maanantai 26. marraskuuta 2012

Mitä on ikävä?

Olen ollut täällä irtiotossa kohta kolme kuukautta, joten on kvartaalitilinpäätöksen aika. Mitä tässä kolmessa kuukaudessa olen saanut aikaan? No, ainakin kodin itselleni lähes kaikkine tykötarpeineen, jollei imuria ja leivänpaahdinta oteta huomioon. Valokuvaaminen on jäänyt vähemmälle, mutta romaanikäsikirjoitus on loppusuoralla. Sen julkaiseminen on todennäköisesti kirjoittamista suuremman työn takana. Tämän blogin olen saanut aloitettua, ja jonkin verran näyttää olevan lukijoitakin. Olisi kiva tietää, onko joukossa muita kuin ystäviä, tuttuja ja perheenjäseniä.

Olen myös tutustunut uusiin ihmisiin ja uusiin paikkoihin, tehnyt kulinaristisia kokeiluja, opetellut lisää portugalin kieltä ja suunnitellut tulevaisuutta. Jälleen kerran olen havainnut, että oma maa voi olla makea mansikka, mutta muu maa on vitamiineja ja flavonoideja pursuava mehevä mustikka, joka on hyväksi niin mielen kuin ruumiin hyvinvoinnille. Kirjaimellisesti. Täällä olen alkanut syömään jopa tuoreita hedelmiä. Minä, joka ennen en pistänyt edes omenaa suuhuni paistamatta sitä ensin voissa.  

Yhtenä päivänä mieleen hiipi pelko, että entäs jos en pärjääkään täällä, entä jos palaan Suomeen enkä löydä enää töitä. Miten selviän asuntolainasta peruspäivärahalla, miten käy eläkkeeni aikanaan, millä tulen toimeen, jos olen silloinkin yksineläjä ja yksin vastuussa kaikesta. Ihan siis niitä normaaleja asioita, joita suomalainen miettii silloin kun palkanmaksu on lakannut ja on ihan omillaan, sosiaaliturvan ulkopuolella.

Silti olen täällä nyt, enkä hetkeäkään ole katunut irtiottoratkaisua. Murehdin noita asioita sitten jos/kun tulee niiden aika. Entiseen työelämään liittyvät painajaiset ovat harventuneet ja ylikierroksilla käyneen sydämen syke on rauhoittunut. Voin hyvin. Tekisi mieli juosta kirmata rannalla, ja ehkä jonain päivänä teenkin sen. Edelleen kuitenkin herään aamuyöstä milloin mistäkin syystä. Viime yönä kuuntelin myrskyä. Tuuli paukutti kaihtimia ja sade ryöppysi niitä vasten. Aamulla, kun heräsin uudelleen, oli tuuli tyyntynyt ja sade lakannut, ja oli lempeän kostea ilma.

Aina välillä joku kysyy, onko minulla koti-ikävä, ja mitä Suomessa ikävöin. Perhettä ja ystäviä siellä on tietysti ikävä. Kunpa he olisivat kaikki täällä. Yhteyttä pidetään netin välityksellä, joten henkiset välimatkat eivät ole niin pitkiä kuin joskus ennen, kun oltiin kirjeiden varassa. Kuulumisia vaihdetaan, ei nyt päivittäin mutta melkein viikoittain. Eihän se ole sama kuin istuutua saman pöydän ääreen ruokailemaan ja juttelemaan, mutta joskus joutuu joistakin asioista tinkimään. 

On minulla ikävä myös lattialämmitettyä kylpyhuonetta. Saunaakin vähäsen, vaikka olen enemmän vaahtokylpyihmisiä. Kunnon lenkkimakkaraa ja nakkeja tekee välillä mieli, suolakurkkua, ja niitä ihania mustikoita tietenkin. Veljeni toi salmiakkia, ja pitkällisen etsimisen jälkeen löysin eräästä hypermarketista suomalaisia hapankorppuja. Perustarpeet ovat siis järjestyksessä.

Kovasti koitan miettiä lisää kaipauksen kohteita, mutta en vaan keksi. Olen saanut niin paljon muuta tilalle. Vapauden tietenkin, ja mahdollisuuden tehdä sitä, minkä koen mielekkääksi. En tiedä onko minusta kirjailijaksi, olenko tarpeeksi hyvä siinä. Ainakin yritän, enkä odota eläkeikään asti sitä, että elämä alkaa. Se on tässä ja nyt, tänään.

Päivän kirjoitusrupeaman päätteeksi käyn kävelyllä täällä Vila do Condessa, joko meren tai joen rannalla. Annan silmieni imeä tätä kaikkea – vanhan kaupungin henkeä, ärhäkkää merta, rauhallista jokea, jolla melojat lipuvat kanootteineen hipihiljaa ja kalat hyppivät ilmaan kyljet auringossa välkehtien. Katselen ovenkolkuttimia, ruosteisia portteja, talojen seiniin kaakeloituja pyhimyksen kuvia, kissoja kadunkulmissa, liikkeiden ovenpieleen nostettuja mainosnukkeja. Ihmiset kulkevat kauppakasseineen, istuvat kahviloissa, juttelevat kadunkulmissa tai kirkon pihalla messun, missan, jälkeen tuttujensa kanssa. Kohottavat kuntoaan tekemällä reippaan kävelylenkin rantapromenadilla, Atlantin pauhatessa väsymättömänä vieressä. Käyvät liha- ja lähikaupoissa hakemassa illallistarpeet, tai jos motivaatio ei riitä kokkailuun, hakevat valmiin ruuan lähialueen ravintolasta tai grilliltä, churrasqueirasta. Illallisen jälkeen lähtevät kantakahvilaansa juomaan kupin tuhtia kahvia ja katsomaan televisiosta jalkapalloa. Palaavat kotiin ja pujahtavat vuoteensa viileään syliin.

Elämä kulkee omia uomiaan talouskriiseistä ja säästökuureista huolimatta, päivästä toiseen. Seuraan vierestä vielä sivustakatsojana, muualta tulleena, vaikka usein olenkin mukana toiminnassa. Tunnen kuuluvani tänne lujemmin kuin Suomeen. Koti-ikävä ei vaivaa, sillä olen kotona. Kyllä tällä kaikella on tarkoituksensa.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Tosilyhyt portugalin kielen oppimäärä

Jos on suomen kieli omituinen ja vaikea oppia, ei portugali jää siitä paljoa jälkeen. Suomalaisen korviin se kuulostaa kaikkine suhuäänteineen lähinnä venäjältä. Kuten moni tietää, niin portugalin kielellä on paljon yhtäläisyyksiä espanjan kanssa. Jotkut sanat ovat täysin samoja (amigo, ystävä; sol, aurinko), joissakin kirjoitusasu poikkeaa toisistaan (cerveja – cerveza, olut; açúcar – azúcar, sokeri), jotkut ovat vähän sinne päin (cidade – ciudade, kaupunki; amanhã, mañana, huomenna). Espanjan opintojen ja Helsingin Aikuisopiston kielikurssin avulla opinkin lukemaan portugalia kolmessa kuukaudessa. Eihän kuulosta vaikealta?

Vaan puhuttu kieli onkin ihan eri juttu. Portugali vilisee ässiä, niin suhisevia, sihiseviä kuin ihan tavallisia. Kun keitokseen lisätään vielä nasaaliäänteet, rohisevat kurkku-ärrät, suljetut ja avoimet vokaalit, ääntymättömät konsonantit ja painotukset sanasta riippuen eri tavuilla, niin voin taata että kielisoppa on hämmentämättä valmis. Jo pelkästään väärän tavun painottaminen saa aikaan sen, ettei keskustelukumppani ymmärrä mitä sanotaan. Poikkeavat painotukset merkitäänkin erilaisin merkein sanan päälle. Kun opettelee muistamaan mikä väkänen milloinkin laitetaan sanan päälle kirjoitettaessa, auttaa se huomattavasti myös lausumisessa. Esimerkki: suomalainen helposti lausuisi omenaa tarkoittavan sanan maçâ kuten 'massa', joka kuitenkin tarkoittaa ihan eri asiaa (pasta, taikina, raha). Sana lausutaan 'masaa', ja jos on monta omenaa, se on 'masaash', josta tulee ensin mieleen ranskan kielen hierontaa tarkoittava sana massage. Jokainen Vaaleanpunaisen pantterin Clouseauta seurannut tietää millaisen sotkun tästä saa aikaan. Minäkin sain, kun kauppareissulla luulin ystäväni olevan hierontaa vailla, vaikka hän halusi omenoita.

Massa siis tarkoittaa pastaa eli italialaisten ja monen muunkin herkkua. Portugaliksi sana pasta tarkoittaa kuitenkin salkkua. Tätäkin jouduin takomaan päähäni muutaman kerran. Miten niin kansainvälinen sana kuin pasta voi olla tarkoittamatta samaa mitä se tarkoittaa muilla kielillä?

Sanalla voi olla monta merkitystä, ja asiayhteydestä pitää päätellä mitä toinen haluaa sanoa. Lisäksi samalle asialle voi olla monta eri sanaa, ja kaikki on hyvä opetella, muuten ei pärjää keskustelussa. Esimerkiksi termille ymmärtää on kolme eri sanaa (compreender, entender, perceber), joita käytetään hieman eri yhteyksissä. ”Percebes tudo, mas não entendes nada”, ”Ymmärrät kaiken, mutta et ymmärrä yhtään mitään”. Ihan selvä juttu, eikö vaan?

Eri puolilla maata on tietysti murre-eroja, ja käytetään eri ilmaisuja. Lissabonissa kahvi on uma bica, kun täällä pohjoisessa se on um café. Helppo nakki. Kofeiiniton kahvi on joka puolella maata um descafeinado, 'um döskafeinadu', tai jotain sinne päin, mutta uutterasta harjoittelusta huolimatta en vieläkään osaa lausua sitä oikein.  

Vetäisen henkeä, ennen kuin kerron verbeistä. Oikeastaan en voi kertoa niistä paljoa, koska en vieläkään ymmärrä niistä mitään. Aikamuodot tuntuvat olevan jotenkin erilaisia kuin suomen kielessä, ja niitä on vaikea käsittää. Lisäksi sivulauseessa verbi taivutetaan eri tavalla kuin päälauseessa, ja taivutus riippuu siitä mitä halutaan sanoa. Loogista, totta kai, mutta ei helppoa.

Teen siis paljon virheitä, mutta ei se mitään. Kaikki asiat hoituu ja joka päivä oppii lisää. Olen siitä onnekas, että minulla on erittäin kärsivällinen opettaja, ystäväni Carlos, omien sanojensa mukaan ”Santo de Paciência” eli Kärsivällisyyden pyhimys. Tarvittaessa hän toistaa lauseen vaikka kolmeen kertaan, kunnes saan siitä selvää. Kirjoitettuna ymmärtäisin sen heti. Täällä pohjoisessa lausutaan puolihuolimattomasti ja mumisten. Lissabonin seudulla on jo paljon helpompaa.  

Kieltä voi opetella myös katukylttien avulla. Osaatko yhdistää seuraavat nimet oheisiin kuviin: Mielikuvituskatu, Mielihyvänkäytävä, Jääkaapinkatu, Ilontie, Kaihonkatu, Jeesuksenkaari. Ei kovin vaikeaa.

No, ei tässä kuitenkaan vielä kaikki. Nyt kun olen oppinut jotenkuten puhumaan ja ihan kohtuullisesti kirjoittamaan portugalia, niin oli suorastaan hilpeää kuulla, että oikeinkirjoitussääntöjä muutetaan muun muassa siten, että sanojen kirjoitusasu vastaa ääntämistä. Kuulostaa hyvältä, mutta ei välttämättä yksinkertaiselta. Suuri osa portugalilaisista pitääkin tätä päätöstä täysin käsittämättömänä. Kielisoppa tulee olemaan entistäkin sakeampi. Esimerkkejä: sana directo (suora) kirjoitetaan jatkossa direto, sana óptimo (erinomainen) on tulevaisuudessa ótimo. Joissakin tapauksissa hyväksytään kaksi kirjoitustapaa, kuten conectar/conetar (yhdistää). Ulkomaalaiselle kielen oppiminen on entistäkin vaikeampaa, koska aina ei vaan voi tietää mitkä konsonantit ääntyvät ja mitkä eivät. Tämä vaatii vielä paljon aikaa ja kärsivällisyyttä.

Oli miten oli, on valtavan mielenkiintoista ja haastavaa opetella kieltä, jota puhuu sujuvasti yli 200 miljoona ihmistä kolmella eri mantereella. En väitä, että olisi helppoa kommunikoida brasilialaisen lihakauppiaan tai kapverdeläisen kokin kanssa, mutta on se antoisaa, on se vaan niin antoisaa.  

maanantai 12. marraskuuta 2012

Tuulimyllyjä, kappeleita ja kastanjoita


Eilen oli São Martinhon päivä, jolloin perinteisiin kuuluu kastanjoiden syöminen. Syy ei selvinnyt minulle, mutta kun sain lounaskutsun ja jälkiruokana tarjottiin uunissa paahdettuja kastanjoita ja punaviiniä, söin niitä hyvällä halulla. Kastanjoissa on hennon kanelinen ja pähkinäinen maku, joka sopii niin jälkiruokiin kuin esimerkiksi liharuokien höysteeksi, ja tällä saralla olen jo aloittanut cross-kitchen -kokeilut. Pakko tosin myöntää, että kastanjoiden kuorimista minun pitää vielä treenata aika paljon.
 
Nyt on kastanja-aika parhaimmillaan, ja paahdettuja kastanjoita myydään kadunkulmiin tai rantapromenadeille pystytetyistä myyntipaikoista. Pannusta nouseva, vedet kielelle nostattava savu paljastaa mistä tätä herkkua saa. Ei niiden valmistaminen kotonakaan ole mahdotonta. Uunipannulle karkeaa suolaa ja loraus vettä, kastanjoihin veitsellä pieni viilto, jotta kuoret irtoavat helpommin, ja sitten kuumaan uuniin noin tunniksi, ehkä. Kuorten irtoamista pitää kokeilla, ja tarvittaessa jatkaa paahtamista. Nautitaan punaviinilasillisen kera.

Jokunen viikko sitten tutustuin huonekaluliikkeen työntekijään, joka toimitti tilaamani kalusteet. Yhtenä aamuna hän soitti ja kysyi haluanko lähteä katsomaan tuulimyllyjä. Satuin nimittäin mainitsemaan, että kirjoitan romaania, jonka tapahtumat osittain sijoittuvat tuulimyllyyn.

Kävimme meren rannalla Apúliassa katsomassa viittä vanhaa tuulimyllyä. Osa niistä on nykyään lomakäytössä, osa tyhjillään. Ei yhtään hassumpi kesämökki. Läheiseltä vuorenrinteeltä myllyjä löytyi vielä viisi lisää, kaikki peräkanaa rinteessä, jotta ne nappaisivat mereltä puhaltavan tuulen. Kaikilta myllyiltä oli esteetön merinäköala, ja näistäkin osa oli asumiskäytössä, ehkäpä vierashuoneena sukulaisille. 

Näimme parin vuoren huipulla kappeleita, ja lähdimme etsimään tietä niille. Löysimmekin priimakunnossa olevat, vuorenrinnettä pitkin kiemurtelevat päällystetyt tiet, mutta kappeleiden välillä eukalyptusmetsikössä kulkee myös merkitty polku. Kappelin oman pyhimyksen päivänä siellä järjestetään isot juhlat. Portugalin kesä onkin yhtä juhlaa, kun joka kirkolla, kappelilla ja kylällä on omansa. Kaupungeilla on omat nimetyt suojeluspyhimyksensä, ja niiden juhlapäivä saattaa olla kaupungissa yleinen vapaapäivä. Katolilaisilla perinteillä on syvät juuret maassa, vaikka nuorempi polvi ei olekaan kovin uskonnollista.

Kysyin oppaaltani, miksi kappelit rakennetaan yksin huipulle, missä ei ole mitään muuta. Hän sanoi että siksi, että pyhimykset olisivat lähempänä jumalaa.

Yksi asia, mistä eniten täällä pidän, on avara maisema. Kun on ikänsä asunut eteläisessä Suomessa, missä katse törmää metsään kaikkialla minne katsoo, tai siltä ainakin tuntuu, niin on jotenkin vapauttavaa kun voi esteettä nähdä jopa kilometrien päähän. Sitä jotenkin hengittää helpommin. Katselin maisemaa kappelilta, pienen vuoren huipulta, ja näin naapurikaupunkiini Póvoa de Varzimiin asti. Aurinko helotti lämpimästi, tuulta ei ollut nimeksikään. Jossain kaukana alhaalla kukko kiekui ja moottorisaha surrasi eukalyptusta nurin, ja kuulin kun puu tömähti maahan. Kirkonkellot löivät aikaa ja autot huristivat pitkin maantietä, alhaalla rannan tuntumassa. Meri välkehti hopeisena, jossain horisontissa näytti satavan kaatamalla, mutta lähempänä lipuivat häikäisevän valkoiset pilvet kirkkaansinisellä taivaalla. Siinä katsellessani ja kuunnellessani aistit herkkinä, tunsin oudosti olevani lähempänä taivasta.

Yhtäkkiä ymmärsin, miksi kappeleita rakennetaan juuri sellaisiin paikkoihin. Kaikki, mikä on kaukana, on silti jotenkin niin lähellä.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Ääniä yössä, valoa päivässä

Ensimmäisinä öinä uudessa kodissani heräsin outoon ääneen. Oli vielä pilkkopimeää ja muutoin hipihiljaista, mutta tasaisin väliajoin kuului omituinen ääni, ihan kuin joku olisi yrittänyt käynnistää jotain kitisevää konetta. Meni muutama yö ennen kuin tajusin, että kyse on naapurin kukosta, joka herättelee kanojaan (ja naapureita) viimeisillä voimillaan, ainakin räytyneestä äänestä päätellen. Kukkoparka kärsii todennäköisesti jetlagistä, koska kiekuminen alkaa hyvän aikaa ennen aamun sarastusta.

Myös kaupungin keskusaukion tuntumassa joku pitää puutarhassaan kukkoja, kalkkunoita ja kanoja. Siellä ne häärivät kiivipuun katveessa ja kalkattavat kilpaa kirkonkellojen kanssa. Jotkut kasvattavat myös kaneja. Ei suinkaan lemmikkeinä, vaan ruuaksi. Ei siitä aiheesta kuitenkaan sen enempää. Kerron ruokakulttuurista toisella kertaa.

Vaikka asun kaupungissa, tässä on maatila ihan vieressä. Kerrankin kun katsoin ikkunasta ulos, näin viereisellä pellolla lampaan mussuttamassa ruohoa. Välillä kuulen sisälle asti niiden määkivän, ja kun vien roskat ulos, ne tuijottavat minua aitauksestaan, jauhaen heinää kuin purukumia.

Kukkoon olen jo tottunut, joten nyt herään keskellä yötä kun jokin outo lintu vetäisee lyhyen, mutta äänekkään aarian talon edessä kasvavassa puussa. Linnulla on järkyttävän kova ääni, ainakin yön hiljaisuudessa.
Toisinaan öisin kuuluu myös aaltojen pauhe, vaikka rantaan on matkaa kilometrin verran. Pauhun kuulee nimenomaan talvisin, kun meri on levottomampi ja aallot aggressiivisemmat. On kuitenkin rauhoittavaa kuunnella aaltoja ja nukahtaa uudelleen, kun on ensin sydän läpättäen herännyt häirikkölinnun esitykseen.
Päiväsaikaan on erilainen äänimaailma. Vilkkaasti liikennöidyltä mukulakiviseltä kadulta kantautuu kova meteli varsinkin ruuhka-aikoina. Yksinkertaiset ikkunat eivät juuri ääniä pidättele, eivätkä seinätkään järin paksut ole. Elämän ääniä kuuluu, mutta kaupungissa kerrostalossa asuessa se kuuluu elämään. Onneksi yli 20 vuoden rupeama toimistotyössä opetti minut sulkemaan korvat siltä mitä ei ole tarpeen kuunnella, joten pystyn keskittymään kirjoittamiseen, vaikka kadulla kulkisi traktorikulkue ja naapurissa porattaisiin lattialaattoja irti. Kuten välillä kuulostaisi tapahtuvan.
Paljon haastavampaa on keskittyä silloin, kun aurinko paistaa. Silloin tekee mieli ulos, kameran kanssa tai ilman, nauttimaan valosta kun sitä runsaalla kädellä tarjotaan. Nyt syksyllä valo on kuulasta kuten Suomessa, ja sitä riittää pari tuntia pidempään. Ruska on parhaimmillaan, ja monien puiden lehdet hehkuvat värejä, mutta vain hetken aikaa, ennen kuin tuuli repii ne irti. Jotkut puut säilyttävät lehtensä läpi talven ja jopa kukkivat. Pakkanen harvoin käy niitä puraisemassa täällä meren tuntumassa, mutta sisämaassa sitäkin tapahtuu. Talvi on täällä kostea, mutta leuto ja lyhyt. Aurinkoisina päivinä valo suorastaan huikaisee, ja siitä lataa itseensä extraenergiaa. Sillä jaksaa hyvin taas muutaman harmaan päivän yli.