keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Ripaus Kafkaa

Monet asiat Portugalissa sujuvat hyvin. Suorastaan helposti. Verotoimistossa vähän tökkii, tietenkin, missäpä maassa ei, mutta asioinnit postissa, pankissa, melkein missä vaan hoituvat jouhevasti ja hymy huulilla.

Koska aloitan kirjoituksen näin, aion tietenkin kertoa poikkeuksesta, tuhrusta tässä pikaisesti maalaamassani pittoreskissa kuvassa. Kävimme nimittäin eilen lopettamassa teleoperaattorin kanssa kaksi vuotta sitten tehdyn sopimuksen. Päätä särki vielä illalla. Johtui varmaan verenpaineen äkillisestä kohoamisesta.

Aloitetaanpas ihan alusta. Kun muutin maalle, siirsin jo Vilassa olleen nettiliittymän tänne. Sen lisäksi minulla oli toiselta operaattorilta pre paid -matkapuhelin.  Pikkuhiljaa aloimme laskeskelemaan puhelinkulujamme, molempien nettimaksuja ja sitä, että satelliittikanavoitakin olisi kiva olla neljän kansallisen televisiokanavan lisäksi. Siispä kun yhtenä joulukuisena iltana nettioperaattorini ovelta ovelle kulkeva myyntitykki kolkutti ovelle (ei soittanut ovikelloa, onnekas lurjus, sitähän emme olisi kuulleet koska se ei toimi), olimme jo aika kypsää viljaa. Vähän neuvotteluita, laskentatehtäviä, selvityksiä, ja paukautimme sopimuksen voimaan x eurolla. Sopimus tehtiin minun nimiini sillä joskus, esimerkiksi verotoimistossa, on kätevää voida todistaa asuinosoitteensa laskun avulla.

Viikkoa myöhemmin soitettiin ja kerrottiin, että oli tapahtunut jokin virhe. Todellinen sopimushinta olisikin 10 euroa sovittua korkeampi. Supisimme nopeasti puhelimen vieressä keskenämme ja arvioimme, että tulee se sittenkin edullisemmaksi kuin nykyiset erilliset netti- ja puhelinsopimukset, tai ainakin siis kun niitä satelliittikanavia oli luvassa, ja kiinteä lankaliittymä, jolla voisi soitella Suomeenkin joskus keskellä yötä.

Teleoperaattorin asentaja tuli ja pyörähti piuhat ja lautaset ja modeemit sun muut vekottimet sijoilleen tornadomaisella tehokkuudella. Kiipesi katolle ja kiinnitti satelliittilautasen savupiippuun, asensi telkkarin oheen oudon mustan laatikon ja kanavat kohdilleen, siirsi nettimodeemin työhuoneesta olohuoneeseen (langaton yhteys ei riitä pitkän talon läpi) ja siinä sivussa rapsutti koiraa ja jutteli mukavia. Olimme tosi tyytyväisiä. Minäkin olin liki haltioissani sitten kun joltain kanavalta nro 768 tai sinne päin löytyi Midsomerin murhat. On se vaan joskus ihanaa antaa korvien levähtää ja kuunnella kunnon brittienglantia.

Asetuimme siis taloksi härveliemme kanssa. Joskus tosin netti äksyili, ja kovalla sateella televisio menee pimeäksi. Aika pian totesimme myös, ettei mm. keittiössä ole matkapuhelinverkkoa. Eikä työhuoneessa. Minun puhelimella ei myöskään olohuoneessa, mutta yläterassilla kuuluu sentään jotain kun vaan seisoo juuri oikeassa kohdassa kasvot kirkolle päin.

Sittemmin sekä täkäläisille ystävilleni että Carlosille on tullut tutuksi se, ettei minuun saa puhelimitse yhteyttä. En kanna sitä mukana. Ei kannata. Kuljen jatkuvasti kuitenkin keittiössä, tai olen työhuoneessa, missä saa kyllä yhden pylvään verran verkkoa kun asettaa puhelimen ikkunalaudalle näyttöpuoli itään päin.  Senkin kerran kun sähköt menivät poikki, ja olin juuri saanut itseni saippuoitua suihkussa, olisi pitänyt loikkia pelkkään pyyhkeeseen kietoutuneena kadulle soittamaan Carlosilta ohjeita sähkötaulun suhteen. Soitin sisältä eteisaulasta, enkä saanut mitään selvää. Odotin siis jokseenkin liukkaana hänen kotiinpaluutaan, että pääsin jatkamaan suihkua. Vesi kun sekä lämpiää että kulkee sähkön voimalla.

Olimme siis jokseenkin tyytyväisiä tai tyytymättömiä, mielialasta riippuen, tekemäämme sopimukseen. Se oli kuitenkin kahdeksi vuodeksi, joten hammasta purren piti rämpiä voimassaolokausi loppuun. Siitäkin huolimatta, ettei se meille ilmoitettu summa z sekään riittänyt, vaan laskut ovat jatkuvasti olleet melkein parikymppiä sen yli. Ties mitä lisää ja sälää.

Joulun alla, maksaessani viimeisintä laskua, tarkistin sopimuskauden päättymispäivän, ja marssimme sitten ostoskeskuksessa käytävän toiselle puolelle kilpailijan pakeille. Paperit tehtiin 25 euroa pienemmällä summalla kuin mitä laskuissa nyt on ollut. Eiköhän siihen räpsäytetä vielä jotain veroja yms. kivaa päälle. 

Takaisin käytävän toiselle puolelle irtisanomaan vanha sopimus. ”Boa tarde, queria acabar este contrato, haluaisin lopettaa tämän sopimuksen”, sanoin operaattorin nuorelle työntekijälle. Hän naputteli tietokonettaan ja tarttui puhelimeen. Meille valkeni karmea totuus. Sopimuksen irtisanominen ei ole yksinkertainen ilmoitusasia operaattorin omassa liikkeessä. Ei. Piti soittaa johonkin paikkaan asian vahvistamiseksi. Tässä vaiheessa pyörittelin vaivihkaa silmiäni. Odotimme vartin verran, että joku vastaisi puheluun. Sitten meidän oli pakko lähteä kotiin, missä vanharouva viluissaan oli ladannut takkaan pari halkoa ja etsi tulitikkuja.

Joulun jälkeen suuntasimme toiveikkaina takaisin operaattorin pakeille. ”Queria acabar este contrato”, toistin nyt eri myyjälle. ”Terminar, lopettaa?” hän kysyi. Nyökkäsin. Seurasi taas naputtelua ja uusi puhelu. Viidentoista minuutin jälkeen sisälläni asuva kärsimätön pikkuhirviö heräsi, ja aloin ihmetellä miksi operaattorilla on henkilökuntaa soittamaan meille jopa viisi kertaa päivässä (ai niin, tätä riesaa en vielä maininnutkaan) kysyäkseen samoja asioita, joihin oli saatettu samana päivänä jo vastata, mutta nyt ei ole henkilökuntaa vastaamaan puheluihin kun asiakas haluaa päättää sopimuksen. Odotettuamme vielä melkein toisen vartin myyjänkin kärsivällisyys loppui ja hän sanoi, ettei voi jonottaa pidempään. Hän neuvoi meitä menemään toiseen liikkeeseen, siellä asia hoituisi nopeammin. Palasimme kotiin, missä viluinen vanharouva oli laittamassa takkaan pihan perältä löytämiään risuja.

Eilen siis suuntasimme kyseiseen liikkeeseen, jossa norkoili paljonkin väkeä. Silti jonotuslapun numeron mukaan edelläni oli vain neljä asiakasta. Pian valkeni taas karmea totuus. Vuoroni tultua selitin vielä kerran ”Queria terminar (sillä nyt luulin oppineeni oikean sanan) este contrato”. ”Cancelar?” kysyi myyjä. Joo, ihan mitä vaan. Seurasi taas naputtelua. ”No niin, kaikki puhelimemme ovat nyt varattuja”, selitti myyjä. Meinasin lentää pyllylleni. Kaikki teleoperaattorin liikkeessä norkoilevat ihmiset odottivat siis puhelimeen pääsyä. Ja niitä oli siellä vitriinit täynnä. Myyjä ehdotti, että käymme välillä kaupassa ja palaamme sitten. Niin teimme ja siinä samalla uhosin Carlosille, että vaikka lupaisivat hinnanalennusta, olen nyt niin kyrsiintynyt, chateada, että haluan lopettaa sopimuksen joka tapauksessa.

Kului puolisen tuntia ennen kuin Carlos sai luurin käteensä ja pääsi kertomaan että haluamme lopettaa sopimuksen. Kuuntelin vieressä. ”Sim, sim…. sim sim…” ja sitä rataa. Hän toisti, että haluaa lopettaa sopimuksen. Lisää simmittelyä. Hän laski luurin korvaltaan, kuulin, miten se suolsi rätisevää odotusmusiikkia. ”Hän tarkistaa onko lasku maksettu.” Kädessäni oli lasku ja kuitti sen maksusta, paikalla ollut myyjä olisi voinut todeta asian yhdellä vilkaisulla. Viiden minuutin kuluttua seurasi lisää puhetta. ”Niin, mutta me haluamme lopettaa sopimuksen, mi senhora”, nyt alkoi Carlosinkin ääneen sujahtaa kärsimättömyyttä. Minä pyörittelin vieressä silmiäni väsyksiin asti. "Olemme tämän sopimuksen vankeja", totesin vieressä seisovalle asiakkaalle, joka nyökytteli päätään myötätuntoisesti. Lisää odotusmusiikkia. Ehkä virkailija vastasi siinä välissä toiseen puheluun. Vai liekö kysynyt esimieheltään luvan sopimuksen päättämiseen, kun oli jo tarpeeksi asiakasta rääkännyt? Kun hän palasi linjoille, oli asia vihdoin selvä. Tai pitäisi olla. Postissa pitäisi tulla vielä vahvistus siitä, minä päivänä yhteydet pistetään poikki. Myyjänuorukainen kätteli meitä kuin onnitellakseen onnistuneesta suorituksesta. Juoksimme äkkiä autolle, missä autoajelulle mukaan halunnut vanharouva odotteli viluissaan. Aurinkoon jättämämme auto oli jo varjossa. 

Kun Suomessa lakkautin nettiliittymäni, asia hoitui yhdellä nopealla puhelinsoitolla. 

Eipä minulla tällä kertaa tämän enempää. Joulu meni, uusi vuosi tulee, joten Onnellista Vuotta 2016 kaikille teille, rakkaat lukijat!

Kuvissa satunnaisia näpsäyksiä traktoripolun laidalta. 

perjantai 18. joulukuuta 2015

Västäräkistä vähäsen

Piparkakkutalokylä, joka muutaman suomalaisen voimin
pystytettiin itsenäisyyspäivänä. 
Vuosikymmeniin lämpimimmän marraskuun jälkeen meitä on hemmoteltu lämpimällä joulukuulla. Muistan hyvin kun muutin maalle asumaan kaksi vuotta sitten ja oli hehkuvan aurinkoisia päiviä, jolloin menin pihan perälle aamuteemukini kanssa, mutta iltaisin lämpötila laski äkkijyrkästi, ja aamuisin maassa oli kuuraa. Nyt kuuraa on kuulemma ollut vain yhtenä aamuna varhain. Päivät ovat olleet lämpimiä, joskus sateisia, ja viimeksi eilen illalla oli niin hautovan lämmintä, että joimme illallisen jälkeiset cevadat ulkona. Eikä tullut edes vilu. Pärjään kahdella sukkakerroksella ja neulemekolla ilman villatakkia ja kaulaliinaa. Tällainen talvi on hyvinkin siedettävä, vaikkei talossa ole lämmitystä. Kosteudenpoistolaite on paljon tarpeellisempi.

Tulehen tuijottaja.
Toki iltaisin takkaan laitetaan tuli tuomaan lämpöä ja tunnelmaa, ilmaa kierrättämään ja kuivattamaan. Vanharouva istuutuu sohvalle takan pieleen, Batatinha ja Gaia vuorottelevat takan eteen makuupaikaksi laitetulla vanhalla matolla. Batatinha on tuleen tuijottaja. Se katselee mustuneen lasin takana lepattavia liekkejä lumoutuneena, nauttii lämmöstä, on hipihiljaa, kunnes kuulee jossain surraavan kärpäsen, ja lähtee sitä jahtaamaan. Joskus se saa kohmeisen kärpäsen kiinni, maiskuttelee sitä suussaan ihmeissään: ”Eikö tämä tämän paremmalta maistu?”

Kesän kärpäsistä pääosa on jo kuollut tai ryöminyt jonnekin koloon horrostelemaan, mutta muutama vielä pörrää aurinkoisina päivinä tai iltaisin olohuoneen lämmössä, ei-kutsuttuina ja -toivottuina vieraina ruokapöydässä. Hätistelemästä ei pääse talvellakaan.

Kun aamuisin vien kanoille ruokaa – kotiloita ja kaalinlehtiä tai muuta vastaavaa – naudat ovat jo päässeet yöaikaisesta aitauksestaan laitumelle. Jos ne sattuvat olemaan laitumen yläpäässä, hedelmätarhan vieressä, tulevat jotkut sähköpaimenaidan viereen tuijottamaan. ”Mitänää siinä tuijotat?” kysyn minä. Nauta ei vastaa, tuijottaa vaan. Niiden keskellä hyppii talvehtimaan tullut västäräkki, keikuttelee pyrstöään, nokkii jotain maasta, kallistelee päätään ja pyrähtää metrin päähän. Ehkä se on tullut Suomesta, ehkä ei, mutta täällä se viihtyy talven yli. Täällä vanha sanonta siis kuuluu: Västäräkistä vähäsen jouluun.

Hedelmätarhassa, viikunapuun ja kamelian katveessa, kuuluu lirkutusta, joka muistuttaa kovasti talitinttiä. Liekö lirkuttaa täkäläisellä murteella. Joskus maasta pyrähtää lentoon säikähtänyt mustarastas. Se ei vielä laula usein. Ehkä se aloittelee vasta vähän myöhemmin. Rastaita, tai ainakin luulen niiden olevan rastaita, näkee sähkölinjoilla pitkässä, piiitkässä rivissä. Ne pyrähtävät lentoon isona, mekastavana parvena, lentävät tummana pilvenä ennen kuin laskeutuvat yksissä tuumin pellolle tai toiselle langalle.

Sähköjohdoilla näkee tämän tästä myös haukan nököttämässä. Pienriistaa ei pellonpientareilla puutu, on myyriä hiiriä kaninpoikasia. Ja tietysti myös pikkulintuja. Riippuu jokaisen haukkalajin ominaistaidoista mitä riistaa se mieluiten pyytää.

Laitumen viereiseltä pellolta on jo kertaalleen niitetty heinää. Yön pimeydessä kuului vain koneiden hurinaa, ja aamulla sinne tänne oli ripoteltu jättiläismuurahaisen munia, valkoiseen kelmuun kieputettuja paaleja.
Pukki kurkistelee ikkunassa.

Vaikka ulkona vihertää, niin joulun merkkejä alkaa näkyä talojen seinillä ja ikkunoissa. Valoja, koristeita, lisää valoja pimeisiin iltoihin. Meillä on omasta metsästä haettu joulumänty ja saatuja, itse tehtyjä ja vähän ostettujakin koristeita. Ei joulu tule isosta tavaramäärästä eikä ostamalla. Se tulee itse laittamalla, pienillä asioilla, ja antamalla. Portugalissa joissakin marketeissa on joulun alla mahdollista ostaa kassillinen ruokaa, joka toimitetaan ruoka-avun tarpeessa oleville perheille ja vanhuksille. Se voi olla riisiä, pastaa, säilykkeitä, keksejä – jo muutamalla eurolla voi auttaa ja saada itselleen tunteen, että on tehnyt edes jotain, jakanut edes osan saamastaan elämän soppa-annoksesta.

Huomisaamuna suuntaan kohti Lissabonia. Illalla luen pari kirjoittamaani tarinaa Bookshop Bivarissa, luvassa on lisäksi musiikkia. Tarjolla on joulupipareita ja glögiä, chilisuklaata ja vielä jotain muuta. Kirjoittajalle omien tarinoiden lukeminen yleisön edessä on kuin avaisi tirkistysreiän sieluunsa. Jännittää, ei jännitä, vai jännittääkö sittenkin, en tiedä. Se nähdään, tai pikemminkin kuullaan, sitten huomenna väpäjääkö ääni.

Tunnelmallista joulun odotusta teille, rakkaat lukijat.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Älä ryhdy ressukaksi

Rakkaat lukijat, kerron teille tällä kertaa vähän toisenlaisen sadun. Se ei ole kauhean kaunis tarina, mutta siitäkin voi ehkä oppia jotain. Näin se menee:

”Olipa kerran kaksi työtoverusta, nimiltään Terhi ja Hanne. He olivat töissä kasvuyrityksessä, tekivät samaa työtä samassa, pienessä työhuoneessa. Ei se aina ollut kivaa, mutta töitä oli paljon ja ainakin päivät kuluivat nopeasti.

Terhille tuli ero sulhasestaan. Hän purki tuntojaan Hannelle, joka kuunteli myötätuntoisena. Voi Terhi- parkaa. Sitten Terhille kasattiin lisää töitä. Hän purki turhautumistaan Hannelle, joka yhä kuunteli myötätuntoisena, mutta ei tarjoutunut ottamaan itselleen mitään Terhin töistä. Omissakin oli ihan tarpeeksi. Terhi valitti työjärjestelyistä, haukkui esimiestään tyhjänpäiväiseksi seurustelu-upseeriksi ja vauhtiin päästyään koko firman johtoa vanhoiksi ukoiksi. Hanne kuunteli ja antoi toisen vuodattaa pahaa oloaan ulos, mutta hänellä itsellään alkoi mennä yöunet, koska hän niin murehti Terhi-paran huolia. Voi voi.

Eräänä päivänä, taisi sataa vettä ja olla muutenkin ankean harmaata, Terhi veisasi Hannelle viidentoista minuutin valitusvirren. Hannella oli paljon töitä ja vähän halua jäädä ylitöihin niitä tekemään. Hän pyysi, jokseenkin kovin sanankääntein, Terhiä lopettamaan valituksen, käärimään hihansa ja ryhtymään töihin. Minkä Terhi sitten teki.

Terhi teki jotain muutakin. Tai pikemminkin jätti tekemättä. Hän lakkasi kokonaan puhumasta Hannelle. Ei edes tervehtinyt aamulla, vaikka he tekivät yhä töitä siinä samassa pienessä huoneessa. Eikä sanonut heiheitä Hannen lähtiessä töistä. Itsepintaisesti Hanne jatkoi tervehtimistään, vaikkei Terhi siihen koskaan vastannut, sillä hänen mielestään peruskäytöstapoihin kuului tervehtiä työtoveria. Eräänä päivänä hän toisti ”Huomenta!” niin pitkään, että Terhi ei enää voinut teeskennellä ettei kuullut, ja joutui pusertamaan huuliltaan tympiintyneen vastauksen. Sen jälkeen Hannekin lopetti tervehtimisen. 

Myöhemmin Hanne kuuli, että Terhi puhui hänestä muille työtovereille niin sanotusti paskaa ja vähätteli tämän osaamista. Hän varoitti uusia työntekijöitä siitä, että Hanne oli hankala. Esimiehellekin joku valitteli Hannen yhteistyökyvyttömyyttä, perustaen käsityksensä kuulopuheisiin, torpaten kuitenkin sillä kommentilla Hannen etenemismahdollisuudet. Seinät tuntuivat nousevan Hannen edessä ja ovet sulkeutuvan. Aluksi Hanne haki tukea joistakin työtovereistaan, mutta väen vaihduttua hän alkoi eristäytyä muista ja pysytteli omissa oloissaan.

Pikkuhiljaa työyhteisö myrkyttyi Hannen mielessä niin, että hän teki lopulta oman ratkaisunsa ja lähti pois, vaikkei hänellä ollut uutta työpaikkaa vielä tiedossa. Jotkut pitivät päätöstä hulluna, jotkut rohkeana. Hannelle se oli kuitenkin ainoa oikea.  

Vielä vuosia tapahtumat painoivat Hannen mielessä. Meni pitkään, ennen kuin hän ymmärsi ajatella asiaa Terhin kannalta. Miksi Terhi oli haukkunut häntä muille? Siksi, koska oli uskoutunut huolistaan Hannelelle ja pelkäsi tämän juoruavan niistä muille? Siksi, koska Hanne tiesi mitä Terhi oli puhunut yhtiön johdosta? Vai siksi, koska Terhi oli kokenut Hannen itsepintaisen tervehtimisen kiusaamisena? Kyllähän Hannen olisi pitänyt ymmärtää, ettei Terhiä kiinnostanut olla Hannen kanssa enää missään tekemisissä. Hannen olisi pitänyt ottaa paremmin huomioon Terhin tunteet, näin Terhi oli ehkä ajatellut, ja omassa ajatusmaailmassaan oli mielestään oikeassa. Niin oikeassa, että hän ei ollenkaan valehdellut valittaessaan esimiehelleen, että Hannen kanssa oli mahdoton tulla toimeen.

Tämän oivallettuaan Hannen hiukset nousivat ensin pystyyn, mutta sitten olo keveni kummasti. Ymmärrettyään, että joidenkin ihmisten kanssa ei voi voittaa, mutta heille ei tarvitse hävitäkään, hän kykeni vapautumaan omaksumastaan uhrin roolista ja pystyi jatkamaan elämäänsä. 

Sittemmin Hanne löysi entistä paremman työpaikan ja Terhi eteni urallaan samassa firmassa. Niinpä he molemmat, kaukana toisistaan, elelevät onnellisina elämiensä loppuun asti.

Sen pituinen se.”

Kuten kerran totesin, ihmisten välisessä kanssakäymisessä ei ole absoluuttista totuutta, on vain näkökulmia. Vaikka omasta mielestään on kuinka oikeassa, voi toisen mielestä olla väärässä ja hän mielestään oikeassa. Ottamatta kantaa siihen, mikä ulkopuolisen silmissä on oikein ja väärin, ovat kanssakäymisen osapuolet omissa silmissään oikeassa, ja suhtautuvat toiseen ihmiseen sen mukaisesti. Sillä ei ole mitään tekemistä oikeuden ja vääryyden kanssa, sillä oma näkökulma määrää, ja se miten jonkin asian kokee, määrää näkökulman. Omaa suhtautumistaan on liki mahdotonta muuttaa, jos kokee olevansa oikeassa.

Kimmokkeen tämän tarinan kirjoittamiseen sain eräältä lukijalta, joka on joutunut työpaikallaan kiusaamisen kohteeksi. Koulu- ja työpaikkakiusaamisesta ja henkisestä väkivallasta on hirveän vaikea päästä yli. Niin vaikea, että usein ainoa keino on paeta. Mutta sekään ei riitä. Kiusaaja pitää otteessaan niin kauan kuin hänen antaa tehdä niin. Niin kauan kuin asiaa vatvoo ja hautoo omassa mielessään, ottaa itselleen uhrin roolin ja velloo itsesäälin ihanassa sylissä. Kiusaamisesta voi vapautua voi vasta sitten, kun löytää itselleen sopivan keinon puhdistautua kiusaamisen kuonista ja kaunasta, työntää tapahtuneen vihdoin menneisyyteen ja pitää sen siellä. 

Kiusattu, älä ryhdy ressukaksi. Ryhdy selviytyjäksi. Voimavarat siihen löydät itsestäsi, läheistesi tuesta ja sen asian ymmärtämisestä, että kiusaaja, niin helvetillinen ja julma kuin onkin, on tyhjää täynnä. Kiusaaja on pelkkä kuori eikä siitä muuksi muutu. Hän imee energiaa muista ihmisistä, koska sitä ei ole omasta takaa. Vaikka hän päältä päin voi näyttää hyvinkin elämäänsä tyytyväiseltä ihmiseltä, jolla menee lujaa, niin syvällä sisimmässään hän on onneton. Mistä sen tietää? Ihan yksinkertaisesti siitä, että onnellinen ihminen ei kiusaa muita. 

Sinä olet onnekas! Sinulla on mahdollisuus selviytyä ja vahvistua ja kasvaa ihmisenä. Sinusta on muuhunkin kuin alistumaan uhrin rooliin. Katso peiliin ja sano siinä näkemällesi naamalle: ”Sinusta on enempään. Parempaan! On! On! On!” Vakuutu siitä ja elä sen mukaisesti, pää pystyssä, ei ylpeydestä, vaan rohkeudesta.


Kuvissa Christo Rein patsas Lissabonissa ojentaa kätensä.


perjantai 27. marraskuuta 2015

Kusti polki ja posti kulki

Kaalikääryleitä...
Ette varmaan usko tätä, rakkaat lukijat, mutta postinkantaja kiikutti vihdoin alunaa sisältävän lähetyksen. Tosin se oli uusintalähetys, sillä ensimmäinen, apteekin alkuperäiseen lääkepurkin kaltaiseen rasiaan pakattu aluna on yhä teillä tietymättömillä tai tullipostin hallussa. Nyt aluna oli pakattuna kahteen pieneen minigrip-pussiin ja teipattu Hesarin kuukausiliitteen väliin. Sittemmin sain tietää, että samalla tavalla yritetään postitella huumeita. Carlos totesi kulmakarvat kurtussa, että jonain päivänä ovella on vielä poliisi. Sanoin, että sen kun vaan, minun omatuntoni on yhtä puhdas kuin vastasatanut lumi. Sitä paitsi, kun se ovikello ei toimi, niin poliisi saa pimputella siellä ihan rauhassa.

Iloiset kokit!
Aluna on sokerin näköistä kidemäistä ainetta, mutta en alkanut maistelemaan sen makeutta, sillä käsittääkseni se on hyvinkin hapokasta. Ken ei tiedä, niin sitä käytetään villalangan puretukseen värjäyksessä. Carlos joutuikin melkein heti lähtemään minua saatille metsään hakemaan eukalyptuksen lehtiä, ja värjäsin ensimmäisen lankasatsin. Kuten olen joskus maininnut, niin näillä nurkilla naisen ei passaa mennä yksin metsään sillä kaikenlaisia tolloja, tolos, on liikkeellä. Metsänreunoissa näkee kyllä joissakin paikoissa niukasti pukeutuneita naisia (joista jotkut ovat, yllätys yllätys, miehiä) odottelemassa ”kyytiä”. Pinkit saappaani saattaisivat tietysti hämätä jotakuta himon sokaisemaa miestä luulemaan minua saman palveluammatin harjoittajaksi, vaikka aika kaukaa haettua se kyllä olisi.  

Kerroin viime viikolla pienestä vasikkavauvasta. Nyt se on emonsa kanssa päivät muun lauman kanssa, välillä se ottaa päikkärit, välillä tonkii maata. Ensimmäisten päivien huoli on vaihtunut helpotukseksi. Kaikki menee hyvin. Alkuviikosta kaksi sonnia lähti karjamarkkinoille, myös Brunon piti lähteä mukaan, mutta se oli toista mieltä. Se on jo niin iso ja vahva, että se vain heilautti vähän päätään ja niissä tiukasti olevia sarvia, ja meinasi hajottaa rakennelman jota pitkin siirtyminen kuljetusautoon tapahtuu. Bruno on siis yhä keskuudessamme, muttei välttämättä kovin pitkään. Tämä oli jo kolmas kerta kun se sai jatkoaikaa, ja tiedän, että Carlosillekin tekee tiukkaa luopua siitä. Se ei voi jäädä edes siitossonniksi, sillä Lindaa lukuun ottamatta naaraat ovat sille sukua. Jos oikein käsitin, se on vasikkavauvan eno. Tai jotain sinnepäin.

Kaalin pilkkominen on tarkkaa touhua. Irtiottaja irrottelee
veitsi kädessä oikealla.
Viime lauantaina kokoonnuimme muutaman suomalaisrouvan kanssa Bragaan, heistä yhden kotiin, tekemään suomalaista perinneruokaa. Teimme yhteisvoimin kaalikääryleitä, lihapiirakoita ja puolukkavispipuuroa. Oi slurps kuinka oli hyvää! Ihan kaikkea aineksia ei tietenkään Portugalista löydy, mutta jokaisella oli kätköissään vähän jotakin ja joku toi Suomen reissulla jotain mukanaan.

Ulkosuomalaiselle tällaiset tapaamiset ovat kullanarvoisia. Saa puhua äidinkieltään (tai no, yhdellä meistä äidinkieli on ruotsi, mutta suomi sujuu aivan täydellisesti), ei tarvitse selitellä mikä salmiakissa on niin ihanaa, ja saa huokailla saunan perään ilman että kukaan nyrpistelee nenäänsä. Kaikki kun eivät tykkää hikoilemisesta. 

Lihapiirakoita liukuhihnatyönä. 
Se, että on muuttanut Suomesta muualle, ei tarkoita sitä, etteikö joitain asioita kaipaisi. Elämä on täynnä arjen kompromisseja, ja muualle muuttanut elää niiden kanssa joka päivä. 

Joulukuussa on tiedossa pyrähdys Lissaboniin. Bookshop Bivaria pyörittävä Leena ehdotti, että lukisin kirjakaupassa tekstejäni ja Suomesta tullut trubaduuri Chrisu soittaa ja laulaa pienimuotoisessa tapahtumassa. Vuosi sittenhän kirjakaupassa oli valokuvanäyttelyni. Nyt kirjakauppa on muuttanut toiseen osoitteeseen ja siellä on järjestetty jo joitakin kirjailijatapahtumia (katso täältä). Odotan tapahtumaa innolla!

Viime päivinä meitä on hellitty auringonpaisteella. Iltaisin lämpötila kuitenkin laskee, ja takkaan sytytetään tuli. Silti vielä ei tunnu talvelta. Illat tuntuvat vaan pitkiltä, kun pimeä tulee jo viiden jälkeen ja ulkotöistä pitää siirtyä sisätiloihin. Neulon sohvannurkassa joululahjasukkia vaikken millään meinaa sisäistää sitä, että jouluun on alle kuukausi, ja siitäkin huolimatta, ettei ole mitään varmuutta kuskaako suomalainen postikusti niitä perille ennen joulua.


Ulkosuomalaisen unelmapaketti.
Kännykkäkuva, sillä kamerani on yhä huollossa.
Pieni joulu minulla jo oli, kun posti kiikutti paketin äidiltä, hän oli ajoissa liikkeellä postilakon takia. Paketissa oli ensiaputarvikkeita ruisleiväntarpeeseen, pusuja kotikaupungista, sukkalankaa ja paljon, paljon muuta. 


Ensi kerralla on luvassa aivan erilaiset jutut. Hyvää viikonloppua, rakkaat lukijat!


keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Syntynyt sarvet päässä

"Huom. minä olen nyt Lehmä!"
Huuuuh, nyt uskallan taas vähän henkiä täältä. Saimme viikko sitten perheenlisäystä, ja halusin odottaa ja varmistua siitä, että kaikki lähtee sujumaan hyvin. Ensimmäinen viikko on kriittisin. Ei, en minä sentään alkanut vanhoilla päivilläni lisääntymään, vaan kyse oli nautanaaraasta. Carlos entisenä lypsykarjan pitäjänä tiesi toki, että sen laskettu aika alkaa lähestyä, ja oli valmistautunut auttamaan ensikertalaista synnytyksessä. Nauta oli kuitenkin ihan omin avuin saanut pullautettua vasikan päivänvaloon, tai oikeastaan ei, sillä silloin oli vielä pimeää. Aamuyöllä olin kuullut sen muuaavan. Luulin sitä Brunoksi, jolla aika useinkin on tapana mekastaa yön pimeydessä.

Olin aamulla vielä kampeamassa itseäni sängystä (se on ihmeen vaikeaa, ihan kuin paino lisääntyisi yön aikana 20 kilolla, vaikkei sen periaatteessa pitäisi olla fysiikan lakien mukaan mahdollista), kun Carlos kirmasi takaisin yläkertaan kasvot loistaen kertomaan iloisen perheuutisen. Vasikkavauva on tämän maatilan ensimmäinen, yhdeksän pitkän kuukauden odotuksen tulos. Yhtäkkiä ylimääräiset kiloni karisivat ja hyppäsin melkein yhdellä loikalla ikkunaan katsomaan. Ei näkynyt mitään. Emo ja vasikka olivat katoksen takana piilossa. Saatuani aamutoimet suoritettua ja vaatteet päälle pistin lasit päähän ja katsoin uudestaan ulos. Mitä ihmettä…? Emon vieressä vilahti sarvet. Jopa minä kaupunkilaisplikka tiedän, etteivät vasikat synny sarvet päässä. Tai ainakin luulin tietäväni. Lehmämamman öiset ulvahdukset saivat aivan uuden ulottuvuuden. Autsh!

Syntynyt loikkimaan!
Seurasimme tarkkaan emon ja vauvan ensimmäisiä tunteja. Joskus emot hylkäävät vastasyntyneen poikasensa. Tämä ei. Se nuoli vauvaansa voimallisesti ja huolellisesti puhtaaksi ja lämpimäksi. Sitten jännäsimme miten imetys alkaa sujua. Siinä oli pientä hapuilua. Vasikkavauva yritti löytää utareita, mutta sai suuhunsa vain karvatupsuja. Emokin yritti väistellä. Carlos tarkisti, että maitoa utareista löytyy, ja ohjasi vasikkaa oikeaan suuntaan emon pakoillessa. Naudalle on vähän turha sanoa, että pysys paikallas. Niillä on sen verran massaa ja sen verran häijynnäköiset sarvet, että isomman oikeudella ne tekevät juuri niin kuin lystäävät.

Päivän mittaan imetys alkoi kuitenkin sujua, ja hengähdimme helpotuksesta.

Koska yöt ovat jo aika kylmiä, Carlos päätti siirtää emon ja vasikan navettaan yön ajaksi. Tämä operaatio ei mennyt yhtään niin kuin Strömsössä. Ensinnäkin navetan ovelle päästyään emo – nyt sitä saa jo kutsua lehmäksi – nyrpisti turpaansa ja totesi, että ei kiva lukaali. Se ei ollut ehkä ikinä eläissään ollut sisätiloissa. Se kääntyi sorkillaan ja kirmasi takaisin laitumelle, Carlos sinkaisi perään. Minä jäin navetan ovelle viihdyttämään vastasyntynyttä vasikkaa, ja nyt lähietäisyydeltä näin ettei sillä mitään sarvia ollut päässä, pelkät nystyrät vain päälaella. Pöh, olin varmaan nähnyt Brunon tai jonkun muun sarvet kun ne tulivat tervehtimään vastasyntynyttä kuin Itämaan tietäjät Jeesus-vauvaa.

No, mutta nyt olimme siis navetan ovella, ja vasikkavauva peruutti syliini ja ruikkasi tahmeat sinappikakat housuilleni, Olin juuri vaihtanut ne illaksi päälle. Monella portugalilaisnaisella on tapana vetäistä ylleen ruudullinen liiviessu suojaamaan vaatteita päivän touhuilta. Moni kävelee jopa kaupungilla sellainen essu päällään. Nyt se tapa alkoi tuntua harvinaisen kätsyltä, vaikka tähän asti olen kamppaillut sitä vastaan kaikin voimin. Niin portugalilaiseksi minua ei saa!

Ikää vasta pari tuntia. 
Lopulta saimme molemmat, emon ja vasikan, sisälle lämpimään. Väsähtänyt vasikka kävi pahnoille nukkumaan ja näytti hellyyttävän söpöltä. Voih!

Seuraavana iltana olin jo viisastunut, enkä vaihtanut päivävaatteita pois kun aloimme siirtää emoa ja pienokaista navettaan päivän päätteeksi. Hyvä niin, sillä emo tuli taas navetan ovella toisiin aatoksiin, lähti laitumelle vetämään iltalenkin, Carlos perässään. Vasikkavauva tuli uteliaana nuuhkimaan minua ja hamuili maitovaahtoisilla huulillaan mekkoni helmaa, liekö luullut utareeksi. Taas tuli pyykkiä, ja mieleen se, että mistä saisi taiottua sen kätevän emännän essun. No, kyläkaupasta tietenkin, mutta se oli siinä vaiheessa myöhäistä kun kuolaroippeet valuivat helmaa pitkin. Silittelin pienokaisen päätä ja totesin sen lämpimäksi ja pörröiseksi. Voih!

Kolmantena iltana emo juoksi sorkat soiden laitumen portilta pihatien yli navettaan, poikanen perässään. Naudat oppivat nopeasti. Aamuisin suunta on toinen, ja ulos päästyään pikkuinen kirmaa kuin koiranpentu; hyppii, loikkii, ottaa spurtteja, tekee äkkipysähdyksiä, höristelee korvia ja heiluttaa häntää. Kauempaa katsottuna, ainakin ilman silmälaseja, voisin hyvin luulla sitä tanskandogiksi.

Taas loikituttaa. 
En tainnut vielä mainita, että vasikkavauva on tyttö, tai siis naaras. Olen siitä iloinen, sillä se tietää sille pidempää ikää. Sen elämäntehtävänä tulee olemaan jälkeläisten tuottaminen.

Osa sonneista alkaa olla sen kokoisia, että niitä tullaan pian katsomaan ”sillä silmällä”. Vaaleilla sonneilla on niin leveä perä, että jos ne matkustaisivat lentokoneessa, niiden pitäisi varata koko penkkirivi. Bruno, puhdas Minho-rodun edustaja, on korkeampi ja kookkaampi, ylväs touro. Vasikkavauvan synnyttyä se käveli emon ja vauvan vierellä ylpeän isän elkein, vaikkei se tiettävästi olekaan vasikan isä. Se on kuitenkin lauman kingi. On surullista, kun se lähtee, mutta tällaista on karjankasvatus. Niihin kiintyy vaikka yrittää välttää sitä. Yritän lohduttautua sillä, että niillä on kuitenkin ollut aika lokoisat oltavat täällä.

"Muuuuullekin oma vasikkavauva..." toivoo Linda.
Ottaessani kuvia vastasyntyneestä vasikasta huomasin, että kamera, tai pikemminkin objektiivi on rikki. Kamera tipahti kerran lattialle kun säntäsin ikkunaan kuultuani posteljoonin moottoripyörän äänen (odottelen yhä alunalähetystä). Kamera on onneksi vahvaa tekoa, mutta objektiivista lienee jokin linssi nyrjähtänyt. Koko hoito on nyt korjaamossa Portossa.

Kertomani piti feira-reissusta, mutta loppujen lopuksi en päässytkään lähtemään sinne. Uneton yö ja rytmihäiriö on huono yhdistelmä, joten pidin parempana jäädä kotiin. Muutoin ei Irtiotossa ole tapahtunut mitään kovin ihmeellistä. Alkaa tuntua siltä, että tarvitsen kohta irtiottoa Irtiotosta. No, pieni sellainen on luvassa kuukauden kuluttua Lissabonissa. Siitä tarkemmin myöhemmin.

Eiliseen saakka marraskuu on ollut enimmäkseen kesäisen lämmin päiväsaikaan. Kivitalossa ei ole tarvinnut lämmittää illallakaan vielä, mutta kynttilöitä ja tuikkuja sytyttelen vähitellen tuomaan lämpöä ja tunnelmaa. Illat ovat pimeitä ja pitkiä, niin pitkiä, että talvihorrokseen vaipuminen kuulostaa houkuttelevalta vaihtoehdolta. Jos se siis olisi mahdollista. Mutta ei auta muu kuin vääntäytyä aamuisin ylös peiton alta yön aikana ilmaantuneiden ylimääräisten kilojen kanssa, purra hammasta jotta ne eivät kalisisi kylmästä, ja ryhtyä päivän puuhiin.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Tohveleista ja vähän muusta

Piti hetken oikein miettiä, että alanko kirjoittamaan blogipäivitystä vai neulonko sukkaa. Ensinnäkin on sellainen ilma, että sohvannurkka kutsuu enemmän kuin työpöytä, ja toiseksi ei ole taaskaan juuri mitään kerrottavaa. Edes postimiestä ei ole näkynyt, odottamastani alunalähetyksestä puhumattakaan. Toisaalta sadesäällä ei lankoja värjätä, sillä niitä ei saa kuivaksi, joten ei sen puoleen kiire, mutta toivottavasti se paketti joskus tulee perille.

Postimiestä olisi kyllä kiva nähdä sikälikin, että esittelisin hänelle mieluusti uudet tohvelini (pantufas tai chinelos). Jos muistatte, rakkaat lukijat, aiemmissa tohveleissani oli (on yhä) toisessa reikä isovarpaan kohdalla. Lisäksi ne olivat (ovat) pahuksen kylmät. Vilujalkana sainkin tarpeekseni kiinakauppojen tusinatohveleista ja tein sellaiset, jollaisia ei taatusti toisia tule kadulla vastaan. Voi kuulostaa hullulta, sillä kuka nyt kadulla kulkisi tohvelit jalassa, eikös vaan? No kyllä kulkee monikin. Ainakin tämän kadunpätkän kaikki vanhukset. Eikä ole yhtään tavatonta nähdä torimyyjää tai kalastajan muijaa tohvelit jalassa, puhumattakaan ostoksilla olevasta mummosta. Tohvelit ovat koko kansan jalkine – kevyet, väljät ja halvat. Torilta saa Kiinassa tuotetun tohveliparin kolmella eurolla. Kestävät sitten sen mitä kestävät. Kiinalainen liimahan ei ole ikuista, kuten kerran tuli todettua.

Portugalissa asuvat lukijat toki tietävät, että täällä on tapana kulkea sisälläkin kengät jalassa. Paitsi jos on suomalainen. Me laitamme tohvelit jalkaan (näin oletan). Carloskin vetää tohvelit jalkaan kun on sisällä hiukankin pidempään. En tiedä onko se koulutukseni tulosta vai hänen omaa mukavuudenhaluaan, mutta ihan mielelläni ostan hänelle uusia tohveleita sitä mukaa kun vanhat kuluvat puhki / alkavat irvistellä liitoksistaan / koirat pureskelevat ne. Ja ei, koiria ei ole opetettu tuomaan isännälle tohvelit. Ne ovat oppineet ihan itsestään viemään ne nurmikolle tai huoneeseensa järsittäviksi. Edellisten asukkaiden koiralla oli nähtävästi sama tapa, sillä raivatessamme heinikkoa kun teimme tilaa nurmikolle, löytyi sieltä täältä tohvelinraatoja ja myös pariton tossu. Batatinhalla on myös ihan oma outo tapansa: se työntää kuononsa syvälle tohvelin sisään (ihan sama kenen) ja hengittää syvään, eikä mene pitkään kun sen silmät alkavat lumpsua, nautinnosta tai hapenpuutteesta, en tiedä. Se tykkää myös nuolla paljaita varpaita. Myös suihkun jälkeen.

En tiedä johtuuko sisällä kengät jalassa kulkeminen siitä, että asunnoissa on usein kivi- tai laattalattiat vai päinvastoin – laitetaanko asuntoihin kestävä lattia sen vuoksi kun porukka kuitenkin kulkee kengät jalassa. Kylmä se joka tapauksessa on, varsinkin talvella. Tietysti kivilattia on myös helppo puhdistaa, ja suomalaisen silmissähän se on pelkkää plussaa. Mehän olemme siivoushulluja, taas karkeasti yleistettynä. Kivilattia kestää myös koiran kynnet ja satunnaisen tulvan, kun joku unohtaa vesihanan auki kylpyhuoneessa. Niin, kiva olisi tietysti jos kylpyhuoneessa olisi ritilällä peitetty lattiakaivo ja kaadot sen suuntaan, mutta havaintojeni mukaan se ei vaan kuulu maan tapoihin. Tuuletusventtiilikin on luksusta. Pikku-Batatinha on muuten jo puoliksi sisäsiisti – joskus se lirauttaa sisälle, mutta onneksi se sentään ymmärtää mennä vessaan vessaan.

Vedestä tuli mieleen, kun kävimme yhtenä päivänä hakemassa juomavettä naapurikylän lähteeltä. Käytännössä se on betonipaasiin laitettu hana, ja vesi tullee jostain lähteestä siitä läheltä. Kurvasimme paikalle, ja kadulla koiran kanssa ollut nainen heilautti kättään tervehdykseksi. Carlos naurahti, että hassua, kun vieras ihminen tervehtii. Minusta siinä ei ollut mitään hassua, sillä kaikkihan pikkukylillä niin tekevät, minäkin, vaikka olen suomalainen. Minusta oli hassua, että se oli Carlosin mielestä hassua. Hänhän on portugalilainen. Sitä paitsi ainakin naisen koira oli meille jo entuudestaan tuttu aiemmilta lähdereissuilta. Kun nousin autosta, se tuli luokseni ja alkoi haistella sääriäni. Koirilla on kumma tapa tehdä niin. Batatinhakin hiipii usein taakseni ja nuuhkii pohkeitani. Myös Gaia tekee niin, sillä erotuksella, että saan siltä yleensä säkärin.

Nainen (enpä huomannut katsoa hänen jalkineitaan, oliko jalassa tohvelit, mutta todennäköisesti oli) istahti lähteen vieressä olevalle kivipenkille ja alkoi jutella. Kertoi, että hänellä oli kaivo kuivunut, kyseli onko meillä oma kaivo vai vesiyhtiön vesi (agua da companhia) , sitten kilvan kauhisteltiin vesiyhtiön veden kalleutta, se on kuulemma Vilassa maan kallein. Nainen silmäili samalla minua, muttei varmasti kummastellut pinkkejä tohveleitani, joista toisessa on reikä, sillä minulla oli jalassa pinkit saappaat, ja yritti varmaan päätellä olenko ukrainalainen vai venäläinen. Suomalainen tuskin juolahtaisi mieleen, enkä alkanut kyseistä informaatiota tarjoamaan kun ei kerran kysytty. Aika monethan kysyvät suoraan, ja hyvä niin, sillä profiloidun mieluummin suomalaiseksi kuin minkään muun maalaiseksi.

Nainen palaili sitten koiransa kanssa kotiin, viereiseen taloon, ja me jatkoimme Carlosin kanssa kanistereiden täyttöä. Pieni juttutuokio ventovieraan kanssa lämmitti kummasti mieltä harmaan koleana päivänä. Suomalaisellehan se on kauhistus, jos näin karkeasti saa taas yleistää, paitsi minähän alan juttusille vieraiden kanssa myös Suomessa; raitiovaunussa, junassa ja bussissa sekä myös bussipysäkillä, mutta se johtuu tietysti siitä, että asun Portugalissa ja jotkut hyvät tavat ovat tarttuneet. Monta elämäntarinaa minulla on ollut ilo ja kunnia saada kuulla. Toivottavasti kuulen vielä monta lisää. 

Tätä päivitystä viimeistellessä vaihtui päivä ja sää. Nyt paistaa aurinko. Lopetin juuri suomen tunnin, oppilaani opetteli lausumaan muun muassa ”Yökyöpeliä yökötti yölliset syömingit”, joten voinen nyt aloittaa viikonlopun. HuohH Huomenna suuntana on pohjoisraja ja legendaariset markkinat, feira. En osta uusia tohveleita, sillä minulla jo on sellaiset, ja hyvät ovatkin, kameran otan mukaan ja koitan napsia kuvia jaettavaksi teillekin, rakkaat lukijat. Hyvää viikonloppua! 

Kuvissa kivipenkkejä ja nainen (ei sama) vesilähteellä (ei sama). 

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Ei nimi naista pahenna, vaikka olisi nakuna

"Ruoho, mä rakastan sua!"
Kirjoittelin viime viikolla vähän siitä, että odotin Suomesta pakettia, pektiiniä ja Elmexiä. No, loppuviikosta kärsivällisyyteni loppui ja lähdin käymään Carlosin kyydissä lähikylän postitoimistossa. Se ei oikeastaan ole oikea postitoimisto, vaan kunnantalolla oleva postipiste. Selitin asiani virkailijalle, joka aluksi levitteli käsiään, mutta kysyi sitten etunimeäni ja lähti tutkimaan huoneen perällä olevia hyllyjä, kaivoi sieltä ison paketin ja vilkaisi minua kysyvästi: ”Anjush?” tai jokin muu intialaiselta vaikuttava nimi, mikä nyt ei sinänsä mennyt niin pahasti pieleen sillä myös Anu on Intiassa käytetty nimi. Puistelin päätäni ja toistin ”Anu, aa en uu”. Virkailija kaiveli paketteja lisää, ja löysi lopulta huolella teipatun käärön jossa oli nimeni ja osoitteeni. Jipii!

Pienten muodollisuuksien jälkeen pääsin pakettini kanssa palaamaan kotiin. Tällä välin posteljooni oli käynyt tuikkaamassa postilaatikkoon saapumisilmoituksen ko. paketista. Päähäni ei vielä tänä päivänäkään mahdu se, että saapumisilmoitus jätettiin postilaatikkoon lähestulkoon samalla minuutilla (lapussa oli kellonaika) kun noudin paketin postista. Jokin ei nyt täsmää.

Käännetty etunimi. 
Posteljooni oli tehnyt minusta Anan (ks. kuva). Häntä lienee nolottanut kirjoittaa nimi kuten paketissa oli, lieneekö luullut virheeksi, sillä Anu täkäläisittäin lausuttuna [a nuu] tarkoittaa alastomana olemista, a nu. Useimmat, kuten vanharouvakin, kutsuvatkin minua kotoisammin Anaksi. Vain naapurin leskirouva (Fátima) kutsuu minua oikealla nimellä, ja kun hän huutelee sitä kadun poikki, on se jotenkin hilpeää.

Kuten viime viikolla mainitsin, Ana on yksi yleisimmistä naisten etunimistä. Miehillä kärkikolmikko on havaintojeni mukaan Antonio, Paulo ja Carlos. Eräs tuntemistani Pauloista selitti kerran nimensä yleisyydeksi sen, että niihin aikoihin kun hän ja muutama tuhat muu Paulo syntyi, vieraili samanniminen paavi Portugalissa. Olisikohan hän ollut paavi Paavali tiesmonesko? No, joka tapauksessa paavin mukaan sai nimensä moni poikalapsi. Tällä hetkellä kuumin nimi poikavauvalle onkin varmaan Francisco. Nykyinen paavi, Papa Chico, on Portugalissa todella suosittu, minäkin fanitan häntä, enkä ole edes katolilainen.

"Äh! Älä ota kuvaa!"
Vauvoista tuli mieleen, että suomen oppilaani piti kovin ihmeellisenä sitä, ettei suomalaisvauvoille anneta nimeä heti syntymän yhteydessä, kuten Portugalissa. Selitin, että vauvat saavat henkilötunnuksen, numerosarjan, esim. 281015+5821. Kutsutaanko niitä siis sillä? Sanoin, etten tiedä. Minulla kun ei ole asiasta omakohtaista kokemusta. Tai siis on, mutta siltä ajalta en muista mitään. Olin niin pieni vielä. 

Nyt kun nimet tulivat puheeksi, niin kerronpa vähän sukunimistäkin. Ensinnäkin Portugalissa lapsi saa sukunimen molempien vanhempiensa mukaan, parhaassa tapauksessa kaksin kappalein. Sukunimiä voi olla siis jopa neljä, ja etunimien perässä niiden latelusta tulee väistämättä mieleen se kun Prinsessa Diana luetteli Prinssi Charlesin (portugaliksi muuten Carlos) lukuisia nimiä alttarilla vuonna 1981. Kun Suomessa virallisissa yhteyksissä ihmiset aakkostetaan sukunimen mukaan, Portugalissa nimi alkaa etunimestä, jatkuu toisella nimellä ja sitten sukunimillä. Nimilistat, ajanvaraukset jne. ovat siinä järjestyksessä, ja esim. lääkäri kutsuu potilaitaan koko nimellä etunimestä alkaen ja pitelee samalla peukkuja, ettei odotushuoneessa satu istumaan kahta täysin samannimistä. Mikä ei yli kymmenen miljoonan ihmisen populaatiossa olisi mitenkään mahdotonta, ottaen huomioon nimivalikoiman jokseenkin suppean laajuuden.

"Katotaaks kummal on kovempi pää?"
Sukunimiin on usein haettu inspiraatiota luonnosta. On puita: Castanheira (kastanjapuu), Pereira (päärynäpuu), Oliveira (oliivipuu), Carvalho (tammi). Jos ei ole osattu valita mieleistä puuta, on sukunimeksi saatu yksinkertaisesti vaan Ramos (oksat). Eläinkuntaakaan ei ole unohdettu: on Coelho (kani), Raposo (miespuolinen kettu), Pinto (kananpoika), Carneiro (lammas) ja niin edelleen. Yleisin sukunimi on Silva (karhunvatukka), hyvänä kakkosena Santos (pyhimykset) [lähde: Wikipedia]. Uskonto on muutoinkin edustettuna sukunimissä: Cruz (risti), Jesus (Jeesus), Anjos (enkelit) ja Nascimento (syntymä). Muita aika tavallisia sukunimiä ovat Wikipedian listan mukaan myös Leite (maito), Neto (lastenlapsi/poika), Leal (uskollinen), Reis (kuninkaat) ja Neves (lumet). Portugalilainen ei juurikaan mieti, mitä sukunimi sanana tarkoittaa. Kieltä oppivalle se on paljon hauskempaa.

"Nuuh!"
Odotan muuten Suomesta vielä toista postipakettia, alunaa lankojen värjäykseen. Siksi yhtenä päivänä olin etuovella passissa kun posteljooni (nimeltään muuten Antonio, mikäs muukaan) hurautti moottoripyörällään katua pitkin, sillä halusin a) kertoa hänelle, että kun nimelläni tulee paketti, se on tähän meidän taloon eikä naapuriin b) että ovikello on rikki, voisiko hän töötätä tms. Ihmettelin samalla sitä mysteeriä, että miten edellisen paketin saapumisilmoitus ilmestyi postilaatikkoon samalla hetkellä kun hain pakettia postista. Sille ei löytynyt luonnollista selitystä. Posteljooni totesi sitten, että minulla on ”um nome esquesito”, ihmeellinen nimi (se Ana, jonka hän oli lappuseen raapustanut?), eikä tällä kertaa tuijotellut villasukkiani eikä edes vaaleanpunaisia tohveleitani, joista toisessa on isovarpaan kohdalla reikä. Minä puolestani yritin painaa mieleeni posteljoonin kasvot, kuten yleensä vieraiden ihmisten kanssa teen, joskin turhaan, sillä todennäköisesti en tunnistaisi häntä jos kaikki lähikylien posteljoonit pistettäisiin tunnistusriviin ja sieltä pitäisi poimia se oikea. Muistan vain, että hänellä oli ohutsankaiset silmälasit, kypärä päässä ja yllään postilaitos CTT:n harmaa liivi punaisin logoin ja heijastimin ja allaan moottoripyörä, jossa iso CTT:n postilaukku, ja parta oli ajeltu tod.näk. samana aamuna. Voisin hyvin väittää, että miehen silmät olivat ruskeat, mutta näin olettamalla erehtymisen todennäköisyys on tässä maassa aika pieni. 

"Etkö sä oo ennen lehmää nähny? Mokoma kaupunkilaisplikka!"
Kauan matkallaan viipyneen postipaketin löytymisen lisäksi ei viimeisen viikon aikana ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Vain säätilassa on tapahtunut muutos, ja vettä on tullut monena päivänä. Eilen taivaalta ropsahti raekuuro, joka jäähdytti ilmaa selvästi. Villasukat ovat nyt oikeasti tarpeen. Tästä eteenpäin, daqui para frente, ilma kylmenee kylmenemistään, sataa, on kosteaa, tuulee, on koleaa, mutta välillä saamme nauttia auringon huikeasta valosta ja sen talvellakin tarjoamasta lämmöstä. 

Talvi tekee siis tuloaan tänne Pohjois-Portugalinkin perukoille. 

Kuvissa karjaa, joka pääsi uudelleenkylvetylle laitumelle. 

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Kun taskuvaras kirjeen toi

Olen odotellut Suomesta pientä pakettia, mm. pektiiniä hillonvalmistukseen, sitä kun ei Portugalista tahdo löytyä. Pektiiniä saa Suomessa apteekeista jauheena. Johtuisiko jauheisesta aineesta, kun paketti viipyy matkallaan? Nuuhkivatko tullipoliisin koirat sitä hämillään nyt? Tuhauttelevat kuonollaan ja toteavat vieraaksi aineeksi? Pussit kuskataan tullilaboratorioon, ja siellä tutkijat tutkivat valkoisen jauheen koostumusta yhtä hämillään?

Viikko sitten luulin paketin jo tulevan, kun kuulin posteljoonin pysäyttävän moottoripyöränsä talon edessä. Ennen vanhaan posteljooni aina tööttäsi kun halusi asukkaan tulevan ovelle (tai ikkunaan), mutta nyt ei. Mies on tainnut vaihtua, en ole ihan varma, ensinnäkin minulla on olematon kasvomuisti ja toiseksi miehen kypärän alta on vähän vaikea muutenkin saada kasvoista selvää. No, posteljooni pysähtyi siis pääovelle ja soitti varmaan ovikelloa, joka ei toimi. Ihan kätevää silloin, kun kiertävät satelliittikanavamyyjät tai uskontoa kaupittelevat tai muut vastaavat rimpauttelevat sitä. Olemme autuaan tietämättömiä. Harmillista silloin, kun ovella on posteljooni, joka ei tykkää tööttäillä.

Posteljooni kurvasi siis paikalle moottoripyörällään, ja koska odotin pakettia, ryntäsin ikkunaan (olin yläkerrassa kirjoituspöytäni ääressä) ja huusin miehelle tulevani alas. Kipitin raput alas pääovelle, ja mies vilautti minulle ruskeaa kuplapussikuorta, "Tämä on senhoralle". Ilahduin ja kuittasin paketin, pistin pyynnöstä vielä nimenselvennyksen (allekirjoituksestani ei saa mitään selvää, minusta olisi siis voinut tulla aika hyvä lääkäri). Postimies tuntui tuijottavan joko vaaleanpunakirjavia villasukkiani tai vaaleanpunaisia tohveleita, joista toisessa on reikä. Kieltämättä oli lämmin päivä, mutta paikallaan istuessa alkaa herkästi viluttaa. Väitän, että posteljoonilla itselläänkin oli sukat jalassa. No, ihmetyksestä toivuttuaan mies jatkoi matkaansa ja minä lykkäsin oven kiinni ja olin avaamassa pakettia, kun aloin ihmetellä sen keveyttä. Pektiini ei paljoa paina, mutta samassa paketissa piti tulla myös tuubi Elmex-hammastahnaa. Sitäkään ei saa Portugalista, ei ainakaan niistä kaupoista mistä olen etsinyt, ja kun olen käyttänyt sitä lapsesta asti, en nyt enää osaa vaihtaa merkkiä. Pelkään, että hampaat hajoavat jos lakkaan nyt tässä vaiheessa käyttämästä sitä. 

No, vasta nyt katsoin tarkemmin mitä kuoreen oli kirjoitettu vastaanottajaksi. "Maria Jotain Jotain ja Jotain". Portugalissahan joka toisen naisen etunimi on Ana ja niiden loppujen Maria, kuten meidänkin vanhallarouvalla. Moni käyttääkin toista nimeään, kuten meidän vanharouva, joka käyttää samaa nimeä kuin naapurin leskirouva, Fátima. Ja koska Portugalissa vanhempaa tai vierasta ihmistä puhutellaan kolmannessa persoonassa ja käytetään etunimeä (yleensä sen yhteydessä vielä dona tai senhora, jos on naisesta kyse), niin välillä pitää käyttää luovuutta kun keskustelen yhden Fátiman kanssa toisesta. Joskus viittaan vanhaanrouvaan sanomalla ”A nossa Fátima”, meidän Fátimamme, mutta siinä on se riski että hänen kaimansa luulee minun puhuvan Fátiman pyhimyksestä, A Nossa Senhora de Fátimasta. Tosin miksi hänestä puhuisin, en nyt keksi, kun en ole katolinen enkä enää edes luterilainen. Fátima on muuten yksi katolilaisen maailman merkittävimmistä pyhiinvaelluskohteista, mutta ko. maailman ulkopuolella paljon vähemmän tunnettu kuin Santiago de Compostela. Tiet molempiin vievät tästä läheltä, tosin vastakkaisiin suuntiin. Siniset nuolet opastavat Fátimaan ja keltaiset Santiago de Compostelaan. Ihan näin vain sivuhuomiona. 

No, minulla oli siis käsissäni se kuplapussi ja tavailin käsin kirjoitettua nimeä, kun hoksasin sen kuuluvan vuokralaisemme vaimolle. Hänkin käyttää toista nimeään eikä sitä Mariaa. Posteljooni oli erehtynyt talosta, eikä ole ainoa. Talo on niin pitkä, että kadun toisella puolella on samalla matkalla kolme taloa, joten jotkut luulevat että tässäkin talossa on duas casas, kaksi taloa tai asuntoa. Eräänlainen paritalo siis. Vuokralaisten talo, tilan entinen työntekijöiden asunto, sijaitsee hedelmätarhan puolella, mutta postilaatikko on meidän talomme nurkalla. Ihan siis ymmärrettävä erhe posteljoonilta. Ja ei, ei talomme ole mitenkään älyttömän suuri. Siinä on kadunviertä pitkin vaan peräjälkeen autokatos, työhuone, pitkä keittiö, eteisaula ja olohuone. Kertyyhän siitä muutama metri seinää.

No, lähdin siis kiireen vilkkaa kiikuttamaan kirjeen sinne minne se kuuluu ja selitin vuokralaiselle asian: ”A carteirista jätti kirjeen vaimollenne vahingossa meille.” Palasin kotiin ja jatkoin normaalitouhujani. Illalla kerroin tapauksesta Carlosille. Miksi? No siksi, koska täällä tapahtuu kerta kaikkiaan niin vähän, että väärään osoitteeseen jaettu kirje on niin iso tapaus, että se ansaitsisi palstatilaa kylän paikallislehdessä, jos sillä sellainen olisi. Television uutislähetyksissäkin raportoidaan jonninjoutavammista asioista. Toiseksi siksi, että yritän opetella paikallista rupattelun jaloa taitoa, joka suomalaiselle ei ole kovin luontaista, paitsi jos on kotoisin Savosta. Täällä, jos näkee vähintään kaksi ihmistä samassa pöydässä kahvilassa, suut käyvät ja kielet vatkaavat (as línguas batem) väsymättä. En käsitä mistä ihmiset voivat puhua niin paljon. Kerran päätin ottaa selvää, kun näin Vilan perjantaimarkkinoilla kahden poliisin (miehen) käveleskelevän rauhallisesti ja partioivan väkijoukossa. Jo heidän läsnäolonsa saa minut vähän löysäämään otetta käsilaukusta enkä pitele sitä hampaat irvessä. No, toinen poliiseista selitti jotain toiselle antaumuksella, joka taskuvarkaisiin kohdistettuna saisi nämä luikkimaan kiireen vilkkaa käpälämäkeen ja pysymään siellä. Hivuttauduin poliisien vanaveteen korvat höröllä. Mistä he oikein keskustelivat? No, ei liene kovin vaikeaa arvata. Jalkapallosta, tietenkin. Toinen selitti toiselle jotain peliä, potku potkulta nähtävästi. Kädet viuhuivat sanojen saatteeksi. Pamppu oli sentään turvallisesti vyötetty vyötäisille. 

Koitetaanpas olla nyt eksymättä aiheesta. Missä me olimmekaan? Ai niin, illallispöydässä, ja olin kertomassa, että "A carteirista jätti tänne vuokralaisen vaimolle tarkoitetun kirjeen". No, Carlosin kulmakarvat alkoivat hyppiä tavalla, josta tajusin pian itse tehneeni virheen. ”Posteljooni, posteljooni, carteirista….” Äh! Olisin voinut lyödä kämmenellä otsaan, mutta pitelin haarukkaa, eikä silloin sovi sohia silmien tienoille. ”O Carteiro?” kokeilin kysyvästi. Carlos nyökkäsi, kulmakarvat rauhoittuvat ja laskeutuivat takaisin paikoilleen.

Carteirista viittaa sanaan carteira, lompakko. Ja se tarkoittaa taskuvarasta. Carteiro viittaa sanaan carta, kirje, ja on siis postinkantaja. Se, että sana carteirista on feminiini, ei tarkoita sitä, että kaikki taskuvarkaat täällä olisivat naisia. Jotkut ammattinimikkeet vain ovat feminiinejä, kuten äsken kohtaamamme policias, poliisit.

Vuokralaisen ystävällinen hymy alkoi sieluni silmissä muuttua peitellyn huvittuneeksi. Veikkaan, että miehellä oli illallispöydässä muutakin kerrottavaa kuin se, että vaimon kirje oli jätetty päätaloon. Kuten esimerkiksi se, miten talon omituinen ulkomaalainen emäntä oli väittänyt, että kirjeen oli tuonut taskuvaras.

Näin voi käydä kun kotikieli on jotain muuta kuin äidinkieli, eikä sitä kunnolla vielä hallitse. Ja jos nyt olen joskus kirjoittanut jostain näin tyhjästä aiheesta, niin kertokaa toki, sillä en itse enää muista. Henk.koht. luulen, että tällä kertaa ylitin (tai alitin?) itseni.


Kivaa viikon jatkoa, rakkaat lukijat! Kuvissa muuten postiluukkuja, mitäs muutakaan. 

torstai 15. lokakuuta 2015

Harhailija, osa 2

Jatkoa viime viikolla alkaneelle minisarjalle. Lue ensimmäinen osa tästä

Harhailija


Meni vain muutama minuutti, kun paikalle ajoi pieni punainen auto, ja kuljettajan paikalta nousi pieni punatukkainen nainen. ‟Aivan kuin minun Marjani olisi ollut, joskus parikymmentä vuotta sitten”, vanha mies yllättyi iloisesti, ja yritti hymyillä kylmästä jähmeillä huulillaan. 

‟Voi hyvänen aika, tehän olette aivan kylmettynyt!” nainen huudahti ja alkoi touhuta miestä auton kyytiin. Tyttö ja koira hyppäsivät takapenkille. Nainen väänsi lämmityksen täysille ja lähti ajamaan.
‟Mikä teidän nimenne on?” nainen kysyi kun he olivat päässeet liikkeelle.
‟Kalle, kai…”
‟Kalle on tuon meidän koiran nimi.”
‟Ei minulla nyt muuta tule mieleen.”
‟Ja arvelette, että asutte Palvelukoti Aamunkoissa?”
‟Kyllä minä siellä varmaan asun, kun ei kotiin enää saanut jäädä.”

Autossa oli hetken aikaa hiljaista. Mies pohti itsekseen.

‟Ovatkohan he siellä vihaisia?”
‟Missä? Palvelukodissako?”
‟Riitta, vaimoni, oli aina vihainen, jos lähdin ulos kertomatta hänelle minne menin. Sanoi, että oli aina sydän syrjällään.”

Mies kuulosti surulliselta.

‟Eivätköhän he ole siellä ihan vaan helpottuneita, kun saavat tietää että olette kunnossa”, nainen rauhoitteli, ja taputti miehen kohmeiselle kädelle pysäyttäessään auton risteyksessä.
‟Luulen, että hän sairastui siksi, kun oli niin huolissaan minusta.”
‟Huolehtiminen kuuluu asiaan, silloin kun välittää toisesta. Ei sille voi mitään. Se on elämää.”
‟Niin se kai on. Kyllä minäkin huolehdin hänestä. Miksi minä sitten en sairastunut?”

Nainen ei osannut vastata siihen. He saapuivat perille, ja nainen auttoi kangistuneen miehen ylös autosta, ja yhdessä tytön kanssa he saattoivat hänet sisälle. Aulassa vastaan kiiruhti henkilökuntaan kuuluva, vaaleansiniseen takkiin pukeutunut nainen. Miehen nähdessään naisen kasvot kirkastuivat.

‟Hiltunen! Missä te oikein olette ollut?”
‟Tyttäreni koirineen löysi tämän miehen metsästä nukkumasta. Hän sanoo nimekseen Kalle.”
‟Kyllähän se on hänen nimensä. Sirpa! Sirpa!”

Paikalle kiiruhti nuori apuhoitaja.

‟Veisitkö Hiltusen huoneeseensa, anna hänelle kuuma suihku ja auta pyjama päälle. Ota lämpö ja verenpaine, katsotaan sitten onko tarvetta lääkärille.”

Hoitaja lähti taluttamaan miestä poispäin, mutta nuori tyttö tarttui tätä kädestä.

‟Saanko tulla katsomaan teitä joskus?” hän kysyi.
‟Totta kai, tyttöseni. Tule milloin vaan haluat, täältä minut löytää. Ota koirasi mukaan.” Hän puristi tytön kättä ja hymyili. ‟Kiitos”, hän vielä kuiskasi värisevällä äänellä, ja nyökäytti päätään.

Otettuaan punatukkaisen naisen henkilötiedot ylös hoitaja kiiruhti ilmoittamaan vanhuksen löytymisestä omaisille ja poliisille, joka oli jo järjestänyt etsintäpartion. Punatukkainen nainen ja nuori tyttö nousivat autoon ja ajoivat kotiinsa.

Siitä lähtien tyttö kävi tervehtimässä vanhaa miestä viikoittain. Hänen äitinsä vei hänet hoitokodille, kaupungin toiselle puolelle, ja kävi noutamassa sieltä sovittuun aikaan. Hyvällä ilmalla tyttö otti Kallen, kultaisen noutajan, mukaansa, ja he menivät vanhuksen kanssa pienelle kävelylle. Vanhus jutteli niitä näitä, muisteli menneitä aikoja, jotka olivat paremmin piirtyneinä hänen mieleensä kuin viimeaikaiset tapahtumat. Tyttö kuunteli ja oppi asioita, joita koulussa ei opeteta. Mies oppi sen, että ei ole niin vaarallista vaikkei kaikkea muistakaan. Riitti kun muisti sen, mitä sydämessään talletti. 

‟Muistatkos sen päivän kun löysit minut metsästä”, mies kerran kysyi heidän istuessaan puiston penkillä keväisenä lauantai-iltapäivänä. Tyttö hämmästyi, sillä hän oli ajatellut, ettei vanhus enää muistaisi koko tapausta.
‟Muistan kyllä.”
‟Minä luulin silloin kuolevani siihen paikkaan. Uskoin, että elämäni oli ohi.”
‟Onneksi Kalle löysi teidät. Me emme yleensä edes käy siellä päin lenkillä. Teillä oli onnea.”

Koira istui miehen vieressä, pää tämän reidellä leväten. Se kuuli nimensä ja pyöritteli silmiään, katsoi vuoronperään tyttöön ja vanhukseen.

‟Minulla on melkein aina ollut paljon onnea,” mies totesi taputtaen koiraa päälaelle.
‟Kuulehan tyttö”, hän jatkoi, valiten sanansa tarkoin. ‟Sitten kun minulle tulee toisenlainen noutaja, niin älä ole suruissasi. Minulla on ollut ihan hyvä ja pitkä elämä.”
‟Älkää nyt tuollaista puhuko. Ei se noutaja tule vielä pitkään aikaan.”
‟Mutta se tulee jonain päivänä, ja silloin minua ei pelasta Kalle eikä kukaan muukaan.”

Tyttö oli hetken hiljaa, tietämättä mitä sanoa.  

‟Tiedättekös, en ollut vielä syntynytkään kun isäni vanhemmat kuolivat. Äidilläni ei ollut isää ollenkaan, ja hänenkin vanhempansa kuolivat kun olin ihan pieni. En koskaan ehtinyt tuntemaan heitä kunnolla. Minulla ei ole koskaan ollut isovanhempia.”

Nyt tyttö puolestaan valikoi sanansa huolellisesti.

‟Siksi minusta on ollut niin hurjan mukava käydä tapaamassa teitä. Tuntuu melkein kuin olisitte ukkini.”

Vanha mies liikuttui ja pyyhkäisi silmäkulmaansa hihansuuhun. Häntä ilahdutti aina kovasti tytön vierailut. Omat lapsenlapset eivät juurikaan ehtineet käydä katsomassa häntä. Heillä oli oma elämänsä elettävänään, kyllähän hän sen ymmärsi.

Heidän palatessaan hoitokodille oli tytön äiti siellä jo odottamassa, nojaten punaiseen autoonsa. Ilta-aurinko kultasi tämän punaiset hiukset, ja vanhus jähmettyi paikalleen. Mieleensä muistui lehmihaan puinen portti, kesäilta ja heinän tuoksu. Ja auringon kultaamat punaiset kiharat, iloinen hymy ja ne onnen hetket, joita he kahden kesken heinäladossa kokivat. Hän oli rakastunut ja aikoi mennä naimisiin Marjan kanssa, he saisivat lapsia ja eläisivät yhdessä onnellisen elämän. Niin hän oli päättänyt.

Toisin kuitenkin kävi. Marjan perhe muutti muualle, tyttö katosi hänen elämästään, mutta jätti lähtemättömän muiston, joka oli tiukasti tallessa vanhuksen sydämessä.

Vanhus käveli vapisevin jaloin punatukkaisen naisen luo.

‟Marja! Sinä tulit takaisin!” hän huudahti hämmentyneelle naiselle.
‟O-olen pahoillani”, änkytti nainen. ‟Minun nimeni on Leena. Olette varmasti erehtynyt henkilöstä.” 

Hän oli pahoillaan, kun hänen piti tuottaa vanhukselle pettymys. Tämän kasvoilla oli ollut onnellinen hehku, ja nyt hän näytti niin hämmentyneeltä ja eksyneeltä.

‟Voi… olet niin samannäköinen. Luulin sinua Marjaksi.”
Vanhus taputti nuoren tytön poskea surullisena, rapsutti koiraa korvan takaa ja käveli palvelukodin ovesta sisään pää painuksissa.

Punatukkainen nainen ja nuori tyttö lähtivät ajamaan kotia kohti.

‟Äiti, eikö mummin nimi ollutkin Marja?” Tyttö kysyi hetken kuluttua.
‟Oli kyllä.”
‟Jännä sattuma. Vähän niin kuin se, että meidän koiralla on sama nimi kuin Kallella.”
‟Meillä oli Kalle-niminen koira silloin kun olin lapsi. Mummisi sanoi aina, että se oli hänen paras ystävänsä. Siitä se nimi taisi tulla tällekin.”

Takapenkillä makaava koira höristi korviaan ja avasi silmänsä kuullessaan nimensä. Mitä siitä puhuttiin nyt?

‟Minusta on kiva käydä Kallen luona”, tyttö sanoi. ‟Ihan kuin hän olisi ukkini.”
‟Hänestäkin on varmasti mukavaa kun käyt siellä. Se tuo vaihtelua hänen päiviinsä.”

Nainen oli mietteissään illalla kun kävi nukkumaan. ‟Ajatella, jos vanhuksen muistama Marja onkin minun äitini! Jospa he tunsivat toisensa nuoruudessa, olivat ystäviä. Maailma on joskus niin pieni, mutta ei sentään niin pieni.” Nainen naurahti hassuille ajatuksilleen, käänsi kylkeä ja nukahti hymy huulillaan. 


Ensi viikolla taas tarinoita elävästä elämästä.  

lauantai 10. lokakuuta 2015

Harhailija, osa 1

Koska Irtiotossa ei ole tapahtunut mitään kertomisen arvoista, ei edes ajatuksenjuoksun tasolla, julkaisen jatkosarjana elektronisesta pöytälaatikosta kaivetun lyhyen tarinan. Seuraava osa ensi viikolla. Toivottavasti pidätte, rakkaat lukijat! 


Harhailija

Mies vetäisi takin päälleen, laittoi lakin päähänsä ja hiippaili ulos ilman päämäärää siitä, minne oli menossa. Kunhan vaan lähti haukkaamaan happea, vanhusten palvelukodin ilman alkaessa tuntua sieraimissa turhan tunkkaiselta. ‟Liian paljon kuolemaa odottavia ihmisiä”, hän ajatteli itsekseen, pyrkien pakenemaan siitä seurasta.

Ulkona oli kirkas auringonpaiste ja kirpeä ilma. ‟Ei täällä kauaa tarkene”, ajatteli mies kävellessään katua pitkin. ‟Muistin sentään kaulaliinan, mutta hanskat jäi.” Hän tunki isot kätensä syvemmälle talvitakin taskuihin.

Kapea, talojen reunustama tie luikerteli pienen kaupungin keskustaan, missä mies kulki näyteikkunasta toiseen tutkimassa niiden tarjontaa. Hän ihaili kaunista kukkamekkoa, joka olisi sopinut hyvin Marjalle. Joskus viisikymmentä vuotta sitten. Samoin nuo sirot korkokengät, ai ai, kyllä olisi ollut nätti näky! Miehen silmissä tuikahti iloinen pilke, kun hän siirtyi seuraavaan ikkunaan.

Mies harhaili kaupungilla aikansa, kunnes hänelle tuli nälkä. Hän kaiveli taskujaan, mutta ei löytänyt rahaa eikä lompakkoa. ‟Ai niin, minunhan ei kuulemma pitäisi lähteä ulos yksin”, hän muisti nyt. ‟Olisivat sentään kahvirahat voineet pistää taskuun.”

Hänellä ei ollut mitään tietoa siitä, missä oli. Vasta muutama viikko sitten lapset olivat kuskanneet hänet palvelukotiin kaupunkiin, kun elämä kotona kävi mahdottomaksi. Hän unohteli kaikkea: lieden päälle, sukat kuivumaan sähköpatterille, maitotölkin viikoksi työpöydälle, ja vielä kaatoi siitä kahviin kunnon lorauksen. Olihan se maistunut hiukan omituiselta ja näyttikin erikoiselta, jotenkin rakeiselta, mutta ei hän sitä silloin ajatellut.

Lapset olivat järjestäneet hänelle paikan palvelukotiin ja kävivät siellä katsomassa aina kun ehtivät. Mikä oli aika harvoin. Joskus he hakivat hänet syömään sunnuntaina, ja silloin hän kuunteli mielellään muiden juttuja ja yritti osallistua keskusteluun parhaan kykynsä mukaan. Oli vaan niin hämmentävää, kun muut joskus kuuntelivat hänen sanomisiaan jotenkin hämmästyneinä, eivätkä vastanneet mitään, tai yrittivät arvuutella mistä hän puhui. Ihan kuin hän olisi puhunut jotenkin epäselvästi tai oudoista asioista.

‟Täytynee lähteä takaisinpäin”, mies mietti, ja pohti minne päin lähtisi. Hän kääntyi tulosuuntaansa ja yritti muistaa mitä reittiä oli tullut. Hän näki kauniin kukkamekon näyteikkunassa, ja mietti miten se olisi sopinut niin hyvin Marjalle. Joskus viisikymmentä vuotta sitten. Ja nuo korkokengät, ai ai! 

Mies kiiruhti eteenpäin, kulki pitkin katuja tietämättä mihin suuntaan olisi pitänyt mennä. Hän odotti, että ennemmin tai myöhemmin alkaisi näyttää tutulta. Eihän hän nyt ensimmäistä kertaa ollut tässä kaupungissa, kai. Nälkä alkoi syödä sisuksia, kaiveli koloa mahalaukkuun, joka murahti äkäisesti. Mies nopeutti askeliaan.

Alkoi hämärtää, ja miehen voimat alkoivat ehtyä. Hän näki edessään pienen metsikön, jossa oli jotain tuttua. Ainakin tutunnäköisiä puita. Kuusia ja koivuja, hän tunnisti. Hän päätti mennä sinne, ja istahti ison kuusen kannon juurelle lepäämään. Hän oli väsynyt, nälkäinen ja viluissaan.

‟Nyt se taitaa se noutaja tulla”, hän ajatteli, kun silmät lumpsuivat umpeen.

Mies havahtui siihen, kun tunsi kasvoillaan lämpimän henkäyksen, joka viilensi märkää poskea. Kesti hetken pakottaa silmät auki, ja kun hän vihdoin sai ne auki, hän huomasi katsovansa silmästä silmään koiraa, jonka höyryävä hengitys lehahti suoraan hänen kasvoilleen. Mitäköhän se oli syönyt? Haisi vähän pahalle. Koira lipaisi hänen poskelleen märän pusun ja haukahti.

‟Kalle, Kalleee! Missä sä oot?” Joku huusi vähän matkan päässä. Koira haukahti uudelleen, ja mies yritti kömpiä ylös, mutta hän oli niin kankea kylmästä, ettei kyennyt. Lähistöltä kuului huutelun saatteeksi pian rapinaa.
‟Kalle, siellähän sä olet.” Pusikosta kaivautui esiin nuori tyttö, ja koira, kultainen noutaja näköjään, hypähti tätä vasten.
‟Täällähän minä olen, mutta kuka sinä olet?”
‟Kuka te olette?” Vasta nyt tyttö huomasi maassa nököttävän vanhan miehen.
‟Kalle, kai, Kalleksihan sinä minua juuri kutsuit.”
‟Ei kun se on tämän koiran nimi. Oletteko te kunnossa?”
‟Kyllä minä kai olen. Luulin jo, että nyt se noutaja tuli, mutta se olikin vaan tämä kultainen noutaja”, mies veisteli vilustaan huolimatta. ‟Auttaisitko minut ylös? Tässä on vähän kylmä.”

Tyttö ojensi kätensä miehelle, ja sai lopulta kammettua tämän jalkeille. Mies pyyhkäisi housuntakamukset puhtaiksi neulasista ja muista metsän rippeistä.

‟Tehän olette ihan viluissanne, huulenne sinertävät, huudahti tyttö. ‟ Lienee parasta että soitan ambulanssin, voitte olla pahasti kylmettynyt.”
‟Ei sentään, en minä sairas ole. Tekee vaan mieli kahvia.”
‟Miksi te täällä metsässä olette? Oletteko eksynyt?”
‟En kai. Asun jossain vanhainkodissa. Sillä on erikoinen nimi.”

Tyttö mietti hetken.

‟En tiedä täällä muuta kuin Palvelukoti Aamunkoi. Olisiko se se?”
‟Kyllä varmaan. Hullua antaa sellainen nimi paikalle, jossa asuu vain vanhoja ihmisiä. Iltarusko olisi osuvampi.”
‟Se on kaupungin toisella puolella, kaukana täältä. Miten te olette oikein tänne päätynyt? Teistä on varmaan tehty jo katoamisilmoituskin. Jollette ambulanssia halua, niin soitan poliisin, he voivat viedä teidät kotiin.”
‟En kai minä mitään rikollista ole tehnyt. En ainakaan muista.”
‟Mutta jotenkin meidän täytyy saada teidät lämpimään. Soitan äidilleni.”

Mies mutisi vastaan, mutta antoi periksi. Häntä palelsi kovasti ja oli jo pimeää. TV:stä tulisi kohta iltauutisetkin, päivän kohokohta. Heti iltapäiväisen kortinpeluukierroksen jälkeen. Ja iltakahvin. Niin ja aamun, kun heräsi ja sai todeta olevansa yhä elossa.

Tyttö kaivoi taskustaan puhelimen, soitti nopean puhelun ja alkoi ohjata miestä takaisin tielle, jonne he jäivät odottamaan. Kalle, kultainen noutaja, istahti miehen viereen, karvainen kylki aivan kiinni tämän sääressä. ‟Kylläpä lämmittää mukavasti”, mies ajatteli, ja rapsutti sitä korvan takaa. Koira lipaisi karheaa kättä. 

Jatkuu ensi viikolla.