perjantai 27. marraskuuta 2015

Kusti polki ja posti kulki

Kaalikääryleitä...
Ette varmaan usko tätä, rakkaat lukijat, mutta postinkantaja kiikutti vihdoin alunaa sisältävän lähetyksen. Tosin se oli uusintalähetys, sillä ensimmäinen, apteekin alkuperäiseen lääkepurkin kaltaiseen rasiaan pakattu aluna on yhä teillä tietymättömillä tai tullipostin hallussa. Nyt aluna oli pakattuna kahteen pieneen minigrip-pussiin ja teipattu Hesarin kuukausiliitteen väliin. Sittemmin sain tietää, että samalla tavalla yritetään postitella huumeita. Carlos totesi kulmakarvat kurtussa, että jonain päivänä ovella on vielä poliisi. Sanoin, että sen kun vaan, minun omatuntoni on yhtä puhdas kuin vastasatanut lumi. Sitä paitsi, kun se ovikello ei toimi, niin poliisi saa pimputella siellä ihan rauhassa.

Iloiset kokit!
Aluna on sokerin näköistä kidemäistä ainetta, mutta en alkanut maistelemaan sen makeutta, sillä käsittääkseni se on hyvinkin hapokasta. Ken ei tiedä, niin sitä käytetään villalangan puretukseen värjäyksessä. Carlos joutuikin melkein heti lähtemään minua saatille metsään hakemaan eukalyptuksen lehtiä, ja värjäsin ensimmäisen lankasatsin. Kuten olen joskus maininnut, niin näillä nurkilla naisen ei passaa mennä yksin metsään sillä kaikenlaisia tolloja, tolos, on liikkeellä. Metsänreunoissa näkee kyllä joissakin paikoissa niukasti pukeutuneita naisia (joista jotkut ovat, yllätys yllätys, miehiä) odottelemassa ”kyytiä”. Pinkit saappaani saattaisivat tietysti hämätä jotakuta himon sokaisemaa miestä luulemaan minua saman palveluammatin harjoittajaksi, vaikka aika kaukaa haettua se kyllä olisi.  

Kerroin viime viikolla pienestä vasikkavauvasta. Nyt se on emonsa kanssa päivät muun lauman kanssa, välillä se ottaa päikkärit, välillä tonkii maata. Ensimmäisten päivien huoli on vaihtunut helpotukseksi. Kaikki menee hyvin. Alkuviikosta kaksi sonnia lähti karjamarkkinoille, myös Brunon piti lähteä mukaan, mutta se oli toista mieltä. Se on jo niin iso ja vahva, että se vain heilautti vähän päätään ja niissä tiukasti olevia sarvia, ja meinasi hajottaa rakennelman jota pitkin siirtyminen kuljetusautoon tapahtuu. Bruno on siis yhä keskuudessamme, muttei välttämättä kovin pitkään. Tämä oli jo kolmas kerta kun se sai jatkoaikaa, ja tiedän, että Carlosillekin tekee tiukkaa luopua siitä. Se ei voi jäädä edes siitossonniksi, sillä Lindaa lukuun ottamatta naaraat ovat sille sukua. Jos oikein käsitin, se on vasikkavauvan eno. Tai jotain sinnepäin.

Kaalin pilkkominen on tarkkaa touhua. Irtiottaja irrottelee
veitsi kädessä oikealla.
Viime lauantaina kokoonnuimme muutaman suomalaisrouvan kanssa Bragaan, heistä yhden kotiin, tekemään suomalaista perinneruokaa. Teimme yhteisvoimin kaalikääryleitä, lihapiirakoita ja puolukkavispipuuroa. Oi slurps kuinka oli hyvää! Ihan kaikkea aineksia ei tietenkään Portugalista löydy, mutta jokaisella oli kätköissään vähän jotakin ja joku toi Suomen reissulla jotain mukanaan.

Ulkosuomalaiselle tällaiset tapaamiset ovat kullanarvoisia. Saa puhua äidinkieltään (tai no, yhdellä meistä äidinkieli on ruotsi, mutta suomi sujuu aivan täydellisesti), ei tarvitse selitellä mikä salmiakissa on niin ihanaa, ja saa huokailla saunan perään ilman että kukaan nyrpistelee nenäänsä. Kaikki kun eivät tykkää hikoilemisesta. 

Lihapiirakoita liukuhihnatyönä. 
Se, että on muuttanut Suomesta muualle, ei tarkoita sitä, etteikö joitain asioita kaipaisi. Elämä on täynnä arjen kompromisseja, ja muualle muuttanut elää niiden kanssa joka päivä. 

Joulukuussa on tiedossa pyrähdys Lissaboniin. Bookshop Bivaria pyörittävä Leena ehdotti, että lukisin kirjakaupassa tekstejäni ja Suomesta tullut trubaduuri Chrisu soittaa ja laulaa pienimuotoisessa tapahtumassa. Vuosi sittenhän kirjakaupassa oli valokuvanäyttelyni. Nyt kirjakauppa on muuttanut toiseen osoitteeseen ja siellä on järjestetty jo joitakin kirjailijatapahtumia (katso täältä). Odotan tapahtumaa innolla!

Viime päivinä meitä on hellitty auringonpaisteella. Iltaisin lämpötila kuitenkin laskee, ja takkaan sytytetään tuli. Silti vielä ei tunnu talvelta. Illat tuntuvat vaan pitkiltä, kun pimeä tulee jo viiden jälkeen ja ulkotöistä pitää siirtyä sisätiloihin. Neulon sohvannurkassa joululahjasukkia vaikken millään meinaa sisäistää sitä, että jouluun on alle kuukausi, ja siitäkin huolimatta, ettei ole mitään varmuutta kuskaako suomalainen postikusti niitä perille ennen joulua.


Ulkosuomalaisen unelmapaketti.
Kännykkäkuva, sillä kamerani on yhä huollossa.
Pieni joulu minulla jo oli, kun posti kiikutti paketin äidiltä, hän oli ajoissa liikkeellä postilakon takia. Paketissa oli ensiaputarvikkeita ruisleiväntarpeeseen, pusuja kotikaupungista, sukkalankaa ja paljon, paljon muuta. 


Ensi kerralla on luvassa aivan erilaiset jutut. Hyvää viikonloppua, rakkaat lukijat!


keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Syntynyt sarvet päässä

"Huom. minä olen nyt Lehmä!"
Huuuuh, nyt uskallan taas vähän henkiä täältä. Saimme viikko sitten perheenlisäystä, ja halusin odottaa ja varmistua siitä, että kaikki lähtee sujumaan hyvin. Ensimmäinen viikko on kriittisin. Ei, en minä sentään alkanut vanhoilla päivilläni lisääntymään, vaan kyse oli nautanaaraasta. Carlos entisenä lypsykarjan pitäjänä tiesi toki, että sen laskettu aika alkaa lähestyä, ja oli valmistautunut auttamaan ensikertalaista synnytyksessä. Nauta oli kuitenkin ihan omin avuin saanut pullautettua vasikan päivänvaloon, tai oikeastaan ei, sillä silloin oli vielä pimeää. Aamuyöllä olin kuullut sen muuaavan. Luulin sitä Brunoksi, jolla aika useinkin on tapana mekastaa yön pimeydessä.

Olin aamulla vielä kampeamassa itseäni sängystä (se on ihmeen vaikeaa, ihan kuin paino lisääntyisi yön aikana 20 kilolla, vaikkei sen periaatteessa pitäisi olla fysiikan lakien mukaan mahdollista), kun Carlos kirmasi takaisin yläkertaan kasvot loistaen kertomaan iloisen perheuutisen. Vasikkavauva on tämän maatilan ensimmäinen, yhdeksän pitkän kuukauden odotuksen tulos. Yhtäkkiä ylimääräiset kiloni karisivat ja hyppäsin melkein yhdellä loikalla ikkunaan katsomaan. Ei näkynyt mitään. Emo ja vasikka olivat katoksen takana piilossa. Saatuani aamutoimet suoritettua ja vaatteet päälle pistin lasit päähän ja katsoin uudestaan ulos. Mitä ihmettä…? Emon vieressä vilahti sarvet. Jopa minä kaupunkilaisplikka tiedän, etteivät vasikat synny sarvet päässä. Tai ainakin luulin tietäväni. Lehmämamman öiset ulvahdukset saivat aivan uuden ulottuvuuden. Autsh!

Syntynyt loikkimaan!
Seurasimme tarkkaan emon ja vauvan ensimmäisiä tunteja. Joskus emot hylkäävät vastasyntyneen poikasensa. Tämä ei. Se nuoli vauvaansa voimallisesti ja huolellisesti puhtaaksi ja lämpimäksi. Sitten jännäsimme miten imetys alkaa sujua. Siinä oli pientä hapuilua. Vasikkavauva yritti löytää utareita, mutta sai suuhunsa vain karvatupsuja. Emokin yritti väistellä. Carlos tarkisti, että maitoa utareista löytyy, ja ohjasi vasikkaa oikeaan suuntaan emon pakoillessa. Naudalle on vähän turha sanoa, että pysys paikallas. Niillä on sen verran massaa ja sen verran häijynnäköiset sarvet, että isomman oikeudella ne tekevät juuri niin kuin lystäävät.

Päivän mittaan imetys alkoi kuitenkin sujua, ja hengähdimme helpotuksesta.

Koska yöt ovat jo aika kylmiä, Carlos päätti siirtää emon ja vasikan navettaan yön ajaksi. Tämä operaatio ei mennyt yhtään niin kuin Strömsössä. Ensinnäkin navetan ovelle päästyään emo – nyt sitä saa jo kutsua lehmäksi – nyrpisti turpaansa ja totesi, että ei kiva lukaali. Se ei ollut ehkä ikinä eläissään ollut sisätiloissa. Se kääntyi sorkillaan ja kirmasi takaisin laitumelle, Carlos sinkaisi perään. Minä jäin navetan ovelle viihdyttämään vastasyntynyttä vasikkaa, ja nyt lähietäisyydeltä näin ettei sillä mitään sarvia ollut päässä, pelkät nystyrät vain päälaella. Pöh, olin varmaan nähnyt Brunon tai jonkun muun sarvet kun ne tulivat tervehtimään vastasyntynyttä kuin Itämaan tietäjät Jeesus-vauvaa.

No, mutta nyt olimme siis navetan ovella, ja vasikkavauva peruutti syliini ja ruikkasi tahmeat sinappikakat housuilleni, Olin juuri vaihtanut ne illaksi päälle. Monella portugalilaisnaisella on tapana vetäistä ylleen ruudullinen liiviessu suojaamaan vaatteita päivän touhuilta. Moni kävelee jopa kaupungilla sellainen essu päällään. Nyt se tapa alkoi tuntua harvinaisen kätsyltä, vaikka tähän asti olen kamppaillut sitä vastaan kaikin voimin. Niin portugalilaiseksi minua ei saa!

Ikää vasta pari tuntia. 
Lopulta saimme molemmat, emon ja vasikan, sisälle lämpimään. Väsähtänyt vasikka kävi pahnoille nukkumaan ja näytti hellyyttävän söpöltä. Voih!

Seuraavana iltana olin jo viisastunut, enkä vaihtanut päivävaatteita pois kun aloimme siirtää emoa ja pienokaista navettaan päivän päätteeksi. Hyvä niin, sillä emo tuli taas navetan ovella toisiin aatoksiin, lähti laitumelle vetämään iltalenkin, Carlos perässään. Vasikkavauva tuli uteliaana nuuhkimaan minua ja hamuili maitovaahtoisilla huulillaan mekkoni helmaa, liekö luullut utareeksi. Taas tuli pyykkiä, ja mieleen se, että mistä saisi taiottua sen kätevän emännän essun. No, kyläkaupasta tietenkin, mutta se oli siinä vaiheessa myöhäistä kun kuolaroippeet valuivat helmaa pitkin. Silittelin pienokaisen päätä ja totesin sen lämpimäksi ja pörröiseksi. Voih!

Kolmantena iltana emo juoksi sorkat soiden laitumen portilta pihatien yli navettaan, poikanen perässään. Naudat oppivat nopeasti. Aamuisin suunta on toinen, ja ulos päästyään pikkuinen kirmaa kuin koiranpentu; hyppii, loikkii, ottaa spurtteja, tekee äkkipysähdyksiä, höristelee korvia ja heiluttaa häntää. Kauempaa katsottuna, ainakin ilman silmälaseja, voisin hyvin luulla sitä tanskandogiksi.

Taas loikituttaa. 
En tainnut vielä mainita, että vasikkavauva on tyttö, tai siis naaras. Olen siitä iloinen, sillä se tietää sille pidempää ikää. Sen elämäntehtävänä tulee olemaan jälkeläisten tuottaminen.

Osa sonneista alkaa olla sen kokoisia, että niitä tullaan pian katsomaan ”sillä silmällä”. Vaaleilla sonneilla on niin leveä perä, että jos ne matkustaisivat lentokoneessa, niiden pitäisi varata koko penkkirivi. Bruno, puhdas Minho-rodun edustaja, on korkeampi ja kookkaampi, ylväs touro. Vasikkavauvan synnyttyä se käveli emon ja vauvan vierellä ylpeän isän elkein, vaikkei se tiettävästi olekaan vasikan isä. Se on kuitenkin lauman kingi. On surullista, kun se lähtee, mutta tällaista on karjankasvatus. Niihin kiintyy vaikka yrittää välttää sitä. Yritän lohduttautua sillä, että niillä on kuitenkin ollut aika lokoisat oltavat täällä.

"Muuuuullekin oma vasikkavauva..." toivoo Linda.
Ottaessani kuvia vastasyntyneestä vasikasta huomasin, että kamera, tai pikemminkin objektiivi on rikki. Kamera tipahti kerran lattialle kun säntäsin ikkunaan kuultuani posteljoonin moottoripyörän äänen (odottelen yhä alunalähetystä). Kamera on onneksi vahvaa tekoa, mutta objektiivista lienee jokin linssi nyrjähtänyt. Koko hoito on nyt korjaamossa Portossa.

Kertomani piti feira-reissusta, mutta loppujen lopuksi en päässytkään lähtemään sinne. Uneton yö ja rytmihäiriö on huono yhdistelmä, joten pidin parempana jäädä kotiin. Muutoin ei Irtiotossa ole tapahtunut mitään kovin ihmeellistä. Alkaa tuntua siltä, että tarvitsen kohta irtiottoa Irtiotosta. No, pieni sellainen on luvassa kuukauden kuluttua Lissabonissa. Siitä tarkemmin myöhemmin.

Eiliseen saakka marraskuu on ollut enimmäkseen kesäisen lämmin päiväsaikaan. Kivitalossa ei ole tarvinnut lämmittää illallakaan vielä, mutta kynttilöitä ja tuikkuja sytyttelen vähitellen tuomaan lämpöä ja tunnelmaa. Illat ovat pimeitä ja pitkiä, niin pitkiä, että talvihorrokseen vaipuminen kuulostaa houkuttelevalta vaihtoehdolta. Jos se siis olisi mahdollista. Mutta ei auta muu kuin vääntäytyä aamuisin ylös peiton alta yön aikana ilmaantuneiden ylimääräisten kilojen kanssa, purra hammasta jotta ne eivät kalisisi kylmästä, ja ryhtyä päivän puuhiin.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Tohveleista ja vähän muusta

Piti hetken oikein miettiä, että alanko kirjoittamaan blogipäivitystä vai neulonko sukkaa. Ensinnäkin on sellainen ilma, että sohvannurkka kutsuu enemmän kuin työpöytä, ja toiseksi ei ole taaskaan juuri mitään kerrottavaa. Edes postimiestä ei ole näkynyt, odottamastani alunalähetyksestä puhumattakaan. Toisaalta sadesäällä ei lankoja värjätä, sillä niitä ei saa kuivaksi, joten ei sen puoleen kiire, mutta toivottavasti se paketti joskus tulee perille.

Postimiestä olisi kyllä kiva nähdä sikälikin, että esittelisin hänelle mieluusti uudet tohvelini (pantufas tai chinelos). Jos muistatte, rakkaat lukijat, aiemmissa tohveleissani oli (on yhä) toisessa reikä isovarpaan kohdalla. Lisäksi ne olivat (ovat) pahuksen kylmät. Vilujalkana sainkin tarpeekseni kiinakauppojen tusinatohveleista ja tein sellaiset, jollaisia ei taatusti toisia tule kadulla vastaan. Voi kuulostaa hullulta, sillä kuka nyt kadulla kulkisi tohvelit jalassa, eikös vaan? No kyllä kulkee monikin. Ainakin tämän kadunpätkän kaikki vanhukset. Eikä ole yhtään tavatonta nähdä torimyyjää tai kalastajan muijaa tohvelit jalassa, puhumattakaan ostoksilla olevasta mummosta. Tohvelit ovat koko kansan jalkine – kevyet, väljät ja halvat. Torilta saa Kiinassa tuotetun tohveliparin kolmella eurolla. Kestävät sitten sen mitä kestävät. Kiinalainen liimahan ei ole ikuista, kuten kerran tuli todettua.

Portugalissa asuvat lukijat toki tietävät, että täällä on tapana kulkea sisälläkin kengät jalassa. Paitsi jos on suomalainen. Me laitamme tohvelit jalkaan (näin oletan). Carloskin vetää tohvelit jalkaan kun on sisällä hiukankin pidempään. En tiedä onko se koulutukseni tulosta vai hänen omaa mukavuudenhaluaan, mutta ihan mielelläni ostan hänelle uusia tohveleita sitä mukaa kun vanhat kuluvat puhki / alkavat irvistellä liitoksistaan / koirat pureskelevat ne. Ja ei, koiria ei ole opetettu tuomaan isännälle tohvelit. Ne ovat oppineet ihan itsestään viemään ne nurmikolle tai huoneeseensa järsittäviksi. Edellisten asukkaiden koiralla oli nähtävästi sama tapa, sillä raivatessamme heinikkoa kun teimme tilaa nurmikolle, löytyi sieltä täältä tohvelinraatoja ja myös pariton tossu. Batatinhalla on myös ihan oma outo tapansa: se työntää kuononsa syvälle tohvelin sisään (ihan sama kenen) ja hengittää syvään, eikä mene pitkään kun sen silmät alkavat lumpsua, nautinnosta tai hapenpuutteesta, en tiedä. Se tykkää myös nuolla paljaita varpaita. Myös suihkun jälkeen.

En tiedä johtuuko sisällä kengät jalassa kulkeminen siitä, että asunnoissa on usein kivi- tai laattalattiat vai päinvastoin – laitetaanko asuntoihin kestävä lattia sen vuoksi kun porukka kuitenkin kulkee kengät jalassa. Kylmä se joka tapauksessa on, varsinkin talvella. Tietysti kivilattia on myös helppo puhdistaa, ja suomalaisen silmissähän se on pelkkää plussaa. Mehän olemme siivoushulluja, taas karkeasti yleistettynä. Kivilattia kestää myös koiran kynnet ja satunnaisen tulvan, kun joku unohtaa vesihanan auki kylpyhuoneessa. Niin, kiva olisi tietysti jos kylpyhuoneessa olisi ritilällä peitetty lattiakaivo ja kaadot sen suuntaan, mutta havaintojeni mukaan se ei vaan kuulu maan tapoihin. Tuuletusventtiilikin on luksusta. Pikku-Batatinha on muuten jo puoliksi sisäsiisti – joskus se lirauttaa sisälle, mutta onneksi se sentään ymmärtää mennä vessaan vessaan.

Vedestä tuli mieleen, kun kävimme yhtenä päivänä hakemassa juomavettä naapurikylän lähteeltä. Käytännössä se on betonipaasiin laitettu hana, ja vesi tullee jostain lähteestä siitä läheltä. Kurvasimme paikalle, ja kadulla koiran kanssa ollut nainen heilautti kättään tervehdykseksi. Carlos naurahti, että hassua, kun vieras ihminen tervehtii. Minusta siinä ei ollut mitään hassua, sillä kaikkihan pikkukylillä niin tekevät, minäkin, vaikka olen suomalainen. Minusta oli hassua, että se oli Carlosin mielestä hassua. Hänhän on portugalilainen. Sitä paitsi ainakin naisen koira oli meille jo entuudestaan tuttu aiemmilta lähdereissuilta. Kun nousin autosta, se tuli luokseni ja alkoi haistella sääriäni. Koirilla on kumma tapa tehdä niin. Batatinhakin hiipii usein taakseni ja nuuhkii pohkeitani. Myös Gaia tekee niin, sillä erotuksella, että saan siltä yleensä säkärin.

Nainen (enpä huomannut katsoa hänen jalkineitaan, oliko jalassa tohvelit, mutta todennäköisesti oli) istahti lähteen vieressä olevalle kivipenkille ja alkoi jutella. Kertoi, että hänellä oli kaivo kuivunut, kyseli onko meillä oma kaivo vai vesiyhtiön vesi (agua da companhia) , sitten kilvan kauhisteltiin vesiyhtiön veden kalleutta, se on kuulemma Vilassa maan kallein. Nainen silmäili samalla minua, muttei varmasti kummastellut pinkkejä tohveleitani, joista toisessa on reikä, sillä minulla oli jalassa pinkit saappaat, ja yritti varmaan päätellä olenko ukrainalainen vai venäläinen. Suomalainen tuskin juolahtaisi mieleen, enkä alkanut kyseistä informaatiota tarjoamaan kun ei kerran kysytty. Aika monethan kysyvät suoraan, ja hyvä niin, sillä profiloidun mieluummin suomalaiseksi kuin minkään muun maalaiseksi.

Nainen palaili sitten koiransa kanssa kotiin, viereiseen taloon, ja me jatkoimme Carlosin kanssa kanistereiden täyttöä. Pieni juttutuokio ventovieraan kanssa lämmitti kummasti mieltä harmaan koleana päivänä. Suomalaisellehan se on kauhistus, jos näin karkeasti saa taas yleistää, paitsi minähän alan juttusille vieraiden kanssa myös Suomessa; raitiovaunussa, junassa ja bussissa sekä myös bussipysäkillä, mutta se johtuu tietysti siitä, että asun Portugalissa ja jotkut hyvät tavat ovat tarttuneet. Monta elämäntarinaa minulla on ollut ilo ja kunnia saada kuulla. Toivottavasti kuulen vielä monta lisää. 

Tätä päivitystä viimeistellessä vaihtui päivä ja sää. Nyt paistaa aurinko. Lopetin juuri suomen tunnin, oppilaani opetteli lausumaan muun muassa ”Yökyöpeliä yökötti yölliset syömingit”, joten voinen nyt aloittaa viikonlopun. HuohH Huomenna suuntana on pohjoisraja ja legendaariset markkinat, feira. En osta uusia tohveleita, sillä minulla jo on sellaiset, ja hyvät ovatkin, kameran otan mukaan ja koitan napsia kuvia jaettavaksi teillekin, rakkaat lukijat. Hyvää viikonloppua! 

Kuvissa kivipenkkejä ja nainen (ei sama) vesilähteellä (ei sama).