tiistai 27. toukokuuta 2014

My Helsinki, minun Helsinkini

Helsinki on kaksijakoinen kaupunki. No, niinhän kaikki kaupungit ovat. Mutta Helsingissä on jotain mikä miellyttää ja jotain mikä hinkkaa vastakarvaan. Kaunis kaupunki kesällä, tyly talvella. Ääripäistä löytyy Hurstin Valinta ja Michelin-tähdillä koristellut ravintolat, lattea litkivä liituraitalakimies Espalla ja yksikätinen kerjäläinen Hakaniemessä, hulppeat miljoona-asunnot Katajanokalla ja siivouskomeron kokoiset yksiöt Kalliossa, kasin ratikan örisevät alkkikset ja Töölönlahden ympäri hölkkäävät kuntoilijat, soittotaidoton hanuristi Mikonkadulla ja höyhenenkevyesti varpaillaan liitävä balettitanssija Oopperatalossa. On kaunista, vanhaa, tuhrittua, kliseistä, korjattua, muotia, modernia, melua, väriä ja loputtomiin kiireisiä askeleita, kännykkään puhuvia ääniä, äkkiä jarruttavia polkupyöriä, valomainoksia ja julisteita ja näyteikkunoita ja aggressiivisia autoja ja sairaaloita ja kirskuvia raitiovaunuja ja aurinko kimaltelemassa laineilla ja lyhtypylvääseen liimattuna tarra 'My Helsinki'.

Helsinki on sitä kaikkea. Se on myös keitaita. Keskuspuisto, Kaivopuisto, Viikin luonnonsuojelualue, Hietaniemen hautausmaa, Suomenlinna, Mustikkamaa. Pakoon pääsee melua ja saasteita, mutta ei ihmisiä. Me olemme kaikkialla. Koirinemme, lapsinemme, kirjoinemme, kauppakasseinemme, oluttölkkeinemme, rollaattoreinemme, taakkoinemme ja risteinemme. Tuijotamme näyteikkunaa mutta väistämme vastaantulijan katseen. Kiirehdimme, töihin, kouluun, kotiin, elokuviin, syömään, juomaan, ostamaan, nauttimaan, syntymään, kuolemaan, kuulemaan, puhumaan. Sydän sykkii kiireisen kaupungin tahtiin, rauhoittuu vain pariksi sydänyön tunniksi, herää taas tuhansien ja taas tuhansien kännyköiden piippauksiin kun aamu kajastaa ja lokki peltikatolla huutaa. Kahvinkeitin korahtaa, sylkien ruskeaa litkua, voiveitsi ratisee näkkäriä vasten ja joku huoahtaa. Ovi kolahtaa, askeleet kiiruhtaa, työ odottaa.

Näin miehen, joka rautatieasemalla avasi roskiksen kannen, kurkkasi sisälle ja poimi sieltä oluttölkin. Avasi salkkunsa ja pisti tölkin sinne talteen. Kuuntelin ratikassa naista, joka selitti olevansa alkoholisti ja huuteli jotain kyytiin astuneelle pitkätukkaiselle nuorelle, jolla oli huppu päässä hellepäivänä. Nuorukainen vastasi: ”Miten sä luulet saavas rakkautta, ku sä vaan haistattelet kaikille koko ajan?” Yleisen saunan ovenpielessä mies istui jäähdyttelemässä, pyyhe lanteillaan, kasvot kohti ilta-aurinkoa. Huivipäiset, pitkämekkoiset naiset hyvästelivät toisiaan ja parrakas nuori isä lykki lastenvaunuja, ornitologi kykki perjantai-iltaa piilokojussa kaislikon laidassa, siirtolapuutarhuri kuopsutti kasvimaata ja lapset potkivat jalkapalloa meren rannalla, koira nosti jalkaansa puun juurella ja satakieli lauloi oksalla.

Näin ensimmäistä kertaa päivänvalon Helsingissä, mutta olen siellä vain turisti muiden joukossa. Eksyn matkalla Punavuoresta Kamppiin ja olen huuli pyöreenä ku joku pamlaa stadin slangii. Vieras, muukalainen, alien. Joku joka ei kuulu joukkoon.

Helsingin ollessa niin täynnä elämää, niin mitä minä siellä kuvaan? Ihan sitä samaa mitä Portugalissakin. Rakennuksia ja niiden yksityiskohtia. Graffiteja ja patsaita, ruostetta, patsaita, penkkejä ja portaita. Värejä ja muotoja. Ei koira karvoistaan eroon pääse vaikka kuinka vastakarvaan harjaisi.

Eipä tässä muuta. Huomenna lastataan tavarat matkaan, ja tuntuu siltä kuin Suomessa vielä ollut toinen jalkani alkaisi tuntua kevyemmältä, irrota, nousta, ottaa askeleen kohti kotia, valmiina löytämään jalansijan sieltä missä on juuri sille sopivankokoinen kolo. Irtiotto alkaa olla lopullinen.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Uneton Suomessa

Ruokapöytä ja lamppu sen
päällä muuttavat maata.
Tätä kirjoittaessani, maanantai-iltana (päivitys tulee jälkikäteen), istun Järvenpään asunnon terassilla, ulkona. Kello on yli yhdeksän illalla. Tuntemattomat linnut lirkuttavat ja riekkuvat läheisen metsikön puissa. Jossain kaukana fasaanikukko rääkkää kurkkuaan. Koivuissa on heleänvihreät lehdet, joita tuuli hönkii liikkumaan. Aurinko hopeoi pilvenreunoja taivaalla, ja ilmassa tuntuu kostean mullan ja lämpimän terassipuun tuoksu. Kotoisan kuuman päivän jälkeen ukkosti ja satoi isoja pisaroita.

Pari viime päivää olen pakannut niitä tavaroita, jotka lähtevät autokyydillä kohti Portugalia. Samalla olen käynyt läpi henkilökohtaista historiaani. Osa siitä on lojunut varastossa viimeiset kymmenen vuotta. Löysin kastetodistukseni, johon syntymäkuukausi on jostain syystä merkitty väärin. Ja lukion opintokirjan, ja vihot joihin luokkatoverin kanssa tunneilla kirjoitimme viestejä toisillemme. Aina opettajan kääntäessä selkäänsä sujautimme vihon pulpetilta toiselle. Jossain nipussa oli postikortti isältä, Kyprokselta lähetetty, heti sen perässä kortti äidiltä, niin ikään Kyprokselta. Oli kirjeitä läheltä ja kaukaa, vanhoja joulukortteja, Englannista ostettu farkkukankainen penaali ja tuhat muuta tavaraa, joita en viimeisen kymmenen vuoden aikana ole kaivannut, saati tarvinnut. Suurin osa aiempien muuttojen läpi selvinneistä tavaroista on lahjoina saatuja, ja jokaisen kohdalla pitää nyt punnita ja päättää sen kohtalo. Kierrätykseen vai kyytiin?

Suutelevat sammakot lähtevät
näyttämään mallia
kotipuutarhan lajitovereille.
Jos heitän pois ylioppilashattuni, kadunko sitä mahdollisesti kymmenen vuoden kuluttua? Jos pistäisin sen päähän Portugalissa, kukaan ei ajattelisi sen olevan uusinta muotia. Korkeintaan luulisivat sen olevan jonkin omituisen uskontokunnan merkki. Se on enemmän symboli kuin käyttökelpoinen tavara. Turha, mutta siitä huolimatta osa elämääni.

Pakatessani olen välillä naureskellut itsekseni, että joidenkin esineiden kohdalla tulemme todennäköisesti käymään Carlosin kanssa keskustelua siitä, että kannattiko niitä kaikkia oikeasti lähettää Portugaliin. Jos meillä on ruokalautaset jo ainakin viidellekymmenelle, niin minkä takia lähetän lisää lautasia? Öh… koska ne ovat kauniit ja ne olivat isän lempilautaset? Entä vanha venäläinen posliinivinttikoira? Ja kopeekan kolikoilla täytetty savinen säästöpossu? Osa tavaroista päätyy vähin äänin ullakolle laatikkoon, jonka olemassaolo pian unohtuu.

Kyläilemässä käynyt kummipoika toi pihalta minulle lemmikinoksan ja voikukan. Mietin hetken, että prässäisinkö ne paperin väliin, uudeksi osaksi historiaani, muistoksi päivästä jolloin ystävät kävivät auttamassa muuttohässäkän keskellä. Vai tyydynkö siihen, että muistikuva pysyy mielessä, niin kauan kuin pysyy, ilman konkreettista esinettä tukemassa sitä? Ei koko elämää voi säilöä eikä omaa historiaansa tarvitse kokonaan tallentaa. Jos minulla on lahjaesineitä, joista en enää varmuudella muista keneltä ne olen saanut, ovat ne menettäneet tunnearvonsa. Se ei tarkoita sitä, että itse lahjan antanut ihminen olisi unohtunut.

Vanha kemijärveläinen
maitotonkka jää Suomeen.
Uni on ollut kateissa viime aikoina. Toisin sanoen en pysty nukkumaan Suomessa. Yö on vain lyhyt viuhahdus hämärtävän illan ja sarastavan aamun välillä. Olen tottunut nukkumaan pimentävien ikkunaluukkujen takana, mutta nyt pitää vedellä pyjamaa peitoksi silmille tai tunkea päätä tyynyjen väliin. Valo valvottaa, mutta myös tilanne, jossa olen. Pitää miettiä ja suunnitella ja aikatauluttaa ja tehdä ja saada valmiiksi. Pyöritellä esineitä kuplamuoviin ja teipata niitä kiinni, ujutella niitä muuttolaatikkoon mahdollisimman tiiviisti. Nostella painavia laatikoita ja miettiä miten ne pakataan rekkaan, ettei varaamani kuutiomäärä ylity. Yhtenä yönä näin painajaista auton lastaamisesta, kotitalon vierellä roihuavasta tulipalosta ja siitä, että Gaia-koira oli kadonnut.

Vannon kautta tulikiven ja tervaskannon, etten koskaan enää muuta. En ainakaan maasta toiseen. Enkä varsinkaan yksin. 

Muuttotuskasta huolimatta hyvää Suomessa olossa on se, että perhe ja ystävät ovat lähellä. Olemme saaneet viettää yhdessä aikaa, jota ehkä olisi vaikeampi järjestää jos yhä asuisin Suomessa. Kaikilla on omat elämänsä ja omat menemisensä. Kaukaa tulevasta vieraasta tuleekin yllättäen läheisempi. Eroamisen tuska riepoo jo mieltä, eikä sille voi mitään.

Emaloitu siivilä lähti kierrätykseen.
Pienet pakkaushuoleni ovat loppujen lopuksi mitättömiä. Perhe- ja ystäväpiirissä kamppaillaan parhaillaan paljon isompien asioiden kanssa. Tarvitaan voimia. Kärsivällisyyttä. Uskoa elämään, vaikka se onkin välttämättä rajallinen. Niin sen kuuluukin olla. Niin on maailma suunniteltu.

Aurinko painui jo piiloon. Mustarastas lurittelee lähistöllä ja räkättirastaat räyhäävät pusikossa, mutta muutoin lähimetsikkö alkaa hiljetä. Odottelen terassilla vielä hetken, josko siili ilmestyisi tuhisemaan ruohikkoon. Pian menen nukkumaan, odotan unta, vaikka se viivyttelee tuloaan. Aamuaurinko kurkistaa kohta kaihtimien raosta, kutittelee silmäluomia, ryövää loputkin unet. Päivä kerrallaan eteenpäin, aina eteenpäin, kuin väsymätön rekka joka kiitää halki Euroopan. Pakatut laatikot puretaan vasta määränpäässä ja katsotaan millainen kokoelma oman elämän osasia tulikaan perille.   

maanantai 12. toukokuuta 2014

Never say never

Ranskalainen kello siirtyy
Portugalin aikaan.
Muistin toukokuisen Suomen olevan vähän erilainen. Vähän lämpimämpi. Vähän aurinkoisempi. Vähän kesäisempi. Viime viikolla viimeisenä asiana kotoa lähtiessä koppasin mukaan hanskat. Niille on käyttöä. Toukokuinen Suomi muistuttaa kovasti tammikuista Portugalia, paitsi että lämpöasteita on välillä vähemmän.

Käväisin Porvoossa, ja linja-auton kiitäessä pitkin moottoritietä katselin pientareita kunnes pistin silmät kiinni. Kauneudenjanoiset silmäni eivät nähneet paljaalla tienlaidalla ja metsänreunamilla sellaista silmäniloa, joka olisi sykähdyttänyt ja palauttanut minut muistoissa takaisin lapsuuden toukokuihin, jolloin kuljin metsässä valkovuokkokimppua keräten. Nyt valkeat kukat täplittivät elottoman näköistä maata kuin kevään sinnikkäimmät räntähiutaleet, ja koivujen mustavalkoiset rungot sojottivat asennossa niiden lomassa, vartioiden kukkien koskemattomuutta. Värit puuttuivat. Tylsää.

Huomaan, että minulla on jalat aina vaan tukevammin kiinni Portugalin maaperässä. On hyvä käydä välillä Suomessa toteamassa se.

Ihanaa on kuitenkin saada viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa. Äitienpäivää vietettiin hiukan ennakkoon lauantaina. Lapsenvahtikeikkaa pukkaa, ja eilisiltana laulelinkin kahta kummilasta nukkumaan Tuiki tuiki tähtösen saattelemana, tosin hieman improvisoidulla sanoituksella (Tuiki tuiki tähtönen, iltaisin sua katselen, sitten alkaa nukuttaa, Nukkumatti tulla saa, Tuiki tuiki tähtönen, minä oon jo uninen).

Aikansa palvellut kahvinkeitin
pääsee pienkodinkoneiden taivaaseen.
Olen aina sanonut, että kahta en syö enkä edes maista: etanoita ja siankorvia. Kyse on periaatteesta: etanat ovat iljettäviä puutarhan vihulaisia ja siankorvat eivät nyt vaan kuulosta kovin syötävältä ruualta. Kaikkea muuta voin maistaa, ja näin onkin kurkusta sujahtanut alas niin sisälmyspötkylöitä (tripas) kuin kanan massuja (moelas, lihasmaha eli kivipiira), mustekalan lonkeroita imukuppeineen (polvo), possunverikeittoa (papas) ja jopa mämmiä. Eilen pistin pyörtäen pontevat puheeni. Kummilasten isä laittoi päivällistä ja alkuruuaksi etanoita. Katselin kauhuissani kun hän hääräsi keittiössä. Kun ruoka kannettiin pöytään, nieleskelin voimakkaasti ja mietin miten siitä tilanteesta selviän. Mutta sitten söin sen mitä eteen ystävällisesti laitettiin.

Never say never, sillä sanansa voi päätyä syömään.

Etanat olivat itse asiassa hyviä. Voin ja valkosipulin kanssahan melkein minkä vaan täytyy olla hyvää. Tästä kokemuksesta rohkaistuneena päätin, että Portugaliin palattuani kokeilen myös marinoituja possunkorvia. Kyllä minä kykenen siihen, vaikka sitten silmät kiinni ja kyytipojan saattelemana.

Vanhalle peltitarjottimelle maalattu
kanitaulu etsii uutta kotia.
Järvenpään asunnollani käydessäni huomasin kauhukseni, että siellä oleva iso, siis tosi iso vitriinikaappi on yhä täynnä astioita. Lisää niitä on pakattuna varastoon, ja toki keittiöstä löytyy tykötarpeet arkikäyttöön. Astiafriikki saa nyt tuntea nahoissaan monen vuoden kirpparikierrosten sadon. Osa astioista lähtee kirpputorille myyntiin, osa suuntaa kohti Portugalia, vaikkei minulla näillä näkymin ole tarvetta esimerkiksi brasilialaiselle kultakoristeiselle kahviastiastolle, jonka ostin helsinkiläiseltä kirpputorilta 1,50 eurolla. Kupit ovat liian pienet cevadalle, ja oikeaa kahvia emme koskaan kotona laita. Mutta, never say never, ehkä vielä käyttöä niillekin kupeille keksin.

Vaikka pieni materialisti minussa on painunut taka-alalle, arvelen sen nukkuvan vain Ruususen unta. Jos taannoin elin ja kokkasin vuoden ajan keittiövarustuksella, joka mahtui kahteen kauppakassiin, ja huushollin ainoat sakset olivat kynsisakset, niin totuus on se, että astiat ja keittiövälineet ovat minulle sitä mitä kengät ja käsilaukut ovat monelle muulle naiselle. Naiselle tätä ei tarvitse selittää sen enempää, moni mies ei ymmärtäisi selittämälläkään.

Astioiden lisäksi ison vitriinin uumenissa piileskeli postimerkkikokoelma, joka on varmaan Suomen suurin kokoelma entisten neuvostomaiden postimerkkejä. Siltä ainakin tuntui kun kävin sitä vähän läpi. Niiden lisäksi löytyy monien Euroopan ja vähän eksoottisempienkin maiden merkkejä. Ehkä joskus eläkkeellä alan järjestellä niitä, tai joskus talven sadepäivinä. Jollei joku kummilapsista ala sitä ennen osoittaa kiinnostusta filateliaan, jolloin joulu- ja syntymäpäivälahjapähkäilyt olisi ratkottu muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Pidän peukkuja, että näin kävisi.

Vaikka toukokuun aikana kohti Portugalia lähteekin ne tavarat, jotka haluan säilyttää hallussani, jää Suomeen kaikkein arvokkain esine: isoisän 40-luvulla huutokaupasta ostama peililipasto, jonka kuluneen, kasvonpiirteitä vääristävän peilin edessä leikin ja hassuttelin pikkutyttönä, ja näköjään teen sitä yhä, ja oma naamani aikaansaa aina hyvät naurut. Peilipöytä jää Suomeen, jotta se aikanaan siirtyisi seuraavalle sukupolvelle.

Tavarat eivät ole pelkkää materiaa. Ne ovat historiaa. Tarinoita, tekoja, salaisuuksia ja totuuksia. Pala elämän kiertokulkua, käsin kosketeltava osa ihmistä, jonka kädet ovat niitä koskeneet. Ketkä ovat hiuksiaan kammanneet peilipöydän äärellä ennen minua, äitiä ja isäni äitiä? Kenen kirjeet sen suojiin laitettiin talteen? Kuka muu säilytti laatikossa korujaan ja laittoi sen pienellä avaimella lukkoon? Kuvastin ei kerro vaan vaikenee, mutta kuvastus siinä hymyilee. Kuvastus häilyy ja häipyy, kuvastin pysyy ja säilyy.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Päätöksenteon sietämätön vaikeus

Parin päivän päästä lähden käymään Suomessa. Siellä vierähtää liki neljä viikkoa. Asunnolleni on löytynyt uudet vuokralaiset, mutta melkein kahden Portugalin vuoden jälkeen olen siinä tienhaarassa, että minun joko pitää lähettää Euroopan toiselle laidalle ne vielä Suomessa olevat tavarat, joista syystä tai toisesta en halua tai voi luopua – tai sitten ei, ja järjestää niille varastotilaa jostain ja samalla jättää raolleen se takaovi, että vielä jonain päivänä palaisin Suomeen asumaan. Kun sitä ei ikinä tiedä miten elämä hernepussiaan heittelee.

Päätös ei ole helppo eikä halpakaan, sillä jokainen kuutio kuljetusautossa maksaa. Jotkut ostamani huonekalut ovat olleet niin hyviä ostoksia, että en niistä rahallakaan halua luopua. Uusia vastaavia ei saa enää tilalle. Täällä isossa talossa ne löytävät kyllä paikkansa. Vielä mietin mitä kaikkea laitan matkaan, puntaroin mikä kannattaa ja mikä ei, sillä kyllä se kaikki rahapussin pohjaa kirpaisee, kyllä kirpaisee. 

Vanharouva huokaili, että edessä on pitkä kuukausi. Olen aamuisin saattanut hänet päiväkerhon bussille ja loppupäivästä ollut hollilla odottamassa kun hän palaa kotiin. Tästä päivästä lähtien hän harjoittelee omin avuin lähtemään bussille oikeaan aikaan, muistamaan aamulääkkeet, ottamaan mukaansa virkkuutyön ja purkin keitolle, jonka hän tuo illaksi kotiin. Ei kuulosta ylivoimaiselta, eihän? Mutta kun muisti on mitä on, valikoiva ja lyhytkestoinen, niin minkään varaan ei voi laskea. Ei edes ison keskelle keittiön pöytää laitetun muistilapun. Tänään kaikki meni kuitenkin hienosti.

Gaia-koirakin taitaa vaistota, että jotain muutoksia on tulossa, sillä se seuraa kannoillani kuin varjo, ihan joka paikkaan paitsi yläkertaan, jonne siltä on pääsy kielletty. Silloin se jää rappusten alapäähän istumaan ja odottamaan. Ollessani olohuoneessa kirjoittamassa se käy välillä ulkona, mutta palaa pian takaisin sisälle tarkistamaan, etten vaan ole kadonnut minnekään. Eilen illallisella se ryömi ruokapöydän alle ja painoi päänsä jalalleni kuin tyynyyn. En voinut liikahtaakaan sen huomaamatta.

Sekä lähikauppias että kananmuna-kanta-asiakkaamme toivottelivat hyvää matkaa ja paluuta tänne, jos Luoja suo. Alkaa vähitellen tuntua vähän siltä, kuin olisin löytöretkeilijä lähdössä maailman ääriin.

Maria-kuttumme on ilmeisesti pieniin päin. Sen nisät ovat alkaneet kasvaa. Luís-pukki on ollut maineensa veroinen. Sen sijaan lammaspariskunta, kylki kyljessä kulkevat Pedro ja Înes näyttävät tuntevan toisiaan kohtaan vain platonista kiintymystä. Röyhkeä Luís on aina sarvinensa sohimassa Pedro-parkaa, joka villainen häntä alistuneesti roikkuen ravaa kauemmas eikä puolusta paikkaansa laumassa. ”Pedro, oletko sinä pässi vai hiiri?”, kysyin siltä kerran kun tuijottelimme toisiamme silmästä silmään. ”Määä-ä-äää”, se vastasi murrosikäisen nuorukaisen väräjävällä äänellä.

Lampaat siirrettiin eri aitaukseen, pois pukin valtapiiristä. Ajan pitäisi näyttää onko siitä apua karitsahaaveissa.

Olen vaan haikein mielin. Carlos haluaisi myydä vuohet ja lampaat. Niille ei tällä hetkellä ole omaa laidunta, vaan ruoka niitetään käsivoimin ja viedään niille kuonon eteen. Siinä on kova työ, ja siihen käytetty aika on muista töistä pois. Nyt olen ottanut sen kuntoilun kannalta, mutta kyllä se kieltämättä vähän raskasta on välillä. Voi olla, että kun palaan Suomen matkalta, ovat aitaukset kanoja lukuun ottamatta tyhjiä. Voih.

Jälleen kerran ennen matkaan lähtöä olen suunnitellut ja kasannut itselleni valtavan vuoren tekemistä. Mikä siinä on, että väenväkisin pitää järjestää itselleen stressiä? ”Ei oo aikaa, ei oo aikaa”, huomaan hokevani itsekseni. Pakko nostaa käsiä vähän pystyyn ja priorisoida. Taas hyvä (teko)syy jättää ikkunat pesemättä: ”Ei oo aikaa”.

Suomessa on kuulemma sadellut lunta ja räntää ja kaikkea muuta inhaa. Otanko mukaan talvitakin? Tarvitaanko hanskoja? Tai no, minä tarvitsen kyllä. Viimeisenä Suomen kesänäni kaksi vuotta sitten käytin hanskoja vielä kesäkuussakin. Silloinhan oli kylmä kesä. Sateenvarjo hajosi, joten ei tarvitse pohtia pakkaako sen mukaan vai ei. Sandaaleille ei kai ole käyttöä? Entä kesämekolle?

Päätöksiä, aina vaan päätöksiä. Pallottelen niitä eestaas kuin jonglööri, kämmeneltä toiselle, punniten niiden puolia. Jos teen niin tai näin, mitä sitten jos käykin näin tai noin? Jokainen virheliike maksaa; rahaa, vaivaa, aikaa. Pallo tipahtaa käsistä, ei ole enää hallussa, ja kaikki pitää aloittaa alusta.

Kyse on omien tavoitteiden asettamisesta ja riskinottamisesta niiden saavuttamiseksi. Elämää ei voi ihan vain elellä oleillen, ei edes Irtiotossa. Silmänräpäyksessä voi muuttua koko elämä, ja elämään mahtuu miljoonia silmänräpäyksiä. Jos pelaa varman päälle, pysyä junnaa paikoillaan, mitään ei pysty omin aloittein muuttamaan. Jos riskeeraa, voi saavuttaa kaiken tai menettää, mutta menettäessäänkin jotain saa yleensä tilalle jotain muuta, ehkä jopa parempaa. Jokainen päätös tehdään senhetkisen tilanteen ja elämänkokemuksen perusteella, sillä tulevaisuuteen näe kukaan.

Seison avoimen matkalaukun äärellä ja pitelen käsissäni lämpimän päivän kesämekkoa, tuijottaen sitä kuin Hamlet pääkalloa… Ottaako vai eikö ottaa matkalle mukaan. Kas siinäpä naisella pulma. 

Niin miksi kuvaan talojen numeroita? No, miksi ei?