keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Päivä lyhyt, yö pitkä

Tähän aikaan vuodesta Pohjois-Portugalissa aurinko vaipuu horisontin taa viiden aikoihin iltapäivällä. Aamu sarastaa seitsemältä. Päivän pituudessa on yllättävän vähän eroa verrattuna Etelä-Suomeen. Ehkä välimatkaa ei olekaan niin paljoa kuin mitä kartasta katsoen näyttää ja lentomatkan aikana tuntuu? Illat ja yöt ovat pitkiä ja pimeitä. Tänne ei ole luvassa edes lunta valaisemaan maisemaa, mutta yhtenä aamuna oli ollut kuuraa maassa, maalla. Se ei ole sisämaassa harvinaista. 

Maalla illat tulevat kulumaan leppoisasti takkatulen lämmössä. Carlosin äiti ja minä teemme käsitöitä, Carlos tutkailee netistä milloin mitäkin. Illallinen syödään iltakahdeksalta lämpimässä olohuoneessa, muualla ei lämmitystä ole. Laitetaan lämmitin päälle vain jos tarvitaan. Ulos ei tee mieli, ei edes kahvilaan. Gaia-koiran käyn kuitenkin peittelemässä, sillä on suojainen petipaikka pihan puolella olevassa kylpyhuoneessa. Sisäkoiraksi siitä ei ole. Se hyrisee kuin kehräävä kissa kun rapsutan sitä, peittelen virkatun peiton alle lämpimään ja toivotan hyvää yötä. Se haukottelee ja pistää päänsä etutassujen väliin.

Pakkaaminen ja asunnon siivous on loppusuoralla, ja tänään laitoin itselleni supisuomalaisen aterian: uunissa juustolla kuorrutettuna pitkään pakastimessa säästelemääni lenkkiä, jonka kaupallinen nimi viittaa suomenlipussa olevaan väriin. Ja perunamuusia tietenkin. Sitä ennen kävin viimeisellä kävelylenkillä rannalla. Tai ei se tietenkään viimeinen ollut, mutta ranta vaihtuu ja sinne pitää mennä autolla.

Rannalla juttelin auringonlaskua katselevan miehen kanssa, joka kertoi asuneensa Saksassa jo parisenkymmentä vuotta. Hän kertoi olevansa kymmenlapsisesta sisarusparvesta keskimmäinen, ja että yhtä lukuun ottamatta heistä kaikki elossa olevat asuvat Saksassa. Kysyin, aikooko hän muuttaa takaisin Portugaliin sitten kun pääsee eläkkeelle. Vielä ei tiennyt. Ehkä. Mahdollisesti. Täällä on hyvä elää, jos on toimeentulo turvattu. Saksassa ansaitulla eläkkeellä täällä elelee herran lailla.

Kaupungin kautta kulkiessani ihmettelin, miksi siellä on niin valoisan oloista vaikka oli jo miltei pimeää. Sitten hoksasin, että katulamppujen valo on kellertävää, ei kylmän valkoista kuten Suomessa yleensä on. Väri vaikuttaa. Valkoiset talot eivät ole kalmankalpeita, vaan kylmänäkin iltana lämpimän oloisia. Vila do Conde, Rio Aven partaalla, oli jälleen kerran hiljentävän kaunis. Palaanhan minä tänne, ainakin toripäivinä, kirkkaanvärisen ostoskärryni kanssa, ruutuessuisten rouvien sekaan viikon vihannesostoksille. Mutta kananmunia minun ei tarvitse ostaa, niitähän on omasta takaa.

Tämänkertainen päivitys on yhtä lyhyt kuin talvinen päivä. Nukkumatti huutelee ja huhuilee. Hyvää yötä ja huomenta, ensi viikolla kuulumiset uudesta kodista käsin, pienestä kylästä, jonka nimeä en osaa vielä edes lausua oikein. 

torstai 21. marraskuuta 2013

Yhden munan kanala

Asunnossani kaikuu ja on tyhjää. Tänään vietiin sohva, kirjahyllyt ja ruokapöydän tuoleja pois. Muutan vähitellen maalle Carlosin luo. Päätös kypsyi pitkään, pienen epäröinnin saattelemana, mutta pitää ja pysyy. Sinkkuvuoteni alkavat olla lähihistoriaa. Kuluneen fraasin mukaisesti voidaan todeta, että ”ystävyys syventyi kiintymykseksi”. Uusperheeseen kuuluvat myös Carlosin hajamielinen äiti ja entinen kulkukoira Gaia, tohveleita ja työrukkasia anasteleva rottweilerinpuolikas, joka kuvittelee olevansa sylikoira; ja kitaraa soittava, suklaakakusta ja pihveistä pitävä teinipoika, joka tulee luoksemme joka toinen viikonloppu. Viladocondenselaisena pysyn edelleen, sillä tuleva koti on kaupunkiin kuuluvassa lähikylässä.

Joskus kauan sitten nuorena haaveilin elämästä maatilalla, puoliomavaraisuudesta, lampaista, lehmästä, kanoista ja kasvimaasta ja villeimmissä unelmissa jopa hedelmätarhasta. Näin mielessäni mansardikattoisen vanhan talon, kivirakenteisen navetan, aution kanalan, jonka herättäisin henkiin, kasvimaalla siisteissä riveissä porkkanoita ja sipuleita ja ties mitä. En silloin osannut edes kuvitella, että se kaikki tuotaisiin tarjottimella nenän eteen Euroopan toisella kolkalla. Hei, pitää olla tarkkana siinä mitä toivoo. Se voi oikeasti toteutua. No, talo ei ole mansardikattoinen ja lypsykarja on vaihtunut lihakarjaksi. Kanatkin ovat toisella maatilalla. Mutta niitä on ja ne munivat.

Olin jossain vaiheessa unelmoinut omista kanoista ja kananmunista, kun pyöräytin viikoittain kakun uunista ulos. Ostin torilta muka-maalaismunia. Carlos pisti kaiken tämän korvan taakse ja kevään korvalla hän hankki kuusi kananpoikaa. Koko pitkän kesän niitä kasvatettiin, ruokittiin ja odotettiin milloin ne vihdoin alkaisivat munia. Päivä toisensa jälkeen Carlos palasi kanalasta tyhjin käsin.

Mutta sitten alkoi tapahtua. Jokunen viikko sitten kanalan pesästä löytyi yksi muna. Seuraavana päivänä toinen. Kolmantena kolmas. Hurrasimme ja kilistimme laseja. Jihuu, ne munivat sittenkin! Tosin yksi kerrallaan. Viikkojen ajan Carlos toi kanalasta yhden munan päivässä. Ristimme sen Päivän Munaksi (Ovo do Dia). Päivä toisensa jälkeen Carlos toi kanalasta munan kerrallaan ja pisti sen keskelle keittiön isoa, punagraniittipintaista ruokapöytää. Hänen äitinsä ja minä katselimme sitä ihastuksesta ymmällämme.

Pohdimme usein illallispöydässä, mikä mahtaa olla vähämunaisuuden syynä. Johtuuko se kanojen nuoresta iästä, eivätkö kaikki ole vielä hiffanneet niiden tekoa, vai ovatko he vähän niin kuin kunnan hommissa – yksi äheltää ja toiset seuraavat vierestä? Ja seuraavana päivänä toinen tekee työn ja muut katsovat? Vai ujostelevatko kanat kyykistyä yhteispesään, jos siellä jo on muna? Pitäisikö jokaiselle tehdä oma nimikkopesänsä? Pitäisikö kanojen seuraksi hankkia kukko? Pitäisikö niille laulaa? Mielessä kävi sekin, että maatilan entiseen päärakennukseen tehdyssä asunnossa asuu vuokralainen, joka parhaillaan odottaa oikeuden tuomiota rötöstelyistään. Hänen autostaan oli löydetty varastettuja koneita, metallia ja niin edelleen. Munavarkaus olisi miehelle ihan vain viatonta iltapuhdetta. Hyvänen aika, pitäisihän kuuden kanan munia enemmän kuin yhden munan päivässä. 

Siltikin, seitsemän Päivän Munaa viikossa on jo aika monta munaa.  

Yhtenä päivänä viime viikolla pesään oli putkahtanut yllättäen neljä munaa, tällä viikolla jopa viisi. Kanat alkavat ilmeisesti päästä vauhtiin. Kysyinkin Carlosilta, että mitä ihmettä me teemme kaikilla niillä munilla, jos jokainen kanan pullauttaa munan päivässä tai ainakin melkein. Naama peruslukemilla hän totesi, että menen tietysti torille myymään niitä. Eikä edes vinkannut silmää sanojensa saatteeksi. 

Sieluni silmillä näen itseni Vila do Conden perjantaitorilla, edessäni kaikki munat samassa korissa, huutelemassa ohikulkijoille torimyyjien tapaan ”Seis ooovooos, um euroooo”, ”Kuuusi munaaa, yyyksi eurooo!”. Metrolippu tulevasta kotikylästäni Vila do Conden kaupunkiin maksaa 1,45 e. Jos jokainen kana pukkaisi munan joka päivä ja JOS paikalliset rouvat jostain ihmeen syystä tuntisivat vetoa tehdä kananmunahankintansa itäeurooppalaisen näköiseltä naiselta, jonka myyntipöydästä ei muuta löydy, niin saattaisimme päästä munakaupoissa niukasti voiton puolelle, ottaen huomioon että torimyyntilupakin maksaa.

Ei sentään. Taidan jatkossa pyöräyttää kaksi kakkua viikossa. Carlos pyörittelee päätään ja sanoo joutuvansa ”uhrautumaan” syömään niitä; hänen äitinsä lipoo huuliaan ja poika tietää, että viikonloppuna on luvassa suklaakakkua. Yksi kakku hädin tuskin ehtii vanheta 24 tuntia, kun se on jo syöty. Portugalilaiset ovat persoja makealle, mutta ei liian makealle. Ujutankin kakkuihin kaikkea terveellistä; kaurahiutaleita, rusinoita, hedelmäpaloja, tummaa suklaata. Ja jatkossa tuoreita, omien kanojen maalaismunia.

Viimeiset päivät Vila do Conden kaupungissa hyödynnän asioiden hoitoon ja pitkiin kävelyretkiin rannalla, kameran kanssa tietenkin. Oheiset kuvat ovat näiltä retkiltä. Pieni haikeus juilii sisuksissa, sillä olen viihtynyt täällä kaupungissa ja meren lähellä niin hyvin. Aikansa kutakin, kuitenkin, ja Irtiotto jatkuu uudessa ympäristössä ja uudenlaisella elämäntavalla.

torstai 14. marraskuuta 2013

Samaan aikaan maan päällä

Kalastajat vetämässä yhtä köyttä. 
Viime kirjoituksessa hehkutin eloa ja oloa täällä Portugalissa. Palataanpas maan pinnalle. Minulla voi olla aika helppoa nyt, tiettyjen tapahtumien ja valintojen myötä, mutta monen muun elämä on paljon, paljon vaikeampaa.

Muutama päivä sitten uutislähetyksissä kerrottiin, miten valtakunnallinen energiayhtiö EDP kävi katkomassa sähköjä Porton köyhissä kaupunginosassa ihmisiltä, jotka eivät ole kyenneet maksamaan sähkölaskujaan. Jotkut heistä ovat ilman vettäkin. Aika perustarpeita nyky-yhteiskunnassa, näin sitä kuvittelisi. Sosiaalitukia on leikattu, ja se viiltää rankimmin niitä, joilla ennestäänkin on vähän tai liki ei mitään. Samaan aikaan multimiljonäärien määrä Portugalissa on lisääntynyt.

Kenkien kiillotusta.
Rahan määrä ei muutu, se vain vaihtaa käsiä ja läjääntyy niille, joilla ennestäänkin on enemmän kuin ehtivät eläissään kuluttaa.

Portugalissa sähkön hinta on Euroopan kärkiluokkaa, siis kalleudessa. Kun Suomessa lähdettiin sähkömarkkinoiden avaamisen tielle parisenkymmentä vuotta sitten, Portugalissa on edelleen yksi valtakunnallinen energiayhtiö, jonka valtio rahapulassaan myi kiinalaisille. Firma tahkoaa tietenkin rahaa uusille omistajilleen, samaan aikaan kun vanhukset ja sairaat kärvistelevät viluissaan, pelkkä kuumavesipullo lämmikkeenään vällyjen alla kylminä öinä, sillä sähköllä lämmittäminen on ihan vaan yksinkertaisesti liian kallista.

Parikin tuttua on kertonut, että muutama vuosi sitten he tienasivat jopa 5000 euroa kuukaudessa. Se on täällä hirveän paljon rahaa. Nyt, talouskriisin myötä, tulot ovat romahtaneet. Kansallinen minimipalkka on alle 500 euroa. Siis alle 500 euroa. Kriisi ei kosketa pelkästään työttömäksi jääneitä vaan ihan kaikkia normaaleja palkansaajia. Verot ovat nousseet, ruuan ja perushyödykkeiden hinnat ovat nousseet, tulot ovat laskeneet. Kireässä kolossa ovat varsinkin pienyrittäjät, kun kaupoissa on autiota ja aavemaisen hiljaista. Shoppailijoille kuitenkin hyviä uutisia: esimerkiksi kenkien hinnat ovat laskusuunnassa. Siksi, että edes jotain saataisiin myytyä.

Suutari lestiensä kera.
Talouskriisi on täällä jo kulunut aihe. Sen sijaan täältäpäin uutisia lukiessa näyttää siltä, että Suomessa pahin on vielä edessä. Karmii ihan. Viimeisen reilun vuoden aikana useampi ystäväni ja tuttavani on pakannut perhekuvansa, vaihtokenkänsä ja viherkasvinsa ja pistänyt työpaikkansa oven viimeistä kertaa perässään kiinni. Yhtäkkiä keskuudessamme on joukko viisikymppisiä, jotka seisovat tumput suorina eivätkä aina tiedä mihin ryhtyisivät. Hiljaisten harmaantuva armeija. Kaikista ei ole isoon elämänmuutokseen, eräoppaiksi, kokeiksi tai lähihoitajiksi. Monet heistä jopa pitivät entisestä työstään ja olivat hyviä siinä. He ovat oikeasti antaneet entisille työnantajilleen melkein kaikkensa: aikansa, energiansa, osaamisensa, jotkut jopa rahansa, kun management buyoutit tulivat muotiin. Ja sitten heistä tuli tarpeettomia. Ylimääräisiä. Milloin yhtiön tärkeimmästä voimavarasta tulikin rasite, kuluerä yhtiön taseessa, josta päästään eroon kunhan irtisanomisajan palkka on maksettu?

Kaikkihan me tiedetään, kuinka vaikeaa viisikymppisen on työllistyä Suomessa. Miksi? Ja miksi he ovat ensimmäisinä firmojen lähtölistoilla? Eikö yritysjohdoilla ole minkäänlaista eettistä omaatuntoa? Ei, sillä hehän ovat verkostojensa kautta itse turvassa pahalta päivältä tai käyvät kevyin askelin ennenaikaiselle eläkkeelle optioilla katettuja pehmoisia polkuja pitkin. 

Patsas on lähtenyt
lakisääteiselle kahvitauolle.
Samaan aikaan yhtiöt ulkoistavat kutakuinkin kaiken, mikä irti lähtee. Palkanlaskentaa myöten. Työ viedään halvempiin maihin aina kun vaan on mahdollista. Miten vaikkapa Puolassa lasketaan suomalaisia palkkoja? Jotenkuten. Firmat hyväksyvät lopulta sen, etteivät sen peruspalvelut omille työntekijöilleen hoidu kovin hyvin. Mutta kun aina pitää säästää. Säästämisestä on tullut kirosana, jota ei enää ääneen kehtaisi sanoa. 

Koko asetelmassa on jotain vinksahtanutta. Kieroutunutta. Vääristynyttä. Samaan aikaan päättäjät yrittävät survoa eläkeikää ylemmäs. Että miten Suomea uhkaa eläkepommi ja työvoimapula. Hei ihan oikeesti, älkää viitsikö. Ensinnäkin eläkepommiin pistetään parhaillaan lisää ytyä siirtämällä töitä ulkomaille. Niistähän ei makseta veroja tai sotu-maksuja Suomeen. Samalla yhteiskunnan ja työttömyyskassojen kontolle rapsahtaa taas lisää työttömiä. Päättäjät ovat varmaan laskeneet euroissa, kumpi tulee yhteiskunnalle kalliimmaksi: hyvinvoiva ja aktiivinen eläkeläinen vai parhaassa työiässä oleva ammattitaitoinen työtön, joka on vaarassa pikkuhiljaa luisua työmarkkinoiden ulottumiin, masennuskierteeseen, köyhyysloukkuun. Voitaisiinko asioita mitata rahan lisäksi muillakin, inhimillisemmillä mittareilla? Kyllä Suomella on siihen varaa. Varaa ei ole päästää tuuliajolle ihmisiä, jotka osaisivat, pystyisivät ja haluaisivat tehdä töitä. Kaikki eivät heti halua, sillä takki voi lepattaa tyhjänä kylmässä viimassa vuosikausien paiskimisen jälkeen. Silti töitä täytyisi tehdä elääkseen ja elättääkseen perheensä. Sen varaanhan kaikki ovat elämänsä laskeneet. Siihen meidät on kasvatettu.

Katusoittajan näkymät.
Ei Suomesta työvoima lopu, voi hyvät ihmiset. Jolleivat omat kansalaiset riitä, niin kyllä muualta tulijoita riittää jos on töitä tarjolla. Pikemminkin olisi syytä huolehtia siitä, miten työvoiman vastaanotto hoidetaan. Että ei pääsisi muodostumaan jakoa kielitaidottomiin, matalapalkkaisiin ensimmäisen polven maahanmuuttajiin ja hyvin toimeentuleviin alkuperäisasukkaisiin. Ettei näiden ryhmien välille pääsisi repeämään pohjatonta rotkoa, jonka yli on mahdotonta kurkottaa suuntaan tai toiseen.

Miksi minä näillä asioilla vaivaan pientä päätäni? Siksi, koska minua hirvittää se tehokkuuden julma pyörre, jossa Suomi räpiköi ja johon Portugali on vastentahtoisesti ja pakon edessä joutunut. Eikö oikeasti ole mitään vaihtoehtoa? Yrityksissä julistetaan arvoja, mutta inhimillisyys ei kuulu niihin. Ei kuulu. Turha väittää muuta. Liike-elämä ei ole hyväntekeväisyyttä. 

Vaikka karistin jaloistani businessmaailman likaiset tomut, ainakin toistaiseksi, niin kokemani ja näkemäni istuu sisälläni eikä irrota otettaan. Siinä mielessä irtiotto ei ole ollut mitenkään totaalinen. Aiemmat kokemukset, havainnot, kuulopuheet, päätelmät pulpahtelevat hiljalleen pintaan, paineet purkautuvat ja muuntuvat sanoiksi ja lauseiksi. Näin se vain menee. 

torstai 7. marraskuuta 2013

Hattu on laskeutunut

Tänään oli juuri sellainen harmaa, kyllästyttävän kostea ja kevyesti kolea aamu, jolloin aamiaisen jälkeen olisi tehnyt mieli kaivautua takaisin peiton alle ja ottaa kirja käteen. Luen tällä hetkellä tätini tuomaa (kiitos vielä!) Rosa Liksomin kirjaa Hytti nro 6, joka on yhtä puuduttava kuin junamatka halki Siperian vaan voi olla. Siitähän se kertoo, muun muassa. Asuin melkein vuoden Neuvostoajan Siperiassa, eikä siinä ole minulle mitään hohdokasta tai eksoottista. Alkutahmeuden jälkeen luen kirjaa kuitenkin innolla iltaisin. 

Heräsin aamuyöllä siihen, kun sadepisarat soittaa kilkuttelivat parvekkeen kaidetta. Tuli kiire ylös ja ulos nostamaan pyykinkuivatusteline parvekkeelta lavandariaan. Pesin tiistaina kaksi koneellista pyykkiä, jotka vielä nököttävät nihkeän kosteina. Yhtenä päivänä kaivoin vaatekaapista farkut, jotka keväällä pesin, kuivatin auringossa ja tuulessa ja viikkasin vaatekaappiin. Ne näyttivät vähän ryppyisiltä, joten päätin silittää ne. Kuiva silitysrauta nostatti housuista höyryä. Kaapin uumenissakin ne olivat imeneet itseensä kosteutta. Pyjamanpaitani oli illalla niin nihkeä, että puhaltelin sitä hiustenkuivaajalla ennen kuin pistin sen päälle. Kaikki kostuu.

On päiviä, jolloin mietin miksi ihmeessä tulin tänne Pohjois-Portugaliin asumaan. Tänne, missä meri harvoin kutsuu uimaan, missä talvella sataa usein ja lujaa, kosteus valuu pitkin ikkunoita, hylättyjä rauniotaloja tulee vastaan joka kadunpätkällä, portugalia puhutaan epäselvästi mumisten ja autoa ajetaan kaasu pohjassa kapeilla, kivetyilla kaduilla. Miksen mennyt etelään, Algarveen, missä talvi on lyhyempi ja leudompi, meri lempeämpi ja asfaltoitujen rantakatujen varsilla on komean korkeita taloja? Tai vaikka Brasiliaan, tai minne vaan? Minullahan oli täysi vapaus valita minne hattuni heitän. 

Tulin kuitenkin tänne. Täällä kalakauppias kirjoittaa kuitin kääntöpuolelle sen kalan nimen, jonka on juuri perannut minulle illalliseksi, että tietäisin mitä syön. Lihakauppias hakee takahuoneesta isoja luita Gaialle, rottweilerin-puolikkaalle, eikä ota niistä maksua. Rannalla kävellessäni tai metroa odotellessani ventovieraat alkavat juttelemaan. Pikkukylän raitilla ihmiset tervehtivät ja kysyvät mitä kuuluu, kahvilanpitäjä laittaa hellepäivänä läähättävälle Gaialle vesikipon. Kaunispiirteistä autiotaloa aletaan kunnostaa. Kaakelipäällysteisten rakennusten värit hehkuvat auringossa. Kangaskaupassa punnitaan Suomeen lähdössä oleva paketti, että saan sen sisällön pysymään alle kilon painoisena. Kalastajaveneet keinuvat laineilla, lähellä rantaa, pyytäen Ahdilta tai todennäköisemmin S. Pedrolta tuoretta kalaa illallispöytiimme. Rantakaistale muuttuu ja elää vuoroveden mukaan, ja aurinko laskee kauas horisonttiin. Kahvilat täyttyvät illansuussa asiakkaista, joillakin heistä on kantapöytänsä. Toripäivä saa kaupungin kuhisemaan, ja tiensä Vila do Condeen löytää myös muutama kerjäläinen. 

Ave-joki pullistelee äyräitään myöten sateiden jälkeen, mutta pysyy uomissaan. Rapistunut luostarirakennus seisoo mäen päällä tyhjänä mutta ylväänä, ja kaupunkilaiset yrittävät keksiä sille käyttöä. Jykevä aqueduto-vesijohto ei edes vavahda talven myrskytuulilla. Maalla, traktoripolulla, pikkuruiset villikukat kukkivat marraskuussa ja kiivipuiden oksat kurottavat maata kohti hedelmien painosta. Kadulta juoksee jonkun naapurin koira suoraan syliini. Tuuli rojauttaa sateen ryöppyinä märkään maahan, mutta talven sadepäivien jälkeen tulee aina aurinkoisia päiviä. Kirkkaita, kuulaita, kirpeitä. Atlantti rauhoittuu joskus ja kalastajat pääsevät merelle ja kalakauppias perkaa minulle taas uudenlaisen kalan ja kertoo jonain päivänä haluavansa mennä käymään Suomessa. Kun ehdotan Carlosille yrttimaan laittamista pihalle, mitään sanomatta hän hakee rukkaset ja kuokan ja alkaa kääntää maata, tuo vielä persiljantaimia. Kasvimaalle istutimme kaalintaimia, puutarhaan bougainvilleaa ja passionköynnöksiä. Iltaisin istumme ulkona ja rapsuttelemme Gaiaa, juttelemme. Payshop-kahvilan omistaja, joka on töissä joka ikinen päivä aamusta iltaan, tuskin vilkaisee minuun kun käyn maksamassa laskuja, mutta neuvoo kärsivällisesti missä ja milloin voin maksaa laskun, jonka eräpäivä oli edellisenä päivänä. Mustarastas heläyttää aarian keskellä talvista päivää tai yötä, kukko kiekua kailottaa ja haukka kaartelee korkealla, sen siipisulat piirtyvät terävinä vasten kirkkaansinistä taivasta, missä aurinko hehkua loimottaa.

Tulin tänne, koska kotini on täällä. Ei tässä asunnossa, vaan tällä seudulla. Näillä kaduilla ja kujilla, pelloilla ja rannoilla, metsän siimeksessä ja appelsiinipuun alla, kaalimaassa ja kappelin ovella, hiekkarannan simpukankuorissa ja sileissä pikkukivissä. Ihmisten hymyssä, auringon hyväilyssä, tuulen henkäyksessä. Ei tämä ole täydellinen paikka, mutta täydellisyys onkin tylsää. Pitää olla vähän rosoisuutta ja risaisuutta, pieniä pintavirheitä tai syvemmällä lymyäviä juonteita, että mielenkiinto pysyy yllä. Liian kaunis ei voi olla aito, eikä liian helppo ole minkään arvoinen. Juuri siksi epätäydellinen voikin olla täydellinen, täydellisen sopiva, juuri se oikea. 

Hattuni näyttää laskeutuneen tänne.