perjantai 31. heinäkuuta 2015

Eloa ja heinää

Heinäkuusta viedään Irtiotossakin viimeistä päivää. Ei, en aio päivitellä miten se kuukausi taas sujahti niin nopeasti. Yhtä nopeasti se on varmasti mennyt teilläkin, rakkaat lukijat. Aika on kumma käsite. Se on muka päättymätön, rajaton, mutta silti se loppuu aina kesken. Öh?

Aloitellessani kirjoittamaan tätä laulaa moottorisaha pihalla. Carlos tekee polttopuita talveksi, omasta eukalyptusmetsästä harvennettuja rankoja. Talveen varautuminen on alkanut, vaikkei sitä vielä tee mieli edes ajatella.

Portugalin kesä on yhtä juhlaa juhlan perään. Viime viikolla juhlittiin kotikylässä, tällä viikolla naapurissa. Perjantaina illallisen jälkeen Carlos sanoi: ”No niin, lähdetäänkö?” Minua hymyilytti. En ollut mielestäni sanallakaan sanonut haluavani lähteä juhliin, mutta hän näin oletti, kun aina olen ollut utelias näkemään kyläjuhlia. Parisuhteen oppitunti nro NN: Jos kumppanisi haluaa tehdä jotain ihan vain sinun mieliksesi, niin anna hänen pysyä siinä uskossa, että hän tekee jotain mieliksesi.

Olin itse asiassa suunnitellut viettäväni loppuillan sohvannurkassa neuloen, mutta kun siihen on mahdollisuus joka ilta, niin totta kai lähdimme ennemmin juhliin, vieläpä kävellen kuhmuraisia kyläteitä pitkin. Kuuntelimme muutaman kappaleen verran pimban ja ranchon välimaastoon sijoittuvaa, bändin ja reippaan hanurin säestämää pikkutuhmaa musiikkia, ja lähdimme takaisin kotiin.

Kotimatkalla, kivimuurien reunustamalla kadulla katuvalot yhtäkkiä sammuivat. Olimme pilkkopimeässä, sillä molemmin puolin oli vain laitumia ja peltoja, ja tähtitaivaskin oli kevyen usvan peitossa. Silmä tottuu äkkiä pimeään, mutta hätiin kiirehti myös tienvarteen pysäköinyt autoilija, joka sytytti ajovalonsa valaistakseen tietämme. Aika huomaavaista.

Kävin yhtenä päivänä palauttamassa eräälle naapurin rouvalle lautasen, jolla hän oli tuonut maistiaisia paistettuaan lettuja. Vein samalla kesäkurpitsan, niitä kun piisaa nyt. Rouva kutsui minut sisälle ja kierrätti ympäri taloa, näytti valokuvia Ranskassa asuvista lapsistaan ja kertoi miten hänen edesmennyt miehensä halvaantui pudottuaan kirsikkapuusta. Kiersimme pienen puutarhankin, ja kun kysyin lähteekö passionköynnös kasvamaan jos laittaa siemeniä maahan, hän nappasi oman köynnöksensä alta maasta pari pientä tainta ja tuuppasi ne käteeni. Lähtee, siis. Sain myös hauskannäköisen kaktuksentapaisen kasvin, josta Batatinha heti syödä rouskutti yhden ruusukkeen. Sillä on ihme himo mehikasveihin. 

Eräänlainen vaihtotalous kukoistaa naapurustossa. Puutarhan runsaista antimista riittää jaettavaksi naapureille, jaetaan kukantaimia, lainataan työkaluja, vuohia pitävälle niitetään hedelmätarhasta heinät, leipomuksia kiikutetaan vuoroin kadun puolelta toiselle, autetaan lasten ja vanhusten hoidossa, tyhjenneen polkupyöränrenkaan pumppaamisessa, karanneen lampaan kiinniottamisessa, milloin missäkin vain kynnelle kyetään. Kaikki tapahtuu luonnollisesti, vapaaehtoisesti ja tuputtamatta.

Yksinasuvalle naapurit voivat olla päivän ainoat kontaktit ulkomaailmaan. Lettulautasen tai parin tomaatin vieminen naapuriin on luonteva tapa vaihtaa kuulumiset, kysellä voinnit, pitää vähän huolta. Yksin ei tarvitse olla, jos ei välttämättä halua.

Jos nyt olisin muuttamassa yksin Portugaliin, muuttaisin juuri tällaiseen kylään. Kylään, jossa pistää silmään ulkomaalaisena ja pian koko lähitienoo tietää kuka olet, joten vieraatkin ihmiset alkavat jutella kadulla, tekevät tuttavuutta, antavat neuvoja kun on tarpeen, suhtautuvat ystävällisesti ja avoimesti kun heihin suhtautuu ystävällisesti ja avoimesti. Täällä ei tarvitse käydä keskusteluja monikulttuurisuudesta, mielenosoituksista puhumattakaan. Ulkomaalainenkin on ihminen, joka syö, juo, ajattelee, tuntee ja tekee. Ei ihmistä kummempi, ei parempi, ei pahempi. Tarvitseeko asiaa sen enempää ihmetellä?

Kyllä, minulla myös on mielipiteeni pakolaistilanteesta ja maahanmuutosta, mutta en mene siihen sen syvemmälle nyt. Kyseessä on asia, johon ei ole hyvää ratkaisua. On vain hätäratkaisuja. Niin kauan kuin ongelmia ei pystytä ratkaisemaan niiden syntysijoilla, ei niille ole loppua. Eikä niinkään kauan kuin suurvallat sotkeentuvat muiden maiden asioihin. 

Irtioton lintukodossa moottorisaha laulaa taas ja talonkulmalle kurvannut kalakauppias huutelee päivän tarjontaa. Maissi kasvaa kohisten, passionhedelmät kypsyvät pihalla, karhunvatukat pellonlaidassa. Elämä kulkee pienellä painollaan, virtaa uomassaan. Tänään on täysikuu, huomenna alkaa elokuu. Tämä juttu on tältä erää tarinoitu, lähden pihalle miettimään mitä tehdä koirien kaivamalle kuopalle. Hyvää viikonloppua, rakkaat lukijat, pitäkää huolta itsestänne, toisistanne ja vähän myös naapureistanne! 

Kuvissa daalioita ja ruusuja. Ne on varmasti nyt sitten nähty, ei sitä lajia enempää enää.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Mitä tuli suoritettua?

Moliceiro-veneitä Aveiron keskustassa. 
Näin yhtenä aamuna kaikin puolin epätodellista unta. Asuin Helsingissä, ajoin autoa, isäni eli ja hänellä oli kiire. Carlosin herättyä kerroin hänelle kummallisesta unesta, ja että kummallisinta oli se, kun isällä oli ollut kiire. Carlos kysyi eikö hänellä ikinä ollut kiire. Vastasin sen kummemmin asiaa miettimättä, että kun ihminen ei voi liikkua rivakasti, hänellä ei voi olla kiire.

Jäin miettimään sitä myöhemmin. Olisiko niin, että kiire syntyykin siitä, että sille antaa mahdollisuuden syntyä, antaa sille jalansijan? Se, että on monta asiaa tehtävänä, ei automaattisesti tarkoita sitä, että on kiire. Joskus teemme itsemme näennäisen kiireisiksi, jotta vaikuttaisimme tehokkailta. Saamme silloin paljon aikaan vähässä ajassa. Luonnonlaki on vaan se, että työt eivät tekemällä lopu, vaan valmiiksi tehtyjen töiden tilalle tulee uusia. Tekemisestä tulee suorittamisen jatkumo ennen kuin ehdit huutaa "hep", ja sitten on jo myöhäistä ravistella sitä niskoistaan. Olet saanut tartunnan. 

Aveiron suola-altaita. Etualalla merisuolaa. 
Koska minulla on monta kotityötä odottamassa, asetin hiljattain tavoitteeksi tehdä joka päivä jonkin rästityön pois. Eilisen tavoitteena oli siirtää ja istuttaa pihalla muutama kasvi. Aioin ryhtyä työhön saatuani kasvimaan kasteltua, Carlosin lähdettyä viemään vanhaarouvaa ajelulle, jotta tämä pääsisi vähän ulos muihin maisemiin. Kuulin kuitenkin pellonpuoleisen portin kolahduksen ja menin katsomaan. Naapurin leskirouva siellä kolisteli ja kertoi, että toinen naapurin rouva, leski hänkin, oli kolkutellut olohuoneen ikkunaan ja ihmetteli kun vanharouva ei tullut avaamaan. Naapureille tuli huoli, onko tämä mahdollisesti kaatunut, ja leskirouva tuli katsomaan.

Pian seuraan liittyi toinenkin naapurin rouva. He olivat helpottuneita kuullessaan että kaikki on ihan hyvin, vanharouva on vaan ajelulla. Mutta eivät jutut siihen loppuneet. Puolta tuntia myöhemmin kuuntelin vielä portinpielessä rouvien juttelua, hätistelin koiria loitommalle ja availin siinä sivussa goivo-kukan siemenkotia ottaakseni siemenet talteen. Osallistuin keskusteluun sen verran mitä sain suunvuoroa, aika vähän siis. Siinä keskusteltiin muun muassa letunpaistosta ja iltaruokatottumuksista, kylän tulevista juhlista ja hautapaikkojen koristelusta (goivot sopivat siihen hyvin, ja annoin siemeniä myös naapureille). Molemmat rouvat tarjoutuivat vielä pitämään vanhallerouvalle seuraa että pääsisin välillä ulos tuulettumaan, vaikkapa rannalle tai Carlosin kanssa ajelulle. "Te olette nuoria, teidän pitää nauttia elämästä", leskirouva huudahti käsiään kaaressa heilauttaen. Kiitin pala kurkussa ja kostein silmin.
He tekevät, mutta eivät suorita. 

Kasvien istutus jäi siltä päivältä, sillä rouvien lähdettyä alkoi olla jo illallisaika. Carlos palasi kotiin ja sanoin käyväni äkkiä suihkussa, sillä minä olisin pääkokkina. ”Onhan tässä aikaa, ei sinun juosten tarvitse suihkussa käydä”, hän rauhoitteli.

Suihkussa ollessani mietin, että kumpi oli loppujen lopuksi tärkeämpää; saada muutama kasvi siirrettyä paremmille kasvupaikoille ja kuitattua yksi rästityö pois, käyttää reilu puoli tuntia suorittamiseen, vai käyttää muutama tovi sosiaaliseen kanssakäymiseen. Vastaus loisti kirkkaana kylpyhuoneen kosteanusvaisessa hämärässä. En saavuttanut sen päivän tavoitetta, mutta ei sen takia kukaan kuollut. 

Minulla oli ollut muka kiire, mutta suihkun jälkeen kävin vähäksi aikaa pitkäkseni lepuuttamaan selkää. Emme käyneet illallispöytään tasan klo 20, kuten yleensä silloin kun Carlos on pääkokkina, vaan vähän myöhässä, mutta syödäksemme saimme silti. Eihän meillä ollut kiire minnekään, ei edes junalle. ”Vais apanhar o comboio?” ”Onko sinulla kiire junalle?” kysyy Carlos joskus kun kiirehdin jotain. Tottumus kiirehtimiseen kun istuu tiukassa kuin napa mahassa. 

Talon töiden, kotitöiden tekeminen ei tietenkään ole sama asia kuin ansiotyön tekeminen. En yritäkään verrata niitä keskenään. Muistan vaan sen, miten työelämän suorittaminen jäi usein päälle vapaa-ajallakin, jopa pitkään odotetulla lomalla. Kuulostaako tutulta? Sitä asettaa itselleen tehtäviä ikkunanpesusta uuninpuhdistukseen, juoksulenkistä mattopyykkiin ja pullanleivontaan. Tekemisestä tulee liian helposti suorittamista, ja suorittamisesta on tekemisen ilo kaukana. Suorittamisen kierteestä on myös vaikea pyristellä irti, kun sen kerran on omaksunut. 

Praia da Barra, Barran ranta. 
Vaikkei minulla varsinaisesti kiire enää olekaan, on suorittaminen jäänyt elämäntavaksi. Ennen työelämässä niskaan kasaantuneet työt ja kiire junalle (siis oikeasti) saivat välillä sydämen ylikierroksille. Nyt sen saman saa aikaan tekemättömien töiden pitkä lista ja paineet luoda elinkeinoa siinä ohessa. Maalaistalossa ei työt tehden lopu, ja on monta työtä, joita ei kukaan tee jollen minä tee. Toisaalta ei kukaan myöskään mitään huomauta, jos ne jää tekemättä. Itse omille harteilleen suorittamisen vimman lastaa. Ei kukaan pakota siihen. 

Kesää on, rakkaat lukijat, vielä jäljellä. Muistakaa ottaa hetkiä olla näennäisesti tekemättä mitään, sillä sellaisiakin hetkiä tarvitaan. Jos puoliso sitä ihmettelee tai oma omatunto kolkuttelee, niin vastatkaa vaan: ”En minä laiskottele. Minä lataan nyt akkuja.”
Aveiron entinen juna-asema. Lopulta minulle tuli
kuin tulikin kiire junalle.


Kävin yhtenä päivänä tuulettumassa ja lataamassa akkuja Aveirossa, missä tapasin Portugalissa matkalla olevaa suomalaista ystävää. Mukava, suorittamisesta vapaa päivä, oikea lomapäivä. Kuvat siltä reissulta. 

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Hemaisevan seksikäs heinäpaali

Kesä on tullut ontua nilkuttaen Pohjois-Portugaliin. On lämpimiä päiviä, tuulisia päiviä, kosteita öitä ja sumuisia aamuja. Aamun usvat haihtuvat päivän mittaan, ja vasta iltapäivällä on kunnolla lämmintä, jos on. Vielä odotan kunnon kesää; sellaista, jolloin hakeutuu varjoon ja kulkee kevyissä kesämekoissa; sellaista, jolloin illallakin jalassa on vain varvastossut; sellaista, jolloin kädet hikoaa ja hiukset pitää nostaa ylös niskan vilvoittamiseksi. Siis sitä, että lämpöä riittää liiankin kanssa. 

Tänään, jälleen kerran usvaisena aamuna, laitoin sukat jalkaan ja pitkähihaista puseroa päälle. Ulos mennessä saa kuitenkin jo keventää vaatetusta. 

Laitumilla käyskentelevät naudatkin pitävät auringosta. Ne näkee useammin märehtimässä taivasalla kuin varjoa antavan katoksen alla. Leuat jauhavat laiskan näköisesti mutta väsymättömästi. Ne tuntuvat jauhavan nukkuessaankin. Häntä heilahtaa kärpäsiä päin, ja jää joskus kiehkurana lötköttämään selän päälle. Niiden elämä on jokseenkin leppoisan laiskaa. 

Puttililli miettii mitä seuraavaksi tekisi.
Eilen meille tuli uusi tulokas, kolmen kuukauden ikäinen vasikkanuorukainen. Se näyttää pieneltä vajaan vuoden ikäisten laiduntoveriensa rinnalla. Pieni puttililli. Lähipäivinä pitäisi tulla vielä muutama vasikka lisää. Hiljalleen ne tulevat ja menevät, ovat ja elävät oman aikansa.

Niiden vuoksi ei voi tunteilla liikaa. Jos siihen ryhtyy, pitää heittää hanskat tiskiin ja hakeutua muualle. 

Carlos sai eräältä lähitalon isännältä pari pakkausta säilörehua. Ne ovat niitä jättiläismuurahaisen munia, tiedättehän, niitä valkoisia isoja palleroita joita Suomessa syksyisin pellonlaidoille kerääntyy. Täällä niiden aika on keväällä, ennen maissinkylvöä.

Meidän naudoille säilörehu oli uusi, maukas tuttavuus. Minä tunsin sieraimissani lähinnä käyvän rehun imelänmakean hajun, mutta naudoille se toi varmasti veden isolle, paksulle kielelle. Ne kerääntyivät avatun paalin ympärille syömään ja leikkimään ruualla. Muistattehan Brunon ja Lindan, joista kerroin jokin aika sitten (katso tästä)? No, Bruno veteli rehua sarviinsa ja keikaroi Lindan edessä. Oliko Linda otettu? Ei erityisemmin. Sitä kiinnosti enemmän keikistellä kameralle, leveää peräpuoltaan esitellen.

Bruno puki peruukin. 
Myöhemmin toinen nuoremmista vasikkajannuista äkkäsi vielä avaamattoman rehupaalin. Se lähti tekemään lähempää tuttavuutta sen kanssa. Haisteli, nuoleskeli, tuuppi turvallaan, totesi vallan kelvoksi morsiameksi, suorastaan vastustamattoman houkuttelevaksi, ja nousi heinäpaalin ”selkään” sukuelin ojossa kuin peitsi turnajaisritarilla.

On varmaan ihan hyvä, että sonnit harjoittelevat suvunjatkamista ennen tositoimiin ryhtymistä. Myöhemmin ikkunasta vilkaistessani todistin uudestaan nuoren sonnin ja heinäpaalin intiimiä kohtaamista. En tohtinut häiritä sitä kameran kanssa. En totta puhuen olisi ehtinyt hakea sitä keittiöstä, missä se yleensä on valmiustilassa. Sonnien osa ei ole kuten miesten – niiden pitää hoidella hommat nopeasti, ennen kuin naaras karkaa alta pois. Heinäpaalin kanssa ei tosin ollut sitä huolta. 

Paria tuntia myöhemmin Bruno oli riepottelemassa heinäpaalin muoveja sarvillaan. Ilmeisesti sen isompana piti näyttää kuka on pomo ja kuka hoitelee lauman naaraat ja ”naaraat”.

Pieni puttililli pääsi heti ryhmänsä jäseneksi, ja tänä aamuna se makoili muiden keskellä ilmeisen tyytyväisenä elämäänsä. Tänään se pääsi laitumelle nyhtämään maasta heinää – ehkä ensimmäisen kerran eläissään.

Bruno: "Onks heinä  hyvin, näkyyks sarvet?"
Linda: "Onks otsatukka hyvin, näkyyks lanteet?"
Viime viikolla kirjoitin Hyvästä Päivästä. Sinä päivänä ei tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista tai mieleenpainuvaa. Seuraavana päivänä saatiin auto korjaamolta, eikä lasku ollut ihan kauhea. Clara-kanakin, melkein jo kanojen menopaussi-ikään ehtinyt, pyöräytti valtavan kokoisen ruskean munan, liki kuukauden sulkasadon ja munintalakon jälkeen. Lauantaina vanhanrouvan serkku tuli kylään ja viipyi pitkään, ja pellot vuokranneen viljelijän kastelulaite viskoi vettä meidänkin laitumille. Sunnuntaina sää lämpeni niin, että lounastimme ulkona pihalla, ja sen jälkeen kävimme vielä kahvilla merenrannalla.

Hyvää Päivää seurasi monta pientä vastaavaa.

Bruno: "Vähänks mä oon komee!"
Linda: "Ei sit kiinnosta pätkääkään!"
Tänä aamuna, torireissun sijasta siivosin taloa. Iltapäivä on nyt vapaa muihin töihin ja kirjeenvaihdon ajantasaistamiseen. On niin paljon asioita joita pitäisi tehdä ja niiden lisäksi vielä iso läjä asioita jotka haluaisin tehdä. Ihan kuten toimistotöissä aikoinaan, kun työmääräni tuplaantui yhdellä organisaatiojärjestelyllä ja sanoin esimiehelleni, etten millään ehdi tehdä kaikkea kunnolla. ”Sitten ei vaan tehdä kaikkea”, hän totesi olkiaan kohautellen. ”Jätä jotain tekemättä.” 

Niin helppoa se kai sitten on. 

Olen ajautunut taas siihen jamaan, että tekemisiä pitää priorisoida. Ehkä ensi viikolla kirjoitan siitä ja suorittamisesta. 

Ikkunat on muuten tälle kesälle vielä pesemättä. Odottelen yhä Hyvää Haltijaa, joka taikoisi ne puhtaiksi. 

torstai 9. heinäkuuta 2015

Hyvä Päivä

Tänä aamuna, saatuani vihreän teen hautumaan ja tyrkätessäni leipäviipaleita paahtimeen, minulle tuli ihan sellainen olo, että tänään on Hyvä Päivä. En tiedä miksi, mutta siltä vaan tuntui. Kyynikko minussa tietenkin hörähti, että ”se on tyypillinen tunne ennen täydellistä katastrofia”. Sanoin kyynikolle ”haista kukkanen”, ja vein aamupalani ulos pihalle, missä aurinko jo lämmintä päivää laitteli.

Miten sitten määrittelen Hyvän Päivän? Se on päivä, jolloin saan tehdä jotain mukavaa. Tai saan valmiiksi monta pientä juttua tai tehtyä jonkin pitkään rästissä olleen työn, kuten vaikkapa ikkunoidenpesun, tai liesitason puhdistuksen. Se on inhokkilistallani heti kakkosena ikkunoiden pesun jälkeen. Kumman tahansa aikaansaaminen taas olisi täyden kympin saavutus neljästä kymmeneen asteikolla. Olisin liki nirvanassa.

Hyvänä Päivänä korjaamolla olevan auton saattaminen ajokuntoon ei maksaisi maltaita ja pihalla avautuisi jokin uusi kukka. Koirat eivät riehuisi ja räyhäisi vaan leikkisivät nätisti keskenään. Joku vanhanrouvan ystävistä tai lukuisista serkuista tulisi kyläilemään, ja hänellä olisi seuraa ja minullakin parempi mieli tehdä omia juttujani. Liki kuukauden munintalakossa olleet kanat yltyisivät munimaan ja naapuri roikkaisisi vettä muurin yli meidänkin kasvimaalle kastellessaan omaa pihaansa. 

Ensimmäisessä romaanikäsikirjoituksessani päähenkilölle tapahtuu jotain käänteentekevää, kun hän on tekemässä luumuhilloa. Tapahtuisikohan minullekin? Tänään aion tehdä luumuhilloa. Muuttuukohan minunkin elämäni totaalisesti? Mitä ihmettä muka voi tapahtua silloin kun kuorii luumuja ja kaivee kiviä pois? Tarvitseeko elämäni edes muuttua, vaikka viime viikolla olikin pari tosi huonoa päivää, sillä niiden vastapainoksi on tänään Hyvä Päivä.

Olen pitkään toivonut jotain pientä onnenpotkua. Edes pientä tönäisyä, joka saisi minut uskomaan siihen, että teen oikeita asioita enkä vaan nyhräile. Hyvänä Päivänä voisi hyvin tapahtua sellainen ihme. Tarkkailenkin nyt sähköpostia malttamattomana. Uskon, että elämässä asiat etenevät ketjussa, tapahtumat linkittyvät toisiinsa. Jokin pieni asia johtaa toiseen, merkittävämpään, yksi pieni tapahtuma voi olla alku monelle muulle hyvälle asialle, ihan kuten ennen vanhaan penni oli miljoonan alku. Tänään voisi hyvin saada alkunsa hyvien tapahtumien ketju.

Hetkinen… tarvitseeko Hyvänä Päivänä sitten tapahtua jotain erityistä? Eikö se voisi olla hyvä ihan vain siksi, että aurinko paistaa, olemme aika terveitä, meillä on katto pään päällä ja ruokaa pöydässä? Miksi odottaa sen enempää?

En tiedä. Minulla on vain sellainen tunne, että tänään on Hyvä Päivä. Mutta, jollei tämän päivän aikana tapahdu mitään erityistä (esim. jokin hyvä haltija pörähtäisi paikalle pesemään ne ikkunat), niin en silti varmasti ole illalla pettynyt. Minullahan on ollut Hyvä Päivä. 

Se on nimittäin ennen kaikkea oman pään sisällä.


Minua haastateltiin EuroCircle-sivustolle. EuroCircle on maailmanlaajuinen expat-yhteisö (ulkomaille muuttaneiden), joka perustettiin vuonna 1999. Voit lukea haastattelun täältä.


Kuvissa iloinen ötökkä ja sydämiä. Miksi? Siksi, koska tänään on Hyvä Päivä. Toivottavasti teilläkin on, Rakkaat Lukijat! 

torstai 2. heinäkuuta 2015

Anna meille meidän jokapäiväinen ärsytyksemme

Siipipuoli.
Liityin talvella facebookissa muutamaan käsityöryhmään ja muuhun harrasteryhmään. Olen saanut niistä paljon ideoita omiin käsitöihin ja kokeillut montaa uutta tekniikkaa, ja saanut vinkkejä myös puutarhanhoitoon. Samojen asioiden harrastajat ovat innokkaita esittelemään aikaansaannoksiaan ja kommentoimaan toistensa töitä. Varsinkin Vilkasta virkkausta -ryhmässä vasta-alkaneita koukunkäyttäjiä kannustetaan antaumuksella, joka välistä saa silmät vettymään, ja nähdään oikeasti vaivaa jonkun pyytäessä neuvoa tai vinkkejä.

Kovin kauaa ei tarvitse keskusteluketjuja seurata, kun jo huomaa että ryhmiin mahtuu myös ärhäkämpiä kommentoijia. Niitä, jotka nähtävästi ehtivät lukea joka ikisen postauksen ja sisäistää sen, ja niinpä kun kymmenettä kertaa joku laittaa vaikkapa puutarharyhmään ruttojuuren kuvan ja kysyy mikäköhän tämä kauheeeesti leviävä kasvi on, niin ei mene kuin sekunti tai kaksi kun on joku jo kommentoinut: ”Se on se p.rkl..n ruttojuuri, etkö sä pösilö ole jo nähnyt sen kuvaa sata kertaa täällä!”

"Huhuu!" Kummitus. 
Prrrrkl! Ärh!
Oih ja voih, kuinka tekee hyvää purkaa paineita ja turhautumista siitä kun lapsena otettiin tutti pois ja kouluunkin joutui menemään vaikka oli kurkku kipeä eikä työpaikalla saanut ansaitsemaansa ylennystä vaan sen sai se tyhmä blondi, joka nuoleskeli esimiestään ties mistä. Argh! Siitäs sait senkin tyhmä ruttojuurenkuvaaja!
Jeee! Nyt on taas intoa ja puhtia tehdä vaikka mitä, paitsi että sitä ennen pitää katsoa mitä muuta typerää netistä löytyy. Ja kirjoittaa muutama naseva kommentti. Ehtiihän sitä ulos aurinkoon myöhemminkin…

Kyllä, ärsyyntyminen ja sen purkaminen tuntuu hyvältä. Sillä saa kivan adrenaliini-injektion, se voimaannuttaa tavalla, joka melkein salpaa hetkeksi hengen. Päivittäiseen ärsytysannokseen voi muodostua paha riippuvuussuhde. Ilman sitä olisi ontto olo. 

Ärtymisenergia on kuitenkin negatiivista energiaa. Salakavalasti se kaluaa sisältäpäin, järsii sepelvaltimoita, nostaa verenpainetta ja poks! Stressitila on valmis. ”Potutukseen ei kuole”, sanoi joku kerran, ehkä useamminkin. Kyllä siihen muuten voi kuolla. Sepelvaltimotaudissa riskitekijät ovat nämä: geeniperimä, elintavat ja stressi. Näin minulle sanoi työterveyslääkäri tutkiessaan kolesteroliarvojani ja tentatessaan suvun sydäntauteja, työstressiäni ja tupakointiani (en tupakoi). Geeniperimään ei voi vaikuttaa, ruokavaliolla on rajallinen vaikutus kolesteroliin silloin kun sydäntautitaipumus on perinnöllistä ja stressi on mitä on. Jos on taipuvainen stressaamaan, niin kyllähän aiheen halutessaan löytää vaikka liian kirkkaasta auringonpaisteesta.

Enkeli.
Eikö sitten muka saisi koskaan saa ärsyyntyä? Saa toki. Mutta tyhjänpäiväisistä syistä sitä negatiivista energialatausta ei kannata itseensä kerätä. Ärsyynnytään vaan, mutta vain silloin kun on oikeasti aihetta, ja päästetään paineet pois jollain sopivalla tavalla. Minä paiskon tavaroita lattiaan. Mitä sinä teet?

Silmiini töksähti jokin aika sitten johonkin facebookin käsityöryhmään postitettu, keskellä yötä tehty blogikirjoitus, jonka saatetekstissä kirjoittaja kertoi pikkutunneilla pohtineensa em. ryhmiä ja sitä mikä häntä niissä ärsyttää. Jo saateteksti oli provosoiva. Että pitää oikein koko käsityömaailmalle jakaa se, mikä itseä ärsyttää. Mietin hetken aikaa, että klikkaanpa itseni blogiin ja katson mistä kiikastaa. Minuahan ärsyttää se kun jotakuta ärsyttää jokin asia. Saan siitä kivat kicksit. 

Etusormeni kuitenkin pysähtyi ennen kuin ehdin klikata hiirtä. Mietin hetken ja päätin, että tänään en anna itseni ärsyyntyä, en ainakaan mistään aggressiota enteilevästä blogikirjoituksesta. Miksi? Koska se on turhaa. Se ei ole tarpeen. En tarvitse ärsytyksen aikaansaamaa negatiivista energiaa. On paljon asioita, joista saan positiivista energiaa. Keskitän tekemisen niihin. Kaivan vähän lankaa ja virkkuukoukun ja teen itselleni kukkahatun. Sitten voin tituleerata itseäni Kukkahattutädiksi. Voitte te muutkin kutsua minua niin. En ärsyynny siitä.

Ärsyyntymistä voi niin halutessaan kerätä monesta lähteestä; puoliso ei siivoa keittiössä jälkiään, koirat ja kissat kantavat sisälle kuraa ja kuolleita hiiriä, taas sataa tai ei sada, on liian kuumaa tai liian kylmää, kesästä on jo puolet mennyt eikä se ole kunnolla vielä edes alkanut, lapset valittavat tekemisen puutetta ja silti pelaavat koko ajan tietokoneella, ruoho kasvaa liian nopeasti, salaatit liian hitaasti, olut oli haaleaa ja loppui taas, kohta loma on ohi ja pitää taas mennä töihin ja olla sen tyhmän esimiehen komenneltavana aina jouluun asti, ärh, ärh, ärh, ärsyttää niin prkleesti!!!

Nappisilmä.
Puuuuuhhhh! Henkäisepä ilmat pihalle, keuhkot kasaan. Vedä syvään henkeä. Nyt hengitä rauhallisesti. Pyörittele olkapäitä vastapäivään. Sitten myötäpäivään. Ravistele ja roikottele käsivarsia kunnes tunnet itsesi apinaksi. Ravistele päätä niin että posket helskyvät. RELAA. OTA IISISTI. Ei se mitään vaikka tutti otettiin pois kun olit pieni ja jouduit imeskelemään peukaloa nukkuaksesi. Ei se mitään vaikka kouluun piti mennä kipeänä ja nuhainen koulukaveri sai jäädä kotiin. Ei sekään haittaa vaikka ylennyksen sai joku tyhmä blondi ja nyt hänellä on firman työsuhdeauto ja sinä ajaa louskutat vanhalla fiiatilla. Sinulla on nyt kesä ja elämä elettävänä. Ei kannata tuhlata sitä ärsyilyyn. Pyyhkäise puolisosi ripottelemat leivänmurut pöydältä, rapsuta koiraa ja kyhnytä kissaa, neulo villasukat jos varpaita paleltaa, lähde lenkille. Hanki itsellesi hyvä mieli ja elä hyvä loppukesä. Valinta on sinun, miten sen teet.

Ugh, Kukkahattutäti on puhunut. 


Koska sattuneesta syystä en ole oikein päässyt pihaa pidemmälle kuvausretkille, on näissä kuvissa pihalla pörränneitä perhosia. Niitä ei näyttänyt ärsyttävän se, että heiluin siinä likellä järeän makroni kanssa.