maanantai 17. joulukuuta 2012

Joulupöydän kunkku

On vaikea sisäistää joulun lähestymistä, kun aurinko paistaa ja luonto elää melkein kuin Suomessa kesäaikaan. No, tosin viime päivinä vettä on tullut kuin tuutista, ja aamusta iltaan on ollut harmaata, aivan harmaata. Ilma on sakeana kosteudesta. Olen kuivaillut samoja pyykkejä jo toista viikkoa, ja vielä ne ovat nihkeitä. Mietinkin jo, suostuisikohan lähipesula pistämään ne kuivausrumpuunsa pyörimään. Tätä lystiä kestää helmikuulle, sitten alkaa pitäisi alkaa helpottamaan.

Sadepäivät ovat kuitenkin olleet hyviä kirjoittamiseen. Sain vihdoin ja viimein puserrettua romaanikäsikirjoituksen valmiiksi. Viime hetkellä, sillä se alkoi jo pyrkiä korvista ulos. Nyt se on kuitenkin sillä mallilla, että voin edetä seuraavaan vaiheeseen. Ja aloittaa uudet kirjoitushommat, heti kun olen vähän vetäissyt henkeä ja tuulettanut pääkoppaa meren rannalla. Atlantilta puhaltava tuuli on siinä tehokas.
Joulu on siis tulossa tännekin, ilman lunta mutta valojen ja äänien saattelemana. Kaupungin isät ovat järjestäneet pääkadulle värikkään jouluvalaistuksen ja joululauluja keventämään askelta asukkaiden kulkiessa kaupasta kauppaan. Kauppojen näyteikkunoihin on ilmestynyt joulukoristeita ja -valoja ja ovien pieliin pumpattuja pukkeja. Asukkaat ovat ripustaneet parvekkeilleen Jeesus-lapsen kuvalla varustettuja liinoja ja tikapuita pitkin kiipeäviä joulupukkeja. Televisio tulvii parfyymimainoksia niin miehille kuin naisille. Yhden mainoskatkon aikana voi tulla lähemmäs kymmenkunta hajuvesimainosta, valitse vain mieleisesi. Toki mainoskatkotkin ovat niin pitkiä, että niiden aikana ehtii käydä jääkaappia kauempana. Vaikkapa lähikaupassa ostamassa konvehtirasian, johon suklaamainos herätteli himon.
 Myös turskaa mainostetaan väsymättä, sillä Portugalissa se on perinteinen jouluaaton ruoka. Portugalilaiset rakastavat turskaa, vaikkei sitä näillä vesillä pyydetäkään, vaan se tuodaan Norjasta. Rakkaan evään valmistamiseen on tuhat ja yksi tapaa. Yksi suosituimmista versioista on Bacalhau com natas, joka muistuttaa lähinnä lohikiusausta.
Jouluna turska syödään kuitenkin keitettynä (ainakin minä olen saanut sellaiset ohjeet), ja sen kera syödään keitettyjä perunoita ja tiettyjä keitettyjä vihanneksia, grelos, joiden suomalaista vastinetta ei löydy sanakirjasta ja tuskin löytyy Suomestakaan. Luulen, että ne ovat nauriin varsia. Jouluaaton ateria on siis varsin yksinkertainen ja helppo valmistaa. Jälkiruuaksi nautitaan, kuulemma, runsain määrin erilaisia kakkuja ja kuivattuja hedelmiä, jotka hyvällä omallatunnolla saa ostaa valmiina kaupasta. Ei joulustressiä ruokien kanssa ainakaan. Lahjojen kanssa sitä voi olla senkin edestä, näinä talouskriisin aikoina.
Ennen vanhaan turska oli koko kansan ruokaa, sillä se oli halpaa ja hyvää. Nykyään kaukaa idästä tuodut pakastekalat lyövät kuivatun ja suolatun turskan hinnassa, mutta tuskin ekologisuudessa, monipuolisuudessa ja maussa. Edelleenkin kuivattua turskaa myydään toreilla ja markettien kalatiskeillä, joita kohti voi suunnistaa parhaiten hajun perusteella. Tuore kala tuoksuu hyvälle, kuivattu turska ei niinkään. Silti juuri sitä omaa kalapalaa etsitään hartaudella voimakkaalta tuoksuvien kalafileiden pinoista. Niitä vertaillaan, tutkitaan, kysytään myyjän mielipidettä, ja lopulta valitaan se, joka tuntuu juuri omalta. Sitten se laitetaan hellyydellä ostoskärryyn.
Kuivatun turskan liotus vaatii taitoa ja tuuria. Kalapalat pitää uittaa kylmässä vedessä, mieluiten jääpalojen kera, ja vettä pitää vaihtaa ainakin pari kertaa päivässä. Jos kalaa liottaa liian vähän aikaa, se jää niin suolaiseksi, ettei sitä pysty syömään. Jos liian kauan, sen maku kärsii, eikä sitäkään mielellään syö.
Nykyään turskaa saa myös pakastettuna, sulatuksen jälkeen valmiina kypsennettäväksi. Se on helppoa. Yksi perusvalmistustavoista on laittaa uunipannulle reippaasti oliiviöljyä, valkosipulia ja sipuliviipaleita. Kalapalat sekaan ja koko hoito uuniin. Välillä valellaan oliiviöljyllä, ja jossain vaiheessa sekaan lisätään pieniä perunoita. Täällä saa Rosamundaa ison peukalon kokoisina palleroina. Ne ovat herkullisia. Ruoka on valmista, kun se alkaa saada vähän väriä.

Turska on portugalilaisille sitä mitä kinkku on suomalaisille, tai enemmän. Se ei ole pelkästään joulupöydän kunkku, vaan rakas kumppani arjessa ja juhlassa, niin myötä- kuin vastamäessä. Se ei hylkää eikä sitä hylätä, vaan se kulkee portugalilaisen mukana läpi koko elämän, tuhannella ja yhdellä tavalla.

Jouluvalmisteluni ovat tänä vuonna varsin vähäiset. Punaista väriä ja hopeaa on jo vakiosisustuksessa, joten koristelupuoli on kunnossa. Kuusta voin ihailla asuintalon sisääntulokerroksessa, kotiini sellaista ei mahdu. Vielä neulon viimeisiä lahjoja yötä myöten sormet mutkalla, ja parit paketit lähetin tänään Suomeen. Saan jouluksi vieraan Suomesta, ja suunnitelmissa on suomalais-portugalilainen jouluateria.  Tarkempi koostumus on vielä hahmottumassa, mutta stressiä en aio tänäkään vuonna ottaa.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Portviiniä ja vieraita Euroopan toiselta laidalta


Ensimmäinen vieras Suomesta on vihdoin käynyt täällä. Viime päivinä olen siis ”tappanut ikävää”. Kun portugaliksi sanotaan matar saudades, tarkoitetaan sillä ikävän, kaipuun karkotusta, ”tappamista”. Suomeksi sille ei taida olla tarkkaa vastinetta, mutta käytännössä olen saanut puhua höpöttää suomea aamusta iltaan ja syödä ruisleipää ja salmiakkia niin, että massuni alkaa jo anella armoa. Vieraani toi Suomesta viiden kilon edestä edellä mainittuja herkkuja ja habanero-chiliä, johon olen jotensakin koukussa. En ole löytänyt habaneroa Portugalista. Nyt sain sitä kilon verran. Se riittää noin viideksi vuodeksi. Ei minulla ole siis mitään kiirettä takaisin Suomeen. Näillä eväillä ikävä, saudades, pysyy loitolla hyvän aikaa.

Joulukuu Pohjois-Portugalissa on vähän eri asia kuin joulukuu Suomessa. Lunta täällä meren tuntumassa ei tietenkään ole, eikä minulla todellakaan ole sitä ikävä. Jos olisi, olisin pysynyt Suomessa. Täällä kukat kukkii ja nurmi viheriöi, mutta aamulla aamiaista syödessä hengitys höyryää sisällä kotona. Se lähinnä huvitti meitä. Vieraallani huulet sinersivät, minulla kädet kohmettuivat kyynärpäitä myöten. Heti kun lähdimme ulos ja liikkeelle, koleus helpotti ja veri virtasi taas suonissa. Myöhemmin sisälle päästyämme, oli se sitten kotiin, kauppaan tai ravintolaan, alkoi molemmilla posket punoittaa kuin olisimme olleet koko päivän paremmassakin pakkassäässä.
Enemmän kuin mielelläni esittelin vieraalleni Vila do Condea ja sen nähtävyyksiä: vanhaa kaupunkia, jokea, aquedutia, luostaria, kirkkoja ja kappeleita. Nähtävää jäi jemmaan vielä seuraavallekin vierailulle. Kävelimme jalat puhki, ihailimme auringonlaskua ja Atlantin tyrskyjä, kiertelimme kaupoissa ostoksilla ja kävimme pitsinnypläysmuseossa ja markkinoilla.  Ihmiset välillä katselivat ihmeissään, että mitä ihme kieltä me oikein puhua papatimme. Suomen kieli on outo, ja varmasti myös kuulostaa oudolta silloin, kun sitä ei itse puhu.  
Kävimme luonnollisesti myös Portossa, joka on vain alle tunnin metromatkan päässä Vila do Condesta. Kiipesimme Torre dos Clérigosin tornin 240 porrasta, kävimme katsomassa São Benton rautatieaseman kaakelimaalauksia ja vierailimme Sandemanin portviinikellareissa. Lounastimme joen rannalla Ribeirassa, ulkona ravintolan terassilla, joulukuussa. Toki tuuli siinä vilvoitteli sen mitä aurinko ensin lämmitteli, mutta emme suinkaan olleet ainoat pihalla olevat asiakkaat (=turistit).
Portolaisilla on kaksi kuuluisaa perinneruokaa. Tripas on käytännössä sisälmyksiä. Friteerattuna ne ovat ihan hyviä ja monen lempiruokaa. Tästä tuleekin portolaisten nimitys tripeiro. Toinen suosittu ruoka on francesinha, joka on aikamoinen energiapommi. Annoksen ainoa vihannes on ranskalaiset perunat, jotka ympäröivät makkaralla, pihvillä, kinkulla, paistetulla kananmunalla, juustolla, ja olut-tomaattikastikkeella kuorrutettuja voileipiä. Nälkä lähtee, eikä palaa vähään aikaan. 
Kaupungin kuuluisaksi tehnyt portviini on oikeastaan peräisin Douro-joen toiselta puolelta, Vila Nova de Gaian kaupungista, missä lukuisat portviinikellarit sijaitsevat. Portolaiset, tripeirot, sanovat, että parasta Gaiassa on kaunis näköala Portoon. Sieltä näkeekin Ribeiran alueen, joka kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Portossa pitäisi kaikkien matkustavaisten käydä edes kerran eläissään. Kaupunki kiehtoo aivan omalla tavallaan. Se on kuin ikääntynyt kaunotar, joka päällisin puolin voi olla rypistynyt ja rapistunut, mutta menneiden aikojen kauneus on edelleen ylväänä tallella, kun sen vain osaa nähdä. Minun silmissäni talojen haalistunut, lohkeileva maali on kiinnostavampaa kuin viimeisen päälle paklatut seinät. Rapistuneissa rakennuksissa näkyy niiden pitkä elämä, menneet vauraat vuodet ja niitä seuranneet laihemmat ajat. On surullista, miten ympäri maata on kauniita, vanhoja rakennuksia ja pieniä palatseja, jotka rahan puutteessa ovat päässeet raunioitumaan. Vähitellen karhunvatukka ja päivänsini valtaavat hylättyjä taloja, peittäen ne vehreällä kasvustollaan, yrittäen kaunistaa sen mitä ajan hammas on säälimättä kalunnut.
Portossa taloja pikkuhiljaa kuitenkin restauroidaan. Sisus saatetaan rakentaa kokonaan uusiksi, ja julkisivu saa uuden, eheän maalipinnan, halkeamat paikataan ja vinot seinät suoristetaan. Näin toki pitääkin tehdä, mutta suosittelen käymään Portossa ennen kuin sen historiallinen keskusta on ehostettu uudenveroiseksi. Jotain sen viehätyksestä saattaa hävitä. Kauneus on katoavaista.
Aina kun mahdollista, menen Portossa käydessäni joen rannalle, Ribeiraan. Istahdan penkille ja seuraan ihmisvilinää, turisteja ja paikallisia asukkaita päiväkävelyllä rantatörmällä sulassa sovussa. Katselen kuuluisaa sinistä siltaa, joka lienee kaupungin tunnetuin maamerkki, joella putkuttavia paatteja ja värikkäitä rakennuksia, joissa ihmiset yhä asuvat ja ripustavat pyykkinsä ulos kuivumaan. Olen jo valokuvannut siellä kaiken mahdollisen, joten nykyään voin ottaa rennosti ja nauttia leppoisasta tunnelmasta, auringonpaisteesta, virtaavasta vedestä ja ennen kaikkea siitä, että saan olla siellä. Se on yksi elämän pienistä iloista. Tai oikeastaan aika suuri sellainen.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Mitä on ikävä?

Olen ollut täällä irtiotossa kohta kolme kuukautta, joten on kvartaalitilinpäätöksen aika. Mitä tässä kolmessa kuukaudessa olen saanut aikaan? No, ainakin kodin itselleni lähes kaikkine tykötarpeineen, jollei imuria ja leivänpaahdinta oteta huomioon. Valokuvaaminen on jäänyt vähemmälle, mutta romaanikäsikirjoitus on loppusuoralla. Sen julkaiseminen on todennäköisesti kirjoittamista suuremman työn takana. Tämän blogin olen saanut aloitettua, ja jonkin verran näyttää olevan lukijoitakin. Olisi kiva tietää, onko joukossa muita kuin ystäviä, tuttuja ja perheenjäseniä.

Olen myös tutustunut uusiin ihmisiin ja uusiin paikkoihin, tehnyt kulinaristisia kokeiluja, opetellut lisää portugalin kieltä ja suunnitellut tulevaisuutta. Jälleen kerran olen havainnut, että oma maa voi olla makea mansikka, mutta muu maa on vitamiineja ja flavonoideja pursuava mehevä mustikka, joka on hyväksi niin mielen kuin ruumiin hyvinvoinnille. Kirjaimellisesti. Täällä olen alkanut syömään jopa tuoreita hedelmiä. Minä, joka ennen en pistänyt edes omenaa suuhuni paistamatta sitä ensin voissa.  

Yhtenä päivänä mieleen hiipi pelko, että entäs jos en pärjääkään täällä, entä jos palaan Suomeen enkä löydä enää töitä. Miten selviän asuntolainasta peruspäivärahalla, miten käy eläkkeeni aikanaan, millä tulen toimeen, jos olen silloinkin yksineläjä ja yksin vastuussa kaikesta. Ihan siis niitä normaaleja asioita, joita suomalainen miettii silloin kun palkanmaksu on lakannut ja on ihan omillaan, sosiaaliturvan ulkopuolella.

Silti olen täällä nyt, enkä hetkeäkään ole katunut irtiottoratkaisua. Murehdin noita asioita sitten jos/kun tulee niiden aika. Entiseen työelämään liittyvät painajaiset ovat harventuneet ja ylikierroksilla käyneen sydämen syke on rauhoittunut. Voin hyvin. Tekisi mieli juosta kirmata rannalla, ja ehkä jonain päivänä teenkin sen. Edelleen kuitenkin herään aamuyöstä milloin mistäkin syystä. Viime yönä kuuntelin myrskyä. Tuuli paukutti kaihtimia ja sade ryöppysi niitä vasten. Aamulla, kun heräsin uudelleen, oli tuuli tyyntynyt ja sade lakannut, ja oli lempeän kostea ilma.

Aina välillä joku kysyy, onko minulla koti-ikävä, ja mitä Suomessa ikävöin. Perhettä ja ystäviä siellä on tietysti ikävä. Kunpa he olisivat kaikki täällä. Yhteyttä pidetään netin välityksellä, joten henkiset välimatkat eivät ole niin pitkiä kuin joskus ennen, kun oltiin kirjeiden varassa. Kuulumisia vaihdetaan, ei nyt päivittäin mutta melkein viikoittain. Eihän se ole sama kuin istuutua saman pöydän ääreen ruokailemaan ja juttelemaan, mutta joskus joutuu joistakin asioista tinkimään. 

On minulla ikävä myös lattialämmitettyä kylpyhuonetta. Saunaakin vähäsen, vaikka olen enemmän vaahtokylpyihmisiä. Kunnon lenkkimakkaraa ja nakkeja tekee välillä mieli, suolakurkkua, ja niitä ihania mustikoita tietenkin. Veljeni toi salmiakkia, ja pitkällisen etsimisen jälkeen löysin eräästä hypermarketista suomalaisia hapankorppuja. Perustarpeet ovat siis järjestyksessä.

Kovasti koitan miettiä lisää kaipauksen kohteita, mutta en vaan keksi. Olen saanut niin paljon muuta tilalle. Vapauden tietenkin, ja mahdollisuuden tehdä sitä, minkä koen mielekkääksi. En tiedä onko minusta kirjailijaksi, olenko tarpeeksi hyvä siinä. Ainakin yritän, enkä odota eläkeikään asti sitä, että elämä alkaa. Se on tässä ja nyt, tänään.

Päivän kirjoitusrupeaman päätteeksi käyn kävelyllä täällä Vila do Condessa, joko meren tai joen rannalla. Annan silmieni imeä tätä kaikkea – vanhan kaupungin henkeä, ärhäkkää merta, rauhallista jokea, jolla melojat lipuvat kanootteineen hipihiljaa ja kalat hyppivät ilmaan kyljet auringossa välkehtien. Katselen ovenkolkuttimia, ruosteisia portteja, talojen seiniin kaakeloituja pyhimyksen kuvia, kissoja kadunkulmissa, liikkeiden ovenpieleen nostettuja mainosnukkeja. Ihmiset kulkevat kauppakasseineen, istuvat kahviloissa, juttelevat kadunkulmissa tai kirkon pihalla messun, missan, jälkeen tuttujensa kanssa. Kohottavat kuntoaan tekemällä reippaan kävelylenkin rantapromenadilla, Atlantin pauhatessa väsymättömänä vieressä. Käyvät liha- ja lähikaupoissa hakemassa illallistarpeet, tai jos motivaatio ei riitä kokkailuun, hakevat valmiin ruuan lähialueen ravintolasta tai grilliltä, churrasqueirasta. Illallisen jälkeen lähtevät kantakahvilaansa juomaan kupin tuhtia kahvia ja katsomaan televisiosta jalkapalloa. Palaavat kotiin ja pujahtavat vuoteensa viileään syliin.

Elämä kulkee omia uomiaan talouskriiseistä ja säästökuureista huolimatta, päivästä toiseen. Seuraan vierestä vielä sivustakatsojana, muualta tulleena, vaikka usein olenkin mukana toiminnassa. Tunnen kuuluvani tänne lujemmin kuin Suomeen. Koti-ikävä ei vaivaa, sillä olen kotona. Kyllä tällä kaikella on tarkoituksensa.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Tosilyhyt portugalin kielen oppimäärä

Jos on suomen kieli omituinen ja vaikea oppia, ei portugali jää siitä paljoa jälkeen. Suomalaisen korviin se kuulostaa kaikkine suhuäänteineen lähinnä venäjältä. Kuten moni tietää, niin portugalin kielellä on paljon yhtäläisyyksiä espanjan kanssa. Jotkut sanat ovat täysin samoja (amigo, ystävä; sol, aurinko), joissakin kirjoitusasu poikkeaa toisistaan (cerveja – cerveza, olut; açúcar – azúcar, sokeri), jotkut ovat vähän sinne päin (cidade – ciudade, kaupunki; amanhã, mañana, huomenna). Espanjan opintojen ja Helsingin Aikuisopiston kielikurssin avulla opinkin lukemaan portugalia kolmessa kuukaudessa. Eihän kuulosta vaikealta?

Vaan puhuttu kieli onkin ihan eri juttu. Portugali vilisee ässiä, niin suhisevia, sihiseviä kuin ihan tavallisia. Kun keitokseen lisätään vielä nasaaliäänteet, rohisevat kurkku-ärrät, suljetut ja avoimet vokaalit, ääntymättömät konsonantit ja painotukset sanasta riippuen eri tavuilla, niin voin taata että kielisoppa on hämmentämättä valmis. Jo pelkästään väärän tavun painottaminen saa aikaan sen, ettei keskustelukumppani ymmärrä mitä sanotaan. Poikkeavat painotukset merkitäänkin erilaisin merkein sanan päälle. Kun opettelee muistamaan mikä väkänen milloinkin laitetaan sanan päälle kirjoitettaessa, auttaa se huomattavasti myös lausumisessa. Esimerkki: suomalainen helposti lausuisi omenaa tarkoittavan sanan maçâ kuten 'massa', joka kuitenkin tarkoittaa ihan eri asiaa (pasta, taikina, raha). Sana lausutaan 'masaa', ja jos on monta omenaa, se on 'masaash', josta tulee ensin mieleen ranskan kielen hierontaa tarkoittava sana massage. Jokainen Vaaleanpunaisen pantterin Clouseauta seurannut tietää millaisen sotkun tästä saa aikaan. Minäkin sain, kun kauppareissulla luulin ystäväni olevan hierontaa vailla, vaikka hän halusi omenoita.

Massa siis tarkoittaa pastaa eli italialaisten ja monen muunkin herkkua. Portugaliksi sana pasta tarkoittaa kuitenkin salkkua. Tätäkin jouduin takomaan päähäni muutaman kerran. Miten niin kansainvälinen sana kuin pasta voi olla tarkoittamatta samaa mitä se tarkoittaa muilla kielillä?

Sanalla voi olla monta merkitystä, ja asiayhteydestä pitää päätellä mitä toinen haluaa sanoa. Lisäksi samalle asialle voi olla monta eri sanaa, ja kaikki on hyvä opetella, muuten ei pärjää keskustelussa. Esimerkiksi termille ymmärtää on kolme eri sanaa (compreender, entender, perceber), joita käytetään hieman eri yhteyksissä. ”Percebes tudo, mas não entendes nada”, ”Ymmärrät kaiken, mutta et ymmärrä yhtään mitään”. Ihan selvä juttu, eikö vaan?

Eri puolilla maata on tietysti murre-eroja, ja käytetään eri ilmaisuja. Lissabonissa kahvi on uma bica, kun täällä pohjoisessa se on um café. Helppo nakki. Kofeiiniton kahvi on joka puolella maata um descafeinado, 'um döskafeinadu', tai jotain sinne päin, mutta uutterasta harjoittelusta huolimatta en vieläkään osaa lausua sitä oikein.  

Vetäisen henkeä, ennen kuin kerron verbeistä. Oikeastaan en voi kertoa niistä paljoa, koska en vieläkään ymmärrä niistä mitään. Aikamuodot tuntuvat olevan jotenkin erilaisia kuin suomen kielessä, ja niitä on vaikea käsittää. Lisäksi sivulauseessa verbi taivutetaan eri tavalla kuin päälauseessa, ja taivutus riippuu siitä mitä halutaan sanoa. Loogista, totta kai, mutta ei helppoa.

Teen siis paljon virheitä, mutta ei se mitään. Kaikki asiat hoituu ja joka päivä oppii lisää. Olen siitä onnekas, että minulla on erittäin kärsivällinen opettaja, ystäväni Carlos, omien sanojensa mukaan ”Santo de Paciência” eli Kärsivällisyyden pyhimys. Tarvittaessa hän toistaa lauseen vaikka kolmeen kertaan, kunnes saan siitä selvää. Kirjoitettuna ymmärtäisin sen heti. Täällä pohjoisessa lausutaan puolihuolimattomasti ja mumisten. Lissabonin seudulla on jo paljon helpompaa.  

Kieltä voi opetella myös katukylttien avulla. Osaatko yhdistää seuraavat nimet oheisiin kuviin: Mielikuvituskatu, Mielihyvänkäytävä, Jääkaapinkatu, Ilontie, Kaihonkatu, Jeesuksenkaari. Ei kovin vaikeaa.

No, ei tässä kuitenkaan vielä kaikki. Nyt kun olen oppinut jotenkuten puhumaan ja ihan kohtuullisesti kirjoittamaan portugalia, niin oli suorastaan hilpeää kuulla, että oikeinkirjoitussääntöjä muutetaan muun muassa siten, että sanojen kirjoitusasu vastaa ääntämistä. Kuulostaa hyvältä, mutta ei välttämättä yksinkertaiselta. Suuri osa portugalilaisista pitääkin tätä päätöstä täysin käsittämättömänä. Kielisoppa tulee olemaan entistäkin sakeampi. Esimerkkejä: sana directo (suora) kirjoitetaan jatkossa direto, sana óptimo (erinomainen) on tulevaisuudessa ótimo. Joissakin tapauksissa hyväksytään kaksi kirjoitustapaa, kuten conectar/conetar (yhdistää). Ulkomaalaiselle kielen oppiminen on entistäkin vaikeampaa, koska aina ei vaan voi tietää mitkä konsonantit ääntyvät ja mitkä eivät. Tämä vaatii vielä paljon aikaa ja kärsivällisyyttä.

Oli miten oli, on valtavan mielenkiintoista ja haastavaa opetella kieltä, jota puhuu sujuvasti yli 200 miljoona ihmistä kolmella eri mantereella. En väitä, että olisi helppoa kommunikoida brasilialaisen lihakauppiaan tai kapverdeläisen kokin kanssa, mutta on se antoisaa, on se vaan niin antoisaa.  

maanantai 12. marraskuuta 2012

Tuulimyllyjä, kappeleita ja kastanjoita


Eilen oli São Martinhon päivä, jolloin perinteisiin kuuluu kastanjoiden syöminen. Syy ei selvinnyt minulle, mutta kun sain lounaskutsun ja jälkiruokana tarjottiin uunissa paahdettuja kastanjoita ja punaviiniä, söin niitä hyvällä halulla. Kastanjoissa on hennon kanelinen ja pähkinäinen maku, joka sopii niin jälkiruokiin kuin esimerkiksi liharuokien höysteeksi, ja tällä saralla olen jo aloittanut cross-kitchen -kokeilut. Pakko tosin myöntää, että kastanjoiden kuorimista minun pitää vielä treenata aika paljon.
Nyt on kastanja-aika parhaimmillaan, ja paahdettuja kastanjoita myydään kadunkulmiin tai rantapromenadeille pystytetyistä myyntipaikoista. Pannusta nouseva, vedet kielelle nostattava savu paljastaa mistä tätä herkkua saa. Ei niiden valmistaminen kotonakaan ole mahdotonta. Uunipannulle karkeaa suolaa ja loraus vettä, kastanjoihin veitsellä pieni viilto, jotta kuoret irtoavat helpommin, ja sitten kuumaan uuniin noin tunniksi, ehkä. Kuorten irtoamista pitää kokeilla, ja tarvittaessa jatkaa paahtamista. Nautitaan punaviinilasillisen kera.

Jokunen viikko sitten tutustuin huonekaluliikkeen työntekijään, joka toimitti tilaamani kalusteet. Yhtenä aamuna hän soitti ja kysyi haluanko lähteä katsomaan tuulimyllyjä. Satuin nimittäin mainitsemaan, että kirjoitan romaania, jonka tapahtumat osittain sijoittuvat tuulimyllyyn.

Kävimme meren rannalla Apúliassa katsomassa viittä vanhaa tuulimyllyä. Osa niistä on nykyään lomakäytössä, osa tyhjillään. Ei yhtään hassumpi kesämökki. Läheiseltä vuorenrinteeltä myllyjä löytyi vielä viisi lisää, kaikki peräkanaa rinteessä, jotta ne nappaisivat mereltä puhaltavan tuulen. Kaikilta myllyiltä oli esteetön merinäköala, ja näistäkin osa oli asumiskäytössä, ehkäpä vierashuoneena sukulaisille. 

Näimme parin vuoren huipulla kappeleita, ja lähdimme etsimään tietä niille. Löysimmekin priimakunnossa olevat, vuorenrinnettä pitkin kiemurtelevat päällystetyt tiet, mutta kappeleiden välillä eukalyptusmetsikössä kulkee myös merkitty polku. Kappelin oman pyhimyksen päivänä siellä järjestetään isot juhlat. Portugalin kesä onkin yhtä juhlaa, kun joka kirkolla, kappelilla ja kylällä on omansa. Kaupungeilla on omat nimetyt suojeluspyhimyksensä, ja niiden juhlapäivä saattaa olla kaupungissa yleinen vapaapäivä. Katolilaisilla perinteillä on syvät juuret maassa, vaikka nuorempi polvi ei olekaan kovin uskonnollista.

Kysyin oppaaltani, miksi kappelit rakennetaan yksin huipulle, missä ei ole mitään muuta. Hän sanoi että siksi, että pyhimykset olisivat lähempänä jumalaa.

Yksi asia, mistä eniten täällä pidän, on avara maisema. Kun on ikänsä asunut eteläisessä Suomessa, missä katse törmää metsään kaikkialla minne katsoo, tai siltä ainakin tuntuu, niin on jotenkin vapauttavaa kun voi esteettä nähdä jopa kilometrien päähän. Sitä jotenkin hengittää helpommin. Katselin maisemaa kappelilta, pienen vuoren huipulta, ja näin naapurikaupunkiini Póvoa de Varzimiin asti. Aurinko helotti lämpimästi, tuulta ei ollut nimeksikään. Jossain kaukana alhaalla kukko kiekui ja moottorisaha surrasi eukalyptusta nurin, ja kuulin kun puu tömähti maahan. Kirkonkellot löivät aikaa ja autot huristivat pitkin maantietä, alhaalla rannan tuntumassa. Meri välkehti hopeisena, jossain horisontissa näytti satavan kaatamalla, mutta lähempänä lipuivat häikäisevän valkoiset pilvet kirkkaansinisellä taivaalla. Siinä katsellessani ja kuunnellessani aistit herkkinä, tunsin oudosti olevani lähempänä taivasta.

Yhtäkkiä ymmärsin, miksi kappeleita rakennetaan juuri sellaisiin paikkoihin. Kaikki, mikä on kaukana, on silti jotenkin niin lähellä.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Ääniä yössä, valoa päivässä

Ensimmäisinä öinä uudessa kodissani heräsin outoon ääneen. Oli vielä pilkkopimeää ja muutoin hipihiljaista, mutta tasaisin väliajoin kuului omituinen ääni, ihan kuin joku olisi yrittänyt käynnistää jotain kitisevää konetta. Meni muutama yö ennen kuin tajusin, että kyse on naapurin kukosta, joka herättelee kanojaan (ja naapureita) viimeisillä voimillaan, ainakin räytyneestä äänestä päätellen. Kukkoparka kärsii todennäköisesti jetlagistä, koska kiekuminen alkaa hyvän aikaa ennen aamun sarastusta.

Myös kaupungin keskusaukion tuntumassa joku pitää puutarhassaan kukkoja, kalkkunoita ja kanoja. Siellä ne häärivät kiivipuun katveessa ja kalkattavat kilpaa kirkonkellojen kanssa. Jotkut kasvattavat myös kaneja. Ei suinkaan lemmikkeinä, vaan ruuaksi. Ei siitä aiheesta kuitenkaan sen enempää. Kerron ruokakulttuurista toisella kertaa.

Vaikka asun kaupungissa, tässä on maatila ihan vieressä. Kerrankin kun katsoin ikkunasta ulos, näin viereisellä pellolla lampaan mussuttamassa ruohoa. Välillä kuulen sisälle asti niiden määkivän, ja kun vien roskat ulos, ne tuijottavat minua aitauksestaan, jauhaen heinää kuin purukumia.

Kukkoon olen jo tottunut, joten nyt herään keskellä yötä kun jokin outo lintu vetäisee lyhyen, mutta äänekkään aarian talon edessä kasvavassa puussa. Linnulla on järkyttävän kova ääni, ainakin yön hiljaisuudessa.
Toisinaan öisin kuuluu myös aaltojen pauhe, vaikka rantaan on matkaa kilometrin verran. Pauhun kuulee nimenomaan talvisin, kun meri on levottomampi ja aallot aggressiivisemmat. On kuitenkin rauhoittavaa kuunnella aaltoja ja nukahtaa uudelleen, kun on ensin sydän läpättäen herännyt häirikkölinnun esitykseen.
Päiväsaikaan on erilainen äänimaailma. Vilkkaasti liikennöidyltä mukulakiviseltä kadulta kantautuu kova meteli varsinkin ruuhka-aikoina. Yksinkertaiset ikkunat eivät juuri ääniä pidättele, eivätkä seinätkään järin paksut ole. Elämän ääniä kuuluu, mutta kaupungissa kerrostalossa asuessa se kuuluu elämään. Onneksi yli 20 vuoden rupeama toimistotyössä opetti minut sulkemaan korvat siltä mitä ei ole tarpeen kuunnella, joten pystyn keskittymään kirjoittamiseen, vaikka kadulla kulkisi traktorikulkue ja naapurissa porattaisiin lattialaattoja irti. Kuten välillä kuulostaisi tapahtuvan.
Paljon haastavampaa on keskittyä silloin, kun aurinko paistaa. Silloin tekee mieli ulos, kameran kanssa tai ilman, nauttimaan valosta kun sitä runsaalla kädellä tarjotaan. Nyt syksyllä valo on kuulasta kuten Suomessa, ja sitä riittää pari tuntia pidempään. Ruska on parhaimmillaan, ja monien puiden lehdet hehkuvat värejä, mutta vain hetken aikaa, ennen kuin tuuli repii ne irti. Jotkut puut säilyttävät lehtensä läpi talven ja jopa kukkivat. Pakkanen harvoin käy niitä puraisemassa täällä meren tuntumassa, mutta sisämaassa sitäkin tapahtuu. Talvi on täällä kostea, mutta leuto ja lyhyt. Aurinkoisina päivinä valo suorastaan huikaisee, ja siitä lataa itseensä extraenergiaa. Sillä jaksaa hyvin taas muutaman harmaan päivän yli.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Maan halki 8,5 tunnissa

Kävin viime viikolla maan etelärannikolla Albufeirassa. Liikun Portugalissa lähes aina junalla. Se on helppo ja suhteellisen edullinen tapa kulkea, ja sillä pääsee melkein minne vaan. Hiukan hidasta se kyllä on, varsinkin vanhoilla diesel-junilla, mutta näkeepähän maisemat paremmin, kun ne eivät vilistä ohi liian lujaa.

Kun päivän aikana kulkee pohjoisesta etelään, tai päinvastoin, näkee miten maisemat eroavat toisistaan eri puolilla maata. Pohjoisessa on vihreämpää ja metsäisempää, maan keskiosissa tasaista ja kuivaa, ja etelässä taas hiukan kumpuilevampaa, kuten pohjoisessakin. Junarata kulkee kaupunkien halki, kylien ohi, maissipeltojen, oliivipuulehtojen ja korkkitammimetsiköiden läpi. Matkan aikana näin useamman lammaslauman paimenineen, isoja härkiä laitumella, silmänkantamattomiin palanutta metsää, raunioituneita tehdasrakennuksia ja kauniita vanhoja taloja, pieniä kyliä. Kuin toisesta maailmasta.

Joka on käynyt Albufeirassa, on nähnyt Portugalista ehkä yhden prosentin verran. Lomalaiselle se on loistopaikka viihtyisine hotelleineen, uimarantoineen, ravintoloineen ja pubeineen. Siellä on helppo olla ja rentoutua. Ihan hyvä niin. Jos kuitenkin haluaa tutustua itse maahan tai paikalliseen elämään, kannattaa lähteä muualle, vaikkapa Faroon tai Aljezuriin. Tai kokonaan pohjoisemmas tai sisämaahan. Olen nähnyt tästä maasta enemmän kuin moni portugalilainen, enkä vielä ole saanut tarpeekseni. Yksi asia on yhteistä melkein kaikkialla: ihmiset ovat aidon ystävällisiä.

Kävelin Albufeirassa pientä kujaa pitkin ja kysyin tietä kujaa lakaisevalta rouvalta. Hän näki minun näpsivän kuvia ja kysyi, haluanko nousta talon kattotasanteelle, josta on parempi näköala. Halusin toki. Juttelimme siinä tovin. Käytän aina hyväkseni tilaisuutta jutella ihmisten kanssa. Suomalaisesta tuppisuusta on tullut ulkosuomalainen jututtaja. Sosiaalisuus näköjään on tarttuvaa.

Paluumatkalla pohjoiseen pysähdyin yöksi Lissaboniin. Lissabon on vähän kuin Helsinki: kaunis kaupunki, jossa on aina kiva käydä, mutta on hyvä että sieltä pääsee äkkiä pois. Kävin illallisella Restauradores-aukiolla/kadulla, joka oli tupaten täynnä väkeä. Ravintolan tuttu brasiliaistarjoilija ehdotti, että lähtisimme kuuntelemaan live-musiikkia jonnekin kun hän pääsee töistä, mutta lähdin tällä kertaa nukkumatin matkaan. Ravintoloiden sulkeuduttua puolenyön jälkeen Restauradores autioituu, kun väki siirtyy Bairro Alton kaupunginosaan, jossa on vilkas yöelämä. Sen jälkiä siivottiin kaduilta varhain sunnuntaiaamuna, kun kävin siellä kävelyllä.

Sitä helposti unohtaa miten hyväosainen itse on, mutta kun istahtaa katukahvilaan ja kerjäläinen toisensa jälkeen käy pyytämässä lanttia, tuntee syvää syyllisyyttä. Auttaisin heitä kaikkia jos voisin, mutta roponi ei heidän osaansa muuta, auttaa vain saamaan syötävää sinä päivänä. Siinä missä Suomessa yhteiskunta huolehtii heikoimmista, täällä ihmiset ovat solidaarisia. Kerjäläisiä ei katsota karsaasti, vaan apua anelevalle mummolle tai invalidille annetaan lantti. Ostokset tehdään tuttavan liikkeestä, pyykit pesetetään sillä, jolle siitä saatava pienikin tulo on elintärkeä, ja pihatyöt teetetään työttömiksi vaan ei toimettomiksi jääneillä kyläläisillä. Talouskriisi on saattanut monet ahdinkoon, mutta yksin ei ole jäänyt kukaan.

Portugali on pieni mutta sinnikäs maa, jonka asukkaat ovat sitkeitä löytöretkeilijöiden jälkeläisiä. Yhä edelleen ihmisiä lähtee muihin maihin paremman elämän toivossa, mutta moni on myös palannut sanoen, että heidän elämänsä on täällä. Kuten eräs ystäväni sanoo: "Voimme olla köyhiä, mutta meillä sentään on aurinko."

Aurinko paistoi aamulla, ja sain osan matkapyykeistä pestyä ja melkein myös kuivattua. Nyt hieman satelee, mutta vielä tarkenee ilman lämmitystä. Lähipäivät keskityn kirjoittamiseen, mutta sen jälkeen tutkimusmatkani täällä taas jatkuu.





maanantai 22. lokakuuta 2012

Pyykinkuivauksen haasteellisuus

Viime kirjoituksessa hehkuttamaani auringonlaskun hehkua ei ole päättyneellä viikolla pahemmin näkynyt. Vettä on tullut välillä varmaan samaan tahtiin kuin Suomessa, ja varsinkin öisin on melkoisen viileää. Kosteus tekee kylmästä vielä purevampaa. Parina iltana olen antanut periksi ja laittanut sähkölämmittimen päälle. Kaverini täällä ihmettelevät, kun en kestä kylmää, he ajattelevat minun olevan tottunut siihen. Koitan selittää, että meillä pohjoismaalaisilla ei ole latinoiden kuumaa verta lämmikkeenä. Ja että meillä päin taloja lämmitetään.

Sadesäällä on melkein turha pestä pyykkiä. Kyllä se kuivuu, mutta siihen voi mennä monta päivää. Vain hullu tai sellainen, jolla ei kertakaikkiaan ole muuta vaihtoehtoa, kuivaa pyykkiään sisätiloissa. Sateella ilmankosteus on sitä luokkaa, että vaatekaapissa olevat kuivatkin vaatteet tuntuvat nihkeiltä. Siinä missä talvella Suomessa harkitaan ilmankostuttimen hankintaa, täällä ostoslistalla voi olla kosteudenpoistaja, joka on ilmastointilaitteen näköinen koje. Itse turvaudun kosteudenpoistopurkkeihin. Sellaisiin, joita Suomessa käytetään yleensä veneissä tai autotalleissa.

Tärkeää täällä on tuuletus. Jokaisena sateettomana päivänä ovet ja ikkunat auki, jotta ilma vaihtuu. Jos ei sitä tee, voi pian huomata katossa tai seinissä ikäviä harmaita pilkkuja tai lohjennutta maalia. Kun kulkee vanhojen talojen ohi, voi niiden avoimesta ikkunasta tai ovesta havaita happamenäitelän lemahduksen: hometta. Se on täällä yhtä normaali asia kuin lattialämmitys kylpyhuoneessa Suomessa. Ei sitä kaikissa taloissa ole, mutta ei se ole mitenkään poikkeuksellista. Kosteuteen ja sen lieveilmiöihin on totuttu, ja ne hyväksytään silloin kun ei muuta voi.

Asunnossani on pientä luksusta: lavandaria. Se on periaatteessa kuin lasitettu parveke, jossa on pesukone ja tilaa kuivata pyykit. Aamuaurinko lämmittää sen melkein saunaksi. Iltapäivällä nostan pyykkitelineen toiselle parvekkeelle. Aurinkoinen päivä onkin täällä yleinen pyykkipäivä, ja silloin pistetään lakanat liehumaan, kuka minnekin.

Kävin viikolla viemässä käsilaukun suutarille korjattavaksi. Suutari kysyi, mistä päin olen. Kun kerroin olevani Suomesta, hän tiesi heti että napapiiri kulkee Suomessa. Ja mistäkö hän sen tiesi? Hänellä on tuttava, joka asuu ja on töissä napapiirin tuntumassa. Eivät he koskaan ole tosin tavanneet. Ajattelin heti, että kyseessä on nettituttavuus. Ei suinkaan. Tämä muhkeaviiksinen suutari kertoi olevansa radioamatööri. Vielä on heitäkin.

Maanviljelijäystäväni toi tilaltaan chuchuja. Chuchu on vihreänkellertävä ja piikikäs trooppinen hedelmä, joka kasvaa köynnöksissä. Olen nähnyt niitä torilla ja kaupassa, mutta minulla ei ollut mitään tietoa mitä niillä tehdään. Nyt opin, että sitä käytetään kuin perunaa. Teimmekin siitä heti muusia rosamundien kanssa. Tuli hyvää. En olisi mausta arvannut, että se sisältää jotain muutakin kuin tuttua perunaa, trooppisesta hedelmästä puhumattakaan.

Huomenna suuntaan etelään, Albufeiraan, jossa veljeni perheineen on parhaillaan lomailemassa. Käyn kokemassa niin sanotun turistirysän. Siellä pitäisi olla vähän lämpimämpää. Täällä Vilassa alkoi nyt sataa, ja tätä vilukissaa vähän paleltaa. Talvella minulla on tapana, hotelleissa ollessani, laittaa lämmitys täyteen 30 asteeseen ja leikkiä olevani saunassa. Täällä kotona taidan aurinkoisena talvipäivänä pistää pyykkien sijasta tuolin lavandariaan, ja menen sinne lämmittelemään vähän niin kuin naapuritalon kissa, joka paistattelee päivää ikkunalaudalla.

Tai sitten vaan kiltisti lämmitän kotia sen verran mitä on tarpeen, kuten Suomessakin, ja yritän olla menettämättä yöunia sähkölaskua odotellessa.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Vilkaisu Vilaan


Päivät täällä irtiotossa hujahtavat pitkälti arkisten askareiden parissa. Pyykkään ja siivoilen, laitan ruokaa ja syön, väännän romaanikäsikirjoitusta ja järjestän valokuvia, teen käsitöitä, käyn kaupassa ja kävelylenkeillä. Päivää rytmittävät ruoka-ajat: lounas klo 13 ja illallinen klo 20. Elämä on varsin säntillistä, vaikkei päivätyössä käykään. Elämä Suomessa tuntuu jo kovin kaukaiselta asialta. Olen kotiutunut tänne, mutta silti välillä kaupungilla kävellessäni minulle tulee epäuskoinen olo: ”asunko minä oikeasti täällä?”  

Vila do Conden kaupungissa historia ja nykyaika kulkevat tiiviisti rinnakkain.  Jopa niin tiiviisti, että vanhan julkisivun taakse saatetaan rakentaa täysin uusi talo, sillä vanhojen rakennusten julkisivut ovat usein suojelukohteita. Kaupunkikuvaa hallitsee eteläisen sisääntuloväylän kupeessa oleva valtava vaalea rakennus, jossa aikoinaan taisi olla nuorisovankila tai -sairaala. Siitä on suunniteltu tehdä hotelli, mutta rahanpuutteen vuoksi rakennus on edelleen tyhjillään ja näyttää hiukan kolkolta. Olen melko varma siitä, että siellä kummittelee.
Kaupungin itäpuolta halkoo valtava roomalaismallinen vesijohto, aqueduto, joka rakennettiin kuljettamaan vettä Santa Claran luostariin. Olin kerran ottamassa valokuvia siitä, kun eräs vanhempi herra pysähtyi juttelemaan ja kertoi, että vesijohdossa oli aikoinaan 999 holvikaarta, ja suurin osa niistä on edelleen olemassa. Siitäpä innostuin, ja intoa uhkuen kerroin ystävälleni Carlosille, että haluan kävellä vesijohdon päästä päähän ja laskea, että pitääkö luku paikkansa. En tullut ajatelleeksi, että 999 holvikaarta ulottuu aika pitkälle, kuten hän minua valisti. Tuskin siinä edes kulkee tietä lähellä koko matkaa. Suunnitelma kytee kuitenkin, ja ehkä jonain päivänä, pienissä osissa, alan toteuttamaan sitä.
Tulin tänne Vilaan, kuten paikalliset nimen lyhentävät, koska täältä löytyy kaikki tarvittava. On Atlantin ranta, hiljalleen virtaava Ave-joki, kaunis vanha kaupunginosa, uudempia rakennuksia jollaisessa voi itse mukavasti asua, ja metro, jolla pääsee Portoon ja lentokentälle. On ravintoloita, kahviloita, baareja, toripäivä kerran viikossa ja kesällä erilaisia tapahtumia.
Ennen kaikkea täällä on meri. Nyt lokakuussa Atlantin aallot lyövät rantaan laiskahkosti, raukeina kesän helteiden jäljiltä, mutta talvimyrskyillä ne näyttävät kyntensä ja koko voimansa. Kun valtava vesimassa läjähtää rantaan, on siinä jotain yhtä hyytävää kuin vihaisen koiran murinassa. Ei tee mieli mennä lähelle. Sitä on ihan hyvä katsella rannalta.
Parasta, ja ilmaista huvia on seurata miten aurinko painuu hehkuvana horisonttiin. Se ensin ikään kuin kastelee varovasti varpaitaan Atlanttiin, ennen kuin sukeltaa siihen kokonaan. Joka ilta auringonlasku on erilainen. Aurinko voi olla soikea, pyöreä kuin pallo tai neliskulmainen sokeritoppa, se voi haljeta kahtia tai suorastaan sulaa taivaanrantaan.  Aina se hiljentää ja pysäyttää minut. Ehkä ajan mittaan turrun siihen, mutta toivottavasti en.
Yleisen käsityksen mukaan ihmiset täällä pohjoisessa ovat pidättyväisempiä ja vanhoillisempia kuin Lissabonin seudulla ja etelässä. En allekirjoita tätä lainkaan. Ei ole ollenkaan tavatonta, että joku alkaa kadulla tai kaupassa juttelemaan. Vanhemmat ihmiset tervehtivät tullessaan hiljaisella kadulla vastaan. Viime lauantainakin, kävellessäni keskustaan illalliselle, eräs vanhempi rouva alkoi puhelemaan, että on niin ihanan lämmin ilta. Vaihdoimme siinä muutaman sanan, ja lopuksi hän sanoi ”Até amanhã, se o Deus quiser”, ”Huomiseen, jos Luoja suo”.
Tänä aamuna toimitettiin tilaamani ruokapöydän tuolit. Huonekaluliikkeen työntekijä kokoili niitä verkkaiseen tahtiin varmaan tunnin verran, ja juttelimme siinä niitä näitä. Lähtiessään hän hyvästeli minut poskisuudelmin, kuten tuttujen ja ystävien kesken tehdään. Täälläkö siis ollaan muka pidättyväisiä?
Siinä missä etelässä ja Keski-Portugalissa rakennukset ovat pääosin valkoiseksi maalattuja, täällä pohjoisessa värit on päästetty valloilleen. Mitään sääntöjä ei ole. Vierivieressä voi olla vaaleanpunainen, sininen ja kirkkaankeltainen talo. Kun kirjavuutta on tarpeeksi, se sulautuu lopulta silmää ilahduttavaksi kokonaisuudeksi. Kuljeskelenkin täällä kamerani kanssa kuin Liisa Ihmemaassa, kartutan kuvakokoelmia joille jonain päivänä toivottavasti löytyy käyttöä. Visuaalisesti, ainakin minun silmissäni, nämä kaupungit ovat pohjaton aarrearkku. Näen kaiken tietysti eri silmin kuin sellainen, joka on ikänsä täällä asunut ja kaikkeen tottunut. Ehkä juuri siksi pitääkin joskus lähteä pois juuriltaan jonnekin, missä voi tarkastella kaikkea eri näkökulmasta ja kokea sen lapsenomaisen ilon löytäessään jotain sellaista, mitä ei tiennyt olevan edes olemassa.