perjantai 22. syyskuuta 2017

Jokaiselle jotakin


Vietimme keskiviikkona tuplajuhlaa. Täytin vuosia ja allekirjoitin Myllylahden kanssa kustannussopimuksen uudesta dekkarista. Se ilmestyy alkuvuodesta 2018. Tammikuun lopulla aloitettu käsikirjoitus on viime silausta vaille valmis. Kansikin on jo suunniteltu. On huimaa saada uusi kirja ulos niin pian ensimmäisen jälkeen. Töitä sen eteen on toki saanut tehdä, mutta enhän minä niitä pelkää.

Kävin aiemmin päivällä Vilassa maksamassa sotumaksun ja kävelemässä hiukan rannalla, sillä välin Carlos oli käynyt hakemassa herkkuja; alkuruuaksi kokonaisia katkarapuja, maksapatéta, savulohta, pääruuaksi kunnon pihvilihaa. Jälkkäriksi tekaisin suklaatäytekakun. Harvoin meillä herkutellaan tällä tavalla. Tai no, herkutellaanhan meillä joka päivä, mutta paljon huokeammilla ja arkisemmilla ruuilla. Eilen syötiin grillattua tuoremakkaraa, perunamuusia ja salaattia, jälkiruuaksi suklaakakkua. Ei hyvän ruuan tarvitse maksaa paljoa. Tarjouksessa oli makkarat. 

Keskiviikkona oli myös Ilta-Sanomissa haastatteluni, joka oli jatkoa pari vuotta sitten tehdylle downshifting-teemaiselle jutulle. En tiedä täyttääkö Irtiottoni varsinaisen leppoistamisen kriteerejä, välillä päivistä on leppoisuus kaukana, se rantakävelykin oli vasta toinen tänä vuonna. Edellinen oli lauantaina kun kävimme ottamassa kuvia juttua varten ja vähän muutenkin.

Carlosin alkaessa valmistelemaan illallista lukaisin pikaisesti jutun saamia kommentteja. Tiedän, ei pitäisi, sillä kuten arvasinkin, siellä oli kaikenlaista omituista väittämää. Paljon oli toki myös kannustavia kommentteja, mutta kumma miten ne ilkeät lauseet tarttuivat tehokkaammin mieleen. Meinasi mennä ilta pilalle. Mutta ei mennyt. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Vilaisin loput kommentit torstaina ja sain tietää seuraavaa: olen löytänyt itselleni rikkaan avomiehen, joka joutuu tekemään töitä tuplasti enemmän elättääkseen minut jotta voin näperrellä pikku juttuja. Kuulostaa ihan kivalta. Jos se olisi totta. Ei vaan ole.

Ulkomaille muuttaneihin tunnuttiin suhtautuvan karsaasti – paitsi ne, jotka olivat jo muuttaneet tai sellaisesta vielä haaveilivat. Ihan kuin olisi kansalaisvelvollisuus asua syntysijoillaan koko elämänsä. Saahan niin toki tehdä jos haluaa. Ulkomaillekin saa muuttaa jos mieli tekee. Suomi on vapaa maa, ei 338 424 neliökilometrin kokoinen vankila. Ja siellä on myös mielipiteenvapaus, kuten on uskoakseni Portugalissakin. Minun mielestäni sellaiset ihmiset, jotka harrastavat netissä vihakirjoituksia, esittävät perättömiä väitteitä tai lietsovat rasismia anonyymiyden suojista, voisivat ottaa kätöseensä jonkin hyvän kirjan ja avartaa maailmankatsomustaan lukemalla. 

Juttuun pääset tästä linkistä

Jotain olen oppinut Irtioton myötä. Olen oppinut päästämään irti siitä noidankehästä, johon negatiivinen ajattelu helposti syöksee ihmisen. En enää vatvo ja märehdi ikäviä asioita, kuten joskus ennen tein ihan luvattoman paljon. Pienet vastoinkäymiset kasvoivat kohtuuttoman kokoisiksi, elämää rajoittaviksi järkäleiksi. Negatiivisuudessa on jotain koukuttavaa. Aivan varmasti se synnyttää aivoissa samaa tai vastaavanlaista mielihyvähormonia kuin positiivisetkin tuntemukset ja kokemukset. Negatiivisuus on mahtavaa polttoainetta katkeruudelle ja siitä saa huippuhyvät kicksit, mutta pidemmän päälle se myrkyttää mielen ja ympäristön. Katkeruus valtaa elämässä leijonanosan.


Yhä joskus ajatukset ovat lipsahtaa samoille urille, mutta kiskon ne sieltä pois vaikka väkisin. Edes minun elämässä ei kaikki suju toiveiden mukaan enkä leijaile jatkuvassa ihanassa hurmostilassa. Välillä ottaa päähän, joskus isot, joskus pienet asiat. Olen opetellut olemaan välittämättä niistä, vaipumatta pahan mielen upottavaan suohon. Joiltakin se onnistuu luonnostaan, toisten on opeteltava. Ajatukset voi suunnata hyviin asioihin elämässä ja siten muodostaa myönteisen kehän: positiivinen ajattelu synnyttää positiivisia tuntemuksia ja positiiviset tuntemukset positiivisia tekoja ja positiiviset teot positiivisia ajatuksia ja niin edelleen. Ei, tämä ei ole minun itseni keksimä ajatusmalli. Se esitettiin jollain sihteerikurssilla vuosikymmeniä sitten. Minusta sitä voisi opettaa ihan koulussakin.

Ja jos ei positiivinen ajattelu auta, niin sitten voi syödä jotain hyvää ruokaa.

Päivät lyhenevät kovaa vauhtia Portugalissakin. Syyskuu on täällä pohjoisessa kulunut viileän tuulen saattelemana. Sadetta on saatu olemattoman vähän, silti aamuisin on usein ollut usvaista ja kosteaa. Henkinen valmistautuminen talveen alkaa. Tänään loppuu kesä ja alkaa syksy, kalenterin mukaan. Syksy ei ole yhtään pahaa aikaa, ei Suomessa, eikä Portugalissa. Otetaan mallia rannalla olevista ihmisistä: pysähdytään hetkeksi ja nautitaan siitä hyvästä mitä elämä meille antaa. Kyllä sillä on takataskussaan jokaiselle jotakin. 


torstai 14. syyskuuta 2017

Höpötän, siis olen.

Varsinaiset hainhampaat rouskuttavat maissia. 

Yksi vuoden kohokohdista tuli ajankohtaiseksi tällä viikolla, ja olin sitä jo odottanutkin valmiina lähtökuopissa. Lähipeltojen maissia alettiin nimittäin niittää tiistaina ja työ saatiin päätökseen keskiviikkona. Hirviömäinen puimuri puski kortta poikki ja palasiksi vierellään traktorikavalkadi, joka keräsi silpun talteen lypsykarjan ruuaksi.

Mitä hehkuttamista siinä minulla sitten on? No, puimurin hampaista putoaa aina maissitähkiä maahan. Ne ovat iloisten ja vapaiden kanojen herkkua. Minulle taas on herkkua kaikenlainen luonnon antimien keräily ja sadonkorjuu. Varsinkin kun ei ole itse tarvinnut tehdä muuta asian eteen kuin seurata kesän mittaan sadon kasvamista.

Osa menee ohi. 

Sadonkorjuuväen lähtiessä lounastauolle ryntäsin ison kauppakassin kanssa pellolle. En ollut edes ensimmäinen siellä. Kuljin pitkin pellonlaitaa ja kassi tuli aika pian täyteen. Piti lähteä tyhjentämään se. Se repesi. Caramba ja pari muuta painavaa sanaa. Kiskaisin kassin syliini ja lähdin hoippumaan rinnettä alas pellonlaidalle. Lasti oli kuitenkin liian painava, voimat ehtyivät.

Maissi maistuu myös koirille. 

Ihmettelen vaan, miten viime kesänä jaksoin kerätä päivän aikana maissit ja kuskata ne säkeissä kotiin asti – ylämäkeen. Iän myötä on kai alkanut alamäki fyysisen kunnon suhteen. Ehkä hiljattain havaittu pieni häikkä sydämessä vaikuttaa asiaan. 

Puimurin saatua pelloista ensimmäisen putsatuksi palasin apajille. En ollut ainoa. Yksi naapurin leskirouvan seitsemästä pojasta kierteli pellolla poikansa kanssa. Vaihdoimme maissikuulumiset: vähän on tähkiä tänä vuonna, kaksi vuotta sitten on valtavan paljon (silloinhan vein niitä säkkikaupalla naapurin leskirouvallekin), onneksi meillä on vain kolme kanaa (epäselväksi jäi kuinka monta heillä), kyllä tämä kunnolle tekee hyvää jne. Ihan sellaista perustavallista höpöttelyä. Mies poikineen suuntasi pellon ylälaitaan, minä pysyttelin lähellä omia laitumia.

Tähkiä oli tosiaan vähän, keräsin sen mitä löysin ja jätin pellonlaitaan haettavaksi traktorilla. Menin kotiin lepäämään ja taisin torkahtaa. 

Eilen aamulla yritin nousta aikaisin mutta en pystynyt. Siinä vaiheessa kun vihdoin pääsin pellolle eli ennen yhdeksää, oli naapurustossa asuva nuorukainen käynyt jo paikat läpi ja hän oli poistumassa paikalta kärryjen kanssa. Pellolle jäi vielä vanhempi nainen, joka keräili tähkiä esiliinan liepeeseen. Mies oli lähtenyt viemään säkkiä kaukana olevalle autolle. Nainen kiljaisi hänen peräänsä korkealta ja kovaa "OOOOIIIII!!!!" niin että pieni laakso kaikui ja raikui. Miestä ei silti näkynyt, ei kuulunut. Ryhdyimme totta kai juttusille kun pellolla tuli vastaan tuntematon ihminen. Vaihdoimme kuulumiset: heikosti on tähkiä tänä vuonna, kaksi vuotta sitten oli niiiiin valtavasti, tämä on erinomaista kuntoilua, kerroimme tärkeää informaatiota itse kunkin kanojen lukumäärästä, ”te olette ulkomaalainen”, nainen totesi, jatkoimme jutustelua ja päämäärättömältä vaikuttavaa harhailua ruo´ontynkärivistöjen välissä yrittäen olla hyökkäämättä saman tähkän perään.

Kurkistelija maissipellossa. Kuva sunnuntailta. 
Siirryin seuraavalle pellolle. Pian vastaan tuli minua hiukan vanhempi pariskunta, miehellä muhkeat mursuviikset ja rouvalla päässä huivi. Oli jälleen syytä vaihtaa kuulumiset, arvaatte varmaan jo miten se meni: kovin on vähän tähkiä tänä vuonna, kaksi vuotta sitten oli paljon enemmän, meillä on onneksi vain kolme (pariskunnalla neljä) kanaa, tämä käy kyllä hyvästä liikunnasta ja mikäs tässä on tällaisella ilmalla käyskennellä pellolla. Aurinko paistoi heleältä taivaalta.

Jälkeenpäin muistin, että juttelin samaisen pariskunnan kanssa viime vuonna samoissa puitteissa. Ja ensi vuonna varmaan palataan taas asiaan.

Kun elää tällaisessa höpöttelykulttuurissa, jatkaa samaa rataa Suomessakin käydessä. Olen menettänyt melkein kaikki estot ryhtyä juttusille vieraiden kanssa ja joskus joudun hampaat irvessä pidättelemään itseäni sillä tiedän hyvin, että omituisia höpöttelijöitä katsotaan toisinaan hiukan karsaasti. Portugalissa on kuitenkin melkein parasta, että voi kanssaelää, conviver, vieraidenkin ihmisten kanssa edes sen hetken verran, eikä kukaan pidä ulkomaalaista höpöttäjää mitenkään omituisena.

Kanatkin saivat talveksi ruokaa. 

Catch of the day, päivän saalis. 

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Vastapaino

”Juoksu on vastapainoa työlle”, kirjoitti maratoneja juokseva serkkuni hiljattain viestissään. Se jäi kolkuttamaan päähän. Vastapaino. Keinulaudalla paino tarvitsee vastapainoa ja päinvastoin, ilman painoa vastapainosta tulisi paino ja keinulauta keikahtaisi toiseen laitaan. Hmmm.

Ihmisellä, jonka perustarpeet on tyydytetty, on taipumus hakea elämäänsä tasapainoa, sitä, että keinulaudan molemmissa päissä on saman verran painoa. Jos ei ymmärrä tehdä niin, sairastuu aika varmasti ennen pitkää. Paino vetää pinnan alle, vastapaino nostaa pinnalle. Vastaavasti: kun käyttää energiaa johonkin, täytyy sen seurauksena ladata akkuja. Muuten loppuu virta. Yksinkertaista. 

Monella työssä käyvällä tasapaino on hukassa, painoa on enemmän kuin vastapainoa. Arkinen tekeminen vie helposti enemmän energiaa kuin mitä ehtii vapaa-ajalla ladata akkuhinsa. Onko silloin liian kuormittavassa työssä? Todennäköisesti on, mutta se on mitä yhteiskunta ja yrityselämä kaikkine tulosvaatimuksineen niskaan nakkaa. Jos yksi ihminen ei veny asetettuihin vaatimuksiin, löytyy jonosta seuraava joka on enemmän kuin halukas yrittämään. Missä on inhimillisyys? Ei  missään. Korkeintaan paikassa nimeltä Utopia.

Ei tietenkään kaikissa työpaikoissa revitä työntekijän selkänahasta sitkeitä riekaleita. Olin jopa kerran sellaisessa työpaikassa, missä normipäivänä oli leppoisa tahti ja kahvitauko kaksi kertaa päivässä. Olin silloin alle kolmekymppinen ja riittävän naiivi luullakseni osastosihteerin paikkaa eläkeviraksi.

Sitä kesti viisi vuotta. Kyseistä yhtiötä ei ole ollut olemassa enää pitkään aikaan. Se pilkottiin ja myytiin palasina, työntekijät viskottiin palasten mukana sinne, tänne. Olin viimeisten lähtijöiden joukossa toimitusjohtajan kanssa. Pakkasin yhtiön 75-vuotisen historian laatikoihin ja lähetin Elinkeinoelämän arkistoon. Sinne ne lienevät hautautuneet pölykerrosten alle. Ei ketään enää kiinnosta vanhakantainen voimayhtiö. 

Prosessia kutsuttiin varmaan kehitykseksi. Sähkömarkkinoiden vapautumiseksi. Omistajat pistivät firman lihoiksi.

Sen jälkeen on keksitty ulkoistukset. En pysty kirjoittamaan niistä ilman niskavillojen pörhentelyä, joten jätetään se toiseen kertaan. 

Mutta se vastapaino. Ja tasapaino. Nyt näen, että lähdin viimeisimmästä työpaikastani koska ne molemmat puuttuivat. Painoa oli liikaa, se veti minua pinnan alle, ja sitä oli jatkunut liian pitkään. Pyrin hankkimaan vastapainoa käsitöillä, matkoilla, sienestyksellä ja muulla mukavalla, mutta se ei riittänyt. En jaksanut. Tai en enää vain halunnut. Lopetin ennen kuin se elämä olisi lopettanut minut. Tiedän, olen pahuksen onnekas kun oli mahdollisuus ja rohkeutta tehdä muita ratkaisuja. Ei kaikilla ole. 

Miten on nyt, kun painoa ei pitäisi olla? Irtiotonhan luulisi olevan hillitöntä irrottelua ja silkkaa vastapainoa. Onko elämän herkkä keinulauta keikahtanut vastakkaiseen suuntaan ja vastapainosta tullut paino?

Tavallaan. Niin sanotusti tuottavassa iässä oleva kokee helposti, että on pakko tuottaa jotain, vaikkei taloudellisia paineita siihen välttämättä olisikaan. Tosin nykymaailmassa mihinkään ei voi luottaa, ei laskea senkään varaan että pankissa olevat varat olisivat turvassa ja tallessa ja että ne ylipäätänsä riittävät niin pitkälle kuin toivoisi. Pitää siis tehdä jotain, tuottaa jotain. Jos sana "tuottaa" kolahtaa businessmaailman taakse jättäneen arvoja vastaan, niin kutsutaan sitä sitten vaikka itsensä toteuttamiseksi tulonmuodostuksen toivossa. Pitää luoda jotain. Luova tekeminenhän on mitä parasta vastapainoa ei-luovalle työlle. Sitten kun luovasta tekemisestä tekee itselleen työtä, tarvitseekin jo sen vastapainoksi toisenlaista tekemistä. Konkreettista käsillä työskentelemistä. Vaikka lannan lapioimista. Heinän niittoa käsin sirpillä. Rikkaruohojen raivausta. Sellaista, mikä jollekulle on työtä, on toiselle ah niin hyvää tekevää vastapainoa. 

Olen palannut takaisin siihen mistä lähdin: tuntikausia koneen naputtelua ja sen jälkeen vastapainoksi muuta tekemistä. Ero entiseen on siinä, että nyt kaikki on kutakuinkin tasapainossa ja omassa hallinnassa. Ei komenna kukaan. Kaikkein vähiten herätyskello. 

Ihmisellä, jonka perustarpeet on tyydytetty, on luontainen tarve hakea elämäänsä tasapainoa, painolle vastapainoa ja vastapainolle painoa. Elämän kiikkerä keinulauta vaappuu ja vavahtelee, hakee asentoaan, asettuu sijoilleen. 

Vastapainon hakeminen työelämälle ei ole kaikille itsestään selvää. Työ antaa niin paljon, on niin haastavaa, kehittävää, mielenkiintoista, hauskaa. Silti se kuluttaa energiaa, pikkuhiljaa, salakavalasti. Jollei ymmärrä hakea vastapainoa ja ladata akkuja, on ennen pitkää uuvuksissa. Ihminen ei ole kone. Meillä ei ole koneistoa, rattaita, joihin voisi ruikkia voiteluöljyä kitkan ja kitinän lopettamiseksi. Siihen tarvitaan vastapainoa.

Toitotan aina niitä pieniä onnen hetkiä. Pieniä onnistumisia. Mielekästä tai miksei yhtä hyvin täysin pöhköä tekemistä. Lepoa ja rentoutumista. Hyvästä seurasta nauttimista. Urheilua ja liikuntaa. Jotain mikä saa hymyn huulille. Jokaisella on oma tapansa tai niiden yhdistelmä vastapainon hankkimiseksi. Totta kai keikahduksia suuntaan ja toiseen tapahtuu, se on elämän normaalia aaltoliikettä. Ilman niitä elämä olisi tylsää ja tasapaksua. Pelkkä vastapaino tekisi elämästä sietämättömän kevyttä, aiheuttaisi hillittömän endorfiinimyrskyn, niin että sinkoutuisimme maata kiertävälle radalle ja silloin voisi jo hyvällä syyllä sanoa, että jalat eivät ole maassa.

Toisaalta, pitäisikö niiden ollakaan...? Hmmm.


Kuvissa kyllästyneen oloinen kirkonmies ja hymyileviä ihmisiä Tampicon kaupungissa Meksikossa, ujonpuoleisen henkilökuvaajan paratiisissa. Ihmiset suorastaan pyytävät tulla kuvatuiksi. Lisää kuvia ja matkakertomusta neljän vuoden takaa löytyy täältä.