maanantai 17. joulukuuta 2012

Joulupöydän kunkku

On vaikea sisäistää joulun lähestymistä, kun aurinko paistaa ja luonto elää melkein kuin Suomessa kesäaikaan. No, tosin viime päivinä vettä on tullut kuin tuutista, ja aamusta iltaan on ollut harmaata, aivan harmaata. Ilma on sakeana kosteudesta. Olen kuivaillut samoja pyykkejä jo toista viikkoa, ja vielä ne ovat nihkeitä. Mietinkin jo, suostuisikohan lähipesula pistämään ne kuivausrumpuunsa pyörimään. Tätä lystiä kestää helmikuulle, sitten alkaa pitäisi alkaa helpottamaan.

Sadepäivät ovat kuitenkin olleet hyviä kirjoittamiseen. Sain vihdoin ja viimein puserrettua romaanikäsikirjoituksen valmiiksi. Viime hetkellä, sillä se alkoi jo pyrkiä korvista ulos. Nyt se on kuitenkin sillä mallilla, että voin edetä seuraavaan vaiheeseen. Ja aloittaa uudet kirjoitushommat, heti kun olen vähän vetäissyt henkeä ja tuulettanut pääkoppaa meren rannalla. Atlantilta puhaltava tuuli on siinä tehokas.
Joulu on siis tulossa tännekin, ilman lunta mutta valojen ja äänien saattelemana. Kaupungin isät ovat järjestäneet pääkadulle värikkään jouluvalaistuksen ja joululauluja keventämään askelta asukkaiden kulkiessa kaupasta kauppaan. Kauppojen näyteikkunoihin on ilmestynyt joulukoristeita ja -valoja ja ovien pieliin pumpattuja pukkeja. Asukkaat ovat ripustaneet parvekkeilleen Jeesus-lapsen kuvalla varustettuja liinoja ja tikapuita pitkin kiipeäviä joulupukkeja. Televisio tulvii parfyymimainoksia niin miehille kuin naisille. Yhden mainoskatkon aikana voi tulla lähemmäs kymmenkunta hajuvesimainosta, valitse vain mieleisesi. Toki mainoskatkotkin ovat niin pitkiä, että niiden aikana ehtii käydä jääkaappia kauempana. Vaikkapa lähikaupassa ostamassa konvehtirasian, johon suklaamainos herätteli himon.
 Myös turskaa mainostetaan väsymättä, sillä Portugalissa se on perinteinen jouluaaton ruoka. Portugalilaiset rakastavat turskaa, vaikkei sitä näillä vesillä pyydetäkään, vaan se tuodaan Norjasta. Rakkaan evään valmistamiseen on tuhat ja yksi tapaa. Yksi suosituimmista versioista on Bacalhau com natas, joka muistuttaa lähinnä lohikiusausta.
Jouluna turska syödään kuitenkin keitettynä (ainakin minä olen saanut sellaiset ohjeet), ja sen kera syödään keitettyjä perunoita ja tiettyjä keitettyjä vihanneksia, grelos, joiden suomalaista vastinetta ei löydy sanakirjasta ja tuskin löytyy Suomestakaan. Luulen, että ne ovat nauriin varsia. Jouluaaton ateria on siis varsin yksinkertainen ja helppo valmistaa. Jälkiruuaksi nautitaan, kuulemma, runsain määrin erilaisia kakkuja ja kuivattuja hedelmiä, jotka hyvällä omallatunnolla saa ostaa valmiina kaupasta. Ei joulustressiä ruokien kanssa ainakaan. Lahjojen kanssa sitä voi olla senkin edestä, näinä talouskriisin aikoina.
Ennen vanhaan turska oli koko kansan ruokaa, sillä se oli halpaa ja hyvää. Nykyään kaukaa idästä tuodut pakastekalat lyövät kuivatun ja suolatun turskan hinnassa, mutta tuskin ekologisuudessa, monipuolisuudessa ja maussa. Edelleenkin kuivattua turskaa myydään toreilla ja markettien kalatiskeillä, joita kohti voi suunnistaa parhaiten hajun perusteella. Tuore kala tuoksuu hyvälle, kuivattu turska ei niinkään. Silti juuri sitä omaa kalapalaa etsitään hartaudella voimakkaalta tuoksuvien kalafileiden pinoista. Niitä vertaillaan, tutkitaan, kysytään myyjän mielipidettä, ja lopulta valitaan se, joka tuntuu juuri omalta. Sitten se laitetaan hellyydellä ostoskärryyn.
Kuivatun turskan liotus vaatii taitoa ja tuuria. Kalapalat pitää uittaa kylmässä vedessä, mieluiten jääpalojen kera, ja vettä pitää vaihtaa ainakin pari kertaa päivässä. Jos kalaa liottaa liian vähän aikaa, se jää niin suolaiseksi, ettei sitä pysty syömään. Jos liian kauan, sen maku kärsii, eikä sitäkään mielellään syö.
Nykyään turskaa saa myös pakastettuna, sulatuksen jälkeen valmiina kypsennettäväksi. Se on helppoa. Yksi perusvalmistustavoista on laittaa uunipannulle reippaasti oliiviöljyä, valkosipulia ja sipuliviipaleita. Kalapalat sekaan ja koko hoito uuniin. Välillä valellaan oliiviöljyllä, ja jossain vaiheessa sekaan lisätään pieniä perunoita. Täällä saa Rosamundaa ison peukalon kokoisina palleroina. Ne ovat herkullisia. Ruoka on valmista, kun se alkaa saada vähän väriä.

Turska on portugalilaisille sitä mitä kinkku on suomalaisille, tai enemmän. Se ei ole pelkästään joulupöydän kunkku, vaan rakas kumppani arjessa ja juhlassa, niin myötä- kuin vastamäessä. Se ei hylkää eikä sitä hylätä, vaan se kulkee portugalilaisen mukana läpi koko elämän, tuhannella ja yhdellä tavalla.

Jouluvalmisteluni ovat tänä vuonna varsin vähäiset. Punaista väriä ja hopeaa on jo vakiosisustuksessa, joten koristelupuoli on kunnossa. Kuusta voin ihailla asuintalon sisääntulokerroksessa, kotiini sellaista ei mahdu. Vielä neulon viimeisiä lahjoja yötä myöten sormet mutkalla, ja parit paketit lähetin tänään Suomeen. Saan jouluksi vieraan Suomesta, ja suunnitelmissa on suomalais-portugalilainen jouluateria.  Tarkempi koostumus on vielä hahmottumassa, mutta stressiä en aio tänäkään vuonna ottaa.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Portviiniä ja vieraita Euroopan toiselta laidalta


Ensimmäinen vieras Suomesta on vihdoin käynyt täällä. Viime päivinä olen siis ”tappanut ikävää”. Kun portugaliksi sanotaan matar saudades, tarkoitetaan sillä ikävän, kaipuun karkotusta, ”tappamista”. Suomeksi sille ei taida olla tarkkaa vastinetta, mutta käytännössä olen saanut puhua höpöttää suomea aamusta iltaan ja syödä ruisleipää ja salmiakkia niin, että massuni alkaa jo anella armoa. Vieraani toi Suomesta viiden kilon edestä edellä mainittuja herkkuja ja habanero-chiliä, johon olen jotensakin koukussa. En ole löytänyt habaneroa Portugalista. Nyt sain sitä kilon verran. Se riittää noin viideksi vuodeksi. Ei minulla ole siis mitään kiirettä takaisin Suomeen. Näillä eväillä ikävä, saudades, pysyy loitolla hyvän aikaa.

Joulukuu Pohjois-Portugalissa on vähän eri asia kuin joulukuu Suomessa. Lunta täällä meren tuntumassa ei tietenkään ole, eikä minulla todellakaan ole sitä ikävä. Jos olisi, olisin pysynyt Suomessa. Täällä kukat kukkii ja nurmi viheriöi, mutta aamulla aamiaista syödessä hengitys höyryää sisällä kotona. Se lähinnä huvitti meitä. Vieraallani huulet sinersivät, minulla kädet kohmettuivat kyynärpäitä myöten. Heti kun lähdimme ulos ja liikkeelle, koleus helpotti ja veri virtasi taas suonissa. Myöhemmin sisälle päästyämme, oli se sitten kotiin, kauppaan tai ravintolaan, alkoi molemmilla posket punoittaa kuin olisimme olleet koko päivän paremmassakin pakkassäässä.
Enemmän kuin mielelläni esittelin vieraalleni Vila do Condea ja sen nähtävyyksiä: vanhaa kaupunkia, jokea, aquedutia, luostaria, kirkkoja ja kappeleita. Nähtävää jäi jemmaan vielä seuraavallekin vierailulle. Kävelimme jalat puhki, ihailimme auringonlaskua ja Atlantin tyrskyjä, kiertelimme kaupoissa ostoksilla ja kävimme pitsinnypläysmuseossa ja markkinoilla.  Ihmiset välillä katselivat ihmeissään, että mitä ihme kieltä me oikein puhua papatimme. Suomen kieli on outo, ja varmasti myös kuulostaa oudolta silloin, kun sitä ei itse puhu.  
Kävimme luonnollisesti myös Portossa, joka on vain alle tunnin metromatkan päässä Vila do Condesta. Kiipesimme Torre dos Clérigosin tornin 240 porrasta, kävimme katsomassa São Benton rautatieaseman kaakelimaalauksia ja vierailimme Sandemanin portviinikellareissa. Lounastimme joen rannalla Ribeirassa, ulkona ravintolan terassilla, joulukuussa. Toki tuuli siinä vilvoitteli sen mitä aurinko ensin lämmitteli, mutta emme suinkaan olleet ainoat pihalla olevat asiakkaat (=turistit).
Portolaisilla on kaksi kuuluisaa perinneruokaa. Tripas on käytännössä sisälmyksiä. Friteerattuna ne ovat ihan hyviä ja monen lempiruokaa. Tästä tuleekin portolaisten nimitys tripeiro. Toinen suosittu ruoka on francesinha, joka on aikamoinen energiapommi. Annoksen ainoa vihannes on ranskalaiset perunat, jotka ympäröivät makkaralla, pihvillä, kinkulla, paistetulla kananmunalla, juustolla, ja olut-tomaattikastikkeella kuorrutettuja voileipiä. Nälkä lähtee, eikä palaa vähään aikaan. 
Kaupungin kuuluisaksi tehnyt portviini on oikeastaan peräisin Douro-joen toiselta puolelta, Vila Nova de Gaian kaupungista, missä lukuisat portviinikellarit sijaitsevat. Portolaiset, tripeirot, sanovat, että parasta Gaiassa on kaunis näköala Portoon. Sieltä näkeekin Ribeiran alueen, joka kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Portossa pitäisi kaikkien matkustavaisten käydä edes kerran eläissään. Kaupunki kiehtoo aivan omalla tavallaan. Se on kuin ikääntynyt kaunotar, joka päällisin puolin voi olla rypistynyt ja rapistunut, mutta menneiden aikojen kauneus on edelleen ylväänä tallella, kun sen vain osaa nähdä. Minun silmissäni talojen haalistunut, lohkeileva maali on kiinnostavampaa kuin viimeisen päälle paklatut seinät. Rapistuneissa rakennuksissa näkyy niiden pitkä elämä, menneet vauraat vuodet ja niitä seuranneet laihemmat ajat. On surullista, miten ympäri maata on kauniita, vanhoja rakennuksia ja pieniä palatseja, jotka rahan puutteessa ovat päässeet raunioitumaan. Vähitellen karhunvatukka ja päivänsini valtaavat hylättyjä taloja, peittäen ne vehreällä kasvustollaan, yrittäen kaunistaa sen mitä ajan hammas on säälimättä kalunnut.
Portossa taloja pikkuhiljaa kuitenkin restauroidaan. Sisus saatetaan rakentaa kokonaan uusiksi, ja julkisivu saa uuden, eheän maalipinnan, halkeamat paikataan ja vinot seinät suoristetaan. Näin toki pitääkin tehdä, mutta suosittelen käymään Portossa ennen kuin sen historiallinen keskusta on ehostettu uudenveroiseksi. Jotain sen viehätyksestä saattaa hävitä. Kauneus on katoavaista.
Aina kun mahdollista, menen Portossa käydessäni joen rannalle, Ribeiraan. Istahdan penkille ja seuraan ihmisvilinää, turisteja ja paikallisia asukkaita päiväkävelyllä rantatörmällä sulassa sovussa. Katselen kuuluisaa sinistä siltaa, joka lienee kaupungin tunnetuin maamerkki, joella putkuttavia paatteja ja värikkäitä rakennuksia, joissa ihmiset yhä asuvat ja ripustavat pyykkinsä ulos kuivumaan. Olen jo valokuvannut siellä kaiken mahdollisen, joten nykyään voin ottaa rennosti ja nauttia leppoisasta tunnelmasta, auringonpaisteesta, virtaavasta vedestä ja ennen kaikkea siitä, että saan olla siellä. Se on yksi elämän pienistä iloista. Tai oikeastaan aika suuri sellainen.