perjantai 11. marraskuuta 2016

Trumpputin ja Pyhä Martti

Viikko sitten kävin Portossa ostoksilla ja villatakki päällä tarkeni hyvin. Pari päivää myöhemmin tuuli kääntyi pohjoiseen ja puhalsi ja puhkui meille hyytävää kylmyyttä. Rantakävelyllä villaulsterissa tuli vilu.

Melkein samaa tahtia jäähtyi myös talo, vaikka paksut kiviseinät varastoivatkin lämpöä. Kun on nököttänyt tietokoneen äärellä tunteroisen on käsivarsien verenkierto hävinnyt jonnekin maata kiertävälle radalle. Tämä katoamistemppu ilmenee heti kun lämpötila laskee parinkymmenen asteen tuntumaan. Vedän päälle villapaitaa ja villapaidan päälle villatakkia ja koko sen komeuden päälle vielä ponchoa tai jättimäistä shaalia niin että lopulta tuskin nenänpäätä näkyy.

Siinä kärvistellessäni iloitsen kuitenkin vahvasti siitä, ettei minun ole tarvinnut aamuseitsemän jälkeen lähteä liukastelemaan polvenkorkuisessa hangessa juna-asemalle, pimeässä, ja tehdä sama toiseen suuntaan iltakuuden tienoilla, pimeässä, kuten entisessä elämässä.

Eiliseen asti viime päivityksen jälkeen jännin tapahtuma oli kun jonkun karannut saksanpaimenkoira säntäsi laitumelle ja ryhtyi paimentamaan. Ei niin että naudat olisivat kaivanneet kokoon keräämistä ja siirtämistä laitumen toiseen osaan, mutta hyvin koira homman osasi. Sen isäntä vihelsi ja karjui aluksi, sitten loikkasi yli sähköpaimenen (ei ehtinyt saada edes säkäriä) ja yritti kirmata koiran perässä. Lopulta koira sai hommansa hoidettua ja lähti laitumelta tyytyväisyyttä puhkuen. Sen isäntä oli karkulaiseen vähemmän tyytyväinen, ja seurasin tarkkaan yläterassilta käsin meneekö koiran ojentaminen liiallisuuksiin. Ei onneksi mennyt.

Tokihan Yhdysvaltain presidentinvaalit ja varsinkin niiden tulos oli aika jännää myös. Demokratia on puhunut, ugh, ja kansa saanut enemmistön näköisen presidentin. Vaalituloksen julkistamisen jälkeisessä puheessa Donald Trumpin sanavalinnat antoivat suorastaan ymmärtää, että huolella puunatun, föönatun ja tupeeratun kuontalon alla saattaisi olla hitunen järkeä. Yllättävää. Ihan kuin lavalle olisi ujutettu yhteistyöhaluinen kaksoisolento.

Kohta olemme kuitenkin tilanteessa, jossa idän ja lännen mahtivaltoja johtavat megalomaaniset henkilöt (en nyt käytä termejä: hullu, sovinisti, rasisti, narsisti, psykopaatti tms. vaikka tuskin on pelkoa siitä että kiivipuiden alle ilmestyy lymyilemään KGB:n tai CIA:n tarkka-ampujia sormi valmiina liipaisimella kun aamuisin kurkistan laitumelle päin), joiden hyviä, inhimillisiä luonteenpiirteitä joutuu kaivurilla tonkimaan esiin. Trumpin kömpelö kirmaus vaimonsa tykö suukkoa antamaan tämän puhuessa hänestä kauniisti ei oikein vakuuttanut. Pelonsekaisella jännityksellä odotan kahden suurvallan mahtimiesten ensitapaamista. Heillähän on hiekkalaatikkonaan koko maailma ja todennäköisesti tarve näyttää kuka on sen valtias. 

Paremmassa skenariossa he toisaalta voivat lyödä hynttyyt yhteen vaikkapa Isistä ja muita vähemmän mukavia tahoja vastaan. Aika näyttää mihin parivaljakko TRUMPPUTIN kykenee.  

Yhdysvaltain presidentinvaalien tulos hälveni kuitenkin eilen puolenpäivän aikoihin mielestä, sillä Carlos säntäsi kertomaan että yksi lehmistä on alkamassa synnyttämään, tai lehmätermistöllä kai poikimaan. Kurkin ikkunasta ulos ja tosiaan, sorkat näkyivät jo peräpäässä. Lounaan jälkeen olin kiipeämässä kameran kanssa yläterassille kun sisäpihalle tullut Carlos sanoi: ”Älä säikäytä sitä, pää näkyy jo ja se kävi makuulleen”. Hiivin rappusia ylös kurkistamaan ja ihmettelin kun nauta seisoo laitumella. Sitten näin märän mytyn sen vieressä. ”Se syntyi jo!” hihkuin Carlosille.

Sydäntä kuitenkin pusersi kylmä koura, sillä mytty näytti aivan elottomalta. Sen emo tuuppi ja nuoli sitä ja mööähteli kannustavasti Carlosin juostessa paikalle. Pian näkyi liikettä ja pää nousi vähän. Se oli elossa! Se kuivattiin oljella ja laitettiin olkiin makaamaan, napanuoran tynkä desinfioitiin ja pienokainen, uros muuten, sai piikin keuhkokuumeen ehkäisyyn, sillä se tärisi vilusta. Pian se yritti jalkeille, tai oikeammin sorkilleen, nosti takapuolensa pystyyn ja pyllisteli siinä, yritti ponnistella eturaajoja ylös, kunnes läjähti taas maahan.

Hetken voimia kerättyään se yritti uudestaan. Koko ajan sen emo nuoli sitä puhtaaksi ja lämpimäksi. Tämä lehmä osaa jo homman, sillä sen esikoinen syntyi aika tarkkaan vuosi sitten ja seurasi muuten tapahtumia tarkkaan aidan toisella puolella, kuten ylpeä isä, Brunokin. 

Itse seurasin tapahtumia yläterassilta, kun kerrankin poikiminen tapahtui valoisaan aikaan ja kun olen siinä onnellisessa asemassa, että olen oma pomoni ja päätän aikatauluistani. Gaia piti seuraa, istui silmät kiinni sillä oli sen päiväunien aika. Batatinha yritti kurkottaa kaiteen yli nähdäkseen mitä kiinnostavaa sisäpihan ulkopuolella oli, turhaan. Se on niin pieni että sitä harmittaa välillä vietävästi kun se ei yllä johonkin.

Muutaman yrityksen jälkeen vasikka pääsi jalkeille ja alkoi hamuamaan, ei utareita vaan emonsa komeaa kaulahelttaa. Se varmaan ihmetteli miksei siitä heru mitään juotavaa ja pettyneenä tipahti kohta taas sorkiltaan. Meni melkein tunti ennen kuin se löysi vihdoin utareille. Sillä oli hirveä nälkä! 

Pienokainen syntyi hyvään aikaan – pohjoistuuli on laantunut, on tyyntä ja pilvistä eikä sada.  Jos vasikka saisi nimen, se olisi Martinho eli suomalaisittain Martti, sillä tänään vietetään São Martinhon päivää. Verão de S. Martinho, Pyhän Martinuksen tai Martin kesä eli suomalaisittain kai intiaanikesä taisi mennä jo menojaan. Västäräkit ovat saapuneet kaukaa pohjolasta ja viihtyvät täällä talven. Satakielet poikkesivat vain kylään, lauloivat pari päivää naapurin kakipuussa ja jatkoivat matkaa. Pellot vihertävät ja iltaisin pihasammakot kaivautuvat koloistaan, kuivaan kesäaikaan niitä ei juuri näkynyt. Illat ovat pimeitä ja pitkäveteisiä, takkaa ei vielä tarvita joten sytytän vain kynttilöitä. Talven kynnyksellä ollaan, mutta lohduttaudutaan sillä, että hieman reilun kuukauden kuluttua päivät alkavat jo sentään pitenemään, joskaan eivät vielä lämpenemään.  

Tämän päivän perinteisiin kuuluu paahdettujen kastanjojen syöminen, joten niitä on meilläkin luvassa illalla. Seuraavaaksi odotellaankin sitten joulua. 


keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Hippusia


Kahdeskymmenesyhdeksäs lokakuuta on päivä, jolloin pyrin hakeutumaan omiin oloihini ja tekemään jotain mistä kovasti pidän, irrottautuakseni kaikesta ja varsinkin siihen päivään liittyvästä surusta. Tänä(kin) vuonna lähdin Portoon, tai oikeastaan ensiksi Dourojoen toiselle puolelle Gaiaan, kävelylle kaksistaan kameran kanssa. Äimistelin turistivilinää, kävelin joenrantaa pitkin yhteen suuntaan merelle päin ja kapeita pikkukatuja takaisin, napsin kuvia jokimaisemasta ja kissoista ja ovista ja ikkunoista.

Turisteja oli liikkeellä hirveästi. Kun pari vuotta sitten sai helposti pöydän lounasaikaan Ribeiran alueen ravintolassa, nyt ei ollut toivoakaan. Siinä vaiheessa päivää nälkä oli hirveä ja jano vielä pahempi, kun lämpötila huiteli melkein kolmenkymmenen asteen lukemissa. Francesinha-kuppiloissa oli tilaa, mutta siihen ruokaan en hevillä koske sillä se on minulle liian heviä varsinkin siinä vaiheessa kun verensokeri on jo pohjalukemissa, joten kiertelin aikani ennen kuin löysin Palácio da Bolsan lähettyviltä pikkuruisen neljäntoista asiakaspaikan ravintolan, jonka ovenpieleen kiinnitetyllä listalla grillattu lohi kiinnitti huomioni. Tilasin sitä ja olutta ja nostelin hiuksia hautomasta niskaa ja hymyilin viereiseen pöytään istuutuneelle ranskalaiselle pariskunnalle, joista naisella oli yllään hellemekko ja polveen asti ulottuvat talvisaappaat. Yhtäkkiä omat nahkakenkäni tuntuivat hyvältä valinnalta, joskin sandaalit olisi ollut vielä parempi.

Helle lokakuun lopussa on luksusta. On, on. Edessä on vielä pitkä, pimeä ja kolean kostea talvi, joten jokainen aurinkoinen päivä ennen sitä työntää talvea vähän loitommalle, kauemmas, se ei ala vielä vaan vasta myöhemmin, jonain toisena päivänä, sitten kun auringon hehku heikkenee ja päivä lyhenee. Portoon tulvineet turistit olivat varmaan saman todenneet.

Syötyäni ja juotuani noin kympin edestä jatkoin matkaa kohti Trindadea käydäkseni venäläismarketissa ennen metroon hyppäämistä ja kotiin palaamista. Olisin halunnut jäädä vielä nauttimaan eloisan Porton tunnelmista, mutta alkoi olla jo myöhä ja voimat vähissä. Avenida dos Aliadosilla vastaan käveli kaksi nuorta miestä hyvin silitetyissä paidoissa ja kravatit kaulassa. Olin ajatuksissani enkä heti tajunnut, että he puhuttelivat minua, pyysivät sitten anteeksi jos säikäyttivät, ja tervehtivät kädestä pitäen. Kertoivat olevansa mormonikirkon edustajia. Levittelin käsiäni ja sanoin, etten tunnusta mitään uskoa. ”Voitte tulla onnelliseksi”, sinisilmäinen nuorimies vakuutti minulle hymyillen.

Hetkinen. Olin juuri kävellyt kolmisen tuntia kauniissa säässä Porton upeissa maisemissa kuvia näppäillen, mikä on melkein parasta ajanvietettä mitä tiedän. Sen päälle olin hirveään nälkään saanut maukasta lohta ja sammuttanut kurkkua raapivan janon jääkylmällä oluella ja kaiken sen jälkeen olin vihdoin päässyt vessaan. ”Olen onnellinen ihan näine hyvineni”, selitin nuorukaiselle, sillä siinä olotilassa normaali ihminen on Onni-nimisen kukkulan huipulla eikä juuri muuta elämältä toivo.

”Voitte tulla vielä onnellisemmaksi”, nuorukainen vielä lupasi. ”Kiitos, mutta ei minun tarvitse”, vakuutin hymyillen, ja hyvästelimme hyvää päivänjatkoa toivotellen.

Kohtaaminen jäi kuitenkin mietityttämään. Ei niinkään se, että mormonilähettilään ensioletus oli ollut, että yksin ajatuksissaan kävelevä keski-ikäinen nainen olisi onneton, vaan se, että tarvitseeko onnea mitata ja miten sitä edes mittaisi. Kyllä, asiat voisivat olla aina paremmin. Olisin voinut päästä ensiksi haluamaani ravintolaan syömään grillattuja lula-mustekaloja ja juoda lasin raikasta vinho verdeä katsellen samalla Dourojoelle. Joidenkin läheisteni terveys ja taloudellinen tilanne voisi olla parempi. Meilläkin olisi rahaa talon kunnostukseen. Joku hyvä haltia pyyhältäisi paikalle pesemään ne ikkunat joita en vielä ole saanut pestyä (kolmea lukuun ottamatta kaikki). Joku toinen hyvä ihminen tulisi pitämään seuraa vanhallerouvalle muutamaksi tunniksi että me Carlosin kanssa pääsisimme käymään kahdestaan jossain muuallakin kuin hätäisellä kauppa- tai kahvilareissulla. Alma-vasikka kasvaisi isoksi ja vahvaksi nautaneidoksi. Minulla olisi enemmän menestystä kun tarjoan käsikirjoituksia ja artikkeleita kustantajille ja ja lehdille. Koirat olisivat edes yhden päivän haukkumatta kaikille kadulta kuuluville oudoille äänille. Nukkuisin yhden yön heräilemättä aamuyöstä. 

Asiat voisivat aina olla paremmin, mutta jos ne olisivat, olisinko onnellisempi? Hetken aikaa, ehkä, sitten se hetkellinen nousuhuuma tasaantuisi taas ja olotila vakiintuisi. Ennen kuin ehdin itselleni kysymystä edes asettaa, olin jo vastannut siihen: ei minun tarvitse olla onnellisempi. Onnea ei voi mitata. Se tarvitsee vain kokea. Surun ja vastoinkäymistenkin keskellä se on mahdollista, pieninä hippusina.


Illalla sytytin kynttilän hänelle, joka yhä elää muistoissa ja on niiden kautta vahvasti läsnä. Hymy ja kyyneleet mahtuvat samoille kasvoille, ilo ja suru samaan ihmiseen. Niistä tietää, että elää koko sydämellään.