perjantai 26. syyskuuta 2014

Nukkuva ei haukottele

Seittisokkelo. Tumma tausta on vasikka. 
Aurinko paistaa kuudetta päivää peräkkäin. Tämä on tänä kesänä ihmeellistä, normaalivuonna tavallista. Kalenterin mukaan kesä on vaihtunut syksyksi, vaikka lämpötilan mukaan ollaan vielä lujasti kiinni kesässä. Päivät lyhenevät kovaa vauhtia, mutta lohdutukseksi voi sytytellä illalla kynttilöitä. Aina kun jostain pitää luopua, saa muuta tilalle. 

Sininen taivas ja lämpö herättivät sisälläni majailevan pikku suursiivoojan. Nyt on jynssätty olohuone, alakerran kylpyhuone (lattiasaumat hammasharjalla), eteisaula ja keittiö. Alan hiljalleen ymmärtää, miksi talossa edellisten asukkaiden aikaan kävi peräti kaksi siivoojaa viikoittain. Maalla lentää aina pölyä ja tomua ja ne levittäytyvät joka paikkaan. Puiset, uralliset jalkalistat, ikkunaluukut ja ovet ovat kivaa katseltavaa, mutta puhtaanapitäjän painajainen. Huonekalujen kiillotusainetta on kulunut tölkkikaupalla, se on kätevintä puupintojen puhdistukseen. Onneksi sitä saa eurokaupasta eurolla. 

Viikunoita, Aatamin ja Eevan herkkua...
Eilen karkasi mopo käsistä. Saatuani keittiön lattian mopattua aloin silmäillä keittiönoven vieressä olevia, ulkokautta vintille johtavia rappusia. Niille kertyy kaikkea tavaraa siihen malliin, että vintille on vaikea mennä. Päätin siivota portaat. Ihan silleen pikaisesti. Kun olin saanut hiekat lakaistua, päätin vielä pesaista tomut pois. Niin, ja olihan vintin ovikin pesun tarpeessa. Vielä sotkuisempi oli pumppu- ja kaasupullohuoneen ovi, joten sekin tuli jynssättyä samoin tein. Ja laatoitus sen edessä. Siinä sivussa paistoin pari leipää. 

Kun vauhtiin pääsin, siirsin kukkaruukut syrjään autokatokselle vievältä laatoitukselta ja pesin senkin. Carlos palasi töistään ja tuli ihmettelemään tarmonpuuskaani. Sanoin lopettavani ihan kohta. 

Lupailin liikoja. Ahnehdin lisää tekemistä ja mietin mitä seuraavaksi. Yläterassi, cevada-paikkamme. Tottahan se pitää välillä lakaista. Eikä pelkkä lakaisu riitä, vasta pesten tulee puhtaaksi.

Muutamaa minuuttia myöhemmin löysin kädestäni juuriharjan, jolla jynssäsin terassin rappusille jämähtänyttä sammalta ja kosteaa tomua pois. Välillä kukkaruukkujen siirtelyä puolelta toiselle, pahuksen raskaita viime viikon sateiden jälkeen. 

Kaikki tämä tapahtui sen kummemmin miettimättä. Ajauduin vain pesutilanteesta toiseen. 

Luulisi tämän riittävän, mutta vielä oli vähän voimia jäljellä. Pesin loput laatoituksesta, paitsi olohuoneen oven ja pellonpuoleisen portin väliseltä alueelta. Siellä pyörii kaikkea ylimääräistä tavaraa, muun muassa vanha sohvakalusto, jota emme käy kippaamassa metsän laitaan kuten moni muu näköjään tekee. Läheinen metsätie näyttää olevan epävirallinen kaatopaikka. Tiedän, niitä löytyy Suomestakin.

Hepokatti tms. pellon laidalla
ilta-auringossa.
Parin, kolmen tunnin jynssäämisen jälkeen rustiikit terrakottalaatat kiiltävät kuin uudet. Ainakin vähän aikaa. Katoavaista on mainen kiilto. 

Illalla unta odotellessa mietin elämän vähemmän tärkeitä kysymyksiä. Kuten sitä, miksi nukkuva ihminen ei haukottele. Väsynyt haukottelee, mutta eikö nukkuva ole väsynyt? Ja miksei kukaan kuorsaa hereillä ollessaan? Paitsi teeskennellessään nukkuvaa. Jokainenhan osaa vetää ilmaa kitapurjeisiin. Miksi kuorsaava ihminen ei yleensä herää omaan kuorsaukseensa, vaikka jyrisisi niin että ikkunat helisee? Miksi kesken unen herätetty ihminen on ärtynyt eikä aina tiedä vastausta kysymykseen mikä maa mikä valuutta ja mikä kieli?

Viime yönä nämä pohdinnat jäivät kesken, sillä Nukkumatti poimi minut matkaansa ja pääsin muun muassa bussiretkelle entisten työtovereiden kanssa. Keskellä yötä heräsin kuitenkin koputukseen, vierustoverini ei. Nousin ja menin katsomaan, vanharouva oli vessareissullaan pudonnut peffalleen eikä päässyt omin avuin ylös. Silti hän puhua palpatti iloisesti. Kiskoin hänet jaloilleen, autoin sänkyyn ja vannotin pysymään siellä aamuun asti. Piti keskittyä puhumaan portugalia, sillä puoliunessa tuppaan puhumaan suomea. Talviunenpöpperöinen karhu minussa ponnisteli pinnalle, väsymys ja ärtymys varmasti värittivät ääntä, ja yritin pehmentää sitä peittelemällä vanhanrouvan huolella nukkumaan. Tiesin, että menee tunti tai pari ennen kuin itse saan uudelleen Nukkumatin takinliepeestä kiinni. Helpotukseni on se, että ei tarvitse aamukuudelta eikä edes -seitsemältä kammeta itseään ylös ja töihin.  

Ennen Suomen matkaa kävin kaupungintalolla uusimassa oleskelurekisteröintiä, jonka voimassaolo umpeutui kesäkuussa. Virkailija vilkaisi dokumenttiani ja sanoi, että he eivät uusi niitä, he tekevät vain ensimmäisen rekisteröinnin. Eikä hän tiedä mitä minun pitäisi nyt tehdä. Sain sentään maahanmuuttajille tarkoitetun neuvontanumeron, josta asia pitäisi selvitä. En ole vielä saanut aikaiseksi soittaa sinne. Huomenna, amanhã. Tai pikemminkin maanantaina, na segunda.

Passion kukkii puutarhassa. 
Tällä viikolla kävin ilmoittautumassa paikalliselle terveysasemalle. Ei tarvinnut jonottaa, mutta passi piti käydä hakemassa kotoa henkilöllisyyden toteamiseksi ja lomakkeiden täyttämiseksi. Minulle nimettiin oma lääkäri, jonka päivystysajat annettiin paperilapulla, ja vähemmän kiireisissä tapauksissa voi varata ajan. Lokakuun loppuun asti ajat olivat täynnä, mutta ensi viikolla pääsee varaamaan aikoja marraskuulle. Se on jo aika hyvin.

Numeroita riittää nyt. Muuttaessani ensimmäisen kerran Portugaliin sain veronmaksajan numeron (número de contribuinte), jota tarvitaan vähän joka paikassa, mm. verotukseen kelpaavan kuitin saamiseksi. Vuosi sitten ilmoittauduin yksityisyrittäjäksi ja sain sosiaaliturvatunnuksen (número de identificação da segurança social). Nyt terveysasemalla annettiin vielä oma tunnuksensa (número de identificacão do utente). Ulkomaalainen saa jokaisesta rekisteröitymisestä oman aanelosen, ei mitään kortteja. Numerot kulkevat mukana vaikkapa paperilapulle kirjoitettuna, mutta virallisissa yhteyksissä pitää varautua esittämään kyseinen aanelonen. Numeroviidakon lisäksi seikkailen byrokratian sokkeloissa, sillä kuten käynti kaupungintalolla osoittaa, eivät edes virkailijat tiedä kaikkea eivätkä ole hanakoita ottamaan selvää. No, näillä eväillä taas mennään. 

Nälkäinen toukka ruusupensaassa.

Tänään olisi Vilassa (Vila do Conde) toripäivä, mutta eilisen puurtamisen ja puunaamisen jälkeen keho vaatii vastalahjaksi lepoa. Joinakin päivinä luut ja lihakset tuntuvat painavan enemmän kuin toisina päivinä. Siinäpä taas pohdittavaa ensi yöksi unta odotellessa. Tosin olen huomannut, että haukotellessa ajatustoiminta pysähtyy. Mistäköhän se johtuu? Hapenpuutetta aivoissa? Jos Newton olisi haukotellut omenan pudotessa puusta, olisiko painovoima jäänyt keksimättä? Ja huomasiko hän koskaan, että kehon paino tuntuu vaihtelevan päivästä toiseen, voimista riippuen? Siitäkö termi painovoima tulee? 

Haukottelen, olen siis väsynyt. Parasta lähteä liikkeelle, vaikkapa kevyisiin puutarhatöihin. Ruusut voisi leikata, sillä niistä on syöty lehdet. Tosin jos suunnitelmat sujuvat samalla mallilla kuin eilen, olen parin tunnin kuluttua kääntämässä kasvimaata ja kaivamassa sinne multaa kompostikasan alta, ja vielä haen pellolta vasikoiden lantamöhkäleitä lisälannoitteeksi. 

Hyvää viikonloppua, rakkaat lukijat!  

torstai 18. syyskuuta 2014

Auringosta sateeseen

Huh. Huhhuttelen taas, sillä olipas vauhdikas viikko Suomessa. Palasin Portugaliin viime yönä, ja blogipäivitys tulee nyt ihan lonkalta lasketellen, sillä en ole yhtään ehtinyt miettiä mitä kirjoitan, enkä oikein ole osannut orientoituakaan siihen. Luvassa on siis jonkinasteista tajunnanvirtaa. Tosin tänään tämä virta ei valu vuolaasti vaan takellellen, jopa vastavirtaan. Ympäristön- ja ilmastonvaihdokseen totutteleminen ei käy alle 24 tunnin. Ja on tässä ollut vähän muutakin hässäkkää.

Suomessa tapasin perhettä, sukulaisia ja ystäviä. Parina päivänä siirryin suoraan ruokapöydästä ruokapöytään, ja siinä välillä katselin auton ikkunasta kauniita maalaismaisemia. Lisäksi pääsin käyskentelemään aurinkoisessa metsässä, missä pikkulinnut hiljenivät ihmeissään kuin hihkuin ”Uih! Uiihh!!” bongatessani ihanan herkkutatin toisensa perään. Tiedän varmuudella, että silmäni kiiluivat kilpaa metsän siimeksessä lymyilevän ketun silmien kanssa säntäillessäni sienen luota toiselle. Se on puhdasta sienihulluutta, joka ei tule niiden syömisestä vaan löytämisestä. Onnistumisen tunne on mahtava. Salainen metsäni Sipoon korvessa ei petä koskaan. Se antaa aina saaliin sitä pyytävälle.

Keräilijäluonne mikä keräilijäluonne, eikä muuksi muutu vaikka oliiviöljyssä paistaisi.

Tänään pääsin keräilemään heinää vasikoille tavallista enemmän. Olin ryhtymässä aamiaiselle, kun Carlos ryntäsi sisään huohottaen. Hän kielsi minua katsomasta. En katsonut mutta arvasin, että hän oli leikannut käteensä tavallista pahemmin. Annettuaan itselleen ensiapua ja autettuaan minut ylös lattialta, minne pyörtyä kupsahdin, hän lähti sairaalan ensiapuun.

Virottuani lähdin pellolle hakemaan ruokaa vasikoille. Niillä oli jo nälkä, vaikkeivät ne sanoneetkaan mitään. Ne seisoa tököttivät hiljaisina ruokapaikoillaan varmoina siitä, että aamiainen on tulossa.

Ahersin koko aamupäivän. Niitin ja kannoin heinät pellolta laitumelle, sillä en ole vielä opetellut ajamaan traktoria (eikä se ihan lähiajan tavoitteisiin sisällykään). En tainnut vielä mainita, että satoi liki kaatamalla? Saatuani vihdoin parit kantolastit heinää kaikkien vasikoiden turvan eteen palasin sisälle vaihtamaan vaatteet. Ainoat kuivat paikkani olivat jalat saappaissa ja pää, jota suojasi sadehattu, jonka Carlos minulle taannoin kaukonäköisesti antoi. Repiessäni läpimärkiä vaatteita yltäni pihakatoksen alla lakkasi sopivasti satamasta. Näytin peukkua taivasta kohti. Kiitti!

Carlos palasi sairaalasta peukalo paketissa. Kuusi tikkiä ja kielto rasittaa kättä vähään aikaan. Uskovatko miehet moista? Ei tietenkään. Loppupäivästä olimme jo pellolla uudestaan. Palatessani talolle aurinko pilkahti pilvien raosta, mutta samalla alkoi sataa uudestaan. Kastuminen ei vaan tunnu enää missään. Eikä sähköpaimenen sätkyt (tulipahan testattua, että aita toimii). Täytyy seuraavaksi keksiä jotain vähän enemmän extremeä itsensä koettelemiseksi. Vaikkapa härkäjuoksua mutaisen laitumen poikki, missä vasikoiden tiputtamat liukumiinat vaanivat varomatonta jalkaa.

Totta puhuen sarvipäät pelkäävät minua enemmän kuin minä niitä. Huudan vaan ”buu!”, ja ne kaikkoavat. Arkasorkkia nämä meidän vasikat. Ehkä sitten kun ne saavat ikää ja kokoa lisää, saavat ne myös lisää itsevarmuutta. Voin tehdä empiiristä tutkimusta siitä, milloin sonnista tulee pelottavampi kuin suomalaisesta naisesta. 

Niin paitsi että tätä nykyä en pelkää enää juuri mitään. Jossain vaiheessa vain lakkasin pelkäämästä asioita, enkä tarkkaan edes tiedä miksi. 

Tietysti suhtaudun asianmukaisella kunnioituksella monisatakiloisiin elikoihin. Niillä on sarvet. Ja sorkat. Toisin sanoen en hakeudu niiden sekaan. Tuijottelemme toisiamme aidan yli, sähköpaimen esiliinana. Juttelen niille, ja ne kuuntelevat sujuvasti suomea. Toisin kuin vuohet ja lampaat, vasikoita en ole ristinyt. En halua kiintyä niihin liikaa. Niillä ei ole nimiä, vain numerolätkät molemmissa korvissaan. Ne ovat meidän leipämme, viinimme,  valomme ja vaatteemme. Me ruokimme ne, pidämme niistä huolta, ja ne tuovat meille sen mitä elämiseen tarvitsemme. Se on eräänlainen symbioosi. 

Tämäkään päivä ei mennyt ollenkaan alkuperäisen suunnitelman (=kirjoittamista, siivoamista, pyykkäystä, valokuvien käsittelyä) mukaisesti, mutta ei se mitään. Vanharouva oli suht pirteänä ja söi valtavalla ruokahalulla, Carlosin käsivamma ei ollut pahempi (kiinakaupasta ostettu sirppi on varsinainen giljotiini), teimme ja söimme hyvän lounaan ja illallisen ja pitkästä aikaa joimme kupilliset cevadaa yhdessä. Kotiin oli hyvä tulla, kotona on hyvä olla, mutta oli myös hyvä olla muualla välillä. Nyt olen väsy ja valmis nukkumaan. 

Kuvituksena tällä kertaa jotain pikku juttuja pellon laidalta. 

maanantai 8. syyskuuta 2014

Sisälmykset, syömään!

Uma janela. 
Lupailin tässä päivityksessä kertoa portugalin kielen kiemuroista. Niitähän riittää. Vaikka ei otettaisi huomioon ihmeellisiä nasaali- ja suhuäänteitä ja verbien aikamuotojen joskus suomalaiseen logiikkaan mahtumattomia muotoja, riittää jo pelkässä sanastossa opettelemista. Monet sanat tarkoittavaa useaa eri asiaa. Monille asioille on useampi samaa tarkoittava sana. Siinä kieliviidakossa kun lähtee tarpomaan, päätyy vain syvemmälle metsään (uma floresta, um bosque, uma mata). Mutta kyllä joskus kirkas päivä kurkistaa sieltä sanalatvusten raoista ja tuo toivoa siitä, että portugalinkin kielen voi oppia hallitsemaan. Ainakin jotenkuten.

On joitakin monikäyttöisiä sanoja, jotka kannattaa painaa mieleen. Sana tomar tarkoittaa perusmuodossaan ottamista. Yleensä sillä sanalla otetaan jotain nestemäistä, kuten: tomar um café, um banho (suihku/kylpy), uma injeção (pistos), medicamentos (lääkkeitä, jotka varmaan ammoisina aikoina olivat usein nestemäisiä). Selvä juttu. Sanaa käytetään myös abstraktimmissa yhteyksissä: tomar uma desição (tehdä päätös), um rumo (suunta, tie). Monia muita asioita otetaan apanhar-verbin avulla: apanhar um taxi, um comboio (juna), sol (aurinkoa), lenha (kerätä polttopuuta), frio (kylmettyä), roupa (pyykit pois narulta). Kätevää. Nämä verbit kun opettelee hyvin, pystyy jo tekemään montaa asiaa.

Uma porta.
Käsillä, com as mãos (o-päätteestä huolimatta feminiini), voi myös tehdä monta asiaa. Käsissä on kätevästi sormet, dedos, kuten myös jaloissa, dedos dos pés. Jalkojen sormet siis. Voi kun anatomia olisi näin helppoa mutta ei se ole. Esimerkiksi mahoja on kaksi; o estomago ja a barriga. Edellä mainittua käytetään yleensä kun viitataan elimistön sisällä olevaan vatsaan eli siis vatsalaukkuun, jälkimmäinen sisältää myös sisälmykset ja ulospäin mahdollisesti pullottavan massun. Komea kaljamaha on tuttavallisesti uma pipa (tynnyri). Korviakin on kahdet: os ouvidos viittaa päänsisäiseen kuuloelimeen ja as orelhas pään ulkopuolisiin läpysköihin, jotka on hyvä pitää höröllään, että kuulee mitä puhutaan.

Jollei kuullut, on monta tapaa kysyä ”mitä?”: como? (kuinka?), diga? (sanokaa), diz? (sano), hum? (täh?). Nykyään näkyy, tai pikemmin kuuluu olevan muotia äännähtää ”äää-ä?” siten, että intonaatio nousee ynähdyksen lopussa. Kätevä äännähdys on niin tarttuva, että huomaan käyttäväni sitä myös keskustellessani suomeksi.

Como on yksi niitä sanoja, joiden ääntäminen riippuu siitä mitä sanalla tarkoitetaan. Kuinka-merkityksessä se lausutaan ihan yksinkertaisesti [komo]. Syödä-verbin (comer) ensimmäisen persoonan preesensissä como lausutaan kuitenkin [ko:mu]. Syöminen on kivaa, niin on ruuanlaittokin. Tarkkana saa olla kuitenkin siinä, keittääkö (cozer) ruokaa vai ompeleeko (coser). Ero on sihahduksessa keskellä sanaa. Z-kirjain lausutaan ikään kuin ampiaismaisesti.

Azulejos.
Kieli keskellä suuta saa olla myös hedelmien kanssa. Ettei käy niin kuin eräällekin maahan muuttaneelle suomalaisnaiselle, joka ruokakaupassa osoitti innoissaan kookoskakkua (bolo de coco, [bo:lu dö ko:ku]) ja ehdotti kirkkaalla äänellä ”Vamos comprar um bolo de cocó!” [koko:]. Ostoksilla mukana ollut portugalinkielen yksityisopettaja yritti hillitä hilpeyttään ja lähistöllä olleet ihmiset katsoivat pitkään. Kieltämättä kookoskakku on ruskea väriltään, mutta ei marketissa sentään kakkakakkuja myydä.

Niillä erilaisilla hipsuilla, hatuilla ja madoilla kirjainten päällä on tosiaan merkitystä ja vaikutusta ääntämiseen. Ne kannattaa painaa siis mieleen.

Marketeista puheen ollen, niissä on kaupan kokonaisia kanoja sisälmyksineen, com miúdos. Nämä on pakattu siististi pieneen muovipussiin ja tuupattu peratun kanan sisälle. Viimeksi tänään katselin lihakaupan tiskissä törröttäviä kananjalkoja, pés, ja ihmettelin itsekseni mitä herkkua niistä mahdetaan valmistaa. Kanasta on moneksi ruuaksi. Munien, ovos [o:vus] lisäksi. Joita ohimennen mainittuna meidän kanamme edelleen laiskasti pukkaavat.

Trêscentos e trinta e três.
Yksi monisyisimmistä sanoista on já. Esimerkiksi Já vais? (Joko menet?) tai Já não vais? (Etkö enää menekään?), já volto (palaan pian) ja normaali ”heihei” até já, jota käytetään silloin kun on tarkoitus olla uudelleen yhteyksissä ihan lähituntien aikana. Jos aikaa oletettavasti kuluu pidempään, sanotaankin até logo. Jollei ole ihan varma, niin pitää vaan arpoa. Huomiseen/hyvää yötä on até amanhã, ja kuten aiemmin olen jo todennut, vanhempi väki lisää tähän sen kummemmin miettimättä se Deus quiser, jos Luoja näin haluaa.

Sanan alussa olevaa j-kirjainta ei lausuta h:na kuten espanjassa, vaan yhden sortin sihiässänä. Ääntämisessä pitää taas olla tarkkana. Yhtenä iltana kysyin vanhaltarouvalta joko hän menee nukkumaan, Já vai dormir?, ja hän ymmärsi minun puhuvan teestä (chá). Vielä on siis hiomista eri ässien kanssa. Uh.

Varokaa koiraa. Myös kilttiä?
Puhutaan vielä vähän diminutiivista. Se on eräänlainen hellittelymuoto sanasta kuin sanasta, ja tunteellisena kansana portugalilaiset viljelevät sitä runsaalla kädellä. Harvassa ovat lauseet, joissa ei käytetä diminutiivia. Kahvikupponen, joka on tiivistetty versio espressosta, on tuttujen kesken cafézinho. Pieni on pequeno ja pikkuinen pequeninho, koira um cão [kau] (nenästä kiinni pitäen eli ääntyy nasaaliäänteenä), kiva pikkukoira on um cãozinho. Ravintolassa voi pyytää laskun, a contan sijaan pikkuruisen laskun, a continha, ja elää siinä toivossa että tarjoilija tosiaan tuo pienen laskun. Portugalissa näin usein tapahtuukin. Hintatasohan on suomalaisen näkövinkkelistä katsellen kohtuullinen.

Jotta säännöistä olisi myös poikkeuksia, on pieni-sanasta kaksi mahdollista diminutiivi-muotoa: pequeninho tai pequenino

Kun perheenäiti mãe [mäe] tai -isä pai [pai] kutsuu keittokattilaa pöytään kantaessaan ”Miúdos, vamos comer!” hän ei huutele sisälmyksilleen vaan lapsilleen (crianças). Portugalin kielen loogisuus kulminoituu konkreettisella tavalla juuri tässä sanassa. Äidin sisuksistahan lapset ovat tulleet, joten totta kai heistä käytetään samaa sanaa kuin sisälmyksistä.

Uma rua.
Jollen vielä, rakkaat lukijat, saanut teitä sekaisin portugalin kielen ihmeellisyyksien kanssa, yritän joku toinen kerta uudestaan. Sitä odotellessa piipahdan Suomessa. Seuraava blogipäivitys on luvassa ensi viikon loppupuolella, kun olen taas kotiutunut reissusta.


P.S. Opin portugalin kieltä jokapäiväisessä arkielämässä, joten jotkut termit voivat olla omia tulkintojani. Lisäksi nuo foneettiset ääntämisohjeet ovat viitteellisiä, ei virallisia. 

tiistai 2. syyskuuta 2014

Kaksi vuotta

Kaksi vuotta sitten pakkailin Suomessa laukkujani, pistin postissa seitsemän laatikollista tarpeellista tavaraa kohti Vila do Condea, siivosin Järvenpään asunnon ja luovutin avaimet ensimmäiselle vuokralaiselle. Paria viikkoa aiemmin olin kiikuttanut uudelle esimiehelle irtisanoutumisilmoituksen, toki hän jo tiesi suunnitelmistani. Seuraajani oli valittu ja perehdytetty. Muutaman kuukauden pituinen valmistautuminen oli tehty ja Irtiotto saattoi alkaa.

Entisessä elämässä olin konsernijohdon assistentti, monessa yritysjärjestelyssä kovaksikeitetty ja melkein kaiken nähnyt. Kun jälkikäteen mietin toimiston seinien sisällä kuluneita vuosia, parasta niissä oli muutama työkaveri. Pahinta oli muutama muu työkaveri. Opin, miten ihminen osaa näyttää parhaimmat puolensa ja peittää ne huonot. Joskus ne kuitenkin pulpahtavat pinnalle, ainakin hetkellisesti, ja se on raadollista nähtävää. Opin myös miten manipuloimalla pääsee haluamiinsa tuloksiin. Kahdenkeskisissä keskusteluissa kylvetään ajatuksia, käsityksiä, epäilyksiä. Työyhteisössä kukaan ei ole enkeli. 

Ihmisten välisessä kanssakäymisessä ei ole absoluuttista totuutta, on vain näkökulmia. On minun totuus, sinun totuus, ja viimeisenä vielä pomon sana. Jokaisella voi olla samasta asiasta erilainen näkemys, ja kaikki voivat olla yhtä oikeassa tai väärässä. Viisain antaa myöten ja on välittämättä. Heikoin antaa myös myöten mutta välittää, kuluttaa itsensä loppuun. Vahvoin pitää päänsä eikä välitä mistään, paitsi itsestään. 

Yhteisössä, jota ei johdon näyttämällä esimerkillä ohjata puhaltamaan samaan hiileen, pelaa jokainen omaan pussiinsa. Kokemusteni perusteella väitän, että pahinta, mitä yhtiössä voi tehdä, on ottaa johtajia osakkaiksi. Sen suuntaava vaikutus on vääränlainen ja vinksauttaa yhtiön kehityksen raiteiltaan. Lisäksi tavallisten rivityöntekijöiden keskuuteen pesiytyy kateus. Se on luonnollinen reaktio, mutta yhtiön kehitystä rampauttava. Työntekijät kokevat tekevänsä otsa hikeä tihkuen töitä ihan vain sen takia että johtajat/omistajat voivat korjata potin. On helppo arvata millainen on motivaatiotaso noilla fiiliksillä.

Seurasin kaikkea tuota sivusta, välillä itsekin sekaantuen sekavaan soppaan. Businessmaailma alkoi ällöttää. Koitapa tehdä töitä kahdeksan tuntia päivässä viisi tuntia viikossa, kun melkein koko ajan etoo. Ei siitä tule mitään.

Irtiottoon lähtiessäni asetin itselleni kahden vuoden määräajan. Siinä ajassa pitää saada julkaistua kirja tai hankkia toimeentuloa muulla tavalla. Tavoitteisiini en ole päässyt. En ole tehnyt tarpeeksi töitä sen eteen. Ei ole ollut tarpeeksi paineita, ja toisaalta on ollut niin paljon muuta viemässä aikaa ja huomiota. Käsikirjoituksia on kahden vuoden aikana syntynyt silti kaksi, joista toinen kertoo narsistista työyhteisössä. Se hakee vielä lopullista muotoaan. Tarvitsisin mentorin, joka opastaisi sen kanssa eteenpäin. Uskon, että en ole kirjoittanut turhaan. Kaikki kirjoittaminen käy vähintäänkin harjoittelusta. Kyllä se hedelmä vielä kasvaa ja kypsyy. Minulla on malttia odotella sitä.

Jos kaksi vuotta sitten joku olisi sanonut minulle, että tänä päivänä olen maatilan emäntä ja hoitelen siinä sivussa huonokuntoista anoppia, olisin sanonut että ”Sorry vaan, ei käy”. Järvenpään laitamilla asuttujen vuosien jälkeen halusin kaupunkiin ihmisten sekaan viettämään huoletonta sinkkuelämää. Kohtalo nauraa partaansa heitellessään minua juuri sinne minne en ollut aikonut mennä. Nauran sille takaisin: ”Hah, luulitkos kiusaavasi minua? Ähäkutti, pieleen meni!”

On päiviä, jolloin Suomeen paluu ja yksinelo tuntuu houkuttelevalta ajatukselta. Elämä ei voi joka päivä olla seesteistä taivallusta pitkin ruusunlehdin katettua polkua kohti hehkuvaa auringonlaskua. Polussa on kuoppia ja kompastelemme, mutta ylös könyämme ja matka jatkuu.

Viime viikolla oli päivä, jolloin ajatus omasta rauhasta tuntui ah niin ihanalta. Vanharouva oli valvottanut meitä koko yön vaellellessaan pitkin yläkertaa ja napsutellessaan valokatkaisijoita. Hermot olivat pinkeinä kuin vastaviritetyn viulun kielet. Paiskoin mielenosoituksellisesti ovia ja tavaroita purkaakseni paineita. Siitä oli apua. Paineet lievittyivät, eikä vanharouvakaan saanut torkuttua koko päivää ja nukkui seuraavan yön rauhallisesti. Niin mekin. 

Vastapainoksi on päiviä, jolloin yhteiselo tuntuu oikein sopivalta. Sunnuntaina Carlos grillaili pihalla pihvejä, minä laittelin keittiössä salaattia ja muita lisukkeita, vanharouva selvitteli olohuoneessa sotkuun menneitä lankakeriäni. Lounastimme pihalla ison aurinkovarjon alla, ja ruoka maittoi kaikille. Oli tyyntä, lämmintä ja hiljaista, jopa naapuruston koirat olivat kerrankin vaiti ja antoivat ympäristölle ruokarauhan. Lounaan jälkeen itse kukin hakeutui sopivaksi katsomaansa paikkaan ottamaan pienet päivänokoset. Illansuussa vielä kierros maatilan askareita. Palatessani sisälle suihkuun oli hehkuva aurinko laskeutumassa kohti metsänrajaa ja kellertävä usva nousemassa peltojen ylle. Siinä maisemassa silmä lepäsi.

Jotta jatkossakin näkisin maisemat hyvin, kävin eilen näöntarkastuksessa isossa outlet-keskuksessa olevalla optikolla. Edellisen kerran ostin silmälaseja Portugalissa nelisen vuotta sitten Espinhossa ja sain yllättäen makutuomareita. Näöntarkastuksen jälkeen istuin alas ja optikko kiikutti laseja kokeiltavaksi. Liikkeen pitkää tiskiä vasten nojaili neljä, viisi naista, joilla ei näyttänyt olevan kiire minnekään. Pistin lasit päähän, satuin vilkaisemaan naisiin päin, ja he puistelivat päätään. Kokeilin toisia laseja, vilkaisin naisiin, pari heistä nyökkäili, yksi kohautti olkapäitään, yksi pisti pään epävarmana kallelleen. Optikko kiikutti lisää laseja, ja ennen pitkää löytyi pokat, jotka saivat hyväksyvän nyökytyksen kaikilta. Ikävä kyllä niihin kehyksiin ei saanut moniteholinssejä.   

Eilen minulla ei ollut optikon lisäksi muita makutuomareita, vaan puistelin päätä ihan vaan itse peilikuvalleni. Se menee jo rutiinilla, sillä teen niin joka aamu. Aika ja vierivät vuodet eivät armahda ketään. 

Huononäköisyys tulee kalliiksi, mutta laskeskelen, että uusilla laseilla pärjään taas seuraavat kaksi vuotta.

Palailin parin kilometrin matkan kotiin kävellen kameran kanssa. Oheiset kuvat ovat matkan varrelta. 

Seuraavaan päivitykseen aion laittaa portugalin kielen kukkasia. Toisaalta, kun suunnitelmat välillä näyttävät menevän poskelleen, niin voi olla että kirjoitankin jostain muusta. Sen näkee sitten.