keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Aikaa ei voi kierrättää


Tämä vuosi on kohta pakattu päivän kokoisiin kontteihin ja lastattu laivaan, joka ei enää palaa. Vuoteen mahtui surua ja iloa keskimääräistä enemmän. Surua äitini voimien ehdyttyä, iloa ensimmäisen kirjani ilmestymisestä. Siihen väliin mahtui monta merkityksettömältä tuntuvaa päivää; arkea, joka junnaa yhtä ja samaa rataa, jolloin samat asiat toistuvat samassa järjestyksessä ja aina samaan aikaan. Irtiottajakin kangistuu rutiineihinsa, ryömii sieltä missä aita on matalin ja aina vaan suunnittelee, että jonain päivänä tekee jotain toisin.

En käynyt vielä juna-ajelulla Dourojoen rinteillä, en ihailemassa Alentejon keväisiä värejä. En käynyt edes Labrugen ja Vila Chãn välisellä rantapolulla, vaikka työn alla olevan kolmannen kirjani alkuvaiheissa liikutaan juuri niillä rosoisilla kallioilla. Ehdin myöhemminkin, ajattelen aina. Mutta jollen nyt muka ehdi, niin milloin sitten? Aika kuluu ja sitten se loppuu. Jos kaiken jättää viime tippaan, tulee kiire. Aikaa ei voi tallettaa kuin rahaa pankkiin, et voi pistää tänään yhtä minuuttia säästöön huomista varten. Se on elettävä nyt. 

Melkein kaikkea maailmassa voi käyttää uudelleen tai muuntaa toiseen olomuotoon tai säästää, mutta aikaa ei voi kierrättää. Se hetki, joka äsken tässä oli, on jo mennyt. Se saattoi kaivertua mieleesi muistikuvana, pienenä heijastumana eletystä hetkestä, muistona, joka ennen pitkää haihtuu olemattomiin tai jää mieleen. Se saattoi tulla ja mennä ilman että huomasitkaan. Hetki on vain silmänräpäyksen mittainen, mitättömän pieni osanen ketjussa, josta aika muodostuu. Silti yhdessä ne hetket muodostavat minuutin, tunnin, vuorokauden, vuoden, ihmiselämän pituisen hetkien helminauhan.

Ajan kulumisen ajattelu voi ahdistaa, mutta ihan turhaan. Edes Einsteinin aivoilla ei voisi tallentaa kaikkia elettyjä hetkiä. Ei se ole edes tarpeen. Elämää ei voi täyttää piripintaan urku auki eletyillä hetkillä. Välillä pitää pysähtyä. Istua alas ja sulkea silmät tai halata puuta tai katsella täyttä kuuta tai kuunnella metsän huminaa, aaltojen raivoa, tuntemattoman linnun laulua. Olla hetki hiljaa ja aistia joka solulla. Ottaa se hetki omaan käteen ja helliä sitä ennen kuin päästää sen menemään, sillä siihen ei voi tarttua eikä takertua. Se kuuluu sinulle vain ohikiitävän sykäyksen verran, mutta sen aikaa se on kokonaan sinun. Jollei siitä saa voimaa, niin mistä? 

Joulu on monelle pysähtymisen aikaa. Pysähtymisen ja yhdessäolon. Monet läheisistäni ovat kaukana, jotkut jo pilvenreunalla, mutta silti lähellä ajatuksissa, sydämessä. Kun minulla on hetki aikaa pysähtyä, ajattelen heitä, tuon heidät siten likelleni, ja silloin aika menettää merkityksensä eikä etäisyyttä ole olemassa. On vain hetkiä, jotka mahdollistavat sen mikä fysiikan lakien mukaan ei pitäisi olla mahdollista. Hetkiä, joita pitelen kämmenelläni ennen kuin puhallan ne höyhenenä lentoon, katselen kun ne leviävät ja leijailevat ja haihtuvat ilmaan, niiden kimalluksen tallentuessa muistoina mieleen.  

Tunnelmallisten hetkien siivittämää joulua, Rakkaat Lukijat! 



perjantai 8. joulukuuta 2017

Kerrospukeutumista

Punatulkuksi ristitty mekko on villan ja
mohairin yhdistelmää. Lämpimin omistamani
vaate. Saisi ulottua nilkkoihin asti.
Pärjääminen Portugalin talvessa kivitalossa ilman lämmitystä on varustelaji. Aamulla voi maa olla valkoisena ja henki huuruta sisällä. Päiväsaikaan ulkona voi olla lämpimämpää kuin sisällä. Illalla olohuoneen takkaan sytytettävä tuli antaa tunnelman lisäksi myös lämpöä, mutta sitä ennen on selvittävä päivän läpi. Jos koko ajan olisi liikkeessä, ei kylmyyttä niin tuntisi, mutta kun hyvän aikaa nököttää tietokonetta nakutellen, alkaa huomata lämpimien vaatekertojen merkityksen. Näin minä pukeudun talven kylminä päivinä:

Aamupesun ajaksi, aurinkoisena päivänä, laitan ihan ensiksi mustan trikoopaidan (50 % puuvilla/50 % modaali, nopeasti kuivuva ja silti lämmin ihoa vasten) sängynlaidalle aurinkoiseen läikkään lämpiämään. Aamutoimien jälkeen vetäisen ensin jalkaan tavalliset sukat. Seuraavaksi vetelen jalkaan paksut sukkahousut tai legginsit, joissa on denierejä varmaan toistatuhatta. Niiden päälle villaiset säärystimet ja villasukat. Tässä vaiheessa jalat voi jo työntää tohveleihin (villaa nahkapohjalla).
Tohvelit villaa, pohjallinen huovutettua villaa,
nahkapohja. Lanka värjätty sipulinkuorilla.

Seuraavaksi vedän ylleni sen auringossa lämmenneen trikoopaidan ja sen päälle villaa runsaasti sisältävän neulemekon. Mekosta riippuen sen lisäksi saatetaan tarvita myös villatakki. Kaulaan kietaistaan huivi, sillä mikäli et ole huomannut, Rakas Lukija, niin pitämällä kaulan alue lämpimänä ei muukaan keho palele niin herkästi. 

Oikein kylminä aamuina käytän kynsikkäitä, eli sormikkaita joissa on avonaiset sormenpäät. Kädet sujahtavat aina tilaisuuden tullen myös villatakin taskuihin tai omiin kainaloihin lämmittelemään. Pitkät hiukset lämmittävät korvia. Yhtään pipoa en omista. 

Langat värjätty sipulinkuorilla.
Ilmojen viiletessä työpisteeni siirtyi yläkerran kirjoituspöydän äärestä sängylle huovan päälle. Ylle kietaisen vielä pitkän ja lämpimän shaalin. Se yltää peittämään jalatkin. Kone lämmittää sylissä, mutta kädet tuppaavat silti jähmettymään verenkierron hyytyessä. Se pakottaa pitämään taukoja.

Koska jo työaikoina totuin vaihtamaan vaatteet illan tullen, teen niin yhä vieläkin. Illalla jalkaan sujahtaa olohousut (mahdollisesti fleeceä) ja mohairia sisältävät villasukat. Ylävartalon verhoaa villapaita ja -takki. Oikein jäätävän kylminä iltoina saatan vetäistä olohousujen allekin jotain lämmittämään kolottavia polvia. Vaikka olohuoneessa tarkeneekin, on keittiössä kylmää ja ruokaakin pitää laittaa. Joulun alla kuuma glögi lämmittää kokkia. Ja apukokkia.

Kun ilmat tästä yhä viilenevät, vaihdan trikoopaidan merinovillaiseen aluspaitaan ja tavallisten sukkien tilalle pörrösukkat villasukkien alle. Kolmas sukkapari sujahtaa täydellä varmuudella jalkaan viimeistään tammikuussa.

Jos Suomessa asuessani tunsin oloni Michelin-ukoksi ulos mennessä, niin Portugalissa sitä on sisällä. Ei mitään väliä, sillä näillä varusteilla ei tarvitse palella.

Käsinneulottu jättishaali. 
Kerrospukeutumistaktiikka ulottuu myös vuoteeseen. On untuvapeitto, sen päällä ensi alkuun pari fleece-huopaa. Niiden etu on nopea kuivuvuus. Talven edetessä lisään lakanan ja untuvapeiton väliin villahuovat. Sateettomaan aikaan voidaan käyttää flanellilakanoita, mutta kostealla säällä niistä tulee aika nopeasti nihkeät. Sänkyyn sujautetaan kuumavesipullo tai kaksi, ja näin sitä kaksi ihmistä tarkenee toisiaan lämmittäen. Ainoa huono puoli on se, että aamuisin on todella ankeaa lähteä pois vällyjen välistä. Erityisen hauskaa ei ole sekään, kun kauppa- tai kaupunkireissuille pitää sonnustautua johonkin muuhun kuin kotikutoiseen villamekkoon eli jalkaan joutuu vetämään jäätävät - ilmoista riippuen mahdollisesti myös kosteat - farkut.

Ajatellaan positiivisesti: noin kolmen kuukauden kuluttua vaatekerroksia saa taas alkaa vähentää, ja tässä iässähän se aika kuluu yhdessä hujauksessa.

Sitä en halua ajatellakaan miten selviäisin, jos en osaisi neuloa ja virkata kaikkia näitä lämmikkeitä. Kiitos suomalaiselle koulujärjestelmälle, joka ne taidot opetti.