti, iso katosalue, ja pohjoisessa jälleen yksi portti, varastotilaa ja entinen tilan työntekijöiden asunto, jossa nykyisin asuu vuokralaisia. Ajoportin lisäksi on siis kaksi isoa metalliporttia, ei niitä sellaisia koristeellisia takorautaportteja, tiedättehän ne, vaan tiukasti suljettuja aukottomia ovia. Niissä ei ole edes hiirenmentävää rakoa. Gaian muonasäkillä vierailevat hiiret käyttävät ihan eri kulkureittiä.

Kaiken tämän keskelle on taivaasta tippua tupsahtanut sokea, siivetön myyrä. Miten muutenkaan se on päässyt pihan puolelle? Vai onko se ollut siellä koko kesän, horroksessa mullan alla, havahtuen talven tullen herkuttelemaan kukkasipuleilla, jotka olen hellästi kätkenyt ja peitellyt maan poveen? Siellä se bilettää yökaudet, mässäilee mehevillä mukuloilla, röyhtäilee maan pinnalle pieniä multakumpuja, tehden niistä jalanjälkiään, merkkejä etenemisestään pitkin pihaa. Nyt myyrä alkaa käydä kohti sitruunapuuta, jonka juurelle istutin krookuksia. Sillä se ketale on allekirjoittanut häätötuomionsa.

Miten myyrä häädetään? Pistetään letkulla vettä sen käytävään, odotetaan sen pintautumista ja pyydystetään se. Eläinrakas meissä käy sisäistä kamppailua. Ei tahdo, ei haluu tehdä pienelle oliolle mitään pahaa, mutta… pitäisikö sen antaa mellastaa mullan alla mielin määrin, tuhota kukat joita kasvatamme muun muassa vietäväksi Carlosin äidin vanhempien haudalle, pilata vielä syntymätön (portugaliksi itää = nascer = syntyä) nurmikko kaivamalla käytäviä sen alle, kasaten kumpuja sen pinnalle?

Kyse on reviiristä. Myyrä on tunkeutunut meidän reviirillemme. Siksi se saa häädön, tässä jonain yönä, kun mitta tulee täyteen. Siitä ehkä myöhemmin lisää tarinan mahdollisessa jatko-osassa. Jollei myyrä katso sitten viisaammaksi siirtyä muille mukulamaille, liftaten pululta kyydin tai jollain muulla kummalla konstilla. Yhtä kummalla kuin millä se on soluttautunut sisäpihalle.

Kävin aamulla kuvaamassa pellon pientareella pikkuruisia villikukkia. Niistä myyrä ei näköjään perusta. Niistä siis kuvitus tämänkertaiselle päivitykselle, puutarhan kukkaloistoa odotellessa. 


Ensi kerralla kerron peukalomerkistä. Allekirjoituksena. Ja vähän muustakin.