sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Myrskyä uutisissa


TV-uutisissa näytettiin kuvia Trás-os-Montesin alueelta Boticasin kaupungista, jossa kävin parisen viikkoa sitten. Siellä oli maa valkoisena lumesta, ja maisema näytti kovin suomalaiselta. Koulut oli pistetty kiinni, ja kunta toimitti lämmintä ruokaa ikäihmisten koteihin. Myös Serra da Estrelan vuoristossa satoi lunta, ja 1000 metrin korkeudessa sijaitsevassa Guardan kaupungissa tuskailtiin teiden aurausten kanssa. Kuulostaa jotenkin tutulta.

Reilu viikko sitten Portugalin yli pyyhkäisi kova myrsky, jonka aikana tuuli pahimmoillaan puhalsi 130 kilometriä tunnissa. Se katkoi puita ja sähkölinjoja, repi kasvihuoneiden muovipäällysteitä ja lennätti punasavisia kattotiiliä kaduille. Myrskyn jälkeen oli 100 000 asukasta ilman sähköä, ja viikkoa myöhemmin oli edelleen satoja talouksia ilman valoa, luz, kuten täällä sähköä kutsutaan.  

Lauantai-iltapäivästä oli rantapromenadilla hyvin autiota. Siellä näytti olevan vain yksi hullu suomalaisnainen valokuvaamassa tyrskyjä, ja yksi yhtä hullu pyöräilijä ottamassa tanakasta myötätuulesta hyvän vauhdin vanhalle fillarilleen. Tuuli lennätti hiekkaa kadulle, metrien päähän muureilla suojatusta rannasta, ja karkea hiekka pisteli kasvoihin neulojen lailla.

Myrskyn vielä myllätessä näin kaupungintalon edustalla olevalla aukiolla tuulen repineen isosta havupuusta vahvoja oksia, jotka rojottivat maassa. Parin tunnin kuluttua kävelin samasta paikasta ohi uudestaan, tarkoituksena ottaa pari kuvaa. Oksat oli jo siivottu pois. Pari päivää myöhemmin, uuden myrskyn jälkeen, oli palokunta tikasauton kanssa katsastamassa puun kuntoa ja karsimassa oksia. Aukio lakaistiin, ja nyt on paikat siistinä.

Portugalilaiset sanovat olevansa tehottomia. Ei se aina pidä paikkaansa.

Kun tänne tultuani tilasin nettiyhteyden, toimitusajaksi kerrottiin viikko. Kolme päivää tilauksesta, lauantaiaamuna, asentaja kuitenkin soitti ja kysyi olenko kotona. Hän voisi tulla 15 minuutin kuluttua. Asennukseen meni sitten toinen vartti, ja ihmettelin kuinka he tekevät töitä lauantaisin. Asentaja sanoi, että he tekevät töitä tarvittaessa myös sunnuntaisin. Jos ei tee, on kymmenen muuta, jotka ovat siihen valmiita.

Suomen uutiset luen netistä, mutta paikalliset uutiset katson tv:stä. Portugalissa on neljä kansallista tv-asemaa, joista kolme näyttää uutisia illallisaikaan, klo 20 alkaen. Uutislähetys kestää tunnin verran mainoskatkoineen ja reportaaseineen. Viime päivien myrskyillä oli se positiivinen vaikutus, että kerrankin uutisissa oli pääaiheena jotain muuta kuin talouskriisiä ja politiikkaa. Talouskriisistä puhutaan niin paljon, että siihen alkaa turtua. Silti se on ikävä tosiasia, jonka kanssa kamppaillaan päivä toisensa jälkeen. Poliitikot eivät ole kovinkaan suuressa suosiossa, ei vaikka heidät on vaaleilla valittu. Jotkut sanovat, että on yhdentekevää ketä äänestää, kun poliitikot kuitenkin ajavat vain omaa etuaan. Sekin kuulostaa jotenkin tutulta.  

Uutislähetyksiä on hyvä kuitenkin seurata, myös kielen oppimisen kannalta. Uutisankkurit puhuvat selvästi, tosin Lissabonin alueen aksentilla. Pääkohdat näytetään myös tekstityksenä, joten yleensä tiedän mistä puhutaan. Parasta on kuitenkin silloin, kun ystäväni Carlos illastaa kanssani. Hän tulkkaa minulle uutisia silloin kun tipahdan kärryiltä, kertoo asioiden taustoista ja selittää vieraita sanoja. Yhdistetty kieli- ja yhteiskuntaopin tunti. Tiedonjanoni lisääntyy sitä enemmän mitä enemmän tietoa ammennan.  

Siinä missä Suomessa uutisten sääosuuteen on satsattu, niin täällä se on läpihuutojuttu. Näytetään vähän karttakuvia ja selostetaan mitä tuleman pitää. Koko hoito on minuutissa ohi. Sää ei ole mikään niin iso asia. Sitä joko sataa tai paistaa tai sekä että. Vasta kunnon talvimyrskyllä on enemmän painoarvoa uutislähetyksessä – tai onnettomuudella, kuten tänään sunnuntaina valitettavasti kävi, linja-auton syöksyttyä ulos tieltä.     

Kohta on aika julkaista tämä kirjoitus ja pistää kone kiinni, sillä on illallis- ja uutisaika. Monet uutislähetykset olen jo nähnyt, mutta en vieläkään ole tottunut siihen, kun lähetyksen lopuksi eräs uutisankkuri toivottaa hyvää illanjatkoa – hitaan silmäniskun kera. 



maanantai 14. tammikuuta 2013

Kaukana vuorten takana


Viikko sitten päätimme ystäväni Carlosin kanssa tehdä retken jonnekin sisämaahan. Auringonpaiste lupaili kaunista sunnuntaita. Päästyämme kotoani noin 100 metrin päähän hän kysyi, minne menisimme. Sanoin, että sinne minne nenä näyttää. No, tutkimme hetken karttaa ja valitsimme kohteeksi Trás-os-Montesin (”vuorten takana”) alueella pienen kylän, jonka ainoa ravintola on kuuluisa Cozido á Portuguesastaan. Tähän perinneruokaan laitetaan vähän kaikkea: vihanneksia, papuja, naudan ja sian lihaa, korvia, sorkkia, chouriçoa. Haudutetaan hyvin ja syödään hyvällä halulla.

Määränpäämme oli kaukana sisämaassa, kauniin vuoristotien päässä. Minulla ei oikeastaan sanat riitä kuvaamaan niitä maisemia eikä sitä, miltä minusta tuntui kun ajoimme pitkin laaksojen rinteitä kiemurtelevaa tietä, ja katselin karuja vuoria, tekoaltaiden peilityyntä vettä, lammaslaumoja, naavaisia metsiä ja laitumia, joiden ruoho oli niin vihreää, että silmiä melkein vihloi. Olin pakahtua. Aamupäivällä laaksoista nousi usva, jota tammikuun talvinen aurinko hiljalleen haihdutti taivaan tuuliin. Päästyämme noin tuhannen metrin korkeuteen olin ihan hiljaa. Olen kotoisin Porvoosta, jonka korkein mäennyppylä taitaa olla viitisenkymmentä metriä korkea, pelkkä pahainen pahkura. Kilometrin korkeudessa tunsin olevani maailman katolla. Kokemus oli jotenkin eteerinen.  

Olisin halunnut pysähtyä kuvaamaan sadan metrin välein, mutta päivänvalon aika ei antanut myöten. Saavuimme ravintolallekin myöhässä, ja se oli jo täynnä asiakkaita. Jostain kauempaa oli saapunut pari linja-autollista väkeä varta vasten lounastamaan tässä ravintolassa. Kylässä on omia asukkaita parisenkymmentä, ja he kaikki taisivat olla kylänraitilla silloin lounasajan loppuvaiheilla. Samoin jonkun lampaat, joita siirrettiin laitumelta toiselle, tai lypsypaikalle. Lampailla on muuten ”etuajo-oikeus”.

Monella tien varressa kulkeneella miehellä näytti olevan pitkävartinen kuokka olallaan. Ihmettelin, että sunnuntainako sitä käydään kuokkimassa peltoa. Ei sentään. Kuokka on itsepuolustukseksi siltä varalta, jos joku vastaantuleva pässi tai sonni käy liian uteliaaksi. Enpä olisi ihan heti tuota itse hoksannut.

Elämä Trás-os-Montesissa sujuu pitkälti samaan tapaan kuin ennen neilikkavallankumousta. Harva asia on muuttunut, ja ihmiset elävät edelleen pitkälti maataloudesta. Toki matkapuhelimet ja Internet ovat löytäneet tiensä myös pieniin kyliin, mutta asukkaat näissä vähenevät, kun nuoret muuttavat työn perässä kaupunkiin. Maaseutu autioituu, ihan kuten Suomessakin.  

Löysimme lounaspaikan Boticasin kaupungista, ja paluumatkalla kävimme vielä toisessa kylässä, jossa tienvarteen laitetun kyltin mukaan oli roomalainen silta. Emme kuitenkaan löytäneet sitä, kylän pääväylä kävi liian kapeaksi autolle, ja päivänvalo alkoi loppua. Vuoristoteillä ei ole mukava ajaa pimeässä, ja tien pinta saattaa jäätyä. Yhden jäätyneen kohdan näimmekin – varjossa oleva silta, jonka alta kuului veden solinaa. Pakko oli käydä liukastelemassa heikolla jäällä, niillä sympaattisen suutarin korjaamilla saappailla. 

Olen matkustanut Portugalia ristiin rastiin, Madeiraa ja Azoreita myöten, ja olen nähnyt täällä jo paljon. Valokuvia on kertynyt toistakymmentätuhatta, matkapäiviä ja ajettuja tai käveltyjä kilometrejä enemmän kuin pystyn laskemaan. Silti tämän sunnuntairetken jälkeen minusta tuntui, että olen nähnyt vasta pienen osan tästä maasta. Maisemien, kaupunkien ja maan eri osien moninaisuus ja niihin kätkeytyvät pienet, kauniit yllätykset ovat jotain lähes läkähdyttävää. Joka on käynyt Algarvessa tai Lissabonissa, ei ole nähnyt vielä mitään. Parhaat palat ovat täällä pohjoisessa ja Keski-Portugalissa, kaukana turistirannoista. 

Tein vakaan päätöksen palata sisämaahan, ajan kanssa, vaikka se todennäköisesti tarkoittaa sitä, että minun pitää hankkia elämäni ensimmäinen auto ja alkaa myös ajamaan sitä.  Niin kärsivällistä kuskia ei löydy, joka jaksaisi pysähtyä kuvaustauolle joka kerta kun haluaisin. Olen pahempi kuin japanilaiset turistit. Siltikin tiedän, ettei kameralla pysty vangitsemaan niitä näkymiä mitä vuoristossa tulee vastaan – kolmiuloitteista avaraa maisemaa, syvyyseroja, ruohon tuoksua, kirkon- ja lehmänkellojen kalkatusta, lampaan määkäisyä, vesiputousten solinaa, auringon paistetta, tuulen raikkautta. Se kaikki on koettava omin aistein. 

Niin, pitää varmaan hankkia myös sellainen pitkävartinen kuokka, jolla pitää loitolla mahdolliset samalle polulle sattuvat sarvipäät. 

tiistai 8. tammikuuta 2013

Lasit huurussa


Blogin päivitys on viivästynyt teknisistä syistä. Vanhalla koneella ei saanut enää lisättyä kuvia, ja uuden sain liitettyä nettiin vasta hienoisen hiustenrepimisen jälkeen. En vaan osannut tehdä kytkentää. Nyt se toimii, eikä millään tarvinnut heittää vesilintua, ei edes modeemilla. Kunhan vielä muistaisi skypen salasanan..

Seikkailuni suutarien kanssa jatkuvat. Vein liitoksistaan repsottavat nilkkurit liimattaviksi, nyt eri suutarille kuin sille radioamatöörille, joka tuntee jonkun napapiiriltä Suomesta. Kävin kahvilla, ja tovin kuluttua menin hakemaan popojani. Ne oli hienosti liimattu ja mies kertoi, että kyllä niillä taas jonkin aikaa kävelee, ja voin sen jälkeen ostaa uudet. Eikä hän suostunut ottamaan maksua "minuutin työstä". Mahdoinko näyttää rahattomalta, en tiedä, mutta en alkanut väittämään vastaan siinä muiden asiakkaiden edessä. Suomalaisena minun on vaikea käsittää sitä, että joku tekee tai antaa jotain ilmaiseksi, kuten lähilihakauppias, joka kerran sujautti chouriço-makkaran ostoksieni joukkoon. Uskollisesti olenkin palannut samaan lihakauppaan kerta toisensa jälkeen, ja varmasti palaan samalle suutarille. Omalla tavallaan siis nerokasta ja tehokasta asiakassuhteiden hoitoa?

Jouluna nautin valkoisten hankien sijasta vallattomana vellovasta Atlantista. Keräsimme rannalla simpukankuoria tuikkukynttilöiden seuraksi, ja oli niin lämmintä, että kahvilan terassilla piti ottaa takki pois. Aattona teimme perinteisen portugalilaisen jouluaterian: keitettyä turskaa, keitettyjä perunoita, keitettyjä nauriin varsia ja keitettyä kaalintapaista vihannesta. Keittiöni varustus on lähinnä tasoa ”eräleiri”, joten keittojärjestystä piti neuvotella tovin. Lopulta ruuat saatiin pöytään, ja tilanne rauhoittui oleellisesti. Jos jään tänne asumaan pidemmäksi aikaa, ehkä keitetystä turskasta tykötarpeineen muodostuu minulle uusi jouluperinne. Ehkä myös joulupäivän roupa velhasta (”vanha vaate”), johon muhennetaan aatosta yli jäänyt kala ja vihannekset.

Vuodenvaihdetta hehkutettiin kaduilla, kaupoissa ja tv:ssä pari päivää ennen h-hetkeä. Silloin on kai tapana juhlia hienosti, joko kotibileissä tai ravintoloissa tai sekä että. Koko päivän kuitenkin satoi, vettä suorastaan ryöppysi taivaalta, sananmukaisesti kuin saavista kaataen. Kävin parissa lähikaupassa, kävelin ulkona ehkä yhteensä 80 metriä, ja palasin kotiin uitettuna koirana. Illalla sää poutaantui, ja kuukin näyttäytyi pilvien raosta. Kävimme ennen puoltayötä kävelyllä kaupungilla, odottaen kohtaavamme juhlivia ihmisiä, mutta vastaan tuli vain pari satunnaista koiranulkoiluttajaa ja pari Atlantissa varpaitaan kastellutta miestä, todennäköisesti turisteja. Vila do Conde muistutti lähinnä aavekaupunkia.

Puolenyön aikoihin alkoi kuitenkin tapahtua. Alkoi samanlainen pauke, jota Suomen ajoilta ehdin jo masokistisesti kaivata, tai oikeastaan pahempi. Menin parvekkeelle katsomaan mistä on kyse, ja näin väkeä naapuriparvekkeella kolistelemassa kattilankansia yhteen, hullun lailla. Karkottivatko sillä mökällä pahoja henkiä tai paholaisia tiehensä, en tiedä, mutta ainakin aamuöisin pihapuussa äänekkäitä aarioita vetelevä häirikkölintu otti kiljuen siivet alleen ja lensi tiehensä. Näytin naapureille peukkua. Muillekin parvekkeille ilmaantui väkeä kuohuviinilasit käsissään, ja taivaalle alkoi jostain lennellä ilotulitusraketteja. Aavekaupunki heräsi eloon keskiyöllä, ihmiset lähtivät kaupungille, baareihin ja yökerhoihin, joista ainakin jotkut olivat auki (netistä luin) aamuseitsemään.

Vuoden ensimmäinen päivä valkeni selkeänä, ja edellispäiväisen sateen kosteus höyrysi ilmassa auringon lämmittäessä läpimärkää maata. Oli kuin olisi kasvihuoneessa ollut. Rannalla oli kuulemma väkeä uimassa, kuten vuoden ensimmäisen päivän perinteeseen kuuluu. Tutkin kymmenen päivän säätiedotusta, ja seuraavan kerran sadetta oli luvassa reilun viikon kuluttua. I-ha-naa. Tiedän, että käännän veistä kaukana Pohjolassa asuvien kylmänkohmeisissa haavoissa. Otan osaa viluunne. Kyllä täälläkin on välillä kylmä, tosin jokin ihme on tapahtunut, kun en enää niin kärsi siitä. Ehkä kylmä pohjoismainen vereni alkaa hiljalleen korvautua kuumalla latinoverellä. En ole pariin viikkoon tarvinnut edes kuumavesipulloja lämmittämään sänkyä. Niiden sijasta kietoudun äitini lähettämään ihanaan fleece-huopaan, ja niin on sänky HetiLämmin. Kiitos, äiti!

Alan kai tottua siihen, että vetää ovista ja ikkunoista, että seinät hohkaavat kylmää, pyjama tuntuu nihkeältä illalla ja kylpyhuone on suorastaan piristävän raikas aamulla, ja on niin kosteaa, että vesi valuu ikkunoissa noroina, sisäpuolella. Kuivina päivinä avaan ovet ja ikkunat selälleen ja annan tuulen puhaltaa kosteuden pois, eikä minua palella yhtään. Eräänäkin päivänä, tehdessäni chuchu-kaalikeittoa parvekkeen ovet levällään, minulle tuli jopa niin kuuma, että piti ottaa villatakki pois. Olen ihan ihmeissäni. Ja hiukan huolissani. Tarkoittaakohan tämä sitä, että kesähelteillä minä, vannoutunut vilukissa, joudun hakeutumaan kadun varjoisalle puolelle?

Seuraavalla kerralla kerron matkasta vuorten taakse toiseen maailmaan, jossa aika tuntuu pysähtyneen.