keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Rutut ja rypyt

Ihana syyskuu jatkuu yhä. Aurinko paistaa, pääskyset nököttävät puhelinlangoilla, keräten pikkuhiljaa joukkoja siirtyäkseen talveksi lämpimämmille maille. Torstai-iltana sain treenata maissintähkien keruuta, kun talon vieressä oleva pelto niitettiin. Kannoin kotiin kolme säkillistä kullankeltaisia tähkiä ollen sen jälkeen jokseenkin voipunut. Aamulla palasin apajille, mutta iltahämärissä käyskennelleet kollegat olivat jo putsanneet pellon. Lauantaina se jo kynnettiin. Kiirettä saa pitää tähän aikaan vuodesta.

Olin lauantai-iltana keittiössä laittelemassa illallista, Carlosin lähdettyä ostamaan pultteja ja muttereita traktorin peräkärryn korjausta varten, kun vanharouva tuli kertomaan, että yksi vasikoista käyskentelee traktoripolulla. Vanhanrouvan sanomisiin saa suhtautua hienoisella varauksella, mutta koska hän on oikeassa yhtä usein kuin erehtyykin, niin tuuppasin jalkani pihakenkiin ja koppasin kouraan luudan, ja loikin pihan poikki hedelmätarhan portille ja sitä kautta laitumelle. Totta, nuorin vasikoista nassutti pientareelta heinää sähköpaimenlangan väärällä puolella, isompien ollessa lähettyvillä laitumen sisäpuolella. Kaikki olivat rauhallisia ja tyytyväisen oloisia. Kipitin takaisin sisälle soittamaan Carlosille apua!-puhelun. Vanharouva pyrki ulos, pyysin häntä pysymään sisällä. Nautoja ei sovi häiritä, ne nimittäin säikähtävät helposti ja lähtevät sorkat soiden karkuun. Ne eivät päästä rapsutusetäisyydelle – senkin kerran kun maataloustuottajien osuuskunnasta tultiin ottamaan verikokeet ja rokottamaan kaksi vanhinta sonnia, oli miehillä täysi työ saada ne ajettua toimenpidettä varten rakennettuun aitaukseen. Lopuksi he turvautuivat vanhaan hyvään keinoon: ruokaan. Maissista tehty rehujauho on niille vastustamattoman hyvää herkkua.

Rauhalliset naudat jäivät siis laiduntamaan ja palasin keittiöön kakkutaikinan sun muun tekoon, kunnes muistin että yläkerran ikkunat pitää sulkea. Samalla vilkaisin olohuoneeseen. Vanhaarouvaa ei näkynyt missään. Prkl, manasin mielessäni. Pihakengät taas jalkaan ja kiireen vilkkaa laitumelle. Vanharouva seisoi illan hämärässä laitumen laidalla moppia pidellen. Olin aamulla pessyt lattioita. Laitumella olevat naudat olivat siirtyneet toiseen paikkaan, ja pieni vasikka oli ypöyksin traktoripolun varrella. Taluttaessani vanhaarouvaa takaisin talolle muistutin, että olin pyytänyt häntä pysymään sisällä.

Carlos tuli onneksi pian, ja loikimme laitumelle, hän alakautta ja minä traktoripolun yläpäästä. Pikkusonni säikähti ja lähti laukkaamaan minua kohti. Heristelin sille luutaa ja se pysähtyi, katsoi toiselta puolelta lähestyvää Carlosia, taas minua luutineni, ja päätti parhaaksi luikahtaa poiskytketyn sähköpaimenen alta takaisin laitumelle laumansa luo. Minä palasin keittiön puolelle laittamaan kakun ja ruuan uuniin.

Kakun tein siksi, koska vanhenin taas vuodella. Harmaita hiuksia en ole enää viitsinyt hakea, sen ensimmäisen löytymisen jälkeen. Kasvoillekin on ujuttautunut pikkuhiljaa, salakavalasti, juonteita ja uurteita, sellaisia joita rypyiksi kutsutaan. En voi enää huijata itseäni ottamalla silmälasit pois kun katson peiliin – syvä otsaryppy hyppää silmille jopa ilman laseja. Ikänäkö ei enää riitä sitten kun ikää on enemmän kuin näköä.

Ei voi mitään, me naiset olemme välillä tällaisia. Haluaisimme näyttää kauniilta ja nuorekkailta ja freeseiltä ja hehkuvilta ja ties miltä. Ja sitten läiskäistään päin kasvoja – kirjaimellisesti – ajan ja iän jäljet, rypyt ja läiskät ja löpsöttävät posket. Vähemmästäkin voi saada keski-iän kriisin. Minkäköhän laisen villityksen saan sitten kun olen täyttänyt 50 v.? Kauhistus.

Koristellessani suklaista kakkua sunnuntaiaamua päätin, että laitan siihen paahdettuja manteleita yhden jokaista vuotta kohden. Pilkottuani 36 vaaleaa mantelia alkoi leikkuulaudalla olla jo aika iso pino. Lopetin siihen. Tarkoitus oli tehdä suklaa- eikä mantelikakku. Sovitaan niin, että tänä vuonna täytin sitten 36 vuotta. Toisen ja viimeisen kerran.

Kun sunnuntailounaan jälkeen veimme pyhäastioita keittiöön – maisemakuvioiset ns. sunnuntailautaset (pratos de domingo), isältä perimäni venäläiset kristallilasit ja vanhanrouvan vanhat, koristekaiverretut aterimet – kolahti yksi raskaista veitsistä vasten kristallilasia, jonka jalka kilahti poikki. Kling! ”Nämä lasit pysyvät jatkossa kaapissa!” Carlos melkein parahti. ”Eivät pysy”, vastasin minä. ”Mieluummin käytän niitä, vaikka jokin joskus rikkoutuisikin, kuin että ne olisivat aina kaapissa, unohdettuina.”

Sama pätee elämään. Ei sitä saa pitää lasivitriinissä pölyttymässä. Sitä pitää käyttää, siis elää, joka päivä ja vielä vähän enemmän silloin kun on aihetta juhlaan. Ei tarvitse mennä täysillä koko ajan, kuin viimeistä päivää, kunhan välillä muistaa tehdä asioita joista saa iloa itselleen tai toisille. Matkan varrella sattuu vahinkoja, tulee kolhuja, ryppyjä ja ruttuja – jää elämän jälkiä. Jotkut ovat näkyviä, toiset piilossa pinnan alla, mutta kaikki ovat todisteita siitä, että ei ole säästellyt elämäänsä vaan on elänyt sitä. 

Vastoinkäymisiä on aina, jopa Irtiotossa. Olisi helpompi lannistua ja antaa periksi, lakata yrittämästä, pistää elämä jäihin ja odotella parempia aikoja. Lymytä piilossa, peläten epäonnistumista. Niin ei vaan voi tehdä. Ei saa. Silloin menettää mahdollisuuden onnistua. Mahdollisuuden tarttua kristallilasiin kun on juhlaan aihe, mahdollisuuden elämän hyviin hetkiin. Pää pois puskasta, elämä pois lasikaapista, ulos yrittämään ja onnistumaan ja epäonnistumaan ja onnistumaan uudestaan. Tulkoon ryppyjä ja ruttuja ja kolhuja ja naarmuja, ulkoisia ja sisäisiä, mutta ainakin on yrittänyt. Ja elänyt. 


Kuvissa rukoilijasirkka, joka poseerasi kameralle pellonlaidassa eräänä päivänä. Parittelun jälkeen naaras kuulemma syö koiraan. Siihen lienee jokin hyvä biologinen syy, jonka ötökkätieteilijät varmaan tietävät. 

tiistai 15. syyskuuta 2015

Oi ihana syyskuu


Näin päätin blogin otsikoida kun viime viikon mittaan mietin mitä kirjoittaisin. Silloin oli kauniita, lämpimiä päiviä, jo hieman kuulaita, mutta vain aavistuksen verran. Pidän syyskuusta Portugalissa eniten. Atlantin tuuli tyyntyy, meri on lämmin ja rannoilla taas tilaa lomalaisten palattua omille tahoilleen. Kesää on pitkälti takana ja vielä parin viikon edestä edessäkin päin.

Se, joka tällä hetkellä on Pohjois-Portugalissa tai on seurannut täkäläistä säätilannetta, havainnee otsikonvalinnassa lievää ironiaa, tai suorastaan kohtalon ilkkuvaa ilakointia. Lällällää! Vettä valuu maahan taivaan täydeltä, kera tuulen, jonka ennustetaan vielä yltyvän myrskylukemiin. Kuivan kesän kaikki sateet tulevat parin seuraavan päivän aikana. Saamme jo esimakua nurkan takana väijyvästä syksystä.

Syyskuu on sadonkorjuun aikaa. Kasvimaa on melkein jo antimensa luovuttanut, hedelmäpuutkin yksi toisensa jälkeen. Toki talvellakin hedelmiä on; appelsiinit, kakit ja sharonit vasta valmistautuvat satokauteen. Näillä seuduin suurin ja tärkein sato huojuu kuitenkin pelloilla, niillä lukemattomilla maissipelloilla, jotka läiskittävät maisemaa. Maissinkorjuu on jo alkanut, sillä monena päivänä ison niittokoneen hurinaa kuuluu jostain kaukaa. Sitä ei näy, sillä monimetrinen maissimetsä peittää näkyvyyden.

Odotan henkeä pidätellen, milloin talomme vieressä olevat pellot niitetään. Hirviömäisen niittokoneen häivyttyä pellolle levittäytyy hiljainen kansa; naapuruston ja vähän kauempaakin tulevat kanojenomistajat tai pientä sivubisnestä halajavat haravoivat – ei haravalla vaan katseellaan – pellot läpi ja korjaavat talteen puimurin kidasta karanneet maissintähkät. Ne kuivataan, jyvät irrotetaan käsin, tai jotkut jauhavat tähkät pienillä myllyillä rehuksi. Meidän kanamme ovat koko talven syöneet viime vuoden jyviä, ja niitä on vielä säkillinen jäljellä. Säkillinen annettiin myös naapurin leskirouvalle, jolla on laskujensa mukaan ruokittavanaan 21 nokkaa, kanojen lisäksi ankkoja.

Täysinäisten tähkäkassien kantaminen pellolta kotiin on raskasta, mutta keräilijäluonteelle niin antoisaa puuhaa. Mehevän maissintähkän bongaaminen tuntuu samalta kuin löytää suomalaismetsästä kantarellin. Löytämisen ilo on sama. Saapas tuntuu yhtäkkiä ihmeen kevyeltä, ja sitä suorastaan liitää saaliinsa tykö.

Nämä ilot ovat siis vielä edessäpäin. Karjankasvattajan arki ei ole pelkkää ruusuilla tanssahtelua. Isotkin vasikat voivat joskus sairastua esimerkiksi ahmittuaan liikaa rehua. Viime viikolla yhdellä vasikalla oli vatsavaivoja ja toinen ontui pari päivää. Jos se ei olisi päässyt omin avuin makuulta ylös, olisi tilanne ollut vaikea. Monisatakiloista eläintä ei tuosta noin vaan tuupita jalkeille. Parissa päivässä vaivat menivät kuitenkin ohi, ja hengähdimme helpotuksesta.

Viime viikolla minulla oli suuri ilo, kun muutama lähiseudulla asuva suomalaisrouva tuli kyläilemään. Pidimme pienet Suomi-kekkerit kaikille tuttuine herkkuineen, joita eri paikoista taioimme. Itsestään selvää ei ole piimä, ei hapankorppu, ei silli eikä tilli. ”Tuntuu ihan joululta”, huudahti joku, kun pöytään kävi. Ehkä vietimme siis pienen esijoulun. Ensi kerralla saatan tehdä hernekeittoa ja pannukakkua, sillä olen jemmannut kahta veljeltä saatua hernepussia kuin aarretta.

Blogin päivityksessä oli pitkähkö tauko. Takki oli vähän tyhjä näistä jutuista ja täynnä muita. On vaikea kirjoittaa lintukodosta käsin, kun muualla maailmassa moni pakenee kodeistaan. Suomessa ja Portugalissa käydään aivan samoja keskusteluja ja mielenilmauksia pakolaisten vastaanoton puolesta ja vastaan. Olen huomannut, miten sosiaalinen media vaikuttaa mielipiteisiin – omanikin oli muuttua, ja on hetkittäin kahden vaiheilla. Kuva aaltojen rannalle kantamasta punapaitaisesta pikkupojasta on piirtynyt mieleen terävyydellä, jota aika ei haalista.

Joinakin päivinä syyskuu on vähemmän ihana. 

Suruja seuraa kuitenkin iloja, paiste sadetta. Ainainen aaltoliike kuuluu elämän virtaan, se meitä kannattelee ja vie eteenpäin. Antaa sateen räiskiä ikkunaan, antaa sen kastella laitumet ja kasvimaat, kasvattaa purot katujen laidoille, valua jokiin ja joista mereen. Antaa tuulen tuoda pilvet, tuuli ne vie poiskin, raivaa tilaa auringolle, joka kuivaa ja lämmittää maan, ja syyskuu saa taas antaa parastaan. 


Uusia kuvia ei ole, joten katsotaan miltä täällä näytti syyskuussa viisi vuotta sitten.