maanantai 27. lokakuuta 2014

Kilonsa kullakin

Sain viime viikolla kymmenen vuotta voimassa olevan ”asukaskortin”, joka järjestyi huomattavan paljon helpommin kuin viiden vuoden takainen oleskelurekisteröinti. Näiden pitäisi olla EU-kansalaiselle ihan läpihuutojuttuja, mutta eivät ne aina ole. Piti olla monisivuinen hakemuslomake, kaksi passikuvaa, passikopio ja kopio tuoreesta laskusta tai muu todiste asuinpaikasta. Kävin Portossa kahdesti ja kaikkiaan kolmen virkailijan käsiteltävänä. Ajanvaraus piti tehdä puhelimitse, silti vuoron odottelua oli tunnin verran. 

Ollessani ulkomaalaisvirastossa hetken aikaa ainoa asiakas kolmen virkailijan miehittämässä työhuoneessa, asiaani hoitanut virkailija ihmetteli mikä on saanut suomalaisen naisen Portugaliin. ”Só temos sol e dividas”, ”Meillä on vain aurinkoa ja velkoja”, hän huudahti kädet ilmassa lentäen. Kerroin vakioselostukseni unohtamatta mainita hyvää ruokaa. Tähän toinen virkailija kehumaan, että minussa ei kyllä yhtään näy, että pidän ruuasta. Hänen äänessään tai ilmeessään ei ollut kateuden häivää. Nainen oli varmastikin runsaiden muotojensa kanssa niin sinut, että pystyi sanomaan vilpittömän kohteliaisuuden sellaiselle, jolla niitä on vähemmän. Itsetunnon vahvuutta, josta voisi hyvin olla kateellinen jos olisi siihen taipuvainen. 

Yksi suomalaisen yhteiskunnan keskeisimmistä kirjoittamattomista käyttäytymissäännöistä on se, että ylipainoiselle ei saa sanoa tämän olevan lihava (pullukka ihminen saa kyllä huomauttaa hoikalle tämän laihuudesta nenä arvostellen rutussa). Se olisi haukkumista ja kiusaamista. Kun Portugalissa kuulin ensimmäisen kerran jonkun kommentoivan toista lihavaksi, gordo, niskavillani nousivat pystyyn ja korvilehtiä pisteli niin että teki kipeää. Tutut saattavat kadulla tavatessaan taputtaa toista leikillisesti mahaan ja kehua, että onpas hieno pipa, tynnyri. Suositun tv-kilpailuohjelman juontajan lempinimi on O gordinho. Ihan avoimesti. Eikä hän pahastu siitä. Eihän totuus ole loukkaus, kun sitä ei loukkauksena sanota. 

Suomessa toitotetaan terveellistä elämää, tehokkuutta ja kiitämistä paikasta toiseen. Pitää suoriutua siitä ja tästä ja näyttää hyvältä ja trimmatulta koko ajan eikä hiuskarvakaan saa olla vinossa. Muuten on epäonnistunut. Ylipaino on häpeä, aina henkilön omaa syytä ja tabu, josta ei sovi puhua edes ystävien kesken. Pst, kerron teille salaisuuden: ylipaino ei ole aina henkilön omaa syytä. Meidät on veistetty monesta erilaisesta puusta, ja joidenkin kohdalla rakennusaineita on käytetty runsaammalla mitalla. Joidenkin kohdalla sitten vähän kitsaammin. Ja joillekin ne kilot vaan kertyvät helpommin kuin toisille. Yhdelle suklaalevy tuo kilon lisää lanteille, ainakin erään ystäväni mukaan, ja toiselle ei mitään.  
Portugalissa liikakilot hyväksytään, vaikka niitä voidaan joskus vähän päivitelläkin. Niissä ei silti ole mitään paheksuttavaa. Ei ole kovin kaukana takanapäin ne ajat, jolloin nälkä oli vakituinen vieras monen perheen ruokapöydässä. Ja on muuten edelleen. Elintasolihavuus on täällä silti hyvin yleistä ja ihan samanlainen tikittävä aikapommi kuin Suomessakin.  Mutta ihmisiä ei syyllistetä siitä. Kilonsa kullakin, oli niitä vähän tai paljon. 

Juttelin kahden ulkomaalaistoimiston virkailijan kanssa muun muassa ruuanlaitosta ja maalaiselämästä, kunnes toisellekin tuli asiakkaita. Ojentaessaan minulle kortin, jossa passikuvan lisäksi komeilee etusormenjälki ja johon on merkitty vanhempieni nimet ja siviilisäätyni, asiaani hoitanut virkailija toivotti hymyillen hyvää oleskelua Portugalissa. Oih, kiitos, obrigada! 

Suomeen on kuulemma saapunut syys pitkän ja kuuman kesän jälkeen. Portugalissa on kylvetty auringonpaisteessa, joka tuntuu melkeinpä keväiseltä. Kävellessäni aamukasteen kostuttamaa traktoripolkua pitkin kuuluu pusikoista tutunoloista sirkutusta. Lintuja, joiden laulusta tulee mieleen koivujen hiirenkorvat, suvivirsi ja kuivuvan nurmikon tuoksu. Vihertsirpottajia, peippojaisia ja ties mitä lirkuttajia, jotka ovat lähteneet pakoon Pohjolan talvea ja pysähtyneet tänne lepäämään tai viihtymään jopa pidemmän aikaa. Ainoa tunnistamani lintu on eukalyptusmetsikössä, maahan pudonneissa kuivissa lehdissä rapisteleva mustarastas, jonka kaunis laulu kaikuu aamuyössä kilpaa naapurin kukon kanssa.

"Isi oli täällä."
Kevään tuntua vahvistaa maissilta vapautuneilla pelloilla orasteleva kirkuvanvihreä ruoho. Ruoho kurkottelee valoa kohti myös kotikadun kivetyksen raoista, hentoina, mutta rohkeina haivenina. Autojen renkaat eivät lannista sitä. Se on päättänyt kasvaa juuri siinä.

Lähdimme sunnuntailounaan jälkeen kävelylle rannalle, tänä vuonna varmaan viimeistä kertaa ilman takkeja, talvisaappaita, huppuja ja hansikkaita. Rantahiekka tuntui muavan karhealta paljaan jalan alla, ja nouseva Atlantin vesi huuhteli vaahtona varpaita. Mainingit löivät rantaan läjähtäen, heittäen pärskeitä ilmaan. Lokit väistelivät meitä. Pienessä poukamassa isä ja tytär kirjoittivat hiekkaan, eräs perhe oli koiriensa kanssa lepäilemässä aurinkovarjojen alla. 

Rannalta lähti mukaan pari puikulaista kiveä ja simpukankuori tai kaksi, ja muisto aurinkoisesta sunnuntaipäivästä. Vaikka joskus huolet painavat mieltä, niin rannalla kävellessä mieli on kevyt kuin hattarapilvi sinisellä taivaalla. 

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Vanhuus tulee kello kaulassa

Tuntuuko teistäkin, rakkaat lukijat, siltä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika kuluu? Lapsuudessa kouluaikojen kesälomat kestivät ikuisuuden, nyt yksi kesä on sujahtanut ohi melkein huomaamatta. Se tuli, oli hetken ja meni. Hups vaan. Tosin tänään se tuli takaisin. Oli hellepäivä. 

Elämä on kuin pyörre, joka imaisee syvyyksiinsä, kieppuen aina vain lujempaa ja lujempaa, pistäen lopulta pään pyörälle niin, että asiat unohtuvat ja kaikki menee sekaisin, ihan sekaisin. Sitä yrittää tarrata kiinni johonkin, ihan mihin vaan, pysyäkseen tasapainossa hyrränä pyörivällä keinulaudalla, jonka toinen puoli on menneisyydessä ja toinen tulevaisuudessa. 

Luin joskus, että tunne ajan nopeutumisesta johtuu siitä, että vanhempana toistamme ja koemme samoja asioita aina uudelleen ja uudelleen. Lapselle kaikki on uutta ja ihmeellistä. 

Jos siis haluaa hidastaa ajan kulumista, pitää järjestää joka päivälle jotain uutta koettavaa tai opittavaa. Jokin uusi elämys. Koskaan ei ole myöhäistä aloittaa uuden kielen opiskelu, opetella neulomaan villasukkia, toteuttaa jokin pieni unelma tai kokeilla pärjääkö yön yli aamuun asti käymättä pissalla. Tai no, ehkä tuossa viimeksi mainitussa tulee jossain vaiheessa vastaan raja, jonka jälkeen se ei enää ole mahdollista. Tai ei ainakaan järkevää. 

Vanhanrouvan virkeä serkku kävi taas eilen kyläilemässä. Hän on dementikko, joka avustettuna elelee yhä yksin. Arkisin hän käy vanhainkodin päiväkeskuksessa, iltaisin kotiin palkattu apulainen laittaa hänet nukkumaan, viikonloppuisin hän on lastensa luona ja nyt välillä meillä. Hän päivitteli omaa, yli kahdeksankymmenen vuoden ikäänsä (tarkkaa ikää hän ei muista) ja vanhanrouvan vanhenemista. Lohduttelin, että ikääntyminen on hyvä merkki. Se tarkoittaa sitä, että on yhä elossa. Hän ymmärsi heti, mitä tarkoitin. 

Käsitän vanhenemisen ja ikääntymisen hieman eri asioina. Ikääntyminen on vuosien ja kokemuksen kertymistä, eikä siltä välty kukaan, ei edes fyysisesti tervein ja psyykkisesti skarpein, ei vaikka juoksisi väsyksiin asti kauneuskäsittelyissä. Vanhenemiseen kuuluu krempat ja krampat, kehon ja/tai mielen kuluminen ja hiljalleen hiipien tapahtuva rapistuminen. Sairaudet nopeuttavat vanhenemisprosessia, joskus radikaalistikin. Eikä sille voi mitään. 

”Vanheneminen ei ole kivaa”, huomautti empaattinen, ikinuori tätini käydessäni kyläilemässä syyskuussa. Joskus vanheneva ihminen haluaa olla omissa oloissaan, surffata sängyn ja sohvan välillä ja olla pukeutumatta moneen päivään. ”Sitä pitää kunnioittaa”, tätini totesi. En ollut tullut ajatelleeksi asiaa siltä kannalta patistellessani vanhaarouvaa ylös sängystä puolenpäivän aikaan. Patistelen yhä, sillä liikkuvuuden ylläpitäminen on ihan hirveän tärkeää, mutta en enää painosta häntä pukeutumaan, jos hän ei itse halua. Pyjamassa on lämmin ja mukava olla.

Vanheneminen ei ole ihmisen yksityisasia. Se koskettaa koko lähipiiriä, halusi tai ei. Huoli vanhuksen pärjäämisestä ja turvallisuudesta on päällimmäisenä. Silti välillä iskee väsymys. Väsymys asioiden hoitamiseen toisen puolesta, asioiden toistamiseen, samojen asioiden kuulemiseen ja kaikenlaiseen huolehtimiseen. Kai vanhemmatkin joskus väsyivät lastensa kanssa. Silloin joskus vuosikymmeniä sitten. 

Väsyä saa, mutta siitä pitää päästä yli ja jaksaa taas.  

Onko ikä vain numero?
Hiljalleen alkaa tiedostamaton valmistautuminen luopumiseen, sillä sen aika koittaa ennemmin tai myöhemmin. Aika ei unohda ketään. Se ei hyppää kenenkään yli, se ei säästä eikä sääli ketään. Ajan kanssa olemme jonain päivänä kaikki samalla maaliviivalla. Sen viivan ylitettyämme aika menettää merkityksensä. 

Vanheneminen tulee kello kaulassa, varoittaa eri tavoin; muisti alkaa takkuilla, askel haparoituu, säilykepurkit eivät enää aukea niin helposti, päivän mittaan napsii enemmän pillereitä kuin pastilleja. Silti vanheneminen tulee shokkina. Yhtenä päivänä sitä vaan tajuaa, jopa dementikko, että nyt sitä ollaan kiistatta vanhoja. Peilistä tuijottaa vastaan haalistunein silmin vieraan näköinen naama, omituinen ryppyinen harmaahapsi, ja sen huulet liikkuvat ihan kuin se yrittäisi tavata omaa nimeään. Se näyttää samaan aikaan tutulta ja vieraalta. Ei yhtään omalta itseltä. 

Se tekee kipeää. Raastaa ja riipii. Tekee mieli harata vastaan, kurottaa kaikin voimin takaisin aikaan joka ei enää palaa, se on karannut ja kadonnut, mennyt menojaan. Se oli vain lainassa, ei sitä omaksi annettu. Jäi vain muistot mieleen, hyvät ja huonot. Muuta ei jäänyt.

Rakkaat lukijat, ollaan kärsivällisiä lähipiiriimme kuuluvien vanhusten kanssa. Ja myös muiden vanhusten kanssa. Kukaan ei vanhene vapaaehtoisesti eikä lastensa kiusaksi. Jonain päivänä jokainen meistä, jos hyvin käy, ikääntyy ja/tai vanhenee. Silloin meillekin rakkain asia voi olla muistot omasta elämästä, sillä ne ovat loppujen lopuksi ainoa asia mitä emme menetä, ei vaikka muisti kuinka kramppailisi. Ja ne muistot haluaa jakaa, kun vaan paikalle osuu kuuleva korvapari. Kuunnellaan niitä nyt kun on meidän aikamme kuunnella. Ollaan edes kuuntelevinamme. Ehkä joku aikanaan kuuntelee meitä kun sen aika on. 

Ikääntymistä odotellessa tehdään hyviä muistoja. Hidastetaan ajan kulumista uusilla, pienilläkin elämyksillä. Havainnoilla ympäröivästä maailmasta, kokeillen uusia asioita, kulkien välillä eri reittiä pisteiden A ja B välillä, pistäen jalkaan eripariset sukat ihan vain huvin vuoksi, soittaen ystävälle tai perheenjäsenelle vaikkei olisi mitään asiaa, halaten syksyistä puuta silloin kun ei ole ketään katsomassa, ja vaikka olisikin, niin mitä siitä? 


Kuvasato tämänpäiväiseltä kävelyretkeltä läheiseen Maltan kylään. Syksy on saapunut tännekin, mutta huomiselle on luvassa vielä hellelukemia. Ihanaa! 


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Onnenkanojen juhlaviikot

Vuoden rankin viikko on vihdoin takanapäin. Torstaita lukuun ottamatta Carlos on ollut joka päivä, eilen lauantainakin, maissinkorjuutöissä aamusta yömyöhään. Minä olen hoidellut eläinten iltaruokinnan ja kuumeilevan vanhanrouvan. Kahtena päivänä olen myös kierrellyt puimurin parturoimalla pellolla noukkimassa pudonneita maissintähkiä. Niitä on nyt iso kasa kuivumassapihakatoksen alla. Keräilyviettini on vähäksi aikaa tyydytetty. Voimia ei enää ole raahata yhtään mitään pellolta, ei edes pientä perunannäköistä kiveä, joka on osunut kohdalle muutamaan kertaan.

Ken urakkaan ryhtyy se urakan tehköön.
Maissintähkät pitää kuoria. 
Ei, emme grillaile maissintähkiä pihvin tai makkaran lisukkeeksi emmekä paahda paukkujyviä takassa kylminä talvi-iltoina. Isoista, kuivahtaneista tähkistä ei ole muuhun kuin rehuksi tai jauhettavaksi. Kunhan ne vielä vähän kuivahtavat, irrotan siemenet, ja näin meillä on kanoille proteiinipitoista apetta pitkäksi aikaa. Onnenkanoilla on juhlat joka päivä viikkojen, kuukausien ajan. Eikä maksa muuta kuin vaivan. Tai aika paljon vaivaa. 

Tosin jos kanat eivät näiden herkkujen siivittäminä innostu munimaan aiempaa paremmin, on niiden seuraava osoite pikku hiljaa poriseva pata. Niiden paras munintaikä on jo takanapäin, ne ovat kai siis tulossa menopaussiin. Toisaalta, jos munia riittää omiksi tarpeiksi ja puoli tusinaa viikossa myyntiinkin, niin mitäpä me enemmällä tekisimme. Paitsi myisimme kokonaisen tusinan.

Naapurin leskirouva kierteli pellolla samaan aikaan kuin minäkin. Hän kertoi kanojensa syöneen omat munansa, joten hän pisti kanat vaihtoon. Rouvalla on diabetes ja sydänvaivoja, mutta kevyen näköisesti hän nosti olalleen kuorituilla maissintähkillä täytetyn painavan säkin. Totesimme yhteen ääneen, että tekemämme raskas työ tekee hyvää niin päälle kuin keholle. Olimme molemmat niin tyytyväisiä, kun tähkiä löytyi niin paljon. Hehkuimme kilpaa lokakuisen auringon kanssa. Siinä jutellessamme katselimme kalutulle pellolle, jossa tököttäviä maissiruo´on tynkiä aurinko kultasi. Viereisellä pellolla vaelteli kaksi miestä samoissa keruupuuhissa. Heillä oli pieni traktori maissien poiskuljetukseen. Meillä naisilla vain omat lihaksemme, leskirouvalla lisäksi pieni vetokärry. 

Sänkirivejä.
Kun yhtenä harmaana aamuna leikkasin pellonpientareella heinää niille vasikoille, jotka eivät ole laitumella, mietin kyllä että voisihan sitä helpommallakin päästä. Voisin olla vielä lämpimässä sängyssä ja antaa Carlosin hoitaa kaikki työt ennen kuin lähtee maissinkorjuuseen. Hänen duuniaanhan se on. Tai voisin olla kuivassa, lämpimässä toimistossa, naputella tietokonetta ja siemailla siinä sivussa vihreää teetä. Voisin kyllä. Voisin myös olla omissa oloissani, kaikessa rauhassa, ilman huonomuistista anoppia ja sukkia lattialle lojumaan jättävää miestä. Ihan hyvin. 

Olen viimein saavuttanut sen olotilan, että onnellisuuteni ei ole riippuvainen muista ihmisistä. Ei tarvitse vaatia ruusutarhaa keneltäkään eikä suunnitella sellaisen laittamista ominkaan voimin. En haikaile sellaisen perään mikä tällä hetkellä ei ole mahdollista toteuttaa, ja mikä ei ole edes tarpeellista tai oleellista. Onnellisuus on kiinni vain ja ainoastaan omasta suhtautumisesta ja siitä, että on mahdollisuus elää omien arvojensa mukaisesti. Jos aikoinaan työelämässä pidin tyhjänä humputuksena arvoista puhumista, niin omassa elämässä ne kyllä ohjaavat siihen suuntaan, mistä löytyy tasapaino ja harmonia. Kun oivaltaa sen mikä itselle on tärkeää ja oleellista, mikä vähemmän sitä. Mistä voi tinkiä, mikä on kultaakin arvokkaampaa. Sitten on helpompi ottaa muutkin ihmiset huomioon. 

Yksi ihmisen henkisistä perustarpeista on saada kokea olevansa tarpeellinen muille ihmisille. Ei ihminen elä vain itseään varten, tai jos niin tekee, voi jäädä aika yksin sen oman elämänsä kanssa. Pieni itsekkyys on aina tarpeen, ei itseään saa unohtaa, mutta välillä tekee hyvää olla epäitsekäs ja asettaa muiden tarpeet omiensa edelle. Kannattaa kokeilla. 

Eilen oli hyvä päivä. Nousin aamukahdeksalta ja lähdin heinätöihin. Iltapäivällä tuli vanhanrouvan serkku kyläilemään, ja rouvilla riitti juteltavaa pitkäksi aikaa. Tilaan kuuluvan pikkutalon vuokralainen maksoi vuokransa ja viisi kanaa muni kolme muhkeaa munaa. Olin illallisen jälkeen ulkona juomassa cevadaa, ja sisälle palatessani näin että vanharouva oli tullut huoneestaan etsimään minua. ”Luulin, että Ana eksyi. Ettekö muista että kerroin pelkääväni olla yksin yläkerrassa?” hän kysyi. ”Sängyn alla on mörköjä”, hän jatkoi, ja tiesin hänen laskevan leikkiä. Saattelin hänet takaisin huoneeseensa ja peittelin nukkumaan. Yö oli autuaan rauhallinen. 

Tänään illansuussa en malttanut pysyä poissa pellolta. Tuotapikaa palasin kotiin kahden täyden maissikassillisen kanssa ja tungin tähkiä vielä takinkin taskuihin. Onnenkanojen juhlaviikot saivat jatkoaikaa. 

lauantai 4. lokakuuta 2014

Ruoikossa suhisee

Aurinkoisen ja helteisen viikon jälkeen on sumuinen lauantaiaamu ja vielä unenpöpperössä vähän sumuiset ajatuksetkin. Aurinko yrittää tunkea säteitään läpi pilviverhon, jota tuuli hiljalleen hälventää. Ulkona ei ole vielä lämmin, mutta ehkä vielä tulee. Säätiedotuksia lakkasin seuraamasta kun joka päivälle merkitään yleensä aurinko, pilvi ja yksi tai useampi sadepisara. Meteorologit pelaavat varman päälle.

Nyt on maissinkorjuuaika kuumimmillaan. Aamusta iltaan peltoja kiertää hirmuinen niittokone perässään traktorikavalkadi, joka kuljettaa silputun maissin talvisäilöön. Peltotilkku toisensa jälkeen parturoidaan jättäen jälkeen vain maissiruokorivien sojottavan sängen. Iso pelto talomme vieressä on vielä niittämättä. Ehkä sen vuoro on tänään, ehkä ensi viikolla. Ruoikossa suhisee kuin vähän järeämmässä kaislikossa. Vielä nyt Gaia voi pujahtaa ruokojen sekaan häveliäästi asioilleen. Muutaman päivän kuluttua näkösuoja on mennyttä.

Viime lauantaina Carlos lähti aamuseitsemältä toiselle kylälle auttamaan korjuutöissä ja palasi vasta yhdeltä yöllä. Pitkän päivän aikana pidettiin taukoa lounaan verran, ja päivän päätteeksi maanviljelijät ruokailivat yhdessä. Joissakin taloissa tarjoilut muistuttavat häitä, kertoi Carlos sunnuntaina. On alkuruokia kymmentä lajia, lämmintä ruokaa ja vielä hedelmiä ja kakkuja ja juustoja. Maissinkorjuu on maanviljelijöille vuoden kohokohta, sosiaalinen tapahtuma. Koko porukka tekee töitä yhdessä ja vetää yhtä köyttä samaan suuntaan. Valmista tulee yhdessä tehden.

Maissintähkä ja sen musta parta.
Carlosin ollessa ”työmatkalla” minä hoidin vanhaarouvaa ja vasikoiden ruokinnan. Ensin mainitun poikkeama rutiineista teki vähän levottomaksi, mutta kaikki sujui hyvin. Vasikoille juttelin ja ihastelin niiden suuria silmiä ja pitkiä silmäripsiä. Nyt kun olen pariin otteeseen vienyt niille ruokaa, ne tunnistavat minut ja alkavat ammua kun ilmestyn näkösälle. Ne eivät enää pelkää minua niin paljon kuin ennen. 

Yhtenä päivänä aloitin pitkään työlistalla olleen urakan ja aloin maalata makuuhuoneen kattoa. Sinne kun ilmestyi hometäpliä talven ollessa kosteimmillaan. Kaikki ei vain ole mennyt niin kuin Strömsössä. Vanha maali alkoi kuplia uuden alla, joten kostutin kattoa ja raaputin irti kaiken irtoavan maalin. Nyt pitää paikata kolot ja paljaat läiskät ennen kuin maalaamista pääsee jatkamaan. Osasinpa taas järjestää itselleni urakan. Kyllä minä suurin piirtein tiedän mitä pitää tehdä ja kysyin myös neuvoa ystävältä Suomessa. Rautakauppa neuvoo lisää. Tosin siellä jo maalia ostaessani ”lohduteltiin”, että kyllä se home palaa vaikka mitä tekisi. 

Jaa että miksi minä sitä kattoa kunnostan? Koska olen sisukas (vai jääräpäinen?) suomalainen. Kiven läpi mennään vaikka pää halkeaisi. Homeen hyväksyminen ottaa koville. Sitä paitsi eräs maalari kunnosti katon reilu vuosi sitten, enkä uudestaan päästä häntä sorkkimaan sinne. Muissa huoneissa ei ole ollut ongelmia, joten ehkä vika piilee katon pohjatöissä ja käytetyssä kalkkimaalissa. Ja siinä, että makuuhuoneen yhteydessä on kylpyhuone. 

Uskon yhä, että kaikki ongelmat, tai ainakin melkein kaikki, ovat ratkaistavissa kun ei vaan anna periksi. Jos on tulla heikko hetki, pitää nostaa pää pystyyn ja lausua hampaiden välistä voimasana, aito ärräpää. ”Prkl, mä pystyn tähän, mä teen tämän, prkl!” Ja sitten vaan toimeksi.

Eilen tekemisistä ei vaan tullut mitään. Kävin aamupäivällä torilla, ja iltapäivän suunnitelmat rompsahtivat karille kun vanharouva oli niin levoton. Kävin hänen kanssaan kahdesti kävelyllä, mutta hän rauhoittui hetkeksi vasta kun pyysin häntä auttamaan lankavyyhden kerimisessä. Silloinkin se oli lyhytaikainen helpotus. Nyt hän on nukkunut koko yön rauhallisesti. Ehkä kävelylenkit väsyttivät sopivasti.

Piikkipallon sisällä piileskelee
kastanja tai kaksi.
Kesä alkaa kellahtaa syksyn puolelle. Ensimmäiset kastanjat on jo paahdettu ja syöty. Kasvimaalla ei kasva enää muuta kuin mangoldia. Pihan puolella kukkaloisto hiljaa hiipuu. Ahkeraliisa, alegria, on yhä nimensä veroinen ja kukkii pinkein kukin. Samoin keväällä kylvämäni pienet unikot kukkivat uutterasti, väsymättä, ja pieniä taimia on kylväytynyt entisten viereen. Ehkä ne selviävät talvesta, ehkä eivät. 

Osa luonnosta ja puutarhasta pitää pientä lepotaukoa, mutta osa alkaa vasta heräillä. Sitruuna- ja appelsiinipuiden hedelmät kasvavat ja kehittyvät. Persilja, salsa, on itänyt ryytimaassa, joten talvella saa laittaa ihanaa sileälehtistä yrttiä salaattiin, keittoihin, leivän päälle… Kun maissi on korjattu, pellolle kylvetään heinää. Kovan suhinan sijasta parin kuukauden kuluttua kuuluu hentoa havinaa. Vuodenajat vaihtuvat ja maisema sen myötä. Maapallo kiertää auringon ympäri, me mainemme ja mantuinemme sen mukana. Vauhti ei päätä huimaa, eikä sen tarvitsekaan. Näin on hyvä.