perjantai 18. toukokuuta 2018

Inhimillinen tekijä


Ennen Portugaliin muuttoa ehdin tehdä pitkään töitä Suomessa, noin 25 vuotta. Sinä aikana tuli nähtyä kaikenlaista. 90-luvun kynnyksellä pääsin töihin vanhakantaiseen voimayhtiöön. Siellä oli mukava olla töissä. Työtahti oli leppoisa, aikaa jäi myös kahvitella työkavereiden kanssa. Inhimilliset tekijät, vaikkapa sairastuminen, ikääntyminen, avioero tai vanhemman kuolema, tiedettiin ja otettiin huomioon. Kriisissä olevalta tai eläkeikää lähestyvältä ihmiseltä ei vaadittu yli-inhimillisiä suorituksia.

Luulin sen olevan eläkevirka. Nyt jälkikäteen katsottuna oma naiivius naurattaa.  

Sähkömarkkinat vapautuivat, työpaikka siirtyi Helsinkiin isompaan konserniin. Yhtiöittämisestä tuli yhtäkkiä muotia. Erityyppiset toiminnot eriytettiin omiksi firmoikseen, jotka tarjosivat ensi alkuun palveluja saman konsernin sisällä ja vähitellen myös ulkopuolisille yritysasiakkaille. Perustettiin esimerkiksi yhtiö tuottamaan it-palveluja, toinen huolehtimaan laitosten kunnossapidosta jne.

Siitä seurasi jännä ilmiö. Ennen samassa firmassa työskennelleistä työkavereista tuli yhtäkkiä toisista asiakkaita, toisista palveluntuottajia. He saattoivat yhä istuutua samaan lounaspöytään, mutta siihen väliin ilmestyi näkymätön asiakaspalveluluukku. Toiset olivat sen takana, toiset etupuolella. He eivät enää olleet tasa-arvoisia. 

Meihin suomalaisiin on iskostettu kolme teesiä: 1) Asiakas on kuningas 2) Asiakas on aina oikeassa 3) Asiakas ensin. Tämä pätee joka paikassa paitsi ravintolassa. Siellä suomalainen ei kehtaa valittaa vaikka saisi lautasellisen ala-arvoista ja ylihintaista pöperöä eteensä. Jos sitä ei pysty syömään, kipataan se lähimpään tekokukkaruukkuun.

Muualla asiakkaat tietävät arvonsa ja antavat sen kuulua. He vaativat palvelua välillä kohtuuttominkin ehdoin. Jos jokin homma ei toimi, reklamoidaan viipymättä. Pienistäkin asioista naristaan koska hei, me maksetaan tästä palvelusta. Ainoa osapuoli joka joustaa, on palveluntuottaja, jonka ensisijainen tehtävä on pokkuroida asiakkaalle. Asiakas on kuningas, jonka ei tarvitse huomioida inhimillisiä tekijöitä. Ei kiinnosta. 

Tuskin oltiin yhtiöittämisbuumista selvitty, kun joku veijari keksi ulkoistukset. Ei yhtiön tarvitse tehdä itse muuta kuin huolehtia ydinliiketoiminnoistaan, muut toiminnot voi ulkoistaa. Energia- ja tietoliikennealoilla hypättiin tähän kyytiin niin kovalla vauhdilla että meinasi saappaat jäädä mutaan kiinni, teollisuus seurasi perässä. Aloitettiin rakennus- ja kunnossapitotoiminnoista, sitten kun vielä haluttiin riisua yhtiöstä vähemmän oleellisia toimintoja, ulkoistettiin myös it-tuki, taloushallinnon toiminnot, puhelinvaihde ja palkanlaskenta. Juu, suomalaisten työntekijöiden palkkoja lasketaan mm. Puolassa ja asiakastukihenkilöitä istuu Lissabonissa. Ennen vanhaan kun soitit palkanlaskijalle, hän tiesi kuka olet ja mitä teet. Tunsi sinut. Ehei enää. 

Seurasi taas jännä ilmiö. Asennustiiminvetäjän entisestä pomosta saattoi yhden sopimuspumaskan allekirjoituksella tulla asiakas. Ja tokihan palveluntuottajaa on vielä helpompi pompottaa kuin alaista. Inhimilliset tekijät saa heivata hetteikköön, hommat on hoidettava, siitähän me maksetaan.

Ulkoistukset ovat hyvä business. Yksi yhtiö myy toiminnon, joka sille itselle on tukitoiminto, mutta toiselle yhtiölle liiketoimintaa. Ulkoistava yhtiö saa siitä ihan oikeaa rahaa. Ostava yhtiö ostaa toiminnon henkilöstöineen ja solmii samalla palvelusopimuksen x vuodeksi. Siitä alkaa hirveä, ilmat pihalle puristava korsetinkiristys, jotta aiempi nollatuloksella tuotettu tukitoiminto saadaan kannattavaksi liiketoiminnaksi. Tässä vaiheessa tekisi mieli huhuilla järjen perään, mutta se on jo myöhäistä.


Näin on päästy tilanteeseen, jossa asiakasyhtiöllä on henkilöstöä enää vain johtoryhmän ja muutaman päällikön verran, ja entinen henkilöstö on ripoteltu eri yhtiöihin tuottamaan palveluja. Luulisi tämän riittävän, mutta ei suinkaan, vielä mitä. Seuraavaksi joku jästipää (anteeksi, parempaa sanaa tälle ei oikeasti ole) tällaisessa liiketoimintoja ostaneessa yhtiössä saa päähänsä, että kannustetaan henkilöstöä yksityisyrittäjiksi. Vaikkapa asentaja voi perustaa oman toiminimen ja tehdä sen lukuun töitä entiselle työnantajalleen x vuodeksi solmittavalla palvelusopimuksella, lisäksi hän voi hankkia muita asiakkaita. Täten saadaan taas kiva asiakas-palveluntuottajakuvio, jossa inhimilliset tekijät voidaan toivottaa hevonkuuseen, bye bye. Joillekin tällainen yrittäjyys on mieluista. Toisille ei. Jos työntekijälle ehdotetaan tällaista järjestelyä eikä hän suostu siihen, näytetään ovea. Ensin toki pyydetään palauttamaan avaimet, jotka siihen käyvät. 

Keskustelin eilen erään minulle tärkeän ihmisen kanssa. Hän kertoi olevansa väsynyt ja huonovointinen. Hän tekee yksityisyrittäjänä töitä projektiin, jossa tehdään 12-tuntisia päiviä. ”Onko sun ihan pakko?” kysyin. ”Asiakas vaatii”, hän vastasi. Jollei tee sitä mitä asiakas vaatii, on turha odottaa töitä jatkossa. Kai se on sitten työssäkäyvän aktiivimalli.

Tietenkin ymmärrän millä pelisäännöillä liike-elämässä toimitaan, mutta onko oikein, että se tapahtuu inhimillisten tekijöiden kustannuksella? Työmaalla olevan palveluntuottajan on vähän vaikea lähteä kesken työpäivän lääkäriin, jos sairastuu. Töitä painetaan, painetaan, painetaan niin kauan kuin henki pihisee ja taju kulkee. Kyllähän nuori ihminen jaksaa oman aikansa, mutta kun mittarissa alkaa olla reippaasti yli 50 kierrosta, alkaa vauhti hyytyä. Se on inhimillistä. Miksi ihmistä kohdellaan kuin konetta, joka on korvattavissa kun se leikkaa kiinni? Nostakaa vaan eläkeikää, niin tehdään maahanmuuttajille tilaa kun itsensä loppuun raatanut kantaväestö heittää veivin ennen eläköitymistään.  

Ugh, olen puhunut, taas kerran. Hyvähän se on tässä jupista kun on itse hypännyt pois oravanpyörästä. 

Kuvissa Cristo Rei, Kuningas Kristus. Kuulopuheiden mukaan ei ollut asiakas vaan palvelija. 


torstai 3. toukokuuta 2018

Marcelo, Supersankari


Tänä aamuna heräillessäni mietin aihetta blogipäivitykselle. Kysyin Carlosilta ehdotuksia, kun hän alkoi raotella silmiään. ”Vasta heräsin, en minä tiedä!” hän protestoi, mutta hetken kuluttua ehdotti aiheeksi Marceloa, kun tätä aamun uutispläjäyksessä kuvattiin sanoilla Bolhãon Supersankari.

Viime viikolla kävin kurkistelemassa Bolhãon torin portilla Portossa Israelista tulleiden vieraiden kanssa. Myöhästyimme, sisällä näkyi vain vartija ja nainen lakaisemassa käytävää. Tämän legendaarisen torin peruskorjauksesta on väännetty kättä vuosikymmeniä ja vihdoin työt on aloitettu. Remontin ajaksi torikauppiaille tarjottiin korvaavaksi tilaksi lähellä sijaitsevaa ostoskeskusta, mutta se ei houkutellut ketään, ei kauppiaita, asiakkaita eikä varmasti ainakaan turisteja. Vanhassa ränsistyneessä torirakennelmassa on ollut juuri sitä rapistunutta charmia, joka Portossa viehättää. Mutta ei auta, rakenteet on korjattava ennen kuin ne kaatuvat niskaan.

Eilen uutisoitiin väliaikaisesti ostoskeskukseen siirretyn torin avajaisista, joita kunnioitti läsnäolollaan kukapa muu kuin koko kansan lemmikki, tasavallan presidentti Marcelo Rebelo de Sousa. Hänen vierailullaan oli torikauppiaille suuri symbolinen merkitys, se oli osoitus siitä, että tavallinenkin ihminen on tärkeä. 

Portugalilaisten ja maassa asuvien ulkomaalaistenkin sydämiin luikerrellut sympaattinen Marcelo kuvattiin väkijoukon keskellä vierellään Porton pormestari Rui Moreira. Hän tervehti torikauppiaita poskisuudelmilla, halauksilla, otti pyynnöstä selfieitä heidän kännyköillään. Uutisraportissa eräs mies, varmaankin torikauppias, puhui Marcelolle suurella tunteella, laittoi kätensä presidentin olkapäille siinä väentungoksen keskellä. ”Tuo ei onnistuisi Suomessa”, sanoin Carlosille puistatusta hilliten. ”Meillä on puolen metrin suojavyöhyke varsinkin etupuolella. Ei saa koskea.” Carlosia ihmetytti. Mitä pahaa kosketuksessa on? Täällä muiskitaan pusuja poskille, taputetaan selkää tai puristetaan olkapäätä, halataankin. Kättely suomalaiseen tapaan on suorastaan paheksuttavaa. Brrrr, kylmää!

Tunnustan, en ole vieläkään täysin tottunut poskisuudelmiin. Hiljalleen se alkaa sujua vähemmän vaivautuneesti ja joskus muistan jopa ottaa silmälasit pois ennen kuin tervehdin toista rillipäätä. Pokat kolisevat toisiaan vasten. Käteni laitan olkapäälle herkästi, se on merkki välittämisestä. Suomessa käydessä on helpottavaa, kun pusut saa jättää väliin ja voi ihan vaan halata. Se on jotenkin tutumpaa. Kummilapsistani kaksi on pienestä pitäen oppinut siihen, että kun heittäydyn polvilleni, levitän käteni ja hihkun ”haliiii”, he ryntäävät syliini. Kunhan he kasvavat, polveni pääsevät vähemmällä, mutta toivottavasti sama tapa muutoin jatkuu.


Palataan hyperaktiiviseksi sanottuun Marceloon. Hän ehtii joka paikkaan ja on uutisissa joka päivä. ”O Marcelo do dia”, Päivän Marcelo, on meillä illallisaikaan odotettu uutispätkä. Milloin hän on markkinoilla, käymässä sairaalassa, jakamassa ruokaa kodittomille, valtiovierailulla, puhumassa poliitikoille – joka päivälle on jotakin. Ainoastaan alkuvuonna tehdyn tyräleikkauksen aikaan oli parin päivän tauko. Tuli ihan ikävä. Viime vuoden tuhoisissa metsäpaloissa Marcelo kuvattiin lohduttamassa kotinsa ja jopa läheisensä menettäneitä ihmisiä. Hän kietoi kätensä itkevien vanhusten ympärille, suuteli otsaa, lohdutti siten kuin toista lohdutetaan – koskettamalla ja olemalla läsnä. Näitä liikuttavia kuvia näet vaikka tämän linkin kautta.

Ihmettelemme tämän tästä, miten ihmeessä Marcelo jaksaa olla joka päivä esillä, jossain kansan keskellä. Itsekseni ajattelin, että ensimmäisen presidenttivuoden jälkeen tahti hiipuu. Ei ole hiipunut vielä kahdenkaan vuoden jälkeen. Ehkä hän saa energiaa juuri siitä mitä tekee; on läsnä ja osoittaa välittävänsä. Se on tekoja, ei pelkkiä sanoja. Presidentiksi hän todellakin on Supersankari. 

Loppuun pakollinen säätiedote. Tällä hetkellä aurinko paistaa poutapilvien lomasta. Kännykän sääsovellus kertoo lämpötilaksi 17 astetta, lämpömittariahan meillä ei ole. Kesävaatteille ei ole vielä käyttöä, villasukille on. Viime viikolla vaihdoin untuvapeiton tilalle kevyemmän peiton, tällä viikolla otin untuvapeiton uudelleen käyttöön. Jäätävän kevään jälkeen odotan kuumaa kesää. Sellaista, että voi kävellä varvastossuissa ja nostaa hiukset ylös ja paljastaa niskan, että voi lähteä käymään Portossa tarvitsematta miettiä sellaista tylsyyttä kuin villatakkia, että voin ilta-astiat tiskattuani istua pihalla seuraamassa kun lepakot lähtevät liikkeelle, että voi kattaa sunnuntailounaan pihalle aurinkovarjon alle ja katsoa miten vinho verde -pullo hikoilee. Aah, koko kesä on vielä edessä!


Kuvissa Bolhãon vanhaa toria, ilman Marceloa. Kun ihmisen kuulemma pitää haaveilla jostain, niin minäpä haaveilen siitä, että joskus tapaisin Marcelon ihan henk.koht. Tämä unelma ei liene mahdoton toteuttaa, kunhan vaan osaisin olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Vaikka Bolhãon uusitun torin avajaisissa kahden vuoden kuluttua.