maanantai 25. elokuuta 2014

Vielä sitä on jäljellä

Huomenta ja päivää. Aloitin tämän blogipäivityksen kirjoittamisen aamulla sikeässä unessa. Istuin ison, tuuhealehtisen puun alla – vaikka kirjoitinkin istuvani kahvilassa, pieni totuuden muuntelu lienee sallittua – Helsingissä paikassa nimeltä Itä-Satama (kyllä, se kirjoitetaan juuri noin). Takavasemmalla näkyi matalia kerrostaloja, joissa oli punaiset parvekkeet, ja edessä levittäytyi tyypillinen satamanäkymä kontteineen ja kaukaa tulevine laivoineen. Paperin ja tietokoneen puutteessa kirjoitin pulleaan tyynyyn, johon kaunokirjoituksella raapustin rivejä tussilla. Rivit kaartuivat alaspäin kuin pihan perällä pyykkien painosta notkuva pyykkinaru. Päivityksen otsikkona oli ”Vielä sitä on jäljellä”. Kesää siis.

Havahduin johonkin, ja vehreän nurmikon sijasta näin vieressäni käsivarsiaan venyttelevän Carlosin, jota vaivalloinen ponnistelemiseni hereille näytti huvittavan. Satama-altaassa liplattavien laineiden sijaan kuulin vanhanrouvan laskevan vettä kylpyhuoneessaan. Lokit eivät kirkuneet, mutta jonkun naapurin hinkuyskäiseltä kuulostava koira riekua rääkyi. Pullea tyyny oli pääni alla eikä siinä ollut jälkeäkään unisista raapustuksista. On aamu, olen kotona portugalilaisessa maalaiskylässä enkä helsinkiläisessä Itä-Satamassa.

Blogipäivityksen kirjoittaminen jatkuu nyt aamupalan ja -toimien sekä lounaan jälkeen, ei puun alla eikä kahvilassa, vaan olohuoneen kulmaukseen tehdyssä työpisteessä. Istun kasvot ikkunaan päin ja se on niin matalalla, että näen ketä kadulla kulkee. Joskus, kun haluan jaloitella vähän, avaan ikkunan ja pistän pääni ulos, haistelen ja kuuntelen ilmaa, tervehdin naapurin leskirouvaa jos hän sattuu olemaan omassa ikkunassaan ja kuuntelen hänen kuulumisensa. Hän ei juuri kuule minun puhettani, sillä hänellä on huono kuulo. Jossain vaiheessa, tänään tai huomenna, tulee munakanta-asiakkaamme koputtamaan ikkunaan. Nyt siihen kelpaa kolkutella, sillä se on pesty, kuten olohuoneen muutkin ikkunat, ikkunaluukut ja ovet. Olen kunnostautunut ja saavutuksestani ylpeä. Rinta on röyhevästi rottingilla. 

Moni muu talon työ on vielä tekemättä ja aloittamattakin. Sateinen ja kostea kesä on viivyttänyt maalaustöitä. Ajan ja voimien puute metsätöitä. Meillä ei ole vielä talveksi takkapuita. Muutama tuoli odottaa kunnostusta, työhuone – nyttemmin hienosti ilmaistuna, pikkurillin innokkaasti väristessä, ompeluateljee – yhä järjestelemistä, kasvimaa iänikuista kitkemistä ja muutama ruukkukasvi uusiin ruukkuihin siirtämistä. Ja niin edelleen. Mutta vielä on kesää jäljellä.

Hiljaa hyvä tulee, sanoo vanha viisaus. Vaan siihen harvalla on nykyään varaa. Pitää tehdä, suorittaa, saavuttaa tavoitteet, toteuttaa suunnitelmat ja strategiat, usein muiden laatimat. Elämä on ainutkertainen, ja siksi se pitää täyttää tekemisellä, sillä kyllähän haudassa ehtii levätä ihan tarpeeksi. Kyllästymiseen asti. Ohjelmaa täynnä oleva elämä on täyteläinen, ja monelle sellainen sopii. Pysähtymiseen ei ole tarvetta. Ajatus siitä saattaa jopa pelottaa.

Myönnän, minä pysähtelen. Pienillä kävelyretkillä traktoripolulla mielessä ei liiku juuri mikään. Neuronit tai mitänenytovatkaan jämähtävät paikoilleen, kuin odottaen jotain. Tuuli puhaltelee, tuulettaa pääkoppaa, tekee tilaa uusille ajatuksille. Kuvatessani toista kasvia pitkin kiipeilevää elämänlankaa tai villiintyneen viiniköynnöksen kärhöjä aika pysähtyy, liike ei. Tuuli heiluttaa kasveja, ja kuvista tulee melkein poikkeuksetta epätarkkoja, mutta pehmeitä. Valo kuultaa kasvin kurottavien sormien läpi, saa ne hehkumaan. Kun kuvaa jotain näinkin yksinkertaista ja mitätöntä, on lopputulos aina arvoitus. Kamera makro-objektiivin läpi katsoessaan tulkitsee näkemänsä omalla tavallaan, haihduttaa varjot, heleyttää vihreän, korostaa krolofylliä, muuntaa todellisuutta. En edes yritä hallita tai hillitä laitettani, vaan värien ja muotojen kautta elävänä ihmisenä iloitsen siitä, mitä kamera minulle antaa. Maailman, jota paljaalle silmälle ei oikeasti ole olemassa. Silti se ei ole harhaa.

Näistä pysähtyneistä hetkistä ammennan voimani. Ne täyttävät elämää sisällöllisesti enemmän kuin se kaikki muu, kaikki tekeminen ja aikaansaaminen. Ne tyynnyttävät mielen silloin kun jokin asia ärsyttää tai hermostuttaa, lataavat energiaa ja sitten jaksan taas. Pysähtyneet hetket tasapainottavat aamusta iltaan jatkuvaa tekemistä ja toimeliaisuutta, tuovat sisäistä rauhaa. Peltojen välissä kulkevasta traktoripolusta on tullut minun pyhättöni ja salainen piilopaikkani silloin kun haluan olla hetken yksin.  

Aamuyön hämärinä tunteina, kun ikkunoiden ulkopuolella raaka, kostea usva painautuu peltoja vasten, silloin ajatus kulkee ripeämmin kuin keho koskaan. En saa nukuttua, enkä viitsi nousta ylös kun ei ole pakko, ja kaikki muut vielä nukkuvat, koiraa myöten. Varhaisen aamun tunnit ovat pitkiä, minuutit hitaita. Paljon ehtii pään kautta kulkea. Parhaimmat ideat syntyvät aamuviiden ja -seitsemän välillä. Luovuus kukoistaa, ja monet ongelmat saavat ratkaisun ja kysymykset vastauksen. Sen jälkeen voi vielä nukahtaa hetkeksi ja nähdä unta vaikka seuraavasta blogitekstistä. Uusi herääminen on vaan ensimmäistä työläämpää.  

Elokuun viimeinen viikko on alkanut. Suomessa mennään syksyä kohti, täällä on kesälomakausi vielä täysillä päällä. Turistit, lomalaiset ja käymään tulleet emigrantit kansoittavat rannat ja kahvilat ja ravintolat. Moni pikkukaupunki herää eloon muutaman viikon ajaksi. Kylissä ja kaupungeissa järjestetään juhlia milloin minkäkin pyhimyksen verukkeella. Pyhimyksistä ei ole pulaa, eikä juhlistakaan. Aina jostain lähikylästä kuuluu sunnuntaisin rakettien pauketta, kun juhlia julistetaan alkaneeksi tai päättyneeksi. ”Parece que Portugal está em guerra, näyttää siltä kuin Portugali kävisi sotaa”, totesin Carlosille kerran kun pamauksia kuului kahdelta suunnalta. ”Parece que Portugal está em festa, näyttää siltä kuin Portugali juhlisi”, hän vastasi. 

Talouskriisistä huolimatta juhlat jatkuvat, vähän matalammalla profiililla, mutta jatkuvat kuitenkin. Ne ovat enemmän kuin traditio. Ne ovat yhtä oleellinen osa portugalilaisuutta kuin meri on maan rantaviivaa. Syyskuun tullen juhlat harvenevat, mutta kesä jatkuu. Vielä sitä on jäljellä. 

maanantai 18. elokuuta 2014

Saavutuksia elämän langalla

Elämänlangan ydin.
Huh huh, olipa viikko. Vanharouva sairastui, ja kunnon aina vain heiketessä kutsuimme lopulta ambulanssin. Kahdeksan tuntia sairaalan päivystyksessä tutkittavana ja hoidettavana, ja keskellä yötä ambulanssikuljetuksella takaisin kotiin. Nyt me hoidamme häntä. Hiljalleen voimat ovat palautumassa. Ruoka maistuu ja juttu virtaa entistäkin vuolaammin. Pieniä saavutuksia on päivittäin. Elämänlanka on vahva. 

Ujo kirva pujossa.
Väitän, että sairaanhoito on Portugalissa hyvää tasoa. Perustan tietoni omiin kokemuksiini ja siihen miten vanhanrouvan sairauksia on hoidettu. Mutta, joitakin asioita Suomessa tehdään toisella tavalla. Tippaneula laitetaan ennen kuin potilas ehtii sanoa ”ööö”, eikä nestevajeesta jo kärsivää potilasta pidetä nesteettä tuntikausia kuten nyt tehtiin. Kotona onkin ollut nyt ankaraa nestetankkausta. 

Istuin, kävelin ympäriinsä ja nojailin sairaalan odotussalin seinään kahdeksan tunnin ajan. Siinä ajassa ehti nähdä sairauksien melkein koko kirjon. Oli avomurtumaa isovarpaassa (potilas kinkkasi itse paikalle varvas roikkuen), sekoilevaa potilasta, ruhjeita kaatuneiden lasten raajoissa ja kasvoissa, ja ties mitä muuta. Ambulanssia tuli ja meni, väkeä lappasi sisään, moni koko perheen voimin. Isoa aluetta hoitavan sairaalan päivystysasema hoitaa niin pienet kuin isotkin haavat. Parin minuutin kuluttua saapumisestaan potilas kutsutaan kiireellisyysarviointiin, lopullinen odotusaika vaihtelee vaivan vakavuuden mukaan. Lapset hoidetaan omalla osastollaan, ja heidän odotusaikansa näytti olevan korkeintaan puoli tuntia. Miten Suomessa? En tiedä, ei ole kokemusta.

Rikkakasveista kauhein. Mutta ei rumin.
Seuraavana aamuna lohduttelin Carlosia vakuuttaen, että kyllä vanharouva vielä koettelee hermojamme moneen kertaan. ”Toivottavasti”, hän vastasi. Muutaman viime päivän aikana kummankin pinna on saanut monen piirun verran pituutta lisää. Tiedämme, että iän karttuessa vaikeudet lisääntyvät. Nyt, tämän harjoituksen jälkeen, olemme hiukan paremmin valmistautuneita kohtaamaan ne. 

Välillä, kun vanharouva nukkuu rauhallisesti, lähden ulos, traktoripolulle pellonviertä kulkemaan. Nostan tukan ylös ja annan auringon porottaa niskaan, lämmittää jännittyneitä lihaksia. Tutkin ketokukkia ja ötököitä, kuuntelen maaseudun ääniä, seuraan Gaiaa, joka mennä viilettää vilpoisassa, maissirivien välissä eestaas, aina välillä pistäen päänsä pusikosta esiin nähdäkseen missä menen, käy varjopaikkaan maaten sillä välin kun napsin kuvia kaikenkarvaisten lentävien ötököiden kutitellessa sääriä ja käsivarsia. 

Kiemuroita.
Viime viikon aikana en osannut ryhtyä mihinkään. Kuuntelin ääniä yläkerrasta, kutsuiko vanharouva, heräsikö hän. En pystynyt kirjoittamaan, en käymään läpi valokuvia, en edes tekemään käsitöitä oman käteni kipeydyttyä. Ainoa kotityö, jonka vihdoin sain aloitettua, oli ikkunoiden pesu. Olen lykännyt sitä yli vuoden verran monilla hyvillä tekosyillä. Milloin on satanut, milloin tuullut, milloin ollut pölyistä tai liikaa kärpäsiä liikkeellä sotkemassa ikkunat uudestaan, milloin ei ole ollut aikaa tai ihan rehellisesti sanottuna en ole viitsinyt. Nyt en enää keksinyt syitä, hyviä tai huonoja, lykätä ikävää työtä, joten se on saatu alulle. Tosin nykyisellä vauhdilla menee jouluun saakka, ennen kuin kaikki ikkunat, ikkunaluukut ja ovet on pesty. Mutta olen sentään jo saavuttanut jotain. Ylittänyt toooosi korkean aloituskynnyksen.

Ikkunoiden pesu on tympeää puuhaa, paitsi sitten kun se on tehty. Sitä ennen on kuitenkin pestävä ja hinkattava, tarkasteltava lopputulosta, vain nähdäkseen että johonkin nurkkaan tai reunaan on jäänyt jokin rantu tai pölynöyhtää. Lisää hinkkausta. Mekaanista työtä, joka ei paljoa sido ajatuksia. Ne voivat rönsyillä vapaasti, kasvaa rajoittamatta, hakea tukea ja kiivetä, kurkottaa ylös, kohti valoa. Ajatus on kuin elämänlanka; sen juuri on jossain piilossa, eikä sen loppuakaan näy. Se syntyy, kasvaa, joskus jää elämään, joskus hiljaa kuihtuu. 

Sumea selfie koiran silmässä. 
Ikkunoita pestessäni pohdin miten elämällä on alku ja loppu, ja miten se näiden kahden etapin välin kulkee eteenpäin katkemattomana, joskin joskus hauraana lankana. Olemme vahvasti läsnä omassa syntymässämme ja omassa kuolemassamme, vaikka ne ovat kaksi tapahtumaa, joista meillä ei sittemmin ole mitään kerrottavaa. Vain sillä, mitä tapahtuu siinä välillä, on merkitystä. Mitä kokee, mitä tekee, mitä näkee, kuulee ja lukee. Millainen on toisia ihmisiä kohtaan, millainen on itselleen. Kukaan ei ole täydellinen, eikä sitä pidä vaatia itseltään eikä muiltakaan, mutta olisi hyvä, jos jossain elämänsä kohdassa voi ottaa selfien ja katsoa siitä itseään suoraan silmiin: ”Tällainen minusta tuli, omanlaiseni ihminen”. Se on isompi saavutus kuin nousujohteinen työura, komea talo, uusi auto, aipodit ja -pädit tai mitkään muut. 

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Kaupunki, missä kadunlakaisijakin hymyilee

Sateinen sunnuntai elokuussa on näillä nurkilla yhtä harvinainen kuin lumisade tammikuussa. Elämme outoja aikoja. Jos en talvella tarpeeksi huokaillut ilmaston kosteutta, niin nyt voin huokailla lisää. Ensimmäistä kertaa piti virittää kosteudenpoistokone olohuoneeseen. Ilma on niin raskas aamun tuuletuksesta huolimatta, että oli vaikea hengittää.

Lissabonissa alkuviikolla oli aurinkoista ja jopa helteistä. Silti mies kantahotellini vastaanotossa sanoi, että ”´tá fresquinho”, on viileähköä. Illalla turistit kulkivat yhä hellemekoissa ja shortseissa, me maan omat asukkaat (kröhöm) pitkähihaisissa ja -lahkeisissa. Sentään tarkeni ulkona syödä. 

Elevador de Santa Justa ja Igreja do Carmo,
jonka katto romahti maanjäristyksessä. 
Kaikki oli entisillä paikoillaan pääkaupungissa. Niin Eiffelin suunnittelema hissi Baixan ja Bairro Alton kaupunginosien välillä kuin Marquês de Pombalin patsas korkean pylvään päällä ison liikenneympyrän keskellä, Restauradoresin ravintolat monikielisine menuineen ja Alfaman kaupunginosa rappusineen. Turisteja oli enemmän kuin koskaan, mutta olikin ensimmäinen kerta kun kävin Lissabonissa elokuussa.

Jotain oli kuitenkin muuttunut viimeisten parin vuoden aikana. Kantaravintolani henkilökunta sisäänheittäjää lukuun ottamatta. Menin ravintolakadun toiselle puolelle illalliselle. Kadulle asettautui bändi esiintymään, ja esityksen lopuksi laulaja kiersi lakin kanssa. Tullessaan kohdalleni hän kysyi, enkö tunnista häntä. Olin kyllä katsonut, että hän on kovin tutun näköinen. Mies oli kasvattanut viikset ja parran. Hän oli tarjoilija kantapaikastani.

Taidetta ja töhryä.
Restauradoresin ravintolakadun läpikävely ilta-aikaan on kuin kujanjuoksu. Joka puolelta ponnahtaa esiin sisäänheittäjää ruokalistaa heilutellen ja kyselee mistä päin matkailija on kotoisin. Jollei ole ravintolasta kiinnostunut, on helppo jatkaa matkaansa kun toteaa määrätietoisesti, huom. siis määrätietoisesti: ”Obrigada. Boa noite.” Kielteisenkin asian voi portugaliksi sanoa myönteisesti, ilman kieltosanaa ”não”.

Jossain vaiheessa matkailijan täytyy kuitenkin antaa ravita itsensä.  Toisena iltana söin lautasenkokoisen pihvin, kokonaan. Koristeeksi laitettuihin vihanneksiin en koskenut, vaan keskityin olennaiseen. Tehtyäni pihvistä selvää kiirehti tarjoilija paikalle jälkiruokalistan kanssa. Nähtyään tyhjäksi kalutun lautasen hän muutti mielensä ja kiikutti listan pois. Ajatteli kai, ettei minuun enää muuta ruokaa mahdu.

Minun pitää nyt hehkuttaa Lissabonia matkailijan kaupunkikohteena. Se on kyllä hehkutuksen arvoinen. Siellä on siistiä, verrattain turvallista kunhan pitää päänsä paikoillaan, ja niin paljon nähtävää ettei kukaan uskokaan. Museoihmiselle on museoita, shoppailijalle kauppoja ja ostoskeskuksia, kulinaristille ravintoloita. Jokaiselle jotakin ja runsain mitoin. Palattuani Portoon kuulin parin nuoren miehen juttelevan metroaseman lippujonossa, että Lissabon oli ollut upea, rento paikka. Niin se onkin. Lisäksi sieltä on lyhyt matka Cascaisin rannoille tai Sintran palatseja pursuavaan pikkukaupunkiin, hieman pidemmältä löytyy Évoran ja Aveiron kauniit kaupungit. Niin ja Nazaré, Leiria, Óbidos, Costa da Caparica… voi hyvänen aika, ei Portugalista kauniit kaupungit ja rannat lopu. Lissabonissakin saa muutaman päivän kulumaan ah niin kevyesti!

Eurooppa taskukoossa: suomalaisen
englantilainen kirjakauppa Portugalissa. 
Tiistaina viihdyin ja viivyin monta tuntia kirjakauppa Bivarissa (www.bookshopbivar.com). Ihana pieni kauppa, jonne iltapäivän aikana käveli sisään moni ihminen, joiden ilme silminnähden kirkastui kun he näkivät kirjataivaan. Bivarissa myydään vähänkäytettyjä englanninkielisiä kirjoja, joita ei niin vaan Lissabonista muualta löydä, vielä vähemmän muualta Portugalista. Kauppa on suomalaisen, iloa hersyävän Leenan toteutunut unelma. 

Lissabonin matkan satona yksi minunkin unelmani tulee toteutumaan, mutta siitä lisää myöhemmin. Takaisin palattuani menetin yhden. Vuohet ja lampaat lähtivät uuteen kotiin. Olin toivonut, että voisimme pitää lampaat, mutta uusi omistaja halusi nimenomaan ne. Aitauksessa on nyt siis tyhjää ja hiljaista. Ei kukaan tervehdi määkien, ja kanatkin tuntuvat kotkottavan jotenkin hiljaa, vaisusti. Neljän viime päivän aikna ne ovat munineet yhteensä yhden munan. Niillä on ikävä kavereitaan, kuten on minullakin. En ehtinyt ikuistaa kameralla Gaian ja Pedro-pässin hellyttävää tervehdystä, enkä sitä kun kana hyppäsi Luís-pukin selkään kyytiin. En tarttunut tilaisuuteen silloin kuin sellainen nenän edessä oli. 

Joskus käy niin. Ja sitten taas elämä jatkuu, pienet surut hälvenevät ja pienet ilot tuntuvat entistä suuremmilta. Sataa, mutta tähän aikaan vuodesta sade on maanviljelijälle kultaa arvokkaampaa. Eikä minunkaan tarvitse kastella kasvimaata. Voin tehdä jotain muuta. 


Kävellessäni Lissabonin hotellilta lähimmälle metroasemalle pyörällisen laukkuni ja kahden kassin kanssa vastaan käveli kadunlakaisija. Hän antoi minulle tietä kapealla jalkakäytävällä, katsoi sinisillä silmillään suoraan silmiini ja hymyili. Hän näytti Onnelliselta Ihmiseltä. Aurinko paistoi, oli lämmintä, eikä suurkaupungin pikkukadulla näkynyt roskan roskaa. 


sunnuntai 3. elokuuta 2014

Elämästä ikuisuuteen

Musta enkeli kantaa kymmentä käskyä (Coimbra).
Minun piti kirjoittaa kesästä ja kärpästen vallankumouksesta keittiössä. Muutin mieleni, sillä a) kaksi päivää kestänyt, kärpäset villinnyt lämpöaalto meni jo ohi ja alkoi sataa kaatamalla ja b) silmiin sattui nuoren helsinkiläisen Sara Korhosen mielipidekirjoitus Hesarissa. Hän kirjoittaa, että seksikaupan kieltäminen tarkoittaisi käytännössä sitä, että ihminen menettäisi oikeuden hallita ja määrätä sen mitä ruumiillaan tekee.

Paljon enemmän ajatuksia herättävää kuin kärpäspaperissa sätkivät pörrääjät.

Portugali on yhä taloudellisessa ahdingossa, ja yksityisyrittäjillä on tiukkaa. Seksikauppa kuitenkin rehottaa, mutta kilpailu siinäkin on kovaa. Sanomalehdistä löytyy sivukaupalla pyllyn tai rintavarustuksen kuvilla varustettuja ilmoituksia, Internetin deittailusivustoilta vielä lisää. Myyntivaltteina käytetään mm. suutelua ja anaaliseksiä. Viisitoista euroa on käyväksi katsottu korvaus peruspalveluista. Vertailun vuoksi: näillä tienoilla siivoojan tuntipalkka on 5-6 euroa.

Eräs mies kertoi miesten hakevan prostituoiduilta sitä mitä eivät kotona saa. Hän kertoi myös, että brasilialaisprostituoidut – joita on Paljon - tekevät työtään siksi koska pitävät seksistä niin paljon. Brasilialaiset tunnetaan täällä vapaamielisinä ja täysin estottomina – ja seksistä hyvin paljon pitävinä, sillä eihän elämässä paljoa muuta ilonaihetta ole. Toinen kertoi syyksi sen, että mies haluaa tuntea omistavansa naisen. Se on alistamista, eikö vaan? 

Monet ammatinharjoittajat työskentelevät asunnoissa, kuten alakerran naapurini taannoin Espinhossa. Carlos oli tulossa käymään luonani, kun hänet yritettiin rappukäytävässä houkutella naapuriin ”hierontaan”. Joitakin asiakkaita käveli rapuissa vastaan. Ihan tavallisen näköisiä miehiä, nuoria ja vanhoja. Ei yhtään sellaisia, mitä olisin kuvitellut (= vastenmielisen oloisia miehiä, jotka eivät seksiä saisi muuten kuin maksamalla siitä). 

Elämän liikennemerkit.
Ota tästä sitten selvää. (Vila Chá)
Toiset taas työskentelevät kaupunkien kaduilla tai puistikoissa, ja jotkut maanteiden varsilla metsiköiden laidassa. Kyllä, jos maaseutuajelulla näet tienposkessa istumassa värikkäästi pukeutuneen naisen tai naisen varusteisiin sonnustautuneen miehen, on kyse juuri yksityisestä ammatinharjoittajasta, ei henkilöstä joka ihan vaan huvikseen katselee ohikulkijoita keskellä ei mitään.

On varmasti ihmisiä, niin miehiä kuin naisia, jotka katsovat prostituution itselleen hyväksi tavaksi tehdä työtä ja ansaita elantonsa tai rahoittaa opiskelunsa. Vielä enemmän on varmasti heitä, jotka ajautuvat siihen olosuhteiden pakosta.

Vuosi sitten läheisellä pienteollisuusalueella istui ohi ajaessamme usein nainen kahden päällekkäin laitetun kivenmurikan päällä. Hänellä oli yleensä yllään kirjavat trikoot ja nahkatakki, ruskea tukka oli ponnarilla. Hän kyhjötti kivillään, pää roikuksissa kämmeneen nojaten, ja tuijotti tyhjyyteen kuin apaattinen aasi. Hän odotteli asiakkaikseen työkeikalla olevia rekkakuskeja, joille tarjosi sitten pientä korvausta vastaan hetken huumaa. Ei, en usko että hän teki työtään siksi koska piti siitä, vaan ihan vaan vaihtoehtojen puutteesta. Pidetään mielessä se, että sosiaaliturva on Portugalissa lapsenkengissä Suomeen verrattuna ja työpaikat kiven alla.

Sittemmin nainen on paikalta hävinnyt, mutta kivet nököttävät yhä tienlaidassa. 

"Kyllä se vähän pistää miettimään." (Espinho)
Saran kirjoitus sai minut miettimään kahta asiaa: määräämisoikeutta omasta elämästään ja sitä, miten asenteet ovat vuosisatojen ja -kymmenten saatossa muuttuneet. Asia, jota joskus on pidetty oikeana ja hyväksyttävänä, ei tänä päivänä enää olekaan sitä. Otetaan esimerkiksi vaikka Suomessa käytössä ollut huutolaisjärjestelmä, muualla maailmassa aivan yleisesti harjoitettu ja hyväksytty orjuus. Entäpä noitien polttaminen roviolla tai kristittyjen heittäminen leijonien eteen, kansanhuviksi? Nykyihminen katsoo niitä erilaisin silmin kuin sen ajan ihminen. Maailma muuttuu, lukija rakas, ja usein jopa inhimillisempään suuntaan. 

Vastaavasti jotkut asiat, joita tänä päivänä emme hyväksy, voivat tulevaisuudessa olla arkipäivää. Eutanasia on yksi niistä. Jos ihmisellä pitää olla määräämisoikeus siitä, mitä hän kehollaan tekee, niin miksei parantumattomasti sairas, kärsivä saa päättää siitä milloin elämän liekin kehossa saa sammuttaa? Koska se on Jumalan lakien vastaista? Entä jos kyseinen ihminen ei usko Jumalaan? Siksi koska elämä on pyhä? Onko se, oikeasti? Kun hiukan lukee uutisia huomaa, että ei se käytännössä ole sitä. 

Haluaisin kirjata hoitotestamenttiini, että minut avustettaisiin ikuiseen uneen inhimillisellä, kivuttomalla tavalla sitten jos minulla ei ole enää mitään annettavaa lähipiirille eikä mitään muuta vastaanotettavaa kuin kuihtuneen kehon hengissä pitäminen. Ensisijaiseksi kriteeriksi en määrittelisi kehoni rapistumista, vaan mielen ja aivotoiminnan rappeutumisen. Jos en enää kykenisi kommunikoimaan ymmärrettävällä tavalla omia tarpeitani ja ajatuksiani enkä myöskään pystyisi käsittämään sitä mitä minulle viestitään. Jos en tunnistaisi ketään, en muistaisi missä asun, mitä vuotta eletään, miten teetä keitetään. Jos olisin ympäristölleni pelkkä rasite, kykenemätön aikaansaamaan kenessäkään positiivisia tuntemuksia. Jos aivoni olisivat sellaista sössöä, että en enää käsittäisi tästä maailmasta mitään, missään ei olisi mitään järkeä eikä iloa, olisin pelkkä ylläpidettävä keho, elämän irvikuva, kuolemankin hyljeksimä. Haluaisin vapauden valita olla elämättä niin.

Elämä ja ikuisuus rinta rinnan (Ovar). 
Miksi ajattelen näin? Minulla ei ole lapsia, joille yhä olisin äiti vaikka en ketään heistä enää tunnistaisikaan. Kukaan ei kävisi vierailemassa luonani ajatellen, että ”tuo on yhä se sama, rakas ihminen, vaikka onkin kovin muuttunut. Että hän on vielä luonamme ainakin fyysisesti, jollei henkisesti. Pidetään hänestä huolta ja kiinni niin pitkään kuin voimme.”

Ei, ei minulla olisi enää mitään annettavaa kenelläkään, ei edes menneiden muistelua. Elämäni olisi jo eletty, enkä siihen enää tarraisi kiinni. Pieni pistos, ja puolisokin saisi vapauden. Pidetään taas mielessä se, että Portugalissa on tapana pitää vanhukset kotona kaikista sairauksista huolimatta, ainakin jos hoitokotiin ei ole varaa. Se on omaisille raskasta ja rajoittaa elämää paljon. Henkilökohtaisesti en haluaisi olla sellaisena taakkana. Silti minua ei haittaa osallistua muistisairaasta vanhuksesta huolehtimiseen, kuten nyt teen. Se on eri asia. 

En sano, että kaikkien kohdalla pitäisi toimia esittämälläni tavalla. En sano, että kaikkien pitäisi ajatella samalla tavalla. Sanon vain, että tietyissä puitteissa haluaisin saada itsemääräämisoikeuden omaan kuolemaani yhtä hyvin kuin elämäänikin. 

Elämän kuluneet portaat (Porto).
Yhteiskunta, ja ihminen sen mukana – vai päinvastoin? – muuttuu ja sopeutuu. Se tapahtuu hiljalleen. Joskus sitä pitää vaatia adressein, mielenosoituksin, mielipidekirjoituksin. Tapahtuu kehitystä ja edistystä, sillä maailma ei valmiiksi tule. Ehkä vajaan kolmenkymmenen vuoden kuluttua, jos niin pitkään elän, on valinnanvapaus jo mahdollista. Sitä odotellessa yritän pitää pääni sisällöstä huolta. Kanadalaistutkimuksen mukaan kaksikielisyys voi lykätä Alzheimeriin sairastumista usealla vuodella. 

Ugh, olen taas puhunut. Huomenna lähden Lissaboniin, käyn tapaamassa pelotonta suomalaista Leenaa, joka on avannut Lissaboniin vähänkäytettyjä englanninkielisiä kirjoja myyvän Bivar-kirjakaupan. Seuraavassa päivityksessä siis Lissabonin kuulumisia ja kuvia.