keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Halikaa toisianne

Kuten aiempina vuosina, myös tänä vuonna joulun lähestymisen huomaa alati tihenevistä hajuvesimainoksista televisiossa. Ne alkoivat hiipiä hiljalleen töllöön jo lokakuun lopussa, marraskuussa lisättiin vähän vettä kiukaalle ja joulukuussa pistettiin täysi höyry päälle. Juuri muuta ei näytä sekaan mahtuvan. Katselen telkkaa juuri sen verran, että tämän tiedän.

Hajuvesimainoksissa on yksi yhteinen ja äärettömän ärsyttävä piirre: niillä ei ole mitään tekemistä keskivertokansalaisen tosielämän kanssa. Naisilla on yllään liuhuvia juhlaleninkejä, miehillä smokkeja tai paremmassa tapauksessa pelkät bokserit, hiukset ovat lentävät ja kiiltävät ja parransänget juuri sopivan seksikkäät ja rintakarvat loistavat poissaolollaan. Naiset ovat pitkäsäärisiä ja kauriinsilmäisiä kaunottaria, miehet joko kiiltokuvankauniita tai muskelikkaita sankareita ja kaikki ajelevat avoautoilla. En osaa kuvitella yhtään sellaista ihmistä istumassa kotisohvallani, kummallakaan niistä. Kaikkein, kaikkein karmein mainoskaksikko on se, jossa naisten versiossa silmät peittävää naamiota käyttävä hulmuhiuksinen nainen ja miesten versiossa puvun päälleen pukenut jamesdean ovat salaisia agentteja. En muista hajuveden nimeä, vaikka samat mainokset ovat pyörineet jo useamman vuoden joulun/äitienpäivän/isänpäivän/ystävänpäivän alla. Alkava dementia?

Mainosihmisten viesti tavalliselle tallaajalle tuntuu olevan seuraava: Ruiki tätä yllesi pullotolkulla, ja sinusta tulee kaunis/komea/pitkätukkainen/ylipäätänsä tukallinen/laiha/lihaksikas/rikas/kuuluisa/seksikäs/voittamaton/supersankari/jne.

Kuulostaako kateellisen natinalta? No se on. Kun kohtalona on se, että hajuvedestä ei saa mitään muuta kuin kovan päänsäryn, joutuu turvautumaan kempparista ostettuun kevyeen body sprayhin (kauden tuoksuna kirsikka), eikä edellä mainittua muodonmuutosta voi tapahtua edes mielikuvatasolla. Punaisen silkkileningin sijaan päälle sujahtaa harmaa villamekko, jonka helmat eivät liehu vaan ovat lievästi vanuneet; ohut- ja korkeakorkoisten avokkaiden sijaan jalat pujahtavat Nokian hiukan haalistuneisiin mustiin Kontioihin, joista toisen korko litisee ja toisessa on pieni reikä (huomasin kun kävelin kuralätäkköön ihan vain huvitellakseni). Hiukset kyllä lentävät, ihan minne sattuu tosin. Useimmiten omille silmille. Syliinkään ei pyri muskelikkaita uroksia (paitsi Carlos joskus, töidensä puolestahan hänellä on lihaksia ihan kiitettävästi) vaan kaksi innosta uikuttavaa narttukoiraa, joiden henki haisee joko a) iltapalaksi saaduista kanansisälmyksistä; tai b) oman pyllyn putsaamisesta nuolemalla, ne kun eivät osaa käyttää vessapaperia eivätkä bideetä; tai c) tuoreen ruohon syömisestä, oksentamisesta ja sitten sen limaisen oksennuksen syömisestä. Varsinkin Batatinha on innokas tyrkyttämään kielipusuja, aamuisin vedänkin pari kierrosta keittiönpöydän ympäri yönaikaisen eron jälkeistä hellyydenkipeyttä poteva koira kintereilläni, kunnes se havaitsee lattialla jotain mammaa kiinnostavampaa, esim. leivänmurusen.

Muun muassa tällaisissa tunnelmissa olen saanut havaita, että jouluvalmistelut ovat ihan yhtä vaiheessa kuin varmasti monella muullakin. Ei se mitään. Veikkaan, että joulu tulee siitä huolimatta. Ja menee. Illalla laitetaan bacalhau likoamaan, tässä jonain päivänä tuodaan sisälle isoon ruukkuun istutettu pieni mänty, josta tulee meidän kestojoulupuu. Vanharouva leikkasi pieniä huopasydämiä ikkunakoristeiksi, myös äidin lähettämä villalangasta tehty joulupukki kurkkii ikkunasta kadulle, ja sohvapöydällä seisoo olkipukki, jota eilen käyneet vieraat luulivat hevoseksi. Posteljooni on kiikutellut pieniä paketteja Suomesta, mutta itse päädyin pakkaamaan syyskuussa aloittamani lahjasukat (n. tusina) matkalaukkuun tammikuussa kun menen Suomeen.

Joulusaunaan en tänäkään vuonna pääse, mutta se oli oma valinta. Käyn suihkussa ja ruikin sen jälkeen ylleni puoli pulloa kirsikantuoksua ja odotan minimetamorfoosia: ylle sujahtaa upouusi punainen villakolttu, jossa ei ole vielä nypynnäivääkään, ja jalkaan punaiset villasukat, joissa on valkoinen pörröreunus. Ollaan sitten tonttuja, jollei olla sankareita.


Toivotan teille, rakkaat lukijat, jouluntuoksuisia pyhiä ja lämpöisää tunnelmaa olitte sitten yksin tai kaksin tai isommalla kokoonpanolla. Halikaa toisianne ja vähän myös itseänne! 

Kuvat kalastajakylän rantaraitilta. 


keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Vapaus lähteä

Vanhus ja meri. 
Toistaiseksi lämpimin koskaan kokemani joulukuu ryömii hiljalleen kohti joulua. Päiväsaikaan on saatu nauttia petollisesta lämmöstä – hikoile hiukan auringossa ja mene sen jälkeen kostein paidoin varjoon tai sisälle taloon, ja nappaat vähintään pienen nuhan. Varovainen saa siis olla. Aamupäivisin avaan ikkunat levälleen että lämmin ilma pääsee kiviseinien sisäpuolelle. Sunnuntai-iltana ei kukaan kinunnut takkaan tulta. Kyllä tällainen joulukuu kelpaa kaukaa Pohjoisesta tulleelle viluvarpaalle.

Viime päivityksen jälkeen Irtiotossa on tapahtunut vain kaksi mainitsemisen arvoista asiaa. Ensimmäinen niistä oli se, että kanojen pesästä löytyi pari päivää sitten muna. Senhän pitäisi olla ihan normaalia päivärutiinia, mutta yksikään kolmesta kanasta ei ole muninut yhtään mitään elokuun lopun jälkeen. On ihan tavallista, että ne sulkasadon aikaan pitävät taukoa muninnassa, mutta näin pitkä tauko sai meidät jo epäilemään munarosvon vierailua kanalassa.

Kanat ovat muutenkin aika nirppanokkia mitä munimiseen tulee. Joko on liian kuumaa tai kylmää, liian kuivaa tai märkää, liian pimeää tai valoisaa, ähky kotiloista tai ties mitä niiden puutteesta, ja niin edelleen. Niin nirsoja ovat, että tuntuu ihmeelliseltä että maailmassa yhä on munia. Ja kanoja. Kanojen pito on alkanut tuntua pöhköltä touhulta.

Toivoa antoi kuitenkin ensimmäinen muna, jota parin päivän sijasta seurasi toinen. Vielä en ala kysellä naapuriapua kanojen toimittamisesta tuonpuoleiseen. Eläkööt, mokomat, ei niiden ruokkiminen ylivoimaista ole.

Vähintäänkin munimiseen verrattava suuri saavutus oli se, että sain vihdoin pestyä olohuoneen ikkunat (3 kpl). Sekä sisä- että ulkopuolelta. Pokien uurteet jätin tosin väliin. Joka on seurannut blogia pidempään on saattanut pistää merkille sen, että ikkunoiden pesu on minulle ylivoimaisen vastenmielistä. Palaanhan aiheeseen aina tämän tästä yrittäessäni psyykata itseäni tähän toimenpiteeseen, joka parhaimmillaankin tuo vain lyhytaikaisen ilon. Katutasossa olevat ikkunat pölisevän pellon laidalla eivät montaa puhdasta päivää näe.

Nyt ne kuitenkin pesin. En muuten kehtaa ripustella joulukoristeita näkösälle.

Kun makuuhuoneen ikkunat ja yläkerran ulko-ovi tuli jo kerran tänä vuonna pesaistua, niin jäljellä on enää kuusi pari-ikkunaa, yhden kylpyhuoneen pikkuikkuna ja kaksi ikkunallista ovea. Uhh.

Santiagon tie.
Eilen, Suomen itsenäisyyspäivänä, ajatukset hyppäsivät sattumoisin vuosien taa jolloin asuin vanhempieni ja toisen veljeni kanssa Siperiassa. Siis ihan oikeasti Siperiassa. Ja miksi ajatukset näin kauas pomppasivat? No, itsenäisyyteen kun liittyy minun mielessäni olennaisena osana vapaus, myös vapaus lähteä kotimaasta jos siihen kokee tarvetta. Silloin perheeni käytti vapautta mennäkseen Siperiaan, missä aika pian huomasin, ettei neuvostoajan venäläisillä ollut vastaavaa vapautta. Edes oman maan sisällä ei saanut liikkua vapaasti. Jotkut naiset menivät naimisiin sinkkujen suomalaismiesten kanssa päästäkseen pois Neuvostoliitosta. Säädyllisen ajan kuluttua haettiin eroa ja nainen sai jäädä vapaaseen Suomeen. Kuulostaako kummalta? Kuulosti se silloinkin. 

Nykyisin migraatio on arkipäivää. Jotkut pomppivat maasta toiseen kuin jänikset porkkanapellossa, napaten makeimmat herkut kunkin maan antimista. Puolisonkin perässä muuttaminen on Erasmusten ja lomamatkojen ja nettirakkauksien myötä yhtä yleistä kuin ennen vanhaan oli käydä vaimon haussa naapurikylällä. On ihan tavallista, että perheessä pulistaan kahdella, kolmellakin kielellä. Joulunviettoon sulautetaan kaksi eri perinnettä, sukulaisiin mennä huitaistaan lentokoneella ja viedään tuliaisiksi muun maan herkkuja. En varmasti ole ainoa, joka pakkaa matkalaukkuun oliiveja, juustoja, viiniä ja jotain muuta mitä muka Suomesta ei saa tai ei ainakaan yhtä hyvää. Paluukyydissä tuodaan ruisleipää, salmiakkia, kuivattuja herneitä ja HK:n sinistä.

Kukaan ei ole niin suomalainen kuin ulkosuomalainen, joku on joskus lausahtanut ja tässä lauseessa kiteyttänyt asian ytimen. Vaikka käytin vapautta lähteä kotimaasta, johon en koskaan ollut kunnolla juurtunut, liekö taka-alalla vanhempien evakkotausta tai mikä lie mutta näin kuitenkin on, niin se ei tee minusta vähemmän suomalaista. Suomalaisuus piilee kielessä, mielessä, koulutuksessa ja kasvatuksessa, kulttuurin monimuotoisuudessa, syvissä metsissä ja tuhansissa järvissä, perheessä ja ystävissä. Itsenäisyydessä. Ilman itsenäisyyttä ei olisi suomalaisuutta. Kiitos papoilleni, jotka sitä puolustivat. 

Näin kun pohdiskelen, saan patistettua itseni melkein hurmosmaisen isänmaallisuuden tilaan. Se on hyvä hetki lähteä tutkimaan uuden kotimaan antimia, vaikkapa pienen kalastajakylän rantaraitille. Sieltä oheiset kuvat. Mukana myös ikkunoita. Atlantin suolaisten pärskeiden pesemiä.  






perjantai 11. marraskuuta 2016

Trumpputin ja Pyhä Martti

Viikko sitten kävin Portossa ostoksilla ja villatakki päällä tarkeni hyvin. Pari päivää myöhemmin tuuli kääntyi pohjoiseen ja puhalsi ja puhkui meille hyytävää kylmyyttä. Rantakävelyllä villaulsterissa tuli vilu.

Melkein samaa tahtia jäähtyi myös talo, vaikka paksut kiviseinät varastoivatkin lämpöä. Kun on nököttänyt tietokoneen äärellä tunteroisen on käsivarsien verenkierto hävinnyt jonnekin maata kiertävälle radalle. Tämä katoamistemppu ilmenee heti kun lämpötila laskee parinkymmenen asteen tuntumaan. Vedän päälle villapaitaa ja villapaidan päälle villatakkia ja koko sen komeuden päälle vielä ponchoa tai jättimäistä shaalia niin että lopulta tuskin nenänpäätä näkyy.

Siinä kärvistellessäni iloitsen kuitenkin vahvasti siitä, ettei minun ole tarvinnut aamuseitsemän jälkeen lähteä liukastelemaan polvenkorkuisessa hangessa juna-asemalle, pimeässä, ja tehdä sama toiseen suuntaan iltakuuden tienoilla, pimeässä, kuten entisessä elämässä.

Eiliseen asti viime päivityksen jälkeen jännin tapahtuma oli kun jonkun karannut saksanpaimenkoira säntäsi laitumelle ja ryhtyi paimentamaan. Ei niin että naudat olisivat kaivanneet kokoon keräämistä ja siirtämistä laitumen toiseen osaan, mutta hyvin koira homman osasi. Sen isäntä vihelsi ja karjui aluksi, sitten loikkasi yli sähköpaimenen (ei ehtinyt saada edes säkäriä) ja yritti kirmata koiran perässä. Lopulta koira sai hommansa hoidettua ja lähti laitumelta tyytyväisyyttä puhkuen. Sen isäntä oli karkulaiseen vähemmän tyytyväinen, ja seurasin tarkkaan yläterassilta käsin meneekö koiran ojentaminen liiallisuuksiin. Ei onneksi mennyt.

Tokihan Yhdysvaltain presidentinvaalit ja varsinkin niiden tulos oli aika jännää myös. Demokratia on puhunut, ugh, ja kansa saanut enemmistön näköisen presidentin. Vaalituloksen julkistamisen jälkeisessä puheessa Donald Trumpin sanavalinnat antoivat suorastaan ymmärtää, että huolella puunatun, föönatun ja tupeeratun kuontalon alla saattaisi olla hitunen järkeä. Yllättävää. Ihan kuin lavalle olisi ujutettu yhteistyöhaluinen kaksoisolento.

Kohta olemme kuitenkin tilanteessa, jossa idän ja lännen mahtivaltoja johtavat megalomaaniset henkilöt (en nyt käytä termejä: hullu, sovinisti, rasisti, narsisti, psykopaatti tms. vaikka tuskin on pelkoa siitä että kiivipuiden alle ilmestyy lymyilemään KGB:n tai CIA:n tarkka-ampujia sormi valmiina liipaisimella kun aamuisin kurkistan laitumelle päin), joiden hyviä, inhimillisiä luonteenpiirteitä joutuu kaivurilla tonkimaan esiin. Trumpin kömpelö kirmaus vaimonsa tykö suukkoa antamaan tämän puhuessa hänestä kauniisti ei oikein vakuuttanut. Pelonsekaisella jännityksellä odotan kahden suurvallan mahtimiesten ensitapaamista. Heillähän on hiekkalaatikkonaan koko maailma ja todennäköisesti tarve näyttää kuka on sen valtias. 

Paremmassa skenariossa he toisaalta voivat lyödä hynttyyt yhteen vaikkapa Isistä ja muita vähemmän mukavia tahoja vastaan. Aika näyttää mihin parivaljakko TRUMPPUTIN kykenee.  

Yhdysvaltain presidentinvaalien tulos hälveni kuitenkin eilen puolenpäivän aikoihin mielestä, sillä Carlos säntäsi kertomaan että yksi lehmistä on alkamassa synnyttämään, tai lehmätermistöllä kai poikimaan. Kurkin ikkunasta ulos ja tosiaan, sorkat näkyivät jo peräpäässä. Lounaan jälkeen olin kiipeämässä kameran kanssa yläterassille kun sisäpihalle tullut Carlos sanoi: ”Älä säikäytä sitä, pää näkyy jo ja se kävi makuulleen”. Hiivin rappusia ylös kurkistamaan ja ihmettelin kun nauta seisoo laitumella. Sitten näin märän mytyn sen vieressä. ”Se syntyi jo!” hihkuin Carlosille.

Sydäntä kuitenkin pusersi kylmä koura, sillä mytty näytti aivan elottomalta. Sen emo tuuppi ja nuoli sitä ja mööähteli kannustavasti Carlosin juostessa paikalle. Pian näkyi liikettä ja pää nousi vähän. Se oli elossa! Se kuivattiin oljella ja laitettiin olkiin makaamaan, napanuoran tynkä desinfioitiin ja pienokainen, uros muuten, sai piikin keuhkokuumeen ehkäisyyn, sillä se tärisi vilusta. Pian se yritti jalkeille, tai oikeammin sorkilleen, nosti takapuolensa pystyyn ja pyllisteli siinä, yritti ponnistella eturaajoja ylös, kunnes läjähti taas maahan.

Hetken voimia kerättyään se yritti uudestaan. Koko ajan sen emo nuoli sitä puhtaaksi ja lämpimäksi. Tämä lehmä osaa jo homman, sillä sen esikoinen syntyi aika tarkkaan vuosi sitten ja seurasi muuten tapahtumia tarkkaan aidan toisella puolella, kuten ylpeä isä, Brunokin. 

Itse seurasin tapahtumia yläterassilta, kun kerrankin poikiminen tapahtui valoisaan aikaan ja kun olen siinä onnellisessa asemassa, että olen oma pomoni ja päätän aikatauluistani. Gaia piti seuraa, istui silmät kiinni sillä oli sen päiväunien aika. Batatinha yritti kurkottaa kaiteen yli nähdäkseen mitä kiinnostavaa sisäpihan ulkopuolella oli, turhaan. Se on niin pieni että sitä harmittaa välillä vietävästi kun se ei yllä johonkin.

Muutaman yrityksen jälkeen vasikka pääsi jalkeille ja alkoi hamuamaan, ei utareita vaan emonsa komeaa kaulahelttaa. Se varmaan ihmetteli miksei siitä heru mitään juotavaa ja pettyneenä tipahti kohta taas sorkiltaan. Meni melkein tunti ennen kuin se löysi vihdoin utareille. Sillä oli hirveä nälkä! 

Pienokainen syntyi hyvään aikaan – pohjoistuuli on laantunut, on tyyntä ja pilvistä eikä sada.  Jos vasikka saisi nimen, se olisi Martinho eli suomalaisittain Martti, sillä tänään vietetään São Martinhon päivää. Verão de S. Martinho, Pyhän Martinuksen tai Martin kesä eli suomalaisittain kai intiaanikesä taisi mennä jo menojaan. Västäräkit ovat saapuneet kaukaa pohjolasta ja viihtyvät täällä talven. Satakielet poikkesivat vain kylään, lauloivat pari päivää naapurin kakipuussa ja jatkoivat matkaa. Pellot vihertävät ja iltaisin pihasammakot kaivautuvat koloistaan, kuivaan kesäaikaan niitä ei juuri näkynyt. Illat ovat pimeitä ja pitkäveteisiä, takkaa ei vielä tarvita joten sytytän vain kynttilöitä. Talven kynnyksellä ollaan, mutta lohduttaudutaan sillä, että hieman reilun kuukauden kuluttua päivät alkavat jo sentään pitenemään, joskaan eivät vielä lämpenemään.  

Tämän päivän perinteisiin kuuluu paahdettujen kastanjojen syöminen, joten niitä on meilläkin luvassa illalla. Seuraavaaksi odotellaankin sitten joulua. 


keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Hippusia


Kahdeskymmenesyhdeksäs lokakuuta on päivä, jolloin pyrin hakeutumaan omiin oloihini ja tekemään jotain mistä kovasti pidän, irrottautuakseni kaikesta ja varsinkin siihen päivään liittyvästä surusta. Tänä(kin) vuonna lähdin Portoon, tai oikeastaan ensiksi Dourojoen toiselle puolelle Gaiaan, kävelylle kaksistaan kameran kanssa. Äimistelin turistivilinää, kävelin joenrantaa pitkin yhteen suuntaan merelle päin ja kapeita pikkukatuja takaisin, napsin kuvia jokimaisemasta ja kissoista ja ovista ja ikkunoista.

Turisteja oli liikkeellä hirveästi. Kun pari vuotta sitten sai helposti pöydän lounasaikaan Ribeiran alueen ravintolassa, nyt ei ollut toivoakaan. Siinä vaiheessa päivää nälkä oli hirveä ja jano vielä pahempi, kun lämpötila huiteli melkein kolmenkymmenen asteen lukemissa. Francesinha-kuppiloissa oli tilaa, mutta siihen ruokaan en hevillä koske sillä se on minulle liian heviä varsinkin siinä vaiheessa kun verensokeri on jo pohjalukemissa, joten kiertelin aikani ennen kuin löysin Palácio da Bolsan lähettyviltä pikkuruisen neljäntoista asiakaspaikan ravintolan, jonka ovenpieleen kiinnitetyllä listalla grillattu lohi kiinnitti huomioni. Tilasin sitä ja olutta ja nostelin hiuksia hautomasta niskaa ja hymyilin viereiseen pöytään istuutuneelle ranskalaiselle pariskunnalle, joista naisella oli yllään hellemekko ja polveen asti ulottuvat talvisaappaat. Yhtäkkiä omat nahkakenkäni tuntuivat hyvältä valinnalta, joskin sandaalit olisi ollut vielä parempi.

Helle lokakuun lopussa on luksusta. On, on. Edessä on vielä pitkä, pimeä ja kolean kostea talvi, joten jokainen aurinkoinen päivä ennen sitä työntää talvea vähän loitommalle, kauemmas, se ei ala vielä vaan vasta myöhemmin, jonain toisena päivänä, sitten kun auringon hehku heikkenee ja päivä lyhenee. Portoon tulvineet turistit olivat varmaan saman todenneet.

Syötyäni ja juotuani noin kympin edestä jatkoin matkaa kohti Trindadea käydäkseni venäläismarketissa ennen metroon hyppäämistä ja kotiin palaamista. Olisin halunnut jäädä vielä nauttimaan eloisan Porton tunnelmista, mutta alkoi olla jo myöhä ja voimat vähissä. Avenida dos Aliadosilla vastaan käveli kaksi nuorta miestä hyvin silitetyissä paidoissa ja kravatit kaulassa. Olin ajatuksissani enkä heti tajunnut, että he puhuttelivat minua, pyysivät sitten anteeksi jos säikäyttivät, ja tervehtivät kädestä pitäen. Kertoivat olevansa mormonikirkon edustajia. Levittelin käsiäni ja sanoin, etten tunnusta mitään uskoa. ”Voitte tulla onnelliseksi”, sinisilmäinen nuorimies vakuutti minulle hymyillen.

Hetkinen. Olin juuri kävellyt kolmisen tuntia kauniissa säässä Porton upeissa maisemissa kuvia näppäillen, mikä on melkein parasta ajanvietettä mitä tiedän. Sen päälle olin hirveään nälkään saanut maukasta lohta ja sammuttanut kurkkua raapivan janon jääkylmällä oluella ja kaiken sen jälkeen olin vihdoin päässyt vessaan. ”Olen onnellinen ihan näine hyvineni”, selitin nuorukaiselle, sillä siinä olotilassa normaali ihminen on Onni-nimisen kukkulan huipulla eikä juuri muuta elämältä toivo.

”Voitte tulla vielä onnellisemmaksi”, nuorukainen vielä lupasi. ”Kiitos, mutta ei minun tarvitse”, vakuutin hymyillen, ja hyvästelimme hyvää päivänjatkoa toivotellen.

Kohtaaminen jäi kuitenkin mietityttämään. Ei niinkään se, että mormonilähettilään ensioletus oli ollut, että yksin ajatuksissaan kävelevä keski-ikäinen nainen olisi onneton, vaan se, että tarvitseeko onnea mitata ja miten sitä edes mittaisi. Kyllä, asiat voisivat olla aina paremmin. Olisin voinut päästä ensiksi haluamaani ravintolaan syömään grillattuja lula-mustekaloja ja juoda lasin raikasta vinho verdeä katsellen samalla Dourojoelle. Joidenkin läheisteni terveys ja taloudellinen tilanne voisi olla parempi. Meilläkin olisi rahaa talon kunnostukseen. Joku hyvä haltia pyyhältäisi paikalle pesemään ne ikkunat joita en vielä ole saanut pestyä (kolmea lukuun ottamatta kaikki). Joku toinen hyvä ihminen tulisi pitämään seuraa vanhallerouvalle muutamaksi tunniksi että me Carlosin kanssa pääsisimme käymään kahdestaan jossain muuallakin kuin hätäisellä kauppa- tai kahvilareissulla. Alma-vasikka kasvaisi isoksi ja vahvaksi nautaneidoksi. Minulla olisi enemmän menestystä kun tarjoan käsikirjoituksia ja artikkeleita kustantajille ja ja lehdille. Koirat olisivat edes yhden päivän haukkumatta kaikille kadulta kuuluville oudoille äänille. Nukkuisin yhden yön heräilemättä aamuyöstä. 

Asiat voisivat aina olla paremmin, mutta jos ne olisivat, olisinko onnellisempi? Hetken aikaa, ehkä, sitten se hetkellinen nousuhuuma tasaantuisi taas ja olotila vakiintuisi. Ennen kuin ehdin itselleni kysymystä edes asettaa, olin jo vastannut siihen: ei minun tarvitse olla onnellisempi. Onnea ei voi mitata. Se tarvitsee vain kokea. Surun ja vastoinkäymistenkin keskellä se on mahdollista, pieninä hippusina.


Illalla sytytin kynttilän hänelle, joka yhä elää muistoissa ja on niiden kautta vahvasti läsnä. Hymy ja kyyneleet mahtuvat samoille kasvoille, ilo ja suru samaan ihmiseen. Niistä tietää, että elää koko sydämellään. 

torstai 20. lokakuuta 2016

Aavan meren tällä puolen

Kerran kuussa käyn Vila do Condessa maksamassa sosiaaliturvamaksun. Toimisto sijaitsee entisen asuntoni lähettyvillä, aivan merenrannan tuntumassa. Joka kerta otan rannalta kuvan ja lähetän sen emigranttiystävälle muistinvirkistykseksi Portugalista. Hän haaveilee muuttavansa tänne takaisin kun pääsee eläkkeelle. Siihen on vielä pitkä aika.

Maksun hoidettuani kävelen rantatietä pitkin keskustaan, matka, jonka tein monena iltana asuessani Vilassa, mutta jota koskaan en alkanut pitämään itsestäänselvyytenä. Aava meri tulvii silmiin, taivas kaartuu yllä korkeana holvina, kosteus sakeuttaa ilmaa ja suola tuntuu sieraimissa. Metsien keskellä kasvaneelle siinä on jotain huikean voimaannuttavaa.

Pitkin rantaa, sitä korkeammalla olevan tien varteen on rakennettu useita näköalapaikkoja. Pysähdyn niistä jokaisessa ja katson etelään, pohjoiseen, länteen – horisonttiin. Silmä viipyy siellä kauimmin. Siellä se näkee pidemmälle, tai ainakin niin kuvittelee, sillä tällaisena päivänä sumuseinä samentaa näkyvyyttä ja hämää silmää, häivyttää rajan meren ja taivaan välillä ja niistä tulee yhtä. Tyynen syyspäivän aalloilla keinuu purjevene paikoillaan. Ei sittenkään, kyllä se liikkuu. Hitaasti, hitaasti se tutkii tietään seuraavaan satamaan.

Kostealla rantahiekalla Atlantti kurottelee vaahtopäisiä sormiaan päivä päivältä pidemmälle. Talven etenemisen näkee rannalle kertyneistä leväläjistä ja aaltojen kantamista ajopuista ja muista, toisinaan vähemmän mukavista matkamuistoista. Lokeille ne ovat joskus aarreaitta, ja ne kulkevat sotkun seassa satunnaisen simpukan tai muun makupalan toivossa. Muutoin ne viettävät pitkiäkin aikoja tuijottaen merelle. ”Tohtisiko tuonne sekaan kaloja pyytämään”, ne tuntuvat tuumivan. Joskus Atlantti heittää aallon niiden räpylöille, ja ne hyppäävät närkästyneinä kuivemmalle hiekalle.

Aallot lipovat myös ikuisesti toiveikkaiden kalastajien saappaita. Vapa on tökätty rantahiekkaan pystyyn, ja mies itse seisoskelee vieressä tai nököttää jakkaralla ja tuijottaa. Tuijottaa ja odottaa. Joskus koukkuun tarttuu jotain. Harvemmin kalaa tai vanhoja saappaita, useammin merilevää. Kalastaja ei silti koskaan menetä toivoaan. Ikuisia optimisteja. Kärsivällisyyden kuninkaita.

Merestä pistää esiin mustia kiviä. Ne näyttävät vulkaanisilta, mutta eivät kuulemma ole sitä. Risaiset, rosoiset pinnat ovat karheita ja oivallisia simpukoiden tarttua. Laskuveden aikaan jotkut käyvät rannalla keräämässä niitä, pieniä simpukoita. Ne eivät koskaan ehdi kasvaa isoiksi.

Näillä rannoilla näkee harvassa paikassa lainelautailijoita. Se olisi silkkaa itsemurhaa. Kivikkoon joutuminen, aallokossa, murjoo ja ruhjoo. Meren voima on armoton. Sen puristuksessa ihminen on pieni oljenkorsi, joka ei kannattele ketään.

Matkani jatkuu turvallista ja kuivaa jalkakäytävää pitkin ja päätän, että seuraavalla kerralla kävelen rannalla, jos on laskuveden aika. Jätän katoavan jalanjäljen hiekkaan ja poimin taskuuni pikkukiviä, istun hetkeksi alas ja katson horisonttiin ja mietin – niin, mitä? Pitäisikö sittenkin antaa aavan meren vain tulvia silmiin ja horisontin huuhtoa tyhjäksi mielen, pysähtyä ja irrottautua muusta maailmasta ja kaikesta turhasta, koska joskus se on tarpeen. Voin riisua kengät ja sukat ja kastella varpaat ja iloita siitä että voin niin tehdä. Sekään ei ole itsestäänselvyys.

Viivyn vielä viimeisellä näköalapaikalla ennen suuntaamista kohti Vilan keskustaa. Viivyn, koska haluaisin jäädä. Katsella vielä aaltoja, kuunnella niiden pauhua, kurottaa katseen kohti horisonttia, pitkin sameaa taivasta, olla vielä hetken aavan meren tällä puolen, omassa maailmassani, sisäisessä hiljaisuudessani ja rauhassani, jota kukaan tai mikään ei sillä hetkellä pysty rikkomaan. 

Lähden lopulta, koska hoidettavana on vielä muitakin asioita. Kuukauden kuluttua palaan taas näihin maisemiin. 

Kuvat otettu loppuvuodesta 2012. 


keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Keräilijäluonne

Voi tätä ihanaa sadonkorjuun aikaa! Paitsi että tänä vuonna kasvimaan sato on ollut niukahko syystä siitä että istutin sinne niin vähän siitä syystä että tiesin jo etukäteen etten jaksa juosta kastelukannun kanssa ihan joka päivä. Onneksi asumme kuitenkin maalla ja täällä viljellään maata ja nekin jotka eivät viljele, pääsevät sadonkorjuusta osallisiksi.

Ei, nyt ei ole käyty viinirypälevarkaissa (vaikka se helppoa olisikin, sillä lähettyvillä on viinitarha keskellä peltoja ja metsiä ja kas, meiltä menee sinne suoraan kärrypolku). Eikä perunavarkaissa. Eikä missään muissakaan varkaissa. Näillä seuduilla kesäaikaan pelloilla kasvaa keltaista kultaa eli maissia. Minähän tykkään keitetystä ja grillatusta maissista, mutta jos sitä haluaa, pitää käydä joko kaupassa tai maissivarkaissa. Nyt ei ole kyse kuitenkaan oman massun hellimisestä vaan kanojen, sillä maissi on niiden perussafkaa. Tosin jos ne itse saisivat päättää, ne söisivät pelkkää leipää ja kotiloita. Ihan kuten lapset kananuggetteja ja ranskalaisia. 

Isoin peltomme puitiin toissayönä maissista. Olen joskus kertoillutkin siitä hirveästä koneesta jolla järeät maissiruo´ot silputaan nautojen evääksi, joten ei siitä tällä kertaa sen enempää, kuvissa se vilahtaa. Puimuri ei kuitenkaan ihan kaikkea vetäise kitaansa, vaan osa maissitähkistä tippuu maahan. Ja siinä kohtaa lähitienoon kanoja omistavat asukkaat astuvat kehiin.

Pöly on tuskin ehtinyt laskeutua, kun puimurin ahmimassa pellossa jo kulkee hiljainen kansa. Se pälyilee ympärilleen, silmä kovana, syöksyy sinne tänne kuin kana jolle se ruokaa kerää ja kumartuu nostamaan tähkän, toisen, monta, monta, monta! Tähkät kerätään säkkiin, säkki heitetään selkään ja kuljetetaan tienposkeen.

Kun puimuri toissayönä kolmelta hiljeni ja poistui tapahtumapaikalta, oli ensimmäinen keräilijä paikalla jo aamuhämärissä. Itse vääntäydyin sinne vasta kahdeksalta tosinopean aamiaisen jälkeen. Kun viime vuonna keräsin kepeästi toistakymmentä säkillistä – niistä suurin osa naapurin leskirouvalle, joka kaihileikkauksen vuoksi ei itse päässyt apajille, kävi vain haikeana pälyilemässä pellonlaidalla – niin tänä vuonna maat vuokrannut maitotilallinen oli valinnut puintiajan huolellisemmin. Juuri mitään ei jäänyt puimurin jäljiltä pellolle. Jouduin etenemään aivan pellon laelle, siis aika kauas, ennen kuin alkoi jotain löytyä. Sain kuin sainkin mukaan varaamani viisi säkkiä täyteen.

Carlos oli puintiapuna eräälle naapurille enkä minä vieläkään ole opetellut ajamaan traktoria, mikä ajatus kyllä eilen alkoi tuntua hyvin houkuttelevalta, ja koska miehen kotiintuloajasta ei ollut tietoa, päätin minä riuska nainen (kuka minut tuntee, saattaa olla eri mieltä) kantaa maissisäkit edes puoliväliin, rinnettä alas, sinne, missä nautojen laidun alkaa, ettei kukaan niitä pöllisi. Puoli säkillistä kerrallaan, eihän siinä ollut kuin ehkä 15-20 kg maissia. Säkki selkään ja menoksi. Matka vaan oli aika pitkä, mutta sain urakan valmiiksi klo 11 mennessä jolloin oli aika käydä patistelemassa vanhaarouvaa ylös sängystä.

Tuolta kaukaa laelta laitumen laidalle, laitumen laidalta talolle kulki keltaisen kullan tie... 
Tiesittekös, rakkaat lukijat, että kannettuaan 15-20 -kiloista säkkiä selässään parisataa metriä, on taakasta päästyään askel ihmeen kevyt. Kannattaa kokeilla. Ihan vain siitä keveän tunteen ilosta.

Lounasta lämmittäessäni olin sen verran voipunut, että päätin että säkit saavat jäädä sinne laitumen reunaan kunnes Carlos pääsisi hakemaan ne traktorilla vaikka se sitten menisi aamuun. Hetken aikaa levättyäni muuttui kuitenkin mieli. Taivas oli uhkaavan harmaa ja sadetta luvassa, ja osa maissitähkistä pakattuna paperisäkkeihin. Kastuttuaan ne leviäisivät pellolle kuin ne kuuluisat Jokisen eväät.

Päätin, että tuon sisäpihan puolelle tai kasvimaan laitaan edes ne tähkät jotka ovat paperisäkeissä. Pistin pakaten tähkiä puoli säkkiä kerrallaan, samalla poistaen niistä verholehdet. Heitin ensimmäisen säkin selkään ja lähdin kapuamaan rinnettä ylös. Ei se ole jyrkkä, mutta matka on aika pitkä. Väänsin itseni liikkeelle kuin vieterilelun samalla jupisten, että nyt tuli liian painava lasti, pitää opetella ajamaan traktoria, tuli liian raskas säkki, traktorilla ne muutkin naiset ajelee jne.

Tässä vaiheessa on ehkä hyvä mainita, että syön rytmihäiriötaipumuksen vuoksi betasalpaajia, jotka pitävät sykkeen aisoissa. Rasituksessakaan syke ei nouse ihan sille tasolle mitä pitäisi. Ylämäissä hengästyttää. Etenkin silloin, kun selässä kantaa 15 kilon taakkaa.

Vuokralaisemme istuskeli talonsa rappusilla tupakoimassa ja näytti jotenkin järkyttyneeltä kun näki minun tulevan säkkiä kantaen. Hihkaisin hänelle iloisesti, että tänä yönä nukun varmasti hyvin tämän urakan jälkeen. Mies pitää minua varmaan nyt entistäkin hullumpana. Suomalaista sisua ja sinnikkyyttä (vai hulluutta?) on joskus vaikea selittää.

Olin tehnyt noin 5-6 reissua säkki selässä kun näin, että Carlos loikkii naapurin pellon poikki kotia kohti. Olivat saaneet puintityöt tehtyä. Pian hän kurvasi paikalle traktorilla ja noukki säkit kyytiin.

Mitä tästä opimme? Ei pidä hätäillä. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä!

Juuri kun olimme saaneet maissit suojaan ja eläimet ruokittua, alkoi sataa. Ei sentään ennen sitä. Carlos sanoi sieltä naapurin puolelta katselleensa kun minä kuljin ensin rinnettä alas ja sitten toista ylös säkki selässä. Ihmetteli virnistellen, että miksen odottanut häntä. Niin, miksi? Jälkikäteen sitäkin oli vähän vaikea selittää.

Säkki maissinjyviä maksaa muutaman euron ja riittää kolmelle kanalle aika pitkään. Kerään tähkiä ihan vain siksi, koska se on kivaa. Saan vähäksi aikaa vaiennettua luontaisen keräilyviettini, jota Suomessa sai ruokkia metsämarjoilla ja sienillä. Sitä paitsi on kivaa kun pääsee osalliseksi sadonkorjuusta ilman että on tarvinnut itse kylvää, kitkeä ja kastella. Sen kun vain noukkii. Ja kantaa.

Urakan jälkeen olo oli kuin pellon laitaan viskatulla nauriinnaatilla. Nukuinko hyvin? Ihan normaalisti, paitsi että keho tuntui paljon normaalia raskaammaalta. Ensimmäinen herätys oli noin klo 3 ja toinen noin klo 6, ja niiden ohessa karanneen unen tavoittelua, eli ihan normiyö. Tälle päivälle olin odottanut jäykkiä ja maitohapon kiusaamia lihaksia, mutta ehkä sen vuoro on vasta huomenna. 

Sinne pellolle muuten jäi vielä tähkiä. Sataa, eikä muita keräilijöitä ole toistaiseksi ilmaantunut paikalle. Pitäisiköhän lähteä tekemään pieni kierros... ihan vain verryttelyn vuoksi...? 

Keräilijäluonne ei mahda itselleen mitään. 


Kuvissa maissinkorjuuta konevoimin. Kuvat viime vuodelta. Tänä vuonnahan homma hoitui yön pimeydessä. 


torstai 29. syyskuuta 2016

Karkaileva inspiraatio ja kännikana

Tuijottelen ulos kirjoitushuoneeni ikkunasta ja yritän kalastella taivaan sinen seasta inspiraatiota tähän päivitykseen. Oikeastaan tekisi mieli mennä ulos aurinkoon, rapsutella koiria ja neuloa. Kuopia vähän kukkapenkkiä ja istuttaa ruukussa esikasvanut passionköynnös jonnekin sopivaan paikkaan. Miksi en tee sitä? Olenhan vapaa ja päätän itse tekemisistäni ja missä aikataulussa ne teen. Kukaan ei velvoita kirjoittamaan blogia, varsinkaan ilman aihetta.

Ei, paitsi kun tiedän tilastoista että kävijöitä on päivittäin ja tiedän että joillekin aurinkoiset kuulumiset täältä kaukaa ovat viikon piristys. Kyllä se vähän velvoittaa.

Takki on kai vähän tyhjä. Täytin viime viikolla vuosia, ensimmäinen numero vaihtui ja toiseksi tuli nolla. Löysin naamasta heti läjän ryppyjä lisää, missä lie piileskelleet tähän asti, ikänäköisen näkö kun on armeliaan valikoiva. Sydänkin rytisteli yöllä pitkästä aikaa ja kauan odottamanani syntymäpäivänä olin niin väsynyt, että lounaan jälkeen piti käydä pitkäkseen suunnitellun valokuvausretken sijaan. Ikä heitti märän rätin silmille ja laulaa lällätti.

Illalla sentään lähdimme ulos syömään, kahdestaan. Se olikin ensimmäinen kerta neljään vuoteen. Olin jo unohtanut miltä tuntuu keskustella kaksistaan ja odottaa valmista ruokaa pöytään viiniä siemaillen. Se on kuulkaa luksusta!

Lauantaina kylään tuli muutama suomalaisystävä. Kieltäydyin pitämästä niitä syntymäpäiväjuhlina, tein silti suklaakakun ja pistin päälle muun kuin arkimekon. Istuimme ja keskustelimme ja söimme pihalla hämärän tuloon saakka, varttia vieraiden lähdön jälkeen alkoi sataa kaatamalla. Aika loistava ajoitus.

Katson taas ikkunasta ulos ja yritän saada inspiraation hännänpäästä kiinni, kuten viime viikolla kahmaisin karanneen kanan pyrstöstä vaikka se yritti pyristellä pakoon. Vanharouva oli aamuvarhain lämmittänyt itselleen leipämössöä ja jätti sen syömättä. Vein sen kanoille, ihmettelin vain vahvaa hiivan hajua. Kun loppupäivästä menin viemään lisää ruokaa, oli yksi kanoista ottanut siivet alleen ja lentänyt aitauksesta pois ja muut juoksivat ympäriinsä kuin päättömät. Löytyihän se karkulainen, ei ollut ehtinyt maissipellon sokkeloihin vielä.

Illalla kopatessani jääkaapista valkoviinitölkkiä ruuanlaittoon totesin, että se on melkein samanlainen kuin vieressä nököttänyt maitotölkki. Vihreitä molemmat. Päässäni välähti hoksauksen kirkas valo. Vanharouva oli varmaan maidon sijasta laittanut leivän sekaan valkoviiniä. Ilmankos se ei ollut maistunut hänelle, mutta maistui kyllä kanoille. Niistä tuli kännikanoja.

Seuraavana päivänä ne olivat aika hiljaisia. Kai niiden pieniä kananaivoja kivisti.

En saa inspiraatiosta nyt otetta, joten lähden pihalle kuopsuttamaan kukkapenkkiä tai neulomaan joululahjasukkaa tai tekemään jotain yleishyödyllistä. Jutun kuvituksena tällä kertaa heinäsirkka. Näitä singahtelee nyt pitkin poikin kun kävelen traktoripolulla hakemassa kanoille apilaa. Ja pihalla.

Mukavaa alkavaa viikonloppua, rakkaat lukijat!

tiistai 13. syyskuuta 2016

Serkkuja siellä, serkkuja täällä

Viime päivityksessä liikuimme aika syvissä vesissä, joten kevennetäänpä vähän tunnelmia sillä se sopii niin mainiosti tämän päivän ilmaan. Yöllä satoi pitkään ja hartaasti, ensimmäisen kerran kunnolla sitten kesäkuun alun. Aamulla taivas kuitenkin selkeni kirpakan pohjoistuulen myötä, ja ilma on nyt raikas ja pölyistä puhdas. Aaah!

Sateen huuhdeltua pölyt pois tietää se kuitenkin yhtä ikävää asiaa: en voi enää millään tekosyyllä lykätä ikkunoiden pesua. Nyt niistä tosin näkee jopa läpi, mutta kesäiset kärpäsenkakat olisi hyvä kuitenkin putsata pois. Ei vaan oikein nappaa tämä inhokkihommien listaykkönen. Mieluummin putsaisin vaikka talon kaikki kolme kylpyhuonetta, mutta kun se tuli tehtyä viimeksi lauantaina, niin ei nyt taas kehtaa. Kun toisilla on personal trainerit kuntoilun harrastamiseen, niin minä tarvitsisin sellaisen ikkunoiden pesemiseen.  Tiedän, aloittamisen kynnys on se korkein. Pitäisi ehkä huijata itseään: ”pesenpäs nyt vain tuon viiruisimman ikkunan tuosta ja loput sitten joku toinen päivä”, ja vauhtiin päästyäni en enää osaisikaan lopettaa. Niin on käynyt aiemminkin.

Ei kymmenkunta pari-ikkunaa ja kolme lasiovea mikään ylivoimainen urakka ole, varsinkin kun tuplaikkunoita ei tarvitse avata ja niiden ristikotkin on kätevästi laitettu lasien väliin eivätkä ne ikkunat ole edes isoja kun tämähän on vanha maalaistalo ja ikkuna-aukot on puhkottu puolimetriseen kiviseinään. Kyllähän minä vielä ne ikkunat pesisinkin, mutta ne karmit... ja kiviset ikkunalaudat sisä- ja ulkopuolella... ja ikkunoiden ympärykset. Äääh!

Sillä välin kun yritän psyykata itseäni tähän ikävään mutta tarpeelliseen askareeseen, voin tarinoida jotain muuta. Voin kertoa esimerkiksi siitä, miten eräänä päivänä paikalle tupsahti mies, joka kertoi olevansa sukua, ”serkku”, primo. Portugalin kielessähän ja kulttuurissa serkku on paljon laajempi käsite kuin suomessa ja Suomessa. Carlosilla on vain yksi setä eikä yhtään tätiä tai enoa, mutta serkkuja putkahtelee silti vastaan joka kadunkulmassa. Serkuksi käy kutakuinkin kuka vaan joka on edes kaukaista sukua.

Tehdessämme kolme vuotta sitten talossa remonttia kävimme kahvilla paikallisessa kahvilassa. Sen omistaja tuli kertomaan olevansa Carlosin serkku. Selitti vielä mitä kautta. Ihmeellistä oli tietenkin se, mistä hän Carlosin tunsi. Olimmehan paikalla ensimmäistä kertaa.

Muutama päivä sitten olimme toisessa kahvilassa, ja samaan pöytään istahti isokokoinen mies, joka näytti tutulta. Muistin myöhemmin, että kävin kerran ihmettelemässä lypsyrobottia hänen navetassaan ja sain hänen vaimoltaan kurpitsan, josta tein ylimakeaa hilloa. No, kahvilasta lähdettyämme Carlos kertoi miehen olevan hänen serkkunsa. Ajoimme sillä hetkellä kahden kylän välistä tietä pitkin. ”Tuossa talossa ja tuossa asuu äidin serkkuja”, Carlos mainitsi. Heistä joku olikin juuri ojentamassa isoa kurpitsaa portin yli jollekulle toiselle. Pari päivää myöhemmin kävimme maatalousmessuille. Arvasitte oikein: lisää serkkuja käveli vastaan. Välistä ennen kuin Carlos ehtii sanoa, kysyn jo valmiiksi: ”É o teu primo, onko hän serkkusi?” Jos pitäisi laskea kaikki serkut jotka olen tässä neljän vuoden aikana ohimennenkin nähnyt, eivät riittäisi sormet eivätkä varpaatkaan.

Sen sijaan vanhanrouvan muistisairas serkku, joka ennen kävi aina lauantaisin kyläilemässä täällä, tuskin enää tulee. Häntä etsittiin yhtenä aamuna, kun hän ei ollut valmiina odottamassa vanhainkodin päiväkerhon kuljetusta. Vanhus löytyi lopulta muutaman kilometrin päästä, naapurikylästä, kävelemässä pitkin maantietä pyjamaisillaan. Nyt hän ei enää siis pärjää yksin kotona.

Vanhallerouvalle tämä on tietenkin surullista, sillä muistisairaastakin serkusta oli seuraa sen kerran viikossa. Siksi eräänä päivänä paikalle tupsahtanut tuntematon serkku oli varsin tervetullut kyläilemään, ja vanhukset tarinoivat pitkään. Mies kertoi kasvaneensa tässä talossa kasvattilapsena (vaikka on oikeastikin sukua isoisien kautta) karattuaan omien vanhempiensa luota. Ennen vanhaan täällä oli väkeä paljon enemmän. Mieheltä puuttui toinen silmä ja kuulo toisesta korvasta, mutta silti tämä varmaan jo yhdeksääkymppiä kolkutteleva sitkeä sissi pyöräili tänne naapurikylältä.

Oikeastaan, nyt kun ajattelen häntä ja vähän muitakin, niin turhaan minä kitisen jostain ikkunanpesusta. Sen kun otan ja pesen ne. 

Heti huomenna, amanhã. Tai ylihuomenna, depois de amanhã.


Kuvissa ikkunoita eri puolilta Portugalia. 


perjantai 2. syyskuuta 2016

Aaltoilua


Elämä on aalto. Se kulkee osana valtavaa, ääretöntä kokonaisuutta ylös, alas, ylös, alas, harjalla ollessaan näkee horisonttiin, pohjalle painuttuaan pyrkii taas ylös, pian, viipymättä, koska aallonpohjassa ei ole hyvä olla. Rinnalla kulkee muita aaltoja, ne sivuavat toisiaan, koskettavat, jatkavat matkaansa, ehkä unohtavat, ehkä muistavat. Osan ollessa harjalla on muiden oltava alhossa, sillä elämä, kuten meri, on harvoin tyyni. Se ei kuulu sen luonteeseen. Sen kuuluu olla liikkeessä, se ei voi jäädä paikoilleen. 

Jotkut aallot karkaavat kauemmas. Sinne, missä valtameret yhtyvät, sillä meriä ei voi erottaa toisistaan, niillä ei ole alkua, ei loppua, ei päätepistettä. Ne koostuvat miljoonista, miljoonista, miljoonista aalloista, mahtavista mainingeista, liplattavista laineista, tutisuttavista tyrskyistä. Yksi aalto ei tee merta, aalto yksin ei kulje minnekään, se tarvitsee muita, ne tarvitsevat toisiaan. 

Nämä kauemmas kantautuneet aallot kulkevat joskus muiden vieminä, ne sekoittuvat joukkoon, sulautuvat, sopeutuvat, mutta ovat silti sisimmässään vähän erilaisia, muualta tulleita. Ne katselevat kaikkea toisin silmin, huomaavat sen mikä muilta, ikänsä sillä merellä kelluneilta aalloilta jää huomaamatta, imevät siitä kaikesta vaikutteita ja voimaa. Ne yrittävät sulautua massaan, liittyä osaksi kokonaisuutta, silti kantavat mukanaan viestin sieltä mistä ovat tulleet. Ne ovat niitä erilaisia aaltoja, niitä, jotka kurkkivat harjalla ollessaan horisonttiin nähdäkseen mikä siellä odottaa; niitä, jotka kurkottavat kohti aurinkoa; niitä, jotka asettavat itselleen päämääriä ja pyrkivät niihin parhaansa mukaan.

Aikansa merellä kuljettuaan aalto lähestyy vääjäämättä rantaa. Jotkut aallot ovat rantaa lähestyessään vahvoja maininkeja, vaahtopäitä, tyrskyjä, niitä, jotka läjähtävät rantaan niin että tanner tömisee ja satunnainen katselija huudahtaa ”vau!”. Siinä on pelonsekaista kunnioitusta, pelkoa enemmän kuitenkin kunnioitusta aallon voimaa kohtaan, sitä miten se lennättää miljoonia vesitimantteja ilman halki, miten se kuorruttaa rantahiekan vaahdolla, miten se ärjyy ja karjuu, vaatii ansaitsemaansa huomiota.

Aalto ei kuole eikä lakkaa olemasta. Se vetäytyy näyttämöltä, kiittää ja kumartaa, kerää voimansa ja palaa taas, uudestaan, uudestaan, vetäytyy vielä ja matkaa kohti uutta tuntematonta.


Tänään on kulunut neljä vuotta siitä, kun suuntasin kohti Irtiottoa. Taakse jäivät perhe, ystävät, koti ja työpaikka. Kannattiko se? Neljään vuoteen on mahtunut kaikkea sitä mitä elämään mahtuu eli sitten missä tahansa, mutta vaakakupissa on kuitenkin enemmän positiivisia asioita kuin entisessä elämässä. Vapautta lähdin hakemaan, sen sain ja siitä osittain luovuin. Kun en voi kulkea ihan kuten ennen, Vilan kaupungissa yksin asuessani, voin keskittyä enemmän muuhun tekemiseen. Portugalissa tunnen yhä olevani kotonani, omalla merelläni. Äskettäisen Suomen matkan jälkeen kaipaan kuitenkin siellä olevaa perhettä ja ystäviä enemmän kuin koskaan. Olen aallon alhokohdassa keskellä ei enää niin vierasta merta, pyrin ylös, ylös jotta näkisin taas horisonttiin, näkisin tavoitteeni ja pystyisin ponnistelemaan sitä kohti. En halua lillua muiden vietävänä, en räpiköidä vailla suuntaa. En halua olla se voimakas aalto joka pistää maan tömisemään ja ihmiset tutisemaan. En halua olla sekään aalto, joka taittuu rantaan laiskana ja raukeana, välinpitämättömänä. Haluan olla se aalto, joka lähestyy rantaa rauhallisena ja määrätietoisena, sellainen aalto, jonka kyytiin uimari tai surffari voi heittäytyä luottavaisena; haluan kantaa hänet rantaan, kutittaa sisuksia ja jalkapohjia, saada iloitsemaan ja nauttimaan, antaa suolaisten pärskeiden sivellä ja vilvoittavan veden hivellä. Haluan jättää jäljen muistiin, muiston merestä ja auringosta, hiekasta varpaiden välissä ja lokin kiljaisusta, kesäpäivästä, elämästä.

Sellainen aalto haluan olla. 


Omistan tämän kirjoituksen kalastajanakin toimineelle Eero-enolleni, joka siirtyi toisille apajille viime viikolla, sekä isäni pikkuserkulle ja rakkaalle ystävälle Olli Aallolle, entiselle merenkulkijalle, joka hänkin seilailee nyt muita meriä. Aaltoina sivusimme toisiamme vain ohimennen, mutta riittävästi kuitenkin jättämään muistiin jäljen. 





torstai 25. elokuuta 2016

Vain muutaman tatin tähden

Viikko Suomessa kului kuten vain viikko entisessä kotimaassa voi kulua; hirvittävän nopeasti. Tuntui kuin olisin kulkenut tunnelissa, johon mukaan putkahti välillä perhettä, välillä ystäviä, kunnes saavuin tunnelin päähän ja olin ennen aamukuutta täyteenahdettuine laukkuineni Helsinki-Vantaan lentokentällä yksin.

Kahdesti ehdin silti sienestämään, sillä Suomesta kantautuneet hurjat tattisatouutiset vaikuttivat suuresti matka-ajankohtaan. Aika moneen asiaan voin olla hulluna, mutta erityisesti olen sitä sienestykseen. Kun rantauduin Lissabonin iki-inhottavalta yölennolta (puhallettava tyyny oli kyllä avuksi unensaannissa ja TAPin tarjoama ruoka oli hyvää) majapaikkaani Helsingissä noin kello viisi aamulla, menin pariksi tunniksi nukkumaan. Heräilin, söin valmiiksi katetun aamiaisen (joskus minuakin hemmotellaan), katselin ulos tihkusateen hämärtämään aamuun ja ehdotin josko lähdettäisiin metsään.

Lähdettiin. Vanha sienipaikkani Järvenpään ja Sipoon välimaastossa tarjosi antimiaan tälläkin kerralla. Vielä Suomessa, Järvenpäässä asuessani ajoin sinne toisinaan polkupyörällä. Tasan kymmenen kilometriä. Vastatuuleen. Rämmin metsässä muutaman tunnin, eväätkin söin yleensä siirtyessäni sieniapajalta toiselle, ja päivän päättyessä poljin täyden korin ja parin kassin kanssa takaisin kotiin. Taas vastatuuleen. On se kumma.

Nytkin sammalen seassa kurkisteli keltaisia vahveroita, vaaleita orakkaita, mustatorvisieniä (englanniksi trumpet of death eli kuoleman trumpetti), ja löytyi toki tattejakin. Ei niin paljoa kuin olin odottanut, mutta kuivattavaksi asti kuitenkin.

Lentokoneessa vietetyn yön jälkeen lenkki metsän poimuilevassa maastossa ja sen päälle sauna voimistivat väsymystä teholla, jota ei saa millään kuntosalilla. Kahden tunnin aikaero ei tuntunut missään, kun illalla painoin päätä tyynyyn. Krooh. Ja pyyyh.

Lomailuksi ei reissua voinut kutsua. Vilkkaimpana päivänä oli tapaamiset klo 10.10, 11.30, 14.00 ja 16.00, ja siinä välissä kävin vielä verotoimistossa jonottamassa, turhaan tosin. Tunnin odotuksen jälkeen edelläni oli yhä yli 40 ihmistä, ja päätin selvittää asiani puhelimitse. Pankkiin sentään oli varattu aika, joka loppui kesken. Asunnon myytyäni jäljelle jäi nimittäin pieni pesämuna, jolle pitäisi löytää sopiva hautomo.

Sekoilin kertaalleen päivämäärissäkin ja luulin paluulennon olevan tiistaina. Se olikin keskiviikkona. Vau,  yksi ”budjetoimaton” extrapäivä! Mitä siihen järjestäisi?

Sipoinen sienimetsä kutsui taas. Viikkoa aiemmin kolutut metsänreunat olivat lykkineet ylös lisää sieniä. Kantarelleja, mustatorvisieniä, niitä tattejakin. Voimat alkoivat loppua kesken, mutta yksi metsänreuna oli vielä käymättä. Josko se putkottaisi täynnään herkullisia tatteja kuten parhaimpina vuosina? Rämmimme viimeisillä voimilla ryteikön poikki. Vain muutaman tatin tähden, sillä sen enempää sieltä ei löytynyt. Mutta kaikkinensa, kun sain sieniä sienestyskumppaniltakin, on niitä säännöstellen käytettynä nyt parin vuoden tarpeisiin. Näkisittepä muikean ilmeeni! 

Kirjoitan tätä seuraavaa lentoa odotellessa Frankfurtin kentällä. Jossain lentokentän kilometrihihnoilla tietään seuraavaan lentokoneeseen etsivä matkalaukkuni on nyt siis puolillaan sieniä ja pari rasiaa on käsimatkatavarassakin. Carlos illalla soittaessaan (niin, facebookin kautta voi soittaa kännykällä maasta toiseen ilman puhelumaksuja) kysyi: ”São cogumelos mágicos, que fazem rir?”, ovatko ne taikasieniä, jotka saavat nauramaan.

Yhteen aikaan ainakin Lissabonissa oli liikkeitä, joissa myytiin erilaisia sieniä joista ei ollut tarkoitus laittaa keittoa eikä kastiketta, vaan ihan vaan pää sekaisin. Sittemmin kaupat on taidettu sulkea kun asiakkaita alkoi kupsahdella. On kai vaikea tietää milloin sienten kanssa vetää överiksi.

”São cogumelos que fazem sorrir”, vastasin Carlosille, ne ovat sieniä jotka saavat hymyilemään. Koska ovat niin hyviä. Katsotaan millaiset ilmeet on illalla kun paistan tuoreita kantarelleja. Saattavat olla muikeita. 

Porton kentällä tullimies pysäytti minut. Kääk! Vaikkei sienissäni ollut mitään laitonta, voisi tullilaboratoriolla mennä tovi sitä varmistaessa ja sen aikaa könöttäisin kai putkassa. Tullimies kysyi mistä olin lähtenyt matkaan. Kiiruhdin kertomaan, että Helsingistä, Suomesta, Finlândia. 

Sain jatkaa matkaa ja kipitin niin lujaa kuin korkokengistä lähti, ennen kuin laukusta ulostunkeva kuivattujen tattien haju saavuttaisi tullimiehen sieraimet. 

Vaikka Suomi-viikkoon sisältyikin paljon löytämisen riemua, kävin läpi myös sen koko tunneskaalan, jonka ulkosuomalainen entisessä kotimaassaan kohtaa. Liikuttavia hetkiä oli monta. En käy niitä läpi, ne ovat niin henkilökohtaisia eikä pelkästään minulle, mutta tämän voin kertoa: sain ennakkoon syntymäpäivälahjaksi lipun ja matkan Minnesota Orchestran konserttiin Lahden Sibeliustalossa. Upeasti soittavaa orkesteria johti Osmo Vänskä ja solistina oli viulisti Pekka Kuusisto. Niin, juuri hän, joka yhteislaulatti hiljattain yleisöä The Royal Albert Hallissa karjalaisen kansanlaulun tahtiin. Tällä kertaa hänen ylimääräinen kappaleensa ei naurattanut. Emigrantin silmäkulmissa kimalteli kyyneleet kun hän soitti harkitun hienoisen epävireisesti melankolisen ruotsalaisen kansanlaulun ”Vi sålde våra hemman”, tunnettu myös nimellä Emigrantvisan.

Se vaan jotenkin kolahti omalla kohdalla. En väitä että 1800-luvulla nälkää pakenevien ruotsalaisten tai suomalaistenkaan maastamaastamuuttajien ja itseni välillä olisi yhtäläisyyksiä. Paitsi yksi. Kaikki me olemme lähteneet etsimään parempaa elämää. He ravintoa ruumiille, minä sielulle. 

Laulu soi päässä yhä. 


tiistai 9. elokuuta 2016

Savun seassa

Elokuun alkuun ehdimme, ennen kuin ne kunnolla alkoivat. Metsäpalot. Viime viikonlopun helteinen sää kirvoitti useita tulipaloja, ja tälläkin hetkellä roihuaa yli 500 paloa eri puolilla Portugalia. Sunnuntai-iltana savu alkoi harmaannuttaa taivasta meilläkin päin ja laskevasta auringosta tuli surullisen hehkuva pallo. Lähin laaja palo on tiettävästi Barcelosin alueella, 30-40 kilometrin päässä. Tuulen kaukaa kantama savu kirvelee silmissä ja sieraimissa, vaikkei hajua juuri tunnekaan. Siihen on nyt tottunut, nenä turtunut.

Meillä ei ole lämpömittaria, mutta kännykän sääsovellus näyttää tälle kylälle enää 29 astetta. Savu on hämärtänyt auringon eikä paahde ulotu maanpinnalle asti niin voimakkaana. Lämpöä on silti ihan riittävästi, että tarkenee kevyissä vaatteissa silloinkin kun ei tarvitse tehdä mitään fyysistä työtä. Vihdoinkin voin istua tietokoneella pidemmän jakson ilman että jalat ja kädet kohmettuvat. Nyt ne vaan hiostuvat. Fyysisessä työssä tai ulkona ollessa hiki nousee heti pintaan nahkeuttamaan ihoa. Riittää kun kävelee pihan poikki pyykkinaruille, tosin nyt ei tarvitse pyykkiä pestä. Niihin vain tarttuisi savun haju.

En mene tarkemmin metsäpaloihin, niistä olen kirjoittanut jo aiemmin (lue täältä). Savunsekaisissa tunnelmissa valmistaudun Suomen matkaan. Odotan sitä harvinaisen malttamattomana. Olisiko niin, että kun asunnon myytyäni ei ole enää sitä veroviranomaisen määrittelemää ”kiinteää sidettä” Suomeen, sinne menee kuin ulkomaille, ihan oikealle lomalle? Ei tarvitse huolehtia uuden vuokralaisen hankkimisesta, ei tavaroiden karsimisesta ja pakkaamisesta, ei kodinkoneiden toimivuudesta ja asunnon ties mistä kolhuista, elämisen jäljistä. Minun tarvitsee käydä vain pankissa ja verotoimistossa ja lopun ajasta saan viettää perheen ja ystävien kanssa ja käydä sienimetsässä. Se on luksusta.

Ennen matkaa vanharouva harjoittelee aamu- ja iltatoimista suoriutumista yksin. Kurkin raollaan olevan kylpyhuoneen oven takaa miten kaikki sujuu. Hyvin sujuu kun vähän auttaa alkuun. Muistisairasta vanhusta pitäisi kannustaa olemaan mahdollisimman itsenäinen, vaikka usein siitä tulee luistettua kun on helpompaa olla vieressä avittamassa kuin korjailla asioita jälkikäteen. 

Opettelen yhä vaan olemaan suvaitsevampi silloin kun asiat eivät mene mieleiselläni tavalla. Se on välillä vaikea paikka. Käytetyt sukat tai kengät ruokapöydällä, meloninkuoret keittiön lattialla, likainen lautanen astiankuivaustelineessä tai rikkaruohojen mukana nypityt kukantaimet eivät ole niin vakavia asioita, mutta kontrollifriikille ne takaavat verenpaineen kohoamisesta johtavan kivistyksen ohimoilla. Voi verisuoniparkani, miten teitä säästäisin? 

Haen vastapainoa niillä tavoilla jotka olen havainnut hyviksi. Neulon, virkkaan, koukkuan, ompelen, teen mitä tahansa käsityötä saadakseni aivoni lullaamaan toistuvien liikkeiden ja syntyvien silmukoiden tahdissa. Ajatukset keinuvat kuin kehdossa, ees taas, ees taas, pingotus ohimoilla laukeaa ja löydän hymyn taas. Kaikkein parasta on tarkastella valmista työtä, oli se sitten käsityö, kirjoitus, kunnostettu huonekalu tai mikä vaan. Se on aina saavutus, vaikka pieni olisikin, ja saavuttaminen on tekemisen polttoainetta. Se motivoi tekemään lisää ja saavuttamaan lisää. Siihen jää koukkuun. Luovassa työssä parasta on se, että jokainen valmis työ on saavutus. Eivät ne kaikki ole hyviä ja onnistuneita. Kaikki työt eivät ikinä edes valmistu. Jotkut jäävät marinoitumaan nurkkiin viikoiksi, kuukausiksi, vuosiksi. Niihin yrittää tarttua uudestaan, vaikka hampaat vetäytyisivät irveen, mutta epämieluinen työ jää melkein aina kesken. Sen hautaa kaikessa hiljaisuudessa syvimpään laatikkoon, vetäisee sen äärellä pienen henkisen ruksin kuin ristinmerkin ja sallii itsensä unohtaa sen. Luovaa työtä ei voi pakottaa. Tai voi, mutta se näkyy lopputuloksessa. Väkinäisyyden vaistoaa. 

Savu leimaa tätä päivää, varmaan huomistakin. Lentokoneet nousevat savuiselle taivaalle Porton kentältä, nyt kuuluu enää vain ääni, mitään ei näy. Tarkkailen työhuoneen ikkunasta maisemaa; huojuvia maissipeltoja, sankkaa metsää niiden takana, kuivettunutta laidunta, jolla naudat puhkuvat kuumuudesta. Tällainen helle on normaalia, tarkistin Carlosilta, ja juuri tällaista osasin täällä odottaa. Kuumaa ja kuivaa. Vain savu ei kuulunut siihen mielikuvaan. Siihen nyt totutellaan. 

maanantai 1. elokuuta 2016

Kakofoniaa kotikadulla

Kotikylässä on juhlittu. Vuosittaiset kyläjuhlat, jotka järjestetään kylän suojeluspyhimyksen kunniaksi ja joilla kerätään rahaa pienen kirkon kunnostukseen, kestivät toista viikkoa ja pitivät ohjelmassaan muun muassa fado-illan, tv:stäkin tutun laulajattaren Maria Lisboan konsertin, kansantanssi ranchoa ja ihan itsestäänselvyytenä cortejon, kulkueen, jossa kannettiin pyhimyspatsasta paikasta toiseen. Fado-illassa kävimme, kävelimme kirkolle täältä kylän äärimmäiseltä laidalta lämpimässä illassa. Väkeä oli paljon kuuntelemassa tuikituntemattomia fado-tähtiä, mutta vielä enemmän oli populaa seuraamassa Maria Lisboan esitystä. ”Onko tämä pimbaa vai ranchoa?” kysyin Carlosilta kun en musiikin tyylilajista saanut selvää. ”É música popular”, hän arveli. Minusta se kuulosti suomeksi sanottuna renkutukselta. Parin kappaleen jälkeen tuli kuin tilauksesta vilu, ja saatoimme palata puoliväliin matkaa jätetylle autolle ja kotiin.

Ranchon jätimme suosiolla väliin. Ei silti, sitä on kyllä hauska katsella ja varsinkin kuunnella, tanssijat keikkuvat puolelta toiselle kädet kohotettuina, sen täytyy olla hurjan raskasta, lauluväen kailottaessa niin kovaa kuin kurkusta lähtee toistaen aina samaa sävelkulkua, vuoroin miehet, vuoroin naiset. Haitari raikaa siinä taustalla. Kannattaa käydä seuraamassa esitystä jos joskus on tilaisuus. 

Me kuitenkin, kuten sanottu, jätimme sen väliin. Tarkoitus oli lähteä illallisen jälkeen, vanhanrouvan mentyä nukkumaan, Vila do Conden käsityömarkkinoille, mutta suunnitelmiin tuli muutos. Eräs sonneista järjesti itselleen vähän toisenlaiset länget; se oli tunkenut päänsä heiniä pitelevään metallikehikkoon. Se oli riuhtaissut sen kiinnikkeistään ja kulki pitkin laidunta takoen kehikkoa maahan. Aidan toisella puolella Bruno koki asemansa lauman kinginä uhatuksi, kun toisella oli nyt niin mahtavat ja erikoiset ”sarvet”, että se mölisteli ja pöllytteli maata koko kahdeksansataakiloisen mahtisonnin uhollaan. Carlos yritti lähestyä länget pukenutta sonnia, minä juoksin hakemaan sisältä puhelimen siltä varalta jos tarvitaan ambulanssia. Ei sonnille, vaan sarvesta mahdollisesti saavalle Carlosille. Pelotti ihan oikeasti. Almaa lukuun ottamatta nämä naudat eivät suinkaan ole kesyjä paijattavia pikkulehmiä.

Länkinen sonni ei kuitenkaan päästänyt lähelleen. Carlos päätti antaa sen väsyä yön yli. Yöstä tuli aika levoton, vaikka naudat hiljalleen rauhoittuivatkin yöpuulle ja niin mekin. Aamusta Carlos lassosi sonnin kiinni sen syödessä, ja sai kiskaistua kehikon pois. Sonni ilahtui vapautumisestaan niin että kolisteli takasorkkiaan yhteen.

Minullekin on koittanut uudenlainen vapaus. Järvenpään asunto on myyty ja uusi omistaja otti sen tänään haltuunsa. Asuntolaina on maksettu pois, olen velaton mutta myös taloton nainen. Vaikken saanutkaan toivomaani hintaa, meni kaikki muutoin nappiin; vuokralaiset luovuttivat asunnon eilen. Itse en ole paikan päällä käynyt, asiat ovat hoituneet mm. ystävän avustuksella, kiitos siitä.

Tuntuu kuin olisin päässyt eroon kinttuun tarrautuneesta pallosta. Rivitaloasunnon vuokraaminen matkan päästä ei ole huoletonta, varsinkin kun asukkaat ovat vaihtuneet vuoden välein. Samaa tahtia myyntiprosessin edetessä minut valtasi kuitenkin haikeus. Kiinteää sidettä Suomeen, kuten veroviranomainen asian muotoilee, ei enää ole. Se ei kuitenkaan ole haikeaa. Haikeaa on se, että perhe ja ystävät ovat siellä ja minä täällä ja varmaan pysynkin täällä. Mahdoinko koskaan itsekään uskoa niin käyvän? En totta puhuen tiedä. Se pieni takaportti on nyt kuitenkin pistetty tällä erää säppiin.

Kotikyläksi on nyt valikoitunut paikka, jossa on siis juhlittu. Eri tilaisuuksien aluista ja lopuista on kuulutettu raketein. Kuin myös parilla naapurikylällä. Yhtenä aamuna kahdeksan aikaan kuulosti siltä, että olimme kylien välisen rakettitaistelun ristitulessa. Pauketta ja pamauksia kuului joka puolelta. Yritin kuvitella itseni sodan keskelle, mutta se oli vaikeaa. Täällä on niin rauhallista, yleensä. Ei hiljaista, mutta rauhallista.

Eilen olin lounaan jälkeen keittiössä, kun talon eteen pysähtyi linja-auto. Iso linja-auto. Se pörräsi siinä aikansa ja jatkoi matkaa purettuaan kyydistään kokonaisen vaskiorkesterin, joka viritteli soittimiaan hyvinkin epävireiseen tahtiin. Tööt tööt ja tuut tuut, sekaan vähän rumpujen päristelyä ja monenmoisen puhaltimen piipitystä ja paapatusta. Mitä he täällä syrjäisellä kylätiellä tekivät? Tulivat tietenkin aloittamaan kirkolle suuntautuvan kulkueensa naapurimme, juhlatoimikunnan puheenjohtajan talon edestä.  Parin kilometrin matkan he marssivat soittaen kyläjuhlien päätökseen, ja tämä musiikki helli ainakin minun korviani paljon enemmän kuin se "popular".

Naapuri tarjosi päivän päätteeksi illallisen juhlajärjestelyihin osallistuneille. Autoja oli pysäköity kadun pituudelta molempiin suuntiin lähimpiin risteyksiin saakka, kyse ei siis ollut ihan pienestä ryhmästä. Juhlien päättyessä siitä tiedotettiin koko tälle ja parille naapurikylälle mahtavan ilotulituksen voimin. Olin jo sängyssä lukemassa, onneksi en nukkunut, sillä herääminen siihen meteliin olisi varmasti, ainakin ilman lääkitystä, laukaissut rytmihäiriökohtauksen. Läksin alakertaan. Naudat säntäilivät aitauksissaan paniikissa, onneksi eivät rynnistäneet sähköpaimenista läpi maissipellolle. ”Isso é demais, tämä on jo vähän liikaa”, sanoin Carlosille kerätessäni täriseviä koiria syliini rauhoittumaan.  Kylkiluita ravisteleva meteli oli varmasti samaa luokkaa kuin stadionkonsertissa aivan isoimman ämyrin edessä.  Erään auton hälytinkin pamahti soimaan. 

Paljon mieluummin kuuntelen sitä kakofoniaa, jota lähitienoon kukot pitävät aamunsarastuksen aikaan. Heräilen aina viiden aikoihin, kun uni kaikkoaa kauas. En tiedä mihin tai miksi herään, mutta tätä tapaa olen orjallisesti noudattanut jo parin-kolmenkymmenen vuoden ajan aikavyöhykkeestä riippumatta. Menen makuuhuoneen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen, istun siellä itsekseni ja avoimesta ikkunasta kuuntelen toisilleen täydellisessä epäjärjestyksessä kiekuvia kukkoja, nousuveden aikaan myös kaukaisen meren kohinaa. Ne ovat rauhan ääniä. Orastavan aamun ja rauhan. Kylä on hiljaisimmillaan jalkapalloturnauksen loppuottelun aikaan ja silloin kun kaikki muut, kukkoja ja minua ja leipää jakavaa leipuria lukuun ottamatta nukkuvat. 


Santiagon pyhiinvaellusta käsittelevä artikkelini julkaistaan näillä näkymin ensi lauantain Ilta-Sanomissa, Plus-liitteessä. Kannattaa kopata lehti siis kaupasta mukaan jos Suomessa sattuu olemaan. Artikkelia kootessa iski itseenikin into lähteä vaeltamaan. Ehkä vielä jonain päivänä.