keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Ei nimi naista pahenna, vaikka olisi nakuna

"Ruoho, mä rakastan sua!"
Kirjoittelin viime viikolla vähän siitä, että odotin Suomesta pakettia, pektiiniä ja Elmexiä. No, loppuviikosta kärsivällisyyteni loppui ja lähdin käymään Carlosin kyydissä lähikylän postitoimistossa. Se ei oikeastaan ole oikea postitoimisto, vaan kunnantalolla oleva postipiste. Selitin asiani virkailijalle, joka aluksi levitteli käsiään, mutta kysyi sitten etunimeäni ja lähti tutkimaan huoneen perällä olevia hyllyjä, kaivoi sieltä ison paketin ja vilkaisi minua kysyvästi: ”Anjush?” tai jokin muu intialaiselta vaikuttava nimi, mikä nyt ei sinänsä mennyt niin pahasti pieleen sillä myös Anu on Intiassa käytetty nimi. Puistelin päätäni ja toistin ”Anu, aa en uu”. Virkailija kaiveli paketteja lisää, ja löysi lopulta huolella teipatun käärön jossa oli nimeni ja osoitteeni. Jipii!

Pienten muodollisuuksien jälkeen pääsin pakettini kanssa palaamaan kotiin. Tällä välin posteljooni oli käynyt tuikkaamassa postilaatikkoon saapumisilmoituksen ko. paketista. Päähäni ei vielä tänä päivänäkään mahdu se, että saapumisilmoitus jätettiin postilaatikkoon lähestulkoon samalla minuutilla (lapussa oli kellonaika) kun noudin paketin postista. Jokin ei nyt täsmää.

Käännetty etunimi. 
Posteljooni oli tehnyt minusta Anan (ks. kuva). Häntä lienee nolottanut kirjoittaa nimi kuten paketissa oli, lieneekö luullut virheeksi, sillä Anu täkäläisittäin lausuttuna [a nuu] tarkoittaa alastomana olemista, a nu. Useimmat, kuten vanharouvakin, kutsuvatkin minua kotoisammin Anaksi. Vain naapurin leskirouva (Fátima) kutsuu minua oikealla nimellä, ja kun hän huutelee sitä kadun poikki, on se jotenkin hilpeää.

Kuten viime viikolla mainitsin, Ana on yksi yleisimmistä naisten etunimistä. Miehillä kärkikolmikko on havaintojeni mukaan Antonio, Paulo ja Carlos. Eräs tuntemistani Pauloista selitti kerran nimensä yleisyydeksi sen, että niihin aikoihin kun hän ja muutama tuhat muu Paulo syntyi, vieraili samanniminen paavi Portugalissa. Olisikohan hän ollut paavi Paavali tiesmonesko? No, joka tapauksessa paavin mukaan sai nimensä moni poikalapsi. Tällä hetkellä kuumin nimi poikavauvalle onkin varmaan Francisco. Nykyinen paavi, Papa Chico, on Portugalissa todella suosittu, minäkin fanitan häntä, enkä ole edes katolilainen.

"Äh! Älä ota kuvaa!"
Vauvoista tuli mieleen, että suomen oppilaani piti kovin ihmeellisenä sitä, ettei suomalaisvauvoille anneta nimeä heti syntymän yhteydessä, kuten Portugalissa. Selitin, että vauvat saavat henkilötunnuksen, numerosarjan, esim. 281015+5821. Kutsutaanko niitä siis sillä? Sanoin, etten tiedä. Minulla kun ei ole asiasta omakohtaista kokemusta. Tai siis on, mutta siltä ajalta en muista mitään. Olin niin pieni vielä. 

Nyt kun nimet tulivat puheeksi, niin kerronpa vähän sukunimistäkin. Ensinnäkin Portugalissa lapsi saa sukunimen molempien vanhempiensa mukaan, parhaassa tapauksessa kaksin kappalein. Sukunimiä voi olla siis jopa neljä, ja etunimien perässä niiden latelusta tulee väistämättä mieleen se kun Prinsessa Diana luetteli Prinssi Charlesin (portugaliksi muuten Carlos) lukuisia nimiä alttarilla vuonna 1981. Kun Suomessa virallisissa yhteyksissä ihmiset aakkostetaan sukunimen mukaan, Portugalissa nimi alkaa etunimestä, jatkuu toisella nimellä ja sitten sukunimillä. Nimilistat, ajanvaraukset jne. ovat siinä järjestyksessä, ja esim. lääkäri kutsuu potilaitaan koko nimellä etunimestä alkaen ja pitelee samalla peukkuja, ettei odotushuoneessa satu istumaan kahta täysin samannimistä. Mikä ei yli kymmenen miljoonan ihmisen populaatiossa olisi mitenkään mahdotonta, ottaen huomioon nimivalikoiman jokseenkin suppean laajuuden.

"Katotaaks kummal on kovempi pää?"
Sukunimiin on usein haettu inspiraatiota luonnosta. On puita: Castanheira (kastanjapuu), Pereira (päärynäpuu), Oliveira (oliivipuu), Carvalho (tammi). Jos ei ole osattu valita mieleistä puuta, on sukunimeksi saatu yksinkertaisesti vaan Ramos (oksat). Eläinkuntaakaan ei ole unohdettu: on Coelho (kani), Raposo (miespuolinen kettu), Pinto (kananpoika), Carneiro (lammas) ja niin edelleen. Yleisin sukunimi on Silva (karhunvatukka), hyvänä kakkosena Santos (pyhimykset) [lähde: Wikipedia]. Uskonto on muutoinkin edustettuna sukunimissä: Cruz (risti), Jesus (Jeesus), Anjos (enkelit) ja Nascimento (syntymä). Muita aika tavallisia sukunimiä ovat Wikipedian listan mukaan myös Leite (maito), Neto (lastenlapsi/poika), Leal (uskollinen), Reis (kuninkaat) ja Neves (lumet). Portugalilainen ei juurikaan mieti, mitä sukunimi sanana tarkoittaa. Kieltä oppivalle se on paljon hauskempaa.

"Nuuh!"
Odotan muuten Suomesta vielä toista postipakettia, alunaa lankojen värjäykseen. Siksi yhtenä päivänä olin etuovella passissa kun posteljooni (nimeltään muuten Antonio, mikäs muukaan) hurautti moottoripyörällään katua pitkin, sillä halusin a) kertoa hänelle, että kun nimelläni tulee paketti, se on tähän meidän taloon eikä naapuriin b) että ovikello on rikki, voisiko hän töötätä tms. Ihmettelin samalla sitä mysteeriä, että miten edellisen paketin saapumisilmoitus ilmestyi postilaatikkoon samalla hetkellä kun hain pakettia postista. Sille ei löytynyt luonnollista selitystä. Posteljooni totesi sitten, että minulla on ”um nome esquesito”, ihmeellinen nimi (se Ana, jonka hän oli lappuseen raapustanut?), eikä tällä kertaa tuijotellut villasukkiani eikä edes vaaleanpunaisia tohveleitani, joista toisessa on isovarpaan kohdalla reikä. Minä puolestani yritin painaa mieleeni posteljoonin kasvot, kuten yleensä vieraiden ihmisten kanssa teen, joskin turhaan, sillä todennäköisesti en tunnistaisi häntä jos kaikki lähikylien posteljoonit pistettäisiin tunnistusriviin ja sieltä pitäisi poimia se oikea. Muistan vain, että hänellä oli ohutsankaiset silmälasit, kypärä päässä ja yllään postilaitos CTT:n harmaa liivi punaisin logoin ja heijastimin ja allaan moottoripyörä, jossa iso CTT:n postilaukku, ja parta oli ajeltu tod.näk. samana aamuna. Voisin hyvin väittää, että miehen silmät olivat ruskeat, mutta näin olettamalla erehtymisen todennäköisyys on tässä maassa aika pieni. 

"Etkö sä oo ennen lehmää nähny? Mokoma kaupunkilaisplikka!"
Kauan matkallaan viipyneen postipaketin löytymisen lisäksi ei viimeisen viikon aikana ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Vain säätilassa on tapahtunut muutos, ja vettä on tullut monena päivänä. Eilen taivaalta ropsahti raekuuro, joka jäähdytti ilmaa selvästi. Villasukat ovat nyt oikeasti tarpeen. Tästä eteenpäin, daqui para frente, ilma kylmenee kylmenemistään, sataa, on kosteaa, tuulee, on koleaa, mutta välillä saamme nauttia auringon huikeasta valosta ja sen talvellakin tarjoamasta lämmöstä. 

Talvi tekee siis tuloaan tänne Pohjois-Portugalinkin perukoille. 

Kuvissa karjaa, joka pääsi uudelleenkylvetylle laitumelle. 

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Kun taskuvaras kirjeen toi

Olen odotellut Suomesta pientä pakettia, mm. pektiiniä hillonvalmistukseen, sitä kun ei Portugalista tahdo löytyä. Pektiiniä saa Suomessa apteekeista jauheena. Johtuisiko jauheisesta aineesta, kun paketti viipyy matkallaan? Nuuhkivatko tullipoliisin koirat sitä hämillään nyt? Tuhauttelevat kuonollaan ja toteavat vieraaksi aineeksi? Pussit kuskataan tullilaboratorioon, ja siellä tutkijat tutkivat valkoisen jauheen koostumusta yhtä hämillään?

Viikko sitten luulin paketin jo tulevan, kun kuulin posteljoonin pysäyttävän moottoripyöränsä talon edessä. Ennen vanhaan posteljooni aina tööttäsi kun halusi asukkaan tulevan ovelle (tai ikkunaan), mutta nyt ei. Mies on tainnut vaihtua, en ole ihan varma, ensinnäkin minulla on olematon kasvomuisti ja toiseksi miehen kypärän alta on vähän vaikea muutenkin saada kasvoista selvää. No, posteljooni pysähtyi siis pääovelle ja soitti varmaan ovikelloa, joka ei toimi. Ihan kätevää silloin, kun kiertävät satelliittikanavamyyjät tai uskontoa kaupittelevat tai muut vastaavat rimpauttelevat sitä. Olemme autuaan tietämättömiä. Harmillista silloin, kun ovella on posteljooni, joka ei tykkää tööttäillä.

Posteljooni kurvasi siis paikalle moottoripyörällään, ja koska odotin pakettia, ryntäsin ikkunaan (olin yläkerrassa kirjoituspöytäni ääressä) ja huusin miehelle tulevani alas. Kipitin raput alas pääovelle, ja mies vilautti minulle ruskeaa kuplapussikuorta, "Tämä on senhoralle". Ilahduin ja kuittasin paketin, pistin pyynnöstä vielä nimenselvennyksen (allekirjoituksestani ei saa mitään selvää, minusta olisi siis voinut tulla aika hyvä lääkäri). Postimies tuntui tuijottavan joko vaaleanpunakirjavia villasukkiani tai vaaleanpunaisia tohveleita, joista toisessa on reikä. Kieltämättä oli lämmin päivä, mutta paikallaan istuessa alkaa herkästi viluttaa. Väitän, että posteljoonilla itselläänkin oli sukat jalassa. No, ihmetyksestä toivuttuaan mies jatkoi matkaansa ja minä lykkäsin oven kiinni ja olin avaamassa pakettia, kun aloin ihmetellä sen keveyttä. Pektiini ei paljoa paina, mutta samassa paketissa piti tulla myös tuubi Elmex-hammastahnaa. Sitäkään ei saa Portugalista, ei ainakaan niistä kaupoista mistä olen etsinyt, ja kun olen käyttänyt sitä lapsesta asti, en nyt enää osaa vaihtaa merkkiä. Pelkään, että hampaat hajoavat jos lakkaan nyt tässä vaiheessa käyttämästä sitä. 

No, vasta nyt katsoin tarkemmin mitä kuoreen oli kirjoitettu vastaanottajaksi. "Maria Jotain Jotain ja Jotain". Portugalissahan joka toisen naisen etunimi on Ana ja niiden loppujen Maria, kuten meidänkin vanhallarouvalla. Moni käyttääkin toista nimeään, kuten meidän vanharouva, joka käyttää samaa nimeä kuin naapurin leskirouva, Fátima. Ja koska Portugalissa vanhempaa tai vierasta ihmistä puhutellaan kolmannessa persoonassa ja käytetään etunimeä (yleensä sen yhteydessä vielä dona tai senhora, jos on naisesta kyse), niin välillä pitää käyttää luovuutta kun keskustelen yhden Fátiman kanssa toisesta. Joskus viittaan vanhaanrouvaan sanomalla ”A nossa Fátima”, meidän Fátimamme, mutta siinä on se riski että hänen kaimansa luulee minun puhuvan Fátiman pyhimyksestä, A Nossa Senhora de Fátimasta. Tosin miksi hänestä puhuisin, en nyt keksi, kun en ole katolinen enkä enää edes luterilainen. Fátima on muuten yksi katolilaisen maailman merkittävimmistä pyhiinvaelluskohteista, mutta ko. maailman ulkopuolella paljon vähemmän tunnettu kuin Santiago de Compostela. Tiet molempiin vievät tästä läheltä, tosin vastakkaisiin suuntiin. Siniset nuolet opastavat Fátimaan ja keltaiset Santiago de Compostelaan. Ihan näin vain sivuhuomiona. 

No, minulla oli siis käsissäni se kuplapussi ja tavailin käsin kirjoitettua nimeä, kun hoksasin sen kuuluvan vuokralaisemme vaimolle. Hänkin käyttää toista nimeään eikä sitä Mariaa. Posteljooni oli erehtynyt talosta, eikä ole ainoa. Talo on niin pitkä, että kadun toisella puolella on samalla matkalla kolme taloa, joten jotkut luulevat että tässäkin talossa on duas casas, kaksi taloa tai asuntoa. Eräänlainen paritalo siis. Vuokralaisten talo, tilan entinen työntekijöiden asunto, sijaitsee hedelmätarhan puolella, mutta postilaatikko on meidän talomme nurkalla. Ihan siis ymmärrettävä erhe posteljoonilta. Ja ei, ei talomme ole mitenkään älyttömän suuri. Siinä on kadunviertä pitkin vaan peräjälkeen autokatos, työhuone, pitkä keittiö, eteisaula ja olohuone. Kertyyhän siitä muutama metri seinää.

No, lähdin siis kiireen vilkkaa kiikuttamaan kirjeen sinne minne se kuuluu ja selitin vuokralaiselle asian: ”A carteirista jätti kirjeen vaimollenne vahingossa meille.” Palasin kotiin ja jatkoin normaalitouhujani. Illalla kerroin tapauksesta Carlosille. Miksi? No siksi, koska täällä tapahtuu kerta kaikkiaan niin vähän, että väärään osoitteeseen jaettu kirje on niin iso tapaus, että se ansaitsisi palstatilaa kylän paikallislehdessä, jos sillä sellainen olisi. Television uutislähetyksissäkin raportoidaan jonninjoutavammista asioista. Toiseksi siksi, että yritän opetella paikallista rupattelun jaloa taitoa, joka suomalaiselle ei ole kovin luontaista, paitsi jos on kotoisin Savosta. Täällä, jos näkee vähintään kaksi ihmistä samassa pöydässä kahvilassa, suut käyvät ja kielet vatkaavat (as línguas batem) väsymättä. En käsitä mistä ihmiset voivat puhua niin paljon. Kerran päätin ottaa selvää, kun näin Vilan perjantaimarkkinoilla kahden poliisin (miehen) käveleskelevän rauhallisesti ja partioivan väkijoukossa. Jo heidän läsnäolonsa saa minut vähän löysäämään otetta käsilaukusta enkä pitele sitä hampaat irvessä. No, toinen poliiseista selitti jotain toiselle antaumuksella, joka taskuvarkaisiin kohdistettuna saisi nämä luikkimaan kiireen vilkkaa käpälämäkeen ja pysymään siellä. Hivuttauduin poliisien vanaveteen korvat höröllä. Mistä he oikein keskustelivat? No, ei liene kovin vaikeaa arvata. Jalkapallosta, tietenkin. Toinen selitti toiselle jotain peliä, potku potkulta nähtävästi. Kädet viuhuivat sanojen saatteeksi. Pamppu oli sentään turvallisesti vyötetty vyötäisille. 

Koitetaanpas olla nyt eksymättä aiheesta. Missä me olimmekaan? Ai niin, illallispöydässä, ja olin kertomassa, että "A carteirista jätti tänne vuokralaisen vaimolle tarkoitetun kirjeen". No, Carlosin kulmakarvat alkoivat hyppiä tavalla, josta tajusin pian itse tehneeni virheen. ”Posteljooni, posteljooni, carteirista….” Äh! Olisin voinut lyödä kämmenellä otsaan, mutta pitelin haarukkaa, eikä silloin sovi sohia silmien tienoille. ”O Carteiro?” kokeilin kysyvästi. Carlos nyökkäsi, kulmakarvat rauhoittuvat ja laskeutuivat takaisin paikoilleen.

Carteirista viittaa sanaan carteira, lompakko. Ja se tarkoittaa taskuvarasta. Carteiro viittaa sanaan carta, kirje, ja on siis postinkantaja. Se, että sana carteirista on feminiini, ei tarkoita sitä, että kaikki taskuvarkaat täällä olisivat naisia. Jotkut ammattinimikkeet vain ovat feminiinejä, kuten äsken kohtaamamme policias, poliisit.

Vuokralaisen ystävällinen hymy alkoi sieluni silmissä muuttua peitellyn huvittuneeksi. Veikkaan, että miehellä oli illallispöydässä muutakin kerrottavaa kuin se, että vaimon kirje oli jätetty päätaloon. Kuten esimerkiksi se, miten talon omituinen ulkomaalainen emäntä oli väittänyt, että kirjeen oli tuonut taskuvaras.

Näin voi käydä kun kotikieli on jotain muuta kuin äidinkieli, eikä sitä kunnolla vielä hallitse. Ja jos nyt olen joskus kirjoittanut jostain näin tyhjästä aiheesta, niin kertokaa toki, sillä en itse enää muista. Henk.koht. luulen, että tällä kertaa ylitin (tai alitin?) itseni.


Kivaa viikon jatkoa, rakkaat lukijat! Kuvissa muuten postiluukkuja, mitäs muutakaan. 

torstai 15. lokakuuta 2015

Harhailija, osa 2

Jatkoa viime viikolla alkaneelle minisarjalle. Lue ensimmäinen osa tästä

Harhailija


Meni vain muutama minuutti, kun paikalle ajoi pieni punainen auto, ja kuljettajan paikalta nousi pieni punatukkainen nainen. ‟Aivan kuin minun Marjani olisi ollut, joskus parikymmentä vuotta sitten”, vanha mies yllättyi iloisesti, ja yritti hymyillä kylmästä jähmeillä huulillaan. 

‟Voi hyvänen aika, tehän olette aivan kylmettynyt!” nainen huudahti ja alkoi touhuta miestä auton kyytiin. Tyttö ja koira hyppäsivät takapenkille. Nainen väänsi lämmityksen täysille ja lähti ajamaan.
‟Mikä teidän nimenne on?” nainen kysyi kun he olivat päässeet liikkeelle.
‟Kalle, kai…”
‟Kalle on tuon meidän koiran nimi.”
‟Ei minulla nyt muuta tule mieleen.”
‟Ja arvelette, että asutte Palvelukoti Aamunkoissa?”
‟Kyllä minä siellä varmaan asun, kun ei kotiin enää saanut jäädä.”

Autossa oli hetken aikaa hiljaista. Mies pohti itsekseen.

‟Ovatkohan he siellä vihaisia?”
‟Missä? Palvelukodissako?”
‟Riitta, vaimoni, oli aina vihainen, jos lähdin ulos kertomatta hänelle minne menin. Sanoi, että oli aina sydän syrjällään.”

Mies kuulosti surulliselta.

‟Eivätköhän he ole siellä ihan vaan helpottuneita, kun saavat tietää että olette kunnossa”, nainen rauhoitteli, ja taputti miehen kohmeiselle kädelle pysäyttäessään auton risteyksessä.
‟Luulen, että hän sairastui siksi, kun oli niin huolissaan minusta.”
‟Huolehtiminen kuuluu asiaan, silloin kun välittää toisesta. Ei sille voi mitään. Se on elämää.”
‟Niin se kai on. Kyllä minäkin huolehdin hänestä. Miksi minä sitten en sairastunut?”

Nainen ei osannut vastata siihen. He saapuivat perille, ja nainen auttoi kangistuneen miehen ylös autosta, ja yhdessä tytön kanssa he saattoivat hänet sisälle. Aulassa vastaan kiiruhti henkilökuntaan kuuluva, vaaleansiniseen takkiin pukeutunut nainen. Miehen nähdessään naisen kasvot kirkastuivat.

‟Hiltunen! Missä te oikein olette ollut?”
‟Tyttäreni koirineen löysi tämän miehen metsästä nukkumasta. Hän sanoo nimekseen Kalle.”
‟Kyllähän se on hänen nimensä. Sirpa! Sirpa!”

Paikalle kiiruhti nuori apuhoitaja.

‟Veisitkö Hiltusen huoneeseensa, anna hänelle kuuma suihku ja auta pyjama päälle. Ota lämpö ja verenpaine, katsotaan sitten onko tarvetta lääkärille.”

Hoitaja lähti taluttamaan miestä poispäin, mutta nuori tyttö tarttui tätä kädestä.

‟Saanko tulla katsomaan teitä joskus?” hän kysyi.
‟Totta kai, tyttöseni. Tule milloin vaan haluat, täältä minut löytää. Ota koirasi mukaan.” Hän puristi tytön kättä ja hymyili. ‟Kiitos”, hän vielä kuiskasi värisevällä äänellä, ja nyökäytti päätään.

Otettuaan punatukkaisen naisen henkilötiedot ylös hoitaja kiiruhti ilmoittamaan vanhuksen löytymisestä omaisille ja poliisille, joka oli jo järjestänyt etsintäpartion. Punatukkainen nainen ja nuori tyttö nousivat autoon ja ajoivat kotiinsa.

Siitä lähtien tyttö kävi tervehtimässä vanhaa miestä viikoittain. Hänen äitinsä vei hänet hoitokodille, kaupungin toiselle puolelle, ja kävi noutamassa sieltä sovittuun aikaan. Hyvällä ilmalla tyttö otti Kallen, kultaisen noutajan, mukaansa, ja he menivät vanhuksen kanssa pienelle kävelylle. Vanhus jutteli niitä näitä, muisteli menneitä aikoja, jotka olivat paremmin piirtyneinä hänen mieleensä kuin viimeaikaiset tapahtumat. Tyttö kuunteli ja oppi asioita, joita koulussa ei opeteta. Mies oppi sen, että ei ole niin vaarallista vaikkei kaikkea muistakaan. Riitti kun muisti sen, mitä sydämessään talletti. 

‟Muistatkos sen päivän kun löysit minut metsästä”, mies kerran kysyi heidän istuessaan puiston penkillä keväisenä lauantai-iltapäivänä. Tyttö hämmästyi, sillä hän oli ajatellut, ettei vanhus enää muistaisi koko tapausta.
‟Muistan kyllä.”
‟Minä luulin silloin kuolevani siihen paikkaan. Uskoin, että elämäni oli ohi.”
‟Onneksi Kalle löysi teidät. Me emme yleensä edes käy siellä päin lenkillä. Teillä oli onnea.”

Koira istui miehen vieressä, pää tämän reidellä leväten. Se kuuli nimensä ja pyöritteli silmiään, katsoi vuoronperään tyttöön ja vanhukseen.

‟Minulla on melkein aina ollut paljon onnea,” mies totesi taputtaen koiraa päälaelle.
‟Kuulehan tyttö”, hän jatkoi, valiten sanansa tarkoin. ‟Sitten kun minulle tulee toisenlainen noutaja, niin älä ole suruissasi. Minulla on ollut ihan hyvä ja pitkä elämä.”
‟Älkää nyt tuollaista puhuko. Ei se noutaja tule vielä pitkään aikaan.”
‟Mutta se tulee jonain päivänä, ja silloin minua ei pelasta Kalle eikä kukaan muukaan.”

Tyttö oli hetken hiljaa, tietämättä mitä sanoa.  

‟Tiedättekös, en ollut vielä syntynytkään kun isäni vanhemmat kuolivat. Äidilläni ei ollut isää ollenkaan, ja hänenkin vanhempansa kuolivat kun olin ihan pieni. En koskaan ehtinyt tuntemaan heitä kunnolla. Minulla ei ole koskaan ollut isovanhempia.”

Nyt tyttö puolestaan valikoi sanansa huolellisesti.

‟Siksi minusta on ollut niin hurjan mukava käydä tapaamassa teitä. Tuntuu melkein kuin olisitte ukkini.”

Vanha mies liikuttui ja pyyhkäisi silmäkulmaansa hihansuuhun. Häntä ilahdutti aina kovasti tytön vierailut. Omat lapsenlapset eivät juurikaan ehtineet käydä katsomassa häntä. Heillä oli oma elämänsä elettävänään, kyllähän hän sen ymmärsi.

Heidän palatessaan hoitokodille oli tytön äiti siellä jo odottamassa, nojaten punaiseen autoonsa. Ilta-aurinko kultasi tämän punaiset hiukset, ja vanhus jähmettyi paikalleen. Mieleensä muistui lehmihaan puinen portti, kesäilta ja heinän tuoksu. Ja auringon kultaamat punaiset kiharat, iloinen hymy ja ne onnen hetket, joita he kahden kesken heinäladossa kokivat. Hän oli rakastunut ja aikoi mennä naimisiin Marjan kanssa, he saisivat lapsia ja eläisivät yhdessä onnellisen elämän. Niin hän oli päättänyt.

Toisin kuitenkin kävi. Marjan perhe muutti muualle, tyttö katosi hänen elämästään, mutta jätti lähtemättömän muiston, joka oli tiukasti tallessa vanhuksen sydämessä.

Vanhus käveli vapisevin jaloin punatukkaisen naisen luo.

‟Marja! Sinä tulit takaisin!” hän huudahti hämmentyneelle naiselle.
‟O-olen pahoillani”, änkytti nainen. ‟Minun nimeni on Leena. Olette varmasti erehtynyt henkilöstä.” 

Hän oli pahoillaan, kun hänen piti tuottaa vanhukselle pettymys. Tämän kasvoilla oli ollut onnellinen hehku, ja nyt hän näytti niin hämmentyneeltä ja eksyneeltä.

‟Voi… olet niin samannäköinen. Luulin sinua Marjaksi.”
Vanhus taputti nuoren tytön poskea surullisena, rapsutti koiraa korvan takaa ja käveli palvelukodin ovesta sisään pää painuksissa.

Punatukkainen nainen ja nuori tyttö lähtivät ajamaan kotia kohti.

‟Äiti, eikö mummin nimi ollutkin Marja?” Tyttö kysyi hetken kuluttua.
‟Oli kyllä.”
‟Jännä sattuma. Vähän niin kuin se, että meidän koiralla on sama nimi kuin Kallella.”
‟Meillä oli Kalle-niminen koira silloin kun olin lapsi. Mummisi sanoi aina, että se oli hänen paras ystävänsä. Siitä se nimi taisi tulla tällekin.”

Takapenkillä makaava koira höristi korviaan ja avasi silmänsä kuullessaan nimensä. Mitä siitä puhuttiin nyt?

‟Minusta on kiva käydä Kallen luona”, tyttö sanoi. ‟Ihan kuin hän olisi ukkini.”
‟Hänestäkin on varmasti mukavaa kun käyt siellä. Se tuo vaihtelua hänen päiviinsä.”

Nainen oli mietteissään illalla kun kävi nukkumaan. ‟Ajatella, jos vanhuksen muistama Marja onkin minun äitini! Jospa he tunsivat toisensa nuoruudessa, olivat ystäviä. Maailma on joskus niin pieni, mutta ei sentään niin pieni.” Nainen naurahti hassuille ajatuksilleen, käänsi kylkeä ja nukahti hymy huulillaan. 


Ensi viikolla taas tarinoita elävästä elämästä.  

lauantai 10. lokakuuta 2015

Harhailija, osa 1

Koska Irtiotossa ei ole tapahtunut mitään kertomisen arvoista, ei edes ajatuksenjuoksun tasolla, julkaisen jatkosarjana elektronisesta pöytälaatikosta kaivetun lyhyen tarinan. Seuraava osa ensi viikolla. Toivottavasti pidätte, rakkaat lukijat! 


Harhailija

Mies vetäisi takin päälleen, laittoi lakin päähänsä ja hiippaili ulos ilman päämäärää siitä, minne oli menossa. Kunhan vaan lähti haukkaamaan happea, vanhusten palvelukodin ilman alkaessa tuntua sieraimissa turhan tunkkaiselta. ‟Liian paljon kuolemaa odottavia ihmisiä”, hän ajatteli itsekseen, pyrkien pakenemaan siitä seurasta.

Ulkona oli kirkas auringonpaiste ja kirpeä ilma. ‟Ei täällä kauaa tarkene”, ajatteli mies kävellessään katua pitkin. ‟Muistin sentään kaulaliinan, mutta hanskat jäi.” Hän tunki isot kätensä syvemmälle talvitakin taskuihin.

Kapea, talojen reunustama tie luikerteli pienen kaupungin keskustaan, missä mies kulki näyteikkunasta toiseen tutkimassa niiden tarjontaa. Hän ihaili kaunista kukkamekkoa, joka olisi sopinut hyvin Marjalle. Joskus viisikymmentä vuotta sitten. Samoin nuo sirot korkokengät, ai ai, kyllä olisi ollut nätti näky! Miehen silmissä tuikahti iloinen pilke, kun hän siirtyi seuraavaan ikkunaan.

Mies harhaili kaupungilla aikansa, kunnes hänelle tuli nälkä. Hän kaiveli taskujaan, mutta ei löytänyt rahaa eikä lompakkoa. ‟Ai niin, minunhan ei kuulemma pitäisi lähteä ulos yksin”, hän muisti nyt. ‟Olisivat sentään kahvirahat voineet pistää taskuun.”

Hänellä ei ollut mitään tietoa siitä, missä oli. Vasta muutama viikko sitten lapset olivat kuskanneet hänet palvelukotiin kaupunkiin, kun elämä kotona kävi mahdottomaksi. Hän unohteli kaikkea: lieden päälle, sukat kuivumaan sähköpatterille, maitotölkin viikoksi työpöydälle, ja vielä kaatoi siitä kahviin kunnon lorauksen. Olihan se maistunut hiukan omituiselta ja näyttikin erikoiselta, jotenkin rakeiselta, mutta ei hän sitä silloin ajatellut.

Lapset olivat järjestäneet hänelle paikan palvelukotiin ja kävivät siellä katsomassa aina kun ehtivät. Mikä oli aika harvoin. Joskus he hakivat hänet syömään sunnuntaina, ja silloin hän kuunteli mielellään muiden juttuja ja yritti osallistua keskusteluun parhaan kykynsä mukaan. Oli vaan niin hämmentävää, kun muut joskus kuuntelivat hänen sanomisiaan jotenkin hämmästyneinä, eivätkä vastanneet mitään, tai yrittivät arvuutella mistä hän puhui. Ihan kuin hän olisi puhunut jotenkin epäselvästi tai oudoista asioista.

‟Täytynee lähteä takaisinpäin”, mies mietti, ja pohti minne päin lähtisi. Hän kääntyi tulosuuntaansa ja yritti muistaa mitä reittiä oli tullut. Hän näki kauniin kukkamekon näyteikkunassa, ja mietti miten se olisi sopinut niin hyvin Marjalle. Joskus viisikymmentä vuotta sitten. Ja nuo korkokengät, ai ai! 

Mies kiiruhti eteenpäin, kulki pitkin katuja tietämättä mihin suuntaan olisi pitänyt mennä. Hän odotti, että ennemmin tai myöhemmin alkaisi näyttää tutulta. Eihän hän nyt ensimmäistä kertaa ollut tässä kaupungissa, kai. Nälkä alkoi syödä sisuksia, kaiveli koloa mahalaukkuun, joka murahti äkäisesti. Mies nopeutti askeliaan.

Alkoi hämärtää, ja miehen voimat alkoivat ehtyä. Hän näki edessään pienen metsikön, jossa oli jotain tuttua. Ainakin tutunnäköisiä puita. Kuusia ja koivuja, hän tunnisti. Hän päätti mennä sinne, ja istahti ison kuusen kannon juurelle lepäämään. Hän oli väsynyt, nälkäinen ja viluissaan.

‟Nyt se taitaa se noutaja tulla”, hän ajatteli, kun silmät lumpsuivat umpeen.

Mies havahtui siihen, kun tunsi kasvoillaan lämpimän henkäyksen, joka viilensi märkää poskea. Kesti hetken pakottaa silmät auki, ja kun hän vihdoin sai ne auki, hän huomasi katsovansa silmästä silmään koiraa, jonka höyryävä hengitys lehahti suoraan hänen kasvoilleen. Mitäköhän se oli syönyt? Haisi vähän pahalle. Koira lipaisi hänen poskelleen märän pusun ja haukahti.

‟Kalle, Kalleee! Missä sä oot?” Joku huusi vähän matkan päässä. Koira haukahti uudelleen, ja mies yritti kömpiä ylös, mutta hän oli niin kankea kylmästä, ettei kyennyt. Lähistöltä kuului huutelun saatteeksi pian rapinaa.
‟Kalle, siellähän sä olet.” Pusikosta kaivautui esiin nuori tyttö, ja koira, kultainen noutaja näköjään, hypähti tätä vasten.
‟Täällähän minä olen, mutta kuka sinä olet?”
‟Kuka te olette?” Vasta nyt tyttö huomasi maassa nököttävän vanhan miehen.
‟Kalle, kai, Kalleksihan sinä minua juuri kutsuit.”
‟Ei kun se on tämän koiran nimi. Oletteko te kunnossa?”
‟Kyllä minä kai olen. Luulin jo, että nyt se noutaja tuli, mutta se olikin vaan tämä kultainen noutaja”, mies veisteli vilustaan huolimatta. ‟Auttaisitko minut ylös? Tässä on vähän kylmä.”

Tyttö ojensi kätensä miehelle, ja sai lopulta kammettua tämän jalkeille. Mies pyyhkäisi housuntakamukset puhtaiksi neulasista ja muista metsän rippeistä.

‟Tehän olette ihan viluissanne, huulenne sinertävät, huudahti tyttö. ‟ Lienee parasta että soitan ambulanssin, voitte olla pahasti kylmettynyt.”
‟Ei sentään, en minä sairas ole. Tekee vaan mieli kahvia.”
‟Miksi te täällä metsässä olette? Oletteko eksynyt?”
‟En kai. Asun jossain vanhainkodissa. Sillä on erikoinen nimi.”

Tyttö mietti hetken.

‟En tiedä täällä muuta kuin Palvelukoti Aamunkoi. Olisiko se se?”
‟Kyllä varmaan. Hullua antaa sellainen nimi paikalle, jossa asuu vain vanhoja ihmisiä. Iltarusko olisi osuvampi.”
‟Se on kaupungin toisella puolella, kaukana täältä. Miten te olette oikein tänne päätynyt? Teistä on varmaan tehty jo katoamisilmoituskin. Jollette ambulanssia halua, niin soitan poliisin, he voivat viedä teidät kotiin.”
‟En kai minä mitään rikollista ole tehnyt. En ainakaan muista.”
‟Mutta jotenkin meidän täytyy saada teidät lämpimään. Soitan äidilleni.”

Mies mutisi vastaan, mutta antoi periksi. Häntä palelsi kovasti ja oli jo pimeää. TV:stä tulisi kohta iltauutisetkin, päivän kohokohta. Heti iltapäiväisen kortinpeluukierroksen jälkeen. Ja iltakahvin. Niin ja aamun, kun heräsi ja sai todeta olevansa yhä elossa.

Tyttö kaivoi taskustaan puhelimen, soitti nopean puhelun ja alkoi ohjata miestä takaisin tielle, jonne he jäivät odottamaan. Kalle, kultainen noutaja, istahti miehen viereen, karvainen kylki aivan kiinni tämän sääressä. ‟Kylläpä lämmittää mukavasti”, mies ajatteli, ja rapsutti sitä korvan takaa. Koira lipaisi karheaa kättä. 

Jatkuu ensi viikolla. 

perjantai 2. lokakuuta 2015

Ole hyvä ihminen

Palasimme eräänä päivänä pikaiselta kauppareissulta, ei vaan pankista ja apteekista, ja odottelimme kadulla ajoportin avautumista. Kadulla käveli punaiseen liiviin pukeutunut mies – oli hänellä toki housut, kengät ja paitakin – ja ajattelin, että hän on jonkun teleoperaattorin myyntimies. Heitä kiertää ovelta ovelle tarjoamassa puhelinliittymiä, satelliittikanavia ja Internet-yhteyksiä. Portin avautuessa pikku-Batatinha säntäsi kadulle ja miehen, ”tunkeutujan”, perään. Minä säntäsin autosta Batatinhan perään. Carlos parkkeerasi auton ja mies tuli vaihtamaan pari sanaa. Carlos kaivoi taskustaan kolikon ja antoi sen miehelle.

Kysyin myöhemmin, mihin mies rahaa keräsi. ”Huume- ja alkoholiriippuvaisten majapaikkaan”, hän vastasi.

Vaikka asumme kylän laitamilla, kulkee kadulla viikoittain rahan pyytäjiä, useimmiten nuoria romanityttöjä kurkistelemassa ikkunoista, koputtelemassa portteihin. Kerran yksi heistä kävi ahdistelemaan kadun toisella puolella asuvaa haurasta leskirouvaa, joka oli lähdössä viemään roskapussia ulos. Tyttö anoi rahaa sinnikkäästi, tarttui olkapäähän, meni sen rajan yli joka sai minut tulistumaan kun seurasin tilannetta työhuoneen ikkunasta. Avasin ikkunan ja karjuin: ”Jätä rouva rauhaan!” Ja hän jätti. Hetken ajan tunsin olevani avuntarpeessa olevien vanhojen rouvien sankari. Se tuntui aika kivalta.

Olin kerran tiskaamassa kun joku koputti ikkunaan. Tiskiallas on ikkunan edessä. Avasin ikkunan. Kadulla seisoi nuori nainen joka selitti, että hän tarvitsee lapselleen lääkkeitä, ja pyysi siihen rahaa. Olen toisinaan hirveä kyynikko. Jokin olemuksessa sai minut epäilemään tarinaa. Ehkä se oli pälyilevät silmät, tummat varjot niiden alla, kyyhöttävä olemus tai vapiseva käsi, mutta mieleen tuli ennemmin huumeidenkäyttäjä kuin sairaan lapsen äiti. Pahoittelin, että en anna rahaa. ”Saisinko pari keksiä, minulla on nälkä”, hän sitten pyysi. Hain muutaman keksin, ojensin ne hänelle ja suljin ikkunan surullisin mielin. Lasin läpi näin, kun hän antoi osan kekseistä nuorelle miehelle, joka oli näköjään ollut koputtelemassa kadun toisella puolella. Nälkä oli varmasti totta.

Kyynikko minusta tuli silloin, kun Helsingin Kampissa pieni, tosin pullea poika nykäisi hihasta ja sanoi itkua vääntäen ettei hänellä ole bussirahaa Porvooseen ja matkakortista loppui arvo. Annoin hänelle kaksi euroa muistamatta sitä, ettei Helsingin matkakortti toimi Porvooseen. Pojan kaveri odotti sivuummalla ja näin kuinka he riemuitsivat saaliistaan. Tulin höynäytetyksi. Saattaa se tapahtua toistekin.

Yhtenä päivänä kuulin vanhanrouvan keskustelevan jonkun vieraan kanssa pihatiellä, ja koirat haukkuivat taas ”tunkeilijaa” sisäpihan puolella. Menin katsomaan. Siellä oli mies, joka kertoi keräävänsä rahaa sairaille lapsille. Hän vilautti minulle haalistunutta, laminoitua valokuvaa. Kyynikko minussa kuiskasi jotain korvaan. Pahoittelin, mutta että annan rahaa suoraan sitä tarvitsevien käteen. Näin olen luvannut tehdä; jokaisesta myymästäni Milmanda-laukusta annan euron kadulla kerjäävälle vanhukselle tai vammaiselle.

Mies kääntyi pois sadatellen ”#@#*@:n ukrainalainen”. No, annoin olla siinä luulossa. Tuli siinä samalla mieleen, että tuskin oikealla asialla oleva käyttäytyisi niin.

Jos jo saa mainita sanan ”joulu”, niin joulun lähestyessä rahankeruukampanjat lisääntyvät kiivaassa tahdissa. Kohta markettiin ei voi enää astua sisään ottamatta osaa johonkin keräykseen. Vastikkeeksi kolikosta saa takinrintamukseen tarran. Portugalilaisille tämä solidaarisuus on paljon luontevampaa kuin pihille suomalaiselle. Jaetaan vähän siitä vähästä mitä on, se kuuluu täällä asiaan. Sosiaaliturva ei ole samalla tasolla kuin Suomessa, joten jokaisen kortta tarvitaan, ja erityisesti jouluna se huomioidaan. Marketissa voit ostaa kassillisen ruokatarvikkeita, ja se toimitetaan apua tarvitseville. Myös kirkot vastaanottavat ruokalahjoituksia.

Lienee luonnollinen tarve tuntea itsensä välillä hyväksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka välittää muista, aidosti, ja auttaa mahdollisuuksiensa mukaan. Epäitsekkääksi. Joskus, kun teen jotain, vaikkapa autan vanhaarouvaa peseytymään ja pukeutumaan, mietin, tekeekö se minusta hyvän ihmisen. Haluaisin ajatella niin. Toisaalta sitten kun hermostun hänelle vaikkapa siitä, kun hän taas heittää viikunankuoria pihalaatoitukselle, ”koirat syövät ne” hän väittää – eivät muuten syö, ja käymme tämän keskustelun melkein päivittäin, vuoden mittaan vain hedelmät vaihtuvat – niin tunnen olevani huono, paha ihminen, noukkiessani jälleen kerran kuorenpalasia maasta. Hyvän ja pahan välinen kamppailu korostuu silloin, kun eletään 24/7 muistisairaan ihmisen kanssa. Ei saisi hermostua, mutta silti se on ihan luonnollista. Inhimillistä. Sallin sen itselleni. Vanharouvakin sallii sen. Hän heilauttaa kättään ja painelee sisään. 

Kyynikko minussa tirauttaa kyyneleen kun sanon, että on hirveän helppoa olla silloin tällöin hyvä ihminen, hetkisen ajan ainakin. Anna välillä vähän siitä mitä sinulla on. Se on vain vähän pois sinulta, mutta sekin vähä voi olla paljon jollekulle toiselle. Ei sen tarvitse olla edes rahaa. Se voi olla aikaa. Tai apua jonkin asian tekemisessä. Tai huomiota, kuunteleva korva, lämmin käsi, rohkaiseva hymy. Hyvyys lähtee pienistä teoista, pienistä sanoista. Niistä voi seurata isoja tunteita. 


Kuvissa kosmoskukkia. Samoja kuvia mustavalkoisina PhotosAlmassa