Vila do Conden kukkamatot

Kotikaupungissani Vila do Condessa - tosin nykyäänhän asun yhdessä sen kylistä - järjestetään neljän vuoden välein valtava yhteisöllinen ponnistus, Procissão de Tapetes de Flores eli kukkamattokulkue. Kaupungin keskustan kaduille, noin kolmen kilometrin matkalle, kootaan kasveista ja kukista matot uskonnolliselle kulkueelle. Eri kadut käyvät kisaa siitä, kuka tekee kauneimman maton.

Tapahtuman valmistelu kestää kuukausia ja siihen osallistuu vapaaehtoisia naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja. Kukat ja muut kasvit kerätään lahjoituksina alueen asukkailta pieniä kyliä myöten. Naiset kokoontuvat iltaisin nyppimään kukista terälehtiä, jotka pakastetaan käyttöön asti. Miehet rakentavat muotteja kukkien sijoitteluvaihetta varten. Mallit ovat salaisia siihen saakka, kun mattoja aletaan koota. Välillä tuntuu siltä, että puoli kaupunkia ottaa osaa tähän suureen tapahtumaan.

Kukkamattojen kokoaminen aloitetaan edellisenä iltana klo 22, ja niitä tehdään yötä myöten jopa pikkutunneille asti. Päivän aikana ne pidetään kosteina vettä suihkuttamalla, jotta ne kestäisivät kesäpäivän kuumuutta iltaan saakka.

Tapahtumalla on tietenkin katolilainen tausta. Se pidetään Pyhän ruumiin juhlapäivänä, Corpo de Deusin päivänä, joka on torstaina 60 päivää pääsiäisen jälkeen. Vaikkei uskonnollisesta taustasta perustaisikaan, ovat kukkamatot jo kauneudessaan - muutoinkin kauniissa Vila do Condessa - mielenkiintoista nähtävää. Entisenä luterilaisena ei voi muuta kuin nostaa hattua ja kumartaa sille yhteisöllisyydelle, jonka voimin tapahtuma toteutetaan.

Seuraavan kerran tapahtuma järjestetään torstaina 15.6.2017. Vila do Conde sijaitsee noin 30 kilometriä Portosta pohjoiseen. Ilman omaa autoa pääsee parhaiten metrolla, linja B (määränpää Póvoa de Varzim), Santa Claran asema on lähinnä kaupungin keskustaa. Metrolippu maksaa parisen euroa/suunta. Kukkamattoja pääsee ihailemaan heti aamusta alkaen. Itse kulkue starttasi viime kerralla kello 18 jälkeen, ja se pyyhkäisi matot mennessään.





Kuvat ovat vuodelta 2013. Parin viikon kuluttua luvassa tuoreita otoksia!

Paavi tulee, oletko valmis

Lähdimme perjantaina käymään kaupassa muutaman kilometrin päässä. Maantiellä ohitimme joukon keltaisin huomioliivein varustautuneita kävelijöitä. He eivät olleet menossa Santiago de Compostelaan, vaan päinvastaiseen suuntaan, Fátimaan.

Tämän viikon lauantaina, 13.5. koittaa Portugalissa Suuri Päivä. Silloin tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun Neitsyt Maria ilmestyi Fátimassa kirkkaana valona kolmelle paimenessa olevalle lapselle ensimmäisen kerran, ja itse paavi Franciscus kunnioittaa merkkipäivää läsnäolollaan perjantaista lähtien. Monelle katolilaiselle osallistuminen juhlatilaisuuksiin ja messuun Fátimassa on hengellisen elämän huipentuma. Jotkut vaeltavat paikalle jopa satojen kilometrien päästä. Heillä on huoltojoukot, jotka kuljettavat tavarat, järjestävät muonituksen ja majapaikat. Vaeltajan tarvitsee vain kävellä ja laulaa. 

Paavin vierailuun varaudutaan luonnollisesti tiukoin turvatoimin. Rajatarkastukset on otettu tilapäisesti käyttöön. Televisiossa on vilauteltu poliisikoiria, panssariautoja ja armeijan helikopteria. Kansakunnan muistista ei ole pyyhkiytynyt paavi Johannes Paavali II:n murhayritys Fátimassa 12.5.1982. 

Neitsyt Marian ilmestymisen vuoksi Fátima on yksi katolilaisen maailman tärkeimmistä pyhiinvaelluskohteista, mutta erityisen tärkeä sija sillä on portugalilaisten uskovaisten sydämissä, omalla maalla kun ollaan. Jokaisen kunnon katolilaisen pitäisi käydä siellä edes kerran elämässään kiittämässä siitä hyvästä mitä on saanut tai pyytämässä anteeksi syntejään. Tai sekä että. Vanhanrouvan mieli herkistyy, kun hän muistelee omaa käyntiään Fátimassa joskus vuosia, vuosia sitten. Siitä on niin pitkä aika, että hän vielä muistaa sen.

Voi vain kuvitella millainen tunnelma on messussa valtavan väkijoukon keskellä. Iltapimeällä, kynttilä kädessä piintyneimmänkin kyynikön suupieli värähtää ja silmäkulma kostuu.

Kuvittelun varaan se nyt jää, sillä vaikka palan uteliaisuudesta nähdä paavin vierailun omin silmin, fanitanhan häntä itsekin, niin jää se tällä kertaa väliin ja toista tilaisuutta tuskin tulee. Tosin hotelleissa olisi vielä tilaa, yllättävää kyllä, huonehintojen yltäessä jopa tuhannen euron pintaan.

Pyhiinvaelluskohteet ovat henkisen merkityksensä lisäksi ennen kaikkea hyvä business. Fátimassa, jossa ei pyhätön lisäksi taida olla juuri muuta nähtävää, on kuitenkin hotellikapasiteettia ja ravintoloita pienen lomakeskuksen verran. Matkamuistomyymälöissä myydään katolilaista krääsää – anteeksi vaan tämä nimitys. Tokihan jokaisen pyhiinvaeltajan pitää ostaa muistoksi Fátiman neitsyttä kuvaava patsas. Tärkeä tehtävänsä on myös niillä vahasta tehdyillä ruumiinosilla, joiden avulla rukoillaan parantumista kyseiselle ruumiinosalle.

Varsin nerokkaan liikeidean keksi mies, nimestä päätellen venäläis- tai ukrainalaistaustainen, joka sai päähänsä purkittaa Fátiman siunattua ilmaa. Kyllä, ihan on sellaiseen koristeelliseen säilykepurkkiin taltioitu se ilma ja pistetty purkki kiinni. Maksaa kolme euroa ja on kuulemma herättänyt kovasti kiinnostusta. Jollei sitä ota vitsinä, voi purkin joskus Tärkeänä Hetkenä avata ja henkäistä kitusiinsa Fátiman siunattua ilmaa.

Ei-katolilaisen ja ei-uskovaisen silmissä kaikki on tietenkin kummaa, joskin mielenkiintoista.

Itse en kaipaa väkijoukkoihin rukoilemaan kimpassa. Hiljennyn yksin vaikka omalla pihalla. Yhtenä lämpimänä iltana menin astiat tiskattuamme ulos ja istuuduin puutarhatuoliin koirien mennessä narskuttamaan nappuloitaan. Katselin tummansiniseksi pimentyneelle taivaalle, jota pitkin purjehti hiljalleen vaaleita hahtuvaisia pilviä. Sellaisia, jotka näyttävät pumpulista revityiltä. Niiden välissä näkyi pieni valopiste. Lentokone. Pian toinen. Sekin lentokone?

Ei. Yksi kerrallaan tähdet syttyivät taivaalle pilvenhattaroiden välisiin rakoihin. Yksi kerrallaan ilmestyi pieni pilkahdus toisista maailmoista, niistä tavoittamattomista, jotka ovat ihmiskunnan ulottumattomissa. Kaukana, silti läsnä, olemassa, muttei käsin kosketeltavissa. Emme voi kaikkea valloittaa, onneksi ei tarvitsekaan. Riittää kun ne osaa nähdä, ne valonpilkahdukset. Ei tarvitse mitään muuta tehdä kuin katsoa ja nähdä. 

Ei henkiseen hiljentymiseen muuta tarvita kuin pimenevä taivas ja muutama tähti. 

Näitä kuvia olen käyttänyt aiemminkin, mutta ne sopivat jotenkin aiheeseen. Ensi kerralla sitten tuoreita otoksia. 

Kakofoniaa kotikadulla

Kotikylässä on juhlittu. Vuosittaiset kyläjuhlat, jotka järjestetään kylän suojeluspyhimyksen kunniaksi ja joilla kerätään rahaa pienen kirkon kunnostukseen, kestivät toista viikkoa ja pitivät ohjelmassaan muun muassa fado-illan, tv:stäkin tutun laulajattaren Maria Lisboan konsertin, kansantanssi ranchoa ja ihan itsestäänselvyytenä cortejon, kulkueen, jossa kannettiin pyhimyspatsasta paikasta toiseen. Fado-illassa kävimme, kävelimme kirkolle täältä kylän äärimmäiseltä laidalta lämpimässä illassa. Väkeä oli paljon kuuntelemassa tuikituntemattomia fado-tähtiä, mutta vielä enemmän oli populaa seuraamassa Maria Lisboan esitystä. ”Onko tämä pimbaa vai ranchoa?” kysyin Carlosilta kun en musiikin tyylilajista saanut selvää. ”É música popular”, hän arveli. Minusta se kuulosti suomeksi sanottuna renkutukselta. Parin kappaleen jälkeen tuli kuin tilauksesta vilu, ja saatoimme palata puoliväliin matkaa jätetylle autolle ja kotiin.

Ranchon jätimme suosiolla väliin. Ei silti, sitä on kyllä hauska katsella ja varsinkin kuunnella, tanssijat keikkuvat puolelta toiselle kädet kohotettuina, sen täytyy olla hurjan raskasta, lauluväen kailottaessa niin kovaa kuin kurkusta lähtee toistaen aina samaa sävelkulkua, vuoroin miehet, vuoroin naiset. Haitari raikaa siinä taustalla. Kannattaa käydä seuraamassa esitystä jos joskus on tilaisuus. 

Me kuitenkin, kuten sanottu, jätimme sen väliin. Tarkoitus oli lähteä illallisen jälkeen, vanhanrouvan mentyä nukkumaan, Vila do Conden käsityömarkkinoille, mutta suunnitelmiin tuli muutos. Eräs sonneista järjesti itselleen vähän toisenlaiset länget; se oli tunkenut päänsä heiniä pitelevään metallikehikkoon. Se oli riuhtaissut sen kiinnikkeistään ja kulki pitkin laidunta takoen kehikkoa maahan. Aidan toisella puolella Bruno koki asemansa lauman kinginä uhatuksi, kun toisella oli nyt niin mahtavat ja erikoiset ”sarvet”, että se mölisteli ja pöllytteli maata koko kahdeksansataakiloisen mahtisonnin uhollaan. Carlos yritti lähestyä länget pukenutta sonnia, minä juoksin hakemaan sisältä puhelimen siltä varalta jos tarvitaan ambulanssia. Ei sonnille, vaan sarvesta mahdollisesti saavalle Carlosille. Pelotti ihan oikeasti. Almaa lukuun ottamatta nämä naudat eivät suinkaan ole kesyjä paijattavia pikkulehmiä.

Länkinen sonni ei kuitenkaan päästänyt lähelleen. Carlos päätti antaa sen väsyä yön yli. Yöstä tuli aika levoton, vaikka naudat hiljalleen rauhoittuivatkin yöpuulle ja niin mekin. Aamusta Carlos lassosi sonnin kiinni sen syödessä, ja sai kiskaistua kehikon pois. Sonni ilahtui vapautumisestaan niin että kolisteli takasorkkiaan yhteen.

Minullekin on koittanut uudenlainen vapaus. Järvenpään asunto on myyty ja uusi omistaja otti sen tänään haltuunsa. Asuntolaina on maksettu pois, olen velaton mutta myös taloton nainen. Vaikken saanutkaan toivomaani hintaa, meni kaikki muutoin nappiin; vuokralaiset luovuttivat asunnon eilen. Itse en ole paikan päällä käynyt, asiat ovat hoituneet mm. ystävän avustuksella, kiitos siitä.

Tuntuu kuin olisin päässyt eroon kinttuun tarrautuneesta pallosta. Rivitaloasunnon vuokraaminen matkan päästä ei ole huoletonta, varsinkin kun asukkaat ovat vaihtuneet vuoden välein. Samaa tahtia myyntiprosessin edetessä minut valtasi kuitenkin haikeus. Kiinteää sidettä Suomeen, kuten veroviranomainen asian muotoilee, ei enää ole. Se ei kuitenkaan ole haikeaa. Haikeaa on se, että perhe ja ystävät ovat siellä ja minä täällä ja varmaan pysynkin täällä. Mahdoinko koskaan itsekään uskoa niin käyvän? En totta puhuen tiedä. Se pieni takaportti on nyt kuitenkin pistetty tällä erää säppiin.

Kotikyläksi on nyt valikoitunut paikka, jossa on siis juhlittu. Eri tilaisuuksien aluista ja lopuista on kuulutettu raketein. Kuin myös parilla naapurikylällä. Yhtenä aamuna kahdeksan aikaan kuulosti siltä, että olimme kylien välisen rakettitaistelun ristitulessa. Pauketta ja pamauksia kuului joka puolelta. Yritin kuvitella itseni sodan keskelle, mutta se oli vaikeaa. Täällä on niin rauhallista, yleensä. Ei hiljaista, mutta rauhallista.

Eilen olin lounaan jälkeen keittiössä, kun talon eteen pysähtyi linja-auto. Iso linja-auto. Se pörräsi siinä aikansa ja jatkoi matkaa purettuaan kyydistään kokonaisen vaskiorkesterin, joka viritteli soittimiaan hyvinkin epävireiseen tahtiin. Tööt tööt ja tuut tuut, sekaan vähän rumpujen päristelyä ja monenmoisen puhaltimen piipitystä ja paapatusta. Mitä he täällä syrjäisellä kylätiellä tekivät? Tulivat tietenkin aloittamaan kirkolle suuntautuvan kulkueensa naapurimme, juhlatoimikunnan puheenjohtajan talon edestä.  Parin kilometrin matkan he marssivat soittaen kyläjuhlien päätökseen, ja tämä musiikki helli ainakin minun korviani paljon enemmän kuin se "popular".

Naapuri tarjosi päivän päätteeksi illallisen juhlajärjestelyihin osallistuneille. Autoja oli pysäköity kadun pituudelta molempiin suuntiin lähimpiin risteyksiin saakka, kyse ei siis ollut ihan pienestä ryhmästä. Juhlien päättyessä siitä tiedotettiin koko tälle ja parille naapurikylälle mahtavan ilotulituksen voimin. Olin jo sängyssä lukemassa, onneksi en nukkunut, sillä herääminen siihen meteliin olisi varmasti, ainakin ilman lääkitystä, laukaissut rytmihäiriökohtauksen. Läksin alakertaan. Naudat säntäilivät aitauksissaan paniikissa, onneksi eivät rynnistäneet sähköpaimenista läpi maissipellolle. ”Isso é demais, tämä on jo vähän liikaa”, sanoin Carlosille kerätessäni täriseviä koiria syliini rauhoittumaan.  Kylkiluita ravisteleva meteli oli varmasti samaa luokkaa kuin stadionkonsertissa aivan isoimman ämyrin edessä.  Erään auton hälytinkin pamahti soimaan. 

Paljon mieluummin kuuntelen sitä kakofoniaa, jota lähitienoon kukot pitävät aamunsarastuksen aikaan. Heräilen aina viiden aikoihin, kun uni kaikkoaa kauas. En tiedä mihin tai miksi herään, mutta tätä tapaa olen orjallisesti noudattanut jo parin-kolmenkymmenen vuoden ajan aikavyöhykkeestä riippumatta. Menen makuuhuoneen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen, istun siellä itsekseni ja avoimesta ikkunasta kuuntelen toisilleen täydellisessä epäjärjestyksessä kiekuvia kukkoja, nousuveden aikaan myös kaukaisen meren kohinaa. Ne ovat rauhan ääniä. Orastavan aamun ja rauhan. Kylä on hiljaisimmillaan jalkapalloturnauksen loppuottelun aikaan ja silloin kun kaikki muut, kukkoja ja minua ja leipää jakavaa leipuria lukuun ottamatta nukkuvat. 

Santiagon pyhiinvaellusta käsittelevä artikkelini julkaistaan näillä näkymin ensi lauantain Ilta-Sanomissa, Plus-liitteessä. Kannattaa kopata lehti siis kaupasta mukaan jos Suomessa sattuu olemaan. Artikkelia kootessa iski itseenikin into lähteä vaeltamaan. Ehkä vielä jonain päivänä. 

Kotikylän karnevaalit

Kaksi morsianta.

Kaikki tietävät Rion karnevaalit, joissa sambakoulut käyvät kilpaa värikkäin asustein ja tanssivin osallistujin. Karnevaaleja vietetään kuitenkin läpi katolilaisen maailman, sillä juhlalla on uskonnollinen tausta. Karnevaalien jälkeen alkaa pääsiäiseen asti kestävä paasto. Noin niin kuin periaatteessa.

Portugalissa karnevaalit huipentuvat sunnuntaihin ja tiistaihin, jolloin Suomessa vietetään laskiaista. Monessa kaupungissa, pienessä ja suuressa, järjestetään kulkueita. Sambakoulujen lisäksi/sijasta paikalliset koulut, tanssiryhmät, yhdistykset jne. järjestävät lava-auton ja pukeutuvat jonkin teeman mukaan, usein kritisoiden satiirin keinoin ajankohtaisia aiheita.

TV-kamera seuraa tapahtumia herkeämättä vankilan portilla.

Tänä vuonna suosituimpia teemoja olivat Évoran vankilan selli 44 ja sen asukas José Sócrates, tutkintavankeudessa oleva Portugalin entinen pääministeri, ja päivystyspoliklinikoiden tolkuttomat odotusajat. Kotikylällä muistettiin myös Nigerian venepakolaisia ja papin edessä aamenta halajavia naispariskuntia.

Kävin katsomassa kahta kulkuetta; pienen Angeirasin kalastajakylän kulkuetta sunnuntaina ja oman kotikylän kulkuetta tiistaina. Molempia saapui katsomaan sankka väkijoukko. Karnevaalikulkueet ovat yksi vuoden kohokohdista, oli katolilainen tai ei, mutta pukeutua saa vaikkei kulkueeseen osallistuisikaan. Karnevaalit antavat miehelle mahdollisuuden pukeutua naiseksi ja päinvastoin, lapsille tilaisuuden olla supersankari tai prinsessa. Saa olla ihan mitä  haluaa.

Karjankuljetusauto. Takana istui kaksi
hemaisevaa "neitoa".

Tiistai-iltana kävimme paikallisessa kahvilassa, jonka parkkipaikalla järjestettiin naamiaiskilpailu. Väkeä oli kylmässä helmikuisessa viimassa niin tungokseen asti, etteivät naamioituneet (os mascarados) olleet mahtua sekaan. Aluksi tunnelma oli kuin sateisena juhannuksena kokon sytyttämistä odotellessa; kaiuttimista kaikaavasta reippaasta sambasta huolimatta ihmiset seisoivat paikoillaan tuijottaen tyhjyyteen, puhumatta toisilleen. Hiljalleen kylmä kuitenkin nujersi jähmeyden, pakottaen väen liikkumaan musiikin tahtiin ihan vain lämmitelläkseen.

Suomessa vastaavassa tapahtumassa olisi tapahtumapaikalle pystytetty kaljateltta tai kaksi, mutta karnevaalit on perhejuhla; oluet sai hakea kahvilasta jos halusi.

Seurasimme jonkin aikaa kun kilpaileva naamioitunut toisensa jälkeen kapusi esiintymislavalle tuomariston arvioitavaksi: smurffit, Kippari-Kalle, Tuhkimo kaksijalkaisen hevosen vetämässä kurpitsavaunussa, Mäkkärin hampurilainen, ranskalaiset perunat ja kokis – kaikki ihmisen kokoisia – osallistujat olivat todella nähneet vaivaa asujensa ja rekvisiittansa kanssa. Kierrätys näytti olevan in, sillä asuissa näkyi niin sipsipusseja kuin vesikanikan korkkeja ja cd-levyjä.

"Paluu menneisyyteen." Naapurin leskirouva on kitaraa soittava herra.

Harmi, kun en ottanut kameraa mukaan. Ensi vuonna sitten.

Lähdimme kotiin siinä vaiheessa kun kilpailu oli ehkä puolivälissä, sillä jaloista alkoi mennä tunto. Olimme vielä hereillä kun juhlat päättyivät rakettien paukkeeseen ja Entrudon polttamiseen tapahtumapaikan viereen kootussa olkikokossa. Juhla kuin juhla, näköjään ne aina päättyvät liekkeihin.

Yritin selittää muun muassa naapureille, miten Suomessa juhlitaan karnevaaliaikaan laskemalla lumista mäkeä alas muovisella läpyskällä, syömällä kuivatuista herneistä tehtyä keittoa ja hillolla ja kermavaahdolla täytettyjä pullia. Luulenpa, että siitä ymmärrettiin yhtä vähän kuin minä Entrudosta. En siis osaa selittää mitä sekään tarkoittaa.

Grillikipsa leikittelee sanoilla.

Parisen viikkoa kestänyt juhlakausi on siis ohi. Istun kirjoittamassa ja kuuntelen työn ääniä; kadun toisella puolella on jo toista vuotta rakennettu taloa kuin Iisakin kirkkoa. Ain laulain työtäs tee tuntuu olevan yhden rakennusmiehen motto, sillä harva se aamu kaikaa kansanlaulu kapealla kadulla kilpaa sirkkelin ja uutteran takomisen kanssa. Aamulla herään päivän sarastaessa ja kuuntelen pikkulintujen sirkutusta kiivipuissa, mietin ja suunnittelen tulevan päivän tekemisiä kun uni on jo kaikonnut. Ilman kelloakin tiedän milloin se on käynyt kuusi, sillä lentokoneet alkavat lähteä liikkeelle läheiseltä Porton lentokentältä. Kuulen milloin rakennusmiehet saapuvat paikalle, leskirouvan kukko herättää kanat, milloin koulubussi hakee naapurin tytöt kouluun, laitumella vasikka huomauttaa haluavansa heinää. Elämän ääniä. Nämä ovat näitä pikkukylän elämän ääniä.

Surua ja juhlaa

Kylän kirkko usvan keskellä.

Istuimme taas yhtenä iltana yläterassilla illallisen jälkeen cevada-kupillisten kanssa. Olin kuullut jostain, että kotikylässä on viikonloppuna juhlat jonkin pyhimyksen kunniaksi ja ehdotin Carlosille, että mennään käymään siellä. ”Miksi? Ei niissä ole mitään kiinnostavaa”, hän vastusteli. Kerroin, että tarvitsen uusia aiheita blogiin. Kun täällä kylällä ei koskaan tapahdu mitään. ”Miten niin? Kirjoita siitä kun maissi kasvaa. Ja kastelulaite junnaa paikallaan jo toista päivää. Ja vasikat märehtii ruokaansa laitumella. Miten niin täällä ei tapahdu mitään?”

Uh.

Olin kyllä näkevinäni silmäkulmassa pientä pilkettä.

Perjantaina lähdimme illallisen jälkeen kahville, kuten kesäviikonloppuisin usein on tapana. Emme siis jämähdä telkkarin eteen. Carlos muisti, että nythän on ne juhlat ja jokin konsertti. Minä tietenkin nätisti pyytämään, että mennään katsomaan. Mentiin. Jo kaukaa näimme, että kylän kirkko oli kauniisti valaistu. Lähestyttäessä kirkkoa näimme myös, että parkkipaikoista oli pulaa. Jouduimme jättämään auton tien varteen melkein kilometrin päähän. Tallustelimme yön pimeydessä kivettyä tietä pitkin kohti kirkkoa ja juhlien huipentumispaikkaa. Se tuntui pienimuotoiselta pyhiinvaellusmatkalta. Ainakin jaloissa se tuntui koettelemukselta, sillä Carlos oli varvastossuissa ja minä vähemmän mukavissa sandaaleissa.

Olin kirjoittamassa, kun tämä poppoo ilmaantui akkunan taa.

Konsertti alkoi teknisten ongelmien vuoksi myöhässä, yhdentoista aikaan. Väkeä oli paikalla, ei nyt tuhatmäärin mutta ainakin satamäärin. Kaikki kylän kynnelle kykenevät ja vähän vielä naapurikylistä. Paikalle saapunut, tv:ssäkin esiintynyt iskelmälaulaja Sergio Rossi lauloi ja liikkui hyvin ja oli helppo katsella näin keski-ikäisen täti-ihmisen näkövinkkelistä. Miehille oli silmänruokaa taustalaulajissa ja lavalla tanssineessa neitokaisessa. Väki tuntui viihtyvän.

Portugalilaisesta iskelmämusiikista käytetään nimeä "pimba". Yritin selvittää mitä sana tarkoittaa, mutta selitykset jäivät hämärän peittoon. Tuuppaamista, juomista ja jotain sinne päin. Musiikki joka tapauksessa on sekoitus humppaa jenkkaa iskelmää sambaa ja ties mitä muuta. Rytmikästä renkutusta, joka pahimmillaan jää soimaan päähän, parhaimmillaan siltä säästyy. Mutta monet tykkäävät, tuskin muuten saapuisivat paikalle kuuntelemaan sitä ihan livenä ja vieläpä keskellä yötä.

Kirkko on valmis juhlaan.

Kuuntelimme Sergion kolme ensimmäistä kappaletta ennen kuin vilu vei voiton, talsimme takaisin autolle ja palasimme kotiin. Naapurin leskirouva kertoi olleensa juhlissa tappiin asti, aamukahteen. Nostan hänelle olkihattuani. Tänään naapurin perheellä on iso juhla: molemmat pojantyttäret käyvät ehtoollisella, toinen ensimmäistä ja toinen toista kertaa. He ovat vuokranneet juhlatilan kemuja varten. Entisen luterilaisen näkövinkkelistä on vaikea mieltää juhlan merkityksellisyyttä, mutta kuulemma sitä voi verrata häihin.

Kirkolle vievä tie on koristeltu paperikukkasin ja maahan on viime yön aikana tehty matto, ei kukista kuten Vila do Condessa viime kesänä, vaan värjätystä puumurskasta. Tätä kirjoittaessani kylältä kuuluu pauketta ja pamauksia, kohta lienee lähdössä kulkue liikkeelle.

Kylällä juhlitaan, mutta meillä on surulliset tunnelmat. Yksi vasikoista on heikossa kunnossa, ja se tuskin tulee selviämään. On sydäntä riipivää katsoa, kun sen vointi heikkenee. Se on mustavalkoinen maidontuotannon ”sivutuote”, joka on saanut äidinmaitoa vain viikon verran, ja sen vastustuskyky on sitä perua. Nykyään hankimme toista, ruskeaa rotua, joka soveltuu paremmin lihantuotantoon. Tällä viikolla meille saapui kahdeksan kuukauden ikäinen vasikka, joka sai äidinmaitoa siihen saakka kunnes se muutti tänne. Ero on valtava.  Se näkyy tietenkin myös hinnassa.

Kulkueen odottelua. 

Olen hirveän eläinrakas. Lapsena en pystynyt katsomaan telkkarista Lassieta tai Mustaa oria, koska ainahan ne joutuivat pulaan jossain vaiheessa. Ainakin otaksuin niin. Nyt olen päätynyt asumaan karjatilalle, tietäen hyvin, että eläimet tulevat ja menevät, ja että niiden elämäntehtävä on tuottaa pihviä ja lihapullia sinun ja minun ruokapöytään. Vaikka joskus mietin ankarasti onko minusta asumaan toimivalla maatilalla, niin on minun hyväksyttävä ne puitteet jotka elämä on tarjonnut ja joihin vapaaehtoisesti olen tullut. Myös menetys kuuluu joskus elämään. 

Oleellista on, että eläimillä on hyvät oltavat. Rotu, johon jatkossa keskitymme, on sopeutunut olemaan laitumella kesät talvet. Ne saavat olla ja liikkua vapaina, sähköpaimenen sallimissa puitteissa. Lehmiä ei keinosiemennetä, vaan sonnit saavat toteuttaa luontaisia viettejään. Ne saavat nyppiä ruohoa maasta, ja kahdesti päivässä ne saavat tuoretta heinää, kuivattua on koko ajan saatavilla. Vettä ne juovat suoraan lähteestä, ja öisin ne makoilevat vieri vieressä, yhdessä. Niillä on aina seuraa, ja joskus niiden näkee nuolevan ja hellivän toisiaan. Sen luomumpaa ei juuri voi olla.

Kirkko lehmien näkökulmasta.

Ei tämä ehkä ole tehokkain mahdollinen tapa tuottaa lihaa, mutta omaatuntoa ei tarvitse hyssytellä ja saamme toivottavasti riittävän toimeentulon. Antaa naapurien ajella hopeanvärisillä mersuillaan, meille riittää rapainen rellu. Nukumme yömme hyvin, syömme hyvin ja meillä on siisti koti. Mitä muuta sitä muka tarvitsee? Vain terveyttä ja pitkää ikää. 

Luen, siis olen. Kirjoitan, siis elän.

Juhannus on takanapäin mutta Johannes vielä kastelee meitä ja maita. Maanviljelijöille ja pienpuutarhureille se on kesällä pelkkää ajan ja rahan säästöä. Ei valiteta yläkertaan, ei. Kunhan vaan S. Pedro antaa auringonkin paistaa aina välillä.

S. Joãota juhlimme maanantaina grillatuin sardiinein. Oleellinen eväs oli myös maissijauhoista leivottu kovakuorinen broa-leipä, jonka päälle sardiini laitettiin makaamaan, sitten irroteltiin siitä nahkaa ja haukattiin. Tarkoitus on, että sardiinista tuleva rasva maustaa leivän. Se näyttää vaikealta ja onkin, kun sitä ei ole lapsesta asti tehnyt niin. Yritin kyllä, mutta luovutin ja siirryin veitsi ja haarukka -linjalle, peraten sardiinin ensin ja laittaen ruodottomat kalanpalat leivän päälle. Maku sama, metodi eri. 

Juhannus oli Gaia-koiralle kauhujen päivä. Päivälle se kylvetettiin. Reppana pisti päänsä reisieni väliin piiloon, täristen pelosta kun Carlosin suihkutteli ja saippuoi sitä. Kahdesti aiemmin olen nähnyt sen niin peloissaan; kun se juoksi sähköpaimeneen ja kun kadulla kulki haukkuva kulkukoirajengi. Kylvyn jälkeen se sai rouskuteltavakseen kuivatun possunkorvan, ja ikävä kokemus jäi toivottavasti taka-alalle.

Illalla alkoi paukkua. Naapurustossa ammuttiin papatteja ja raketteja. Menimme ulos katsomaan, Gaia mukaan lukien, ja se luikki häntä koipien välissä piiloon todennäköisesti auton alle. Se ei tullut kutsumalla esiin. Aamulla se oli taas kuin ei mitään. Ja oli se käynyt jo kieriskelemässä multakasassa selkään tarttuneesta tomusta päätellen.

Ruohonleikkari leikkasi kiinni, joten luomuruohonleikkurit Pedro&Inês on jälleen pestattu nurmikonhoitajiksi. Käyn ihan vapaaehtoisesti koppaamassa pienellä haralla isoimmat "lannoitekokkareet" kompostin hellään huomaan. Sieltä on sitten hyvä hakea puhtia kukkaruukkuihin. 

Elämä ei ole pelkkää eläinten ja puutarhan hoitoa. Täällä lintukodossa iso paha maailma tuntuu joskus kaukaiselta, mutta ajan tasalla pitää silti pysyä. Luin nettiuutisista, että Suomessa kirjamyynti on laskenut. Se on huono uutinen kirjailijaksi pyrkivälle. Ymmärrän, että monen ihmisen tempoilevassa elämäntavassa ei ole tilaa kunnon romaanille. Televisio ja netti ja harrastukset rohmuavat sen vähän oman ajan, mitä ihmisellä on. Uutisten pitää olla lyhyitä, ytimekkäitä, valmiiksi pureskeltuja, nieltyjä ja sulatettuja. Vain faktoja, kiitos. Taivaskanavilta tungetaan koteihin amerikkalaista aivotoiminnanpysäyttäjäviihdettä, reality sitä ja reality tätä. Netissä luetaan uutisten lisäksi toisten ihmisten tekemisistä, joko somen kautta tai kavereilta tulleista viesteistä tai niistä lukuisista blogeista, joita julkaistaan. Kaunisteltuja faktoja, kyllä kiitos. Jos vähän haluaa ärtyä jostain, ihan vain ettei elämä kävisi liian tasapaksuksi, voi lukaista jonkun ärhäkän mielipidekirjoituksen. Jos oikein on riehakkaalla tuulella, voi itsekin muodostaa asiasta jonkin mielipiteen ja kommentoida kirjoitukseen.

Kun joka tuutista tungetaan totuutta, niin miten käy fiktion? Miten käy tarinankerronnan? Tuleeko ihan oikeiden kirjojen lukemisesta harvojen valikoituneiden elitistinen harrastus? Kuolla näivettyykö kirjailijoiden ammattikunta? Kannattaako mitään fiktiivistä enää kirjoittaa?

Minunkin on vaikea järjestää aikaa lukemiseen, mutta nyt luin pitkästä aikaa dekkarin, Ruth Rendellin kirjoittaman Kissing the Gunner’s Daughter. Vaikka ensimmäisissä kappaleissa leviteltiin verta ja aivonpalasia pitkin illallispöytää ja silloin tällöin kuvailtiin tapahtumapaikkaa ympäröivää metsää laveasti ja aika tylsästi, niin oikean, pitkän tarinan lukeminen oli nautittava kokemus. Siinä piti käyttää omiakin aivoja, paitsi kielen takia, myös pistääkseni muistiin tarinan yksityiskohdat, voidakseni arvailla kuka oli syyllinen murhatekoihin. Tarina ei ollut faktoja täynnä, eikä sitä oltu valmiiksi pureskeltu ja nielty ja sulatettu.

Mutta lukeminen ei ollut antoisaa pelkästään tarinan vuoksi. Iltayhdeltätoista, kun televisiosta alkoi jalkapallopeli, minä hipsin kirjani luo yläkertaan. Asettelin höyhentyynyt mukavasti, join kulauksen vettä ja tartuin kellastuneeseen kirjaan, ahmin sitä kunnes uni vaati osansa. Se oli minun oma hetkeni, ovi josta käväisin kääntymässä toisessa maailmassa.

Ihmiset ovat kertoneet tarinoita aina, jo silloin kun asuimme luolissa ja keräännyimme iltaisin nuotiotulen ympärille. Aina on ollut joku, joka on kehittänyt tarinan jostain kuulemastaan, väritellen sitä, maalaten siitä uudenlaisen kielellisen kuvan, muuntaen sitä haluamallaan tavalla. Ja aina on ollut niitä, jotka ovat kuunnelleet tai lukeneet. Tarina on portti toiseen maailmaan, sellaiseen, joihin ehkä on pääsy vain sen tarinan kautta. Muulloin portit pysyvät kiinni. Tarina on elämys. Se on kirjoittajan lahja lukijalle. Hän on laittanut siihen omaa vertaan ja hikeään, kyyneleitäänkin, ajatuksiaan ja ennen kaikkea mielikuvituksensa koko kattauksen mitään panttaamatta. Kirjailija avaa sinulle oven maailmaansa kuin sieluunsa, kotiinsa "Tervetuloa", kirjailija voisi sanoa. "Käy peremmälle, ole hyvä."

Lukekaa, rakkaat lukijat, lukekaa. Se ei ota mitään, se vain antaa. 

Blogi sai uuden ulkoasun ja värityksen. Vanha juttulinja jatkuu. Raotan teille ovea Irtioton maisemiin, siis tervetuloa seuraan taas ensi viikolla. 

Käki kukkuu siellä ja täällä

Kukko kuumalla katolla

Bess-possumme vietiin viime viikolla viimeiselle matkalleen kadun toiselle puolelle. Minä lähdin sitä ennen karkuun. Carlos vei minut autolla muutaman kilometrin päähän ja tipautti kyydistä, ja kävelin hiljalleen kotiin kuvia näpsäillen, yrittäen olla ajattelematta possuparan viimeisiä hetkiä. On päiviä jolloin olen kenties liian eläinrakas asumaan maatilalla. Lohduttaudun sillä, että Bessillä oli possun mittakaavassa luksusolot, tilava aitaus josta se teki kotoisan lätin parissa päivässä, ruokaa kannettiin nassun eteen ja pääsihän se välillä, tosin vahvasti oma-aloitteisesti, jaloittelemaan pihatielle ja jopa hedelmätarhaan asti.

Yhtenä päivänä katselin possua loikoilemassa ruokalevolla auringossa suu auki. Sen kieli valahti ulos, mihin se heräsi, keräsi kielensä kokoon ja haukotteli nautinnollisesti. Se nukahti uudestaan, ja sama toistui. Katsoin sen vaaleiden hapsien verhoamia tihrusilmiä ja herkkää töpselikärsää kun se heräsi ja tervehti minua röhkien. Aloin kiintyä siihen.

Sagrada Familia, Pyhä perhe.

Naapurit, leskirouva ja poika perheineen, kutsuivat meidät illalliselle seuraavana päivänä. Pöytään kiikutettiin, mitäpä muutakaan kuin possupihvejä, paistettua possunmaksaa ja papas-nimistä, possunverestä tehtyä suklaapuuron näköistä keittoa. Maistoin sitä lusikallisen verran. Viimeksi olen ollut niin heikolla ruokahalulla silloin kun sairastin keuhkokuumetta. Muutoin ilta oli mukava. Leskirouva muisteli sitä kun hän ensimmäistä kertaa tapasi edesmenneen miehensä, pääsiäispäivänä, ja miten komea tämä oli ollut vihreässä hatussaan. He saivat seitsemän poikaa, ja jouluna ja pääsiäispäivänä koko perhe kokoontuu yhteen kahden ison pöydän ääreen. Seitsemän poikaa, seitsemän miniää ja yksitoista lastenlasta. 

Lauantai-iltana jaksoimme kuin jaksoimmekin lähteä katsomaan Juudaksen polttoa Vila do Conden kaupunkiin. Esitys, joka yhdisti teatteria, sirkusta, tanssia, valokuvausta ja musiikkia ei ollut yhtä näyttävä kuin viime vuonna, mutta paperista ja pahvista tehty Juudas syttyi sentään helpommin palamaan. Ei, en ottanut kuvia. Olin vapaalla. Ehdotin Carlosille, että ensi vuonna menisimme katsomaan perinteistä Juudaksen polttoa. Siitä siis tarkemmin noin vuoden kuluttua.

Pääsiäisestä huolimatta tai ehkä sen vuoksi kanamme ovat olleet munintalakossa. Vain yksi viidestä kanasta käy pesällä kykkimässä päivän mittaan. Niin, kanoja on enää viisi. Yksi niistä löytyi kuolleena yhtenä aamuna, kun hilleri tai kärppä tai mikä lie oli päässyt livahtamaan aitaukseen todennäköisesti aidanraosta. Nyt aukot on tukittu.

Olen yrittänyt lahjoa kanoja herkkupaloilla; kotiloilla, joita löytyy traktoripolulta, etanoilla ja tuoreella ruoholla. Olen jutellut niille, koittanut kannustaa niitä. Ne näyttävät kuitenkin olevan kiinnostuneempia kotiloiden nokkimisesta kuin munimisesta. Nyt käy ensimmäistä kertaa niin, että kanta-asiakkaamme tullessa huomenna hakemaan viikoittaista munatusinaansa joudun myymään hänelle eioota.

Maalaismunissa on se ominaisuus, että ne tekevät munakkaan, kakun tai minkä tahansa munaruuan keltaiseksi. Tein pannukakun – siitä tuli keltainen. Vanharouva katseli läsähtänyttä kakkua ihmetellen. Kerroin, että sen kuuluukin olla lättänä. Täytekakkupohjat, jollen laita niihin kaakaojauhetta, ovat aivan keltaisia. Ensimmäistä kertaa nähdessäni paistetun maalaiskanan munan luulin, että siihen on lisätty sahramia tai jotain muuta väriä antavaa. Taidan olla kaupungissa kasvanut.

Minikukkia.

Aamuisin ja uudelleen loppupäivästä käyn traktoripolulla niittämässä heinää ja niittykukkia vuohien&lampaiden ruuaksi. Se on minun privaatti ulkoilmakuntosalini, enkä muuta tarvitse. Samalla olen tutustunut paikallisiin kukkiin – jollen nimeltä, niin ainakin ulkonäöltä. Ne ovat pieniä miniatyyrejä, monet niistä tuskin viiden millin mittaisia läpimitaltaan. Makro-objektiivilla kuvattuna yksityiskohdat saa näkyviin, kukka avaa sisimpänsä ja paljastaa salaisuutensa. Päivä toisensa jälkeen, sitkeästi, väsymättä, ne kaunistavat pellonlaitaa. 

Gaia-koira seuraa niittoretkillä mukanani, se pyrähtää viljapellolle perhosen perässä, näen vain sen hännänpään ja kuonon kun se hyppelehtii vaaleasiipisen lentäjän jäljillä tuuheana havisevan viljan keskellä. Kutsun sitä vihellyksellä, ja se juoksee läähättäen luokseni, vapauden onnea hehkuen. Se hakee varjopaikan heinikossa ja pitää vahtia, ilmoittaa haukkumalla kun joku lähestyy.

Eräänä aamuna kuulin läheisestä metsästä vaimeaa kukuntaa. Ei voi olla totta, ajattelin. Kuulenko harhoja vai onko täällä käkiä? Kyllä on, kertoi Carlos kun vähän myöhemmin kysyin kukkujasta. Portugaliksi sen nimi on, mitäpä muutakaan kuin cuco (laus. kukuu). Lintu, jonka mielessäni yhdistän lehteviin suomalaismetsiin ja Karjalan kaihoon, kukkuu nyt portugalilaisen pellon laidalla joka aamu. Lapsena lauloimme koulussa ”Karjalan kunnailla”, ja pohdin pienen pääni puhki että mikä on ”kaiho”. Liittyykö se jotenkin kaivoon? Oliko Karjalassa pulaa puhtaasta vedestä? Oliko sanoittajalle tai laulukirjan tekijälle tullut ajatus- tai kirjoitusvirhe? En keksinyt loogista selitystä, joten lauloin kirkkaalla äänellä niin kuin asian itse ymmärsin ”Vie sinne mun kaaaaiiiivoni poooohjaton..”

Pääsiäispyhät ovat takanapäin. Compasso-kulkue taivalsi eilen kotikatumme päästä päähän, pienet pojat etunenässä kelloa kilkattaen ja kirkon edustajat – pappeja ei riitä joka ryhmään – kävivät sisällä niissä kodeissa missä heitä jo odotettiin pyhäpukuihin pukeutuneina. Päivän päätteeksi seutukunnan joka kirkolta kuului rakettien pauketta tiedoksi siitä, että compasso on päättynyt. Nyt talojen edustalle ripotellut kukkien terälehdet ja vihreät lehvät ovat kuihtuneet ja tuuli on lennättänyt ne pitkin kivettyä katua. Suklaamantelit ovat hävinneet parempiin suihin, lammaspaistista on vain luut jäljellä ja kuohkeasta folar-kakusta muutama murunen. Risteiltä riisutaan purppuranväriset liinat ja elämä palaa taas arkeen. 

Seuraava arkipyhä on jo perjantaina. Silloin vietetään neilikkavallankumouksen 40-vuotispäivää. Muistan sen vielä hämärästi. Se tapahtui samoihin aikoihin kun Suomen kouluissa laulettiin Karjalan kaihosta. 

Kaksitoista rusinaa

Lasit huurussa.

Vanha vuosi lähti lipettiin kovan mekastuksen saattelemana. Keskiyön aikaan talomme vierestä kuului melua ja pauketta, avasimme ikkunan ja näimme naapureita kuohuviinipullojen ja metsästysaseiden kanssa, ampumassa isolle pellolle. Lähikylien keskustoissa ammuttiin raketteja. Sade oli ystävällisesti tauonnut.

Lähdin katsomaan miten Gaia-koira suhtautuu mekastukseen. Sitä ei näkynyt missään. Aikani huudeltuani ja vihelleltyäni se ilmestyi, ilmeisesti auton alta. Vasta makupalojen avulla sain sen houkutelluksi takaisin petiinsä.

Menon rauhoituttua alkoi rusinaurakka. Kaksitoista kuivattua viinirypälettä, kaksitoista toivetta, yksi vuoden jokaista kuukautta kohti. Mutustin rusinoita ja mietin toiveita. Ei, en toivonut rauhaa maan päälle. Olen liian realisti. Toivoin kyllä ihmisille enemmän suvaitsevaisuutta toisiaan kohtaan. Kahdennentoista toiveen jälkeen huomasin, että pari tärkeää asiaa unohtui. Saisinkohan kaksi extra-toivetta, jos olen oikein kiltti? Alkanut vuosi näyttää miten käy.

Sadetta ikkunassa. 

Viime päivinä on satanut niin paljon, että alamme olla kukin kurkkuamme myöten täynnä sadetta ja kosteutta. Kaikki on nihkeää. Vaatteet, pyyhkeet, vuodevaatteet, jopa wc-paperi. Otin pari valokuvaa, kameran linssi meni heti huuruun. Koneellinen ilmanvaihto kytkettiin päälle, se on hieman helpottanut tilannetta. Sähkökäyttöinen kosteudenpoistaja olisi myös kätevä. Vilkuilin jo sellaista rautakaupassa. Tykkään kaikenlaisista kodinkoneista. Niistä tulee kotoinen olo.

Sateesta huolimatta on melko lämmintä, tänäänkin viitisentoista astetta ja heikko tuuli, joka ei löyhyttele mitään pintaa kuivaksi. Tätä kyseenalaista hupia kestää vielä parisen kuukautta, sitten aletaan kääntyä kevään puolelle.  

Valmistin uudenvuodenpäivänä suppean version suomalaisesta jouluruuasta. Lihakaupasta löytyi kinkku, jonka suolasin ja paistoin. Nyt tiedän sitten senkin, että portugalilaiset eivät tykkää syödä kylmää lihaa. Kinkkua piti lämmittää mikrossa. Rosolli ja porkkanalaatikko maistuivat kyllä. Onnistuin myös tekemään niin riittoisan suklaaleivonnaisen, että sitä oli vielä aamullakin jäljellä, vaikka Carlosin poika on täällä. Tein mokkaruutuja. Sokerikuorrutus on niin makeaa, että hampaita hyytää jo kun katsoo niitä.

Ja sitten uutisia kanalasta. Nyt on varmistunut se, että siellä vierailee munavoro. Tipujen yhteispesästä oli eräänä päivänä viety muovinen pesämuna. Yritän kuvitella munarosmon ilmettä, kun hän on yrittänyt rikkoa munitusmunaa omelettia varten. Hakkaa, hakkaa kulhon reunaan, eikä hajoa millään. ”Ähäkutti!” olisi mummoni hihkaissut.

Hehkuvat hiilet takassa lämmittävät sadepäivän iltana.

Meidän munakauppa toimii vähän samalla periaatteella kuin kylän kyltittömät lähikaupat, vaan vielä vähän salamyhkäisemmin. Asiakas koputtaa keittiön tai olohuoneen ikkunaan ja odottaa, että joku tulee avaamaan. Miksei hän soita ovikelloa? No, kaikkihan sen tietävät, ettei se toimi. Turha sitä on korjatakaan, koska ei sitä kukaan hoksaisi käyttää, paitsi ehkä ovelta ovelle kiertävät rahaa pyytävät täkäläiset romanit. Ovenkolkutinkin on varastettu. Kaikki mikä on metallia kelpaa rautarosmoille.

Jouduin jo myymään eioota munakaupan kanta-asiakkaalle, kakkuja myyntiin tekevälle rouvalle, enkä edes muista milloin olen itse viimeksi syönyt kananmunaa. Haaveilen keitetystä sellaisesta aamiaiseksi. Säästellen saan leipaistua yhden kakun viikossa. Pannukakun tekoa on turha ajatellakaan.

Eihän tässä näin pitänyt käydä?

Yhtenä päivänä kanat olivat kunnostautuneet, ja jokainen kuudesta kotkottajasta oli pullauttanut munan, eikä voro ollut vielä käynyt. Kuvittelen mielessäni, miten yksi kanoista on äheltänyt yhteispesällä ja toiset odottaneet vuoroaan, naputtaen kärsimättöminä varpaitaan maahan, siivet puuhkassa lanteilla. ”Mitä sä siellä oikein haudot?” kotkottaa yksi kiukkuisena. ”Vauhtii ny, täs on muillakin paineita!” kiekaisee toinen. ”Shht, hiljaa siellä, tai muuten tulee nahkamuna”, toppuuttelee pesällä kykkijä. ”Tytöt hei, pääsenks mä seuraavaks, tää tulee ihan just!” vaikeroi koivet ristissä hyppelehtivä kotkottaja.

Yksi maailmankaikkeuden kiperimmistä kysymyksistä: kumpi oli ensin, muna vai kana? Mistä kana tietää milloin munaa kannattaa alkaa hautoa ja milloin ei? Hoksaako se, että jos on kukko käynyt kylässä, on pikkutipu tiedossa? Kuka sen on sille kertonut? Oma emoko, silloin kun se nokallaan koputti reiän kuoreen ja tulla tupsahti maailmaan, kuorenpuolikas keikkuen kypäränä pään päällä? Kävikö sen isä katsomassa sitä, vai kiipesikö se tunkiolle ja kiekaisi ylpeänä?

Kolmastoista toive: pilvetön taivas.

Näihin asioihin päässen perehtymään paremmin sitten kun kanat siirretään tälle maatilalle, turvaan röyhkeältä munarosmolta. Vuohien ja lampaiden sielunelämä on jo tullut aika tutuksi, seuraavaksi on kai kanojen vuoro. Ovatko ne niin aivottomia kuin väitetään? Voiko kanan kanssa pitää tuijotuskilpailua? Pitävätkö ne siitä jos niitä rapsuttaa? Jos lainaamme kukon siltä naapurilta, jonka kiekuja julistaa olemassaoloaan joka päivä, saisimmeko pikkutipuja ja voisimme vähitellen vastata valtavaan munakysyntään? 

Täydellisen epätäydellinen joulu

Joulunaika alkaa olla takanapäin ja tänään alkaa arki. Viikkoja kestävien kaupallisten valmistelujen jälkeen joulu menee Portugalissa nopeasti hujahtaen. Aattoillan lisäksi vain joulupäivä on pyhitetty eikä tapaninpäivää vietetä ollenkaan. Tänään monella on jo normaali työpäivä.

Suureelliset joulusiivoussuunnitelmani tekivät lässähtävän mahalaskun. Sain perjantaina ärhäkän mahataudin ja vietin viikon aurinkoisimman päivän (=otollinen siivoussää) suljettujen ikkunaluukkujen takana, pedin pohjalla kevyessä kuumeessa ja syvässä unessa. Pari seuraavaa päivää meni vielä etovassa horteessa, mutta sain sentään jouluostokset tehtyä. Aattoaamu alkoi kaameassa vesisateessa ja puuskaisessa myrskytuulessa. Silloin ei pestä lattioita, ei. Ne jäivät pesemättä. Samoin jäi laittamatta kylpyhuoneeseen Marimekon punaraidalliset pyyhkeet ja punaiset käsipyyhkeet. En myöskään saanut tehtyä pääoveen joulukranssia, sillä en jaksanut lähteä metsään asti hakemaan tarvikkeita. Työhuoneen sekasorto saatiin pois silmistä ja pois mielestä yksinkertaisesti pistämällä ovi kiinni. Lautasliinat jäi ompelematta ja paljon muutakin tekemättä. Harmittihan se. Aaton edetessä minuun iski jonkinasteinen jouluväsymys ja hermot vinkuivat pinkeinä.

Jostain kumman syystä sitä lataa itseensä utopistisia odotuksia joulun suhteen. Eikö vaan? Että tänä vuonna kaikki onnistuu ja menee putkeen. Tänä vuonna joulusta tulee Täydellinen Joulu. Kinkku on juuri sopivan kypsää ja suolaista, laatikot sulattavat kielen, pulla on täynnä rusinoita ja glögistä ei tule kukaan huppeliin. Saunapuhtaat, kiharapäiset lapset leikkivät sopuisasti ja hiljaa keskenään, anoppi hillitsee pitkän ja terävän kielensä, appiukko närästyksensä, ja oma puoliso katsoo lämpimästi ja taputtaa kevyesti takapuolelle keittiössä ohi kulkiessaan eikä tartu tv:n kaukosäätimeen kertaakaan koko aaton aikana. Koirakin torkkuu kaikessa rauhassa eikä vingu ja pyri ulos. Kuusessa on neulaset tiukasti kiinni kuin liimattuina, eikä yksikään kynttilä ole palanut eikä palloihin ole ilmaantunut lommoja kesän varastoinnin aikana. Illan hämärryttyä sataa lunta hiljalleen maahan hiljaiseen, isoina, puhtaanvalkoisina hiutaleina, peittäen ikkunan takana kurkkineen tontun pienet jalanjäljet. Ihana, sanoinkuvaamaton joulurauha laskeutuu maahan talviseen, kun sen asukkaat talous toisensa jälkeen viipaloivat kinkun ja kantavat ruuat pöytään.

Todellisuus kolahtaa niskaan kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa kun anopin viiltävä kieli ottaa vauhtia liian terävästä glögistä, lapset juoksevat pitkin taloa tukkanuottasilla ja kaatavat sekametelisoppaa uudelle matolle. Koira hyppää kuuseen, jonka neulaset ja pallot karisevat ja kolisevat lattialle iloisesti rapisten. Kaukosäädin liimautuu puolison käteen ja tämän katse tv-ruutuun. Kinkku on suolaista ja tortut kärähtävät uuniin pöydän kattauksen aikana. Lumesta ei ole tietoakaan, sillä inhottavaa, kylmää vettä vihmoo hämärässä päivässä, jonka ankeutta ei hälvennä edes naapurin kirjavat vilkkuvat jouluvalot. Joulurauha? Mikä ihmeen joulurauha?

Minun oli vaikea päästä joulutunnelmaan, sillä minulle se tulee ennen kaikkea itse valmistettujen ruokien kautta, enkä tänä vuonna edes joulupäivänä tehnyt suomalaista jouluruokaa. Jouluaattona pöytään kannettiin portugalilaiset perinneruuat; alkupaloiksi pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä portviinilasillisen kera, pääruuaksi keitettyä turskaa, perunoita ja kaalia, jälkiruuaksi kakkuja ja rabanadas-leipiä, köyhienritarien makoisia pikkuserkkuja. Joulupäivänä ylijääneet kala ja vihannekset koottiin muhennokseksi. Yksinkertaista, helppoa ja hyvää, terveellistäkin. Keskiyöllä monet suuntasivat messuun, missa do galo, "kukon messu". Ihmettelin nimeä. Eiväthän kukot keskiyöllä kieu, ei edes jouluna.

Myönnän, kyllä minun oli ikävä saunaa ja hangessa jäähdytettyä olutta. Kinkkua ja perunalaatikkoa. Kraavilohta, silliä, ah, ja smetanaista sienisalaattia. Kaikkea sitä, mikä teillä Suomessa asuvilla lukijoilla alkaa hiljalleen pyrkiä korvista ulos. Mutta joulu ei voi olla täydellinen ilman niitä omia perinneherkkuja, lempiruokia. Eihän?

Kuten olen muutamaan kertaan tunnustanut, vastustan täydellisyyttä. Se on tylsää pinnalta kimaltelevaa kiiltokuvaa, latteaa, vailla sisältöä. Ei joulunkaan tarvitse olla täydellinen. Jotain saa puuttua. Jotain saa mennä pieleen, vastoin suunnitelmia ja odotuksia. Ei se haittaa. Julistetaan itse itsellemme joulurauha ylisuurten odotusten ja vaatimusten suhteen.

Myöhään aattoiltana lämmittelin keittiössä vettä vanhanrouvan kuumavesipulloihin. Katselin isolla ruokapöydällä ja työtasoilla sikin sokin olevia ruuantähteitä, kattiloita ja likaisia astioita, jotka odottivat tiskikoneen tyhjennystä ja uudelleen täyttöä. Sekasortoinen näky, joka sai minut ensin huokaisemaan, sitten hymyilemään itsekseni. Tämä joulu oli sittenkin aika Täydellinen. Olimme kattaneet pöytään viisikymmentä vuotta vanhan punakuvioisen astiaston ja isältä perimäni vanhat venäläiset kristallilasit. Carlosin poika oli ripustanut joulumäntyyn Vilasta tuomani valot ja lisäkoristeet, isoäitinsä istuessa sohvalla pitsiliinaa virkaten. Carlosin kanssa siivosimme aamulla olohuoneen ja sohvapöydälle laitettiin Sari-ystäväni aikoinaan tekemä joululiina. Sade valui pitkin ikkunoita, mutta takassa loimotti valkea. Kahdesta Suomesta tulleesta joulupaketista löytyi kaikkea kivaa; suolakurkkuja, Åbyn kartanon ihanaa kuminaruisnäkkäriä, hauska lankajoulupukki, hentoja lasienkeleitä, suklaapusuja ja salmiakkia. Illallispöydässä viivyimme pitkään, keskustellen vilkkaasti, ja illallisen jälkeen kuskasimme nelistään käytetyt astiat keittiöön ja päätimme yksimielisesti jättää ne odottamaan aamua. Carlosin kanssa joimme vielä kupilliset cevadaa ja lasilliset portviiniä, vanharouva muisti ihan itse ottaa lääkkeensä, poika soitteli kitaraa ja ison luun saanut Gaia käväisi sisällä rapsuteltavana.

Joulu alkaa olla ohi, mutta minulle se on vielä edessäpäin. Uudenvuodenpäivänä, kun Carlosin poika tulee taas luoksemme, laitan yksinkertaisen version suomalaisesta jouluruuasta. Silloin meillä on uunissa paistettua possua, peruna- ja porkkanalaatikkoa, rosollia, sienisalaattia, kylmäsavulohta, lohipateeta, ja ehkäpä haen Ikeasta myös silliä. Jonka todennäköisesti saan syödä ihan yksin.

Sitä ennen, Uudenvuodenyönä, avaamme lähikauppiaan joululahjaksi antaman kuohuviinin, syömme kaksitoista rusinaa ja esitämme ensi vuodelle kaksitoista toivetta, yhden vuoden jokaista kuukautta kohti. Pitää jo nyt alkaa miettiä mitä toivoo, sillä äkkiseltään en keksi niin montaa asiaa mitä voisin enää toivoa. Niin moni toive on jo toteutunut. 

Kuinka kilipukki kesytetään

Vila do Conde on vähitellen toipunut täkäläisestä Jussista eli São Joãon juhlista. Kyllä, kyseessä on sama mies, eli Johannes Kastaja. Karnevaalitunnelma valtasi kaupungin viikonlopun ajaksi: oli tivolia, hattaranmyyjää, vanhanajan markkinoita, ulkoilmadisko praçalla eli yhdellä kaupungin monista aukioista, värikkäitä ja äänekkäitä kulkueita, ilotulituksia ja rakettien papatusta aamusta alkaen. Tuhansia ihmisiä, jollei kymmeniä, kerääntyi pääkadun varrelle seuraamaan kulkueita ja sunnuntai-iltana joen rannalle katsomaan musiikilla maustettua ilotulitusnäytöstä, joka alkoi aivan aikataulussaan klo 1.30. Näytöksen alkua odotellessa sai pampusta päähän ohikulkijoiden, lähinnä lasten, paukauttaessa ketä tahansa päähän muovisella vasaralla, jonka iloiset kilahtelut helkkyivät ilmassa. Jotkut kulkivat pitkä valkosipulinkukinto kätösissään. Sillä ei pamputeta päähän, vaan yritetään tökkiä toista nenään. Miksi – mahtaako kukaan tietää? Karkotetaan kai pahoja henkiä.  

Ilotulitusta odotellessa lentoon lähetettiin paperilyhtyjä, joiden sisällä oleva pieni tuli nostatti ja lennätti ne superkuun loisteessa jokea myötäillen kauas, kauas merelle. Kaunista.

Hämmästyttävintä juhlassa oli se, ettei juopuneita juuri näkynyt. Aamukahteen mennessä näin tusinan verran nuoria tuopit tai olutpullot käsissään, kun liikkeellä oli tuhansia ihmisiä. Bileet toki alkoivat siinä vaiheessa kun me "vanhukset" lähdimme nukkumaan, mutta silti. Siistiä, rauhallista, turvallista.

Grillatut sardiinit kuuluvat erottamattomana osana kesän pyhimysjuhliin. Kuumin pottu ei suinkaan ole lautasella vaan sardiinin hinnassa, jota puidaan uutislähetyksissä aina isojen juhlien yhteydessä. Lissabonissa sardiinista sai pulittaa 1,50 euroa per pyrstö, Portossa vähemmän. Jokin tv-kanavista laski, että kunnon S. Joãon vietto ruokineen ja juomineen vaatii vähintään 20 euroa nenulta. Ei tunnu pahalta suomalaisen tulotasossa, mutta täällä se on paljon rahaa.

Juhlat eivät lopu tähän, vaan niitä riittää pitkin kesää. Jo tällä viikolla juhlitaan São Pedroa (kalastajien ja sään pyhimys) mm. naapurikaupungissa Póvoa de Varzimissa. Porton metro yltää muuten sinne asti.

Elämä ei voi olla pelkkää juhlaa. Arki on kulunut ahertaen, ensin maalaten ja sitten siivoten Carlosin taloa. Olen ollut apuna, koska minulla on mahdollisuus siihen, ja koska olen halunnut olla avuksi hänen perheelleen. Iäkkään äidin juttujen kuunteleminen käy samalla portugalin syventävästä intensiivikurssista. Puoliakaan en ymmärrä nopeasta puheesta, mutta ymmärrän sentään sen verran. 

Aina kun olen hiukan huoahtanut, olen seurannut sisäpihasta huolehtivien lampaiden ja vuohien touhuja. Olen mussuttanut eväitäni ja katsonut omaa apettaan jauhavaa vuohea silmiin. Mietin, mitä se mahtaa miettiä. Ehkä se miettii miksi minä tuijotan, vaikka todennäköisemmin se miettii mitä herkkua söisi seuraavaksi.  Kuukausi sitten vielä lähes läpitunkemattomassa heinikossa alkaa olla maata näkyvissä. Nelijalkaiset ruohonleikkurit ovat hyvin hoitaneet hommansa. Välillä olen kyllä melkein alkanut etsiä netistä vuohipadan reseptiä, en kuitenkaan siksi, että se on yksi S. Joãon perinneruoista.

Heinänsyönnin lomassa, kaalit ja kukat eliminoituaan vuohet kävivät käsiksi myös pihalla rehottavaan passionhedelmäpuskaan, jonka pullistelevia hedelmiä olen katsellut huulia lipoen. Niin ovat vuohetkin. Ne kirjaimellisesti söivät tiensä pöheikön sisälle, ja sieltä löytyi muun muassa saviruukkuja, joista ei ennen näkynyt häivähdystäkään. Muutamassa päivässä ison köynnöskasvin alaoksista oli enää rangat jäljellä. Yritin hätistellä vuohia pois. Ne painuivat puskan alle piiloon ja jatkoivat sieltä käsin syömistä. Toisella kertaa, kun näin ne passionin vieressä ja menin patistamaan niitä pois, ne mussuttivatkin jotain rikkaruohoa siinä vieressä ja katsoivat minua muka viattoman näköisinä, melkein sädekehät hehkuen päidensä päällä. Päivää myöhemmin kaksi naaraspuolista vuohta seisoi passionin vieressä muurin päällä ja veteli lehtiä huulillaan. Läpsäytin niitä lautasille, seisoessani muurin alapuolella. Toinen vuohista kääntyi hitaasti minua kohti, katsoi silmiin ja toi kuononsa ihan kiinni nenääni ja puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan, kuin sanoakseen ”Minä syön nyt passionia.”

Mässäilyä.

Vuohet erotettiin pihalaatoituksesta sähköpaimenella ihan hygieniasyistä. Parin säkärin jälkeen ne oppivat välttämään lankoja. Carlos viritti samoja lankoja passionpuskan suojaksi, mutta ilman sähköä. Sillä huijattiin vuohia muutaman päivän ajan.  Nyt puskan suojaksi on laitettu kanaverkkoa, ja veto on vetämässä, kuinka pitkän aikaa siitä on apua. Mandariinipuu suojattiin myös verkolla jokin aika sitten – nyt vuohet käyttävät verkkoa apunaan kurottaessaan kohti puun yläoksia. Alaoksat on jo kaluttu. Heinää on edelleen vuohien ja lampaiden ulottuvilla riittämiin, mutta onhan se ymmärrettävää, että ne haluavat ruokavalioonsa vähän vaihtelua. Ne sentään näyttävät käyttävän valtaosan ajastaan syömiseen.

Vaikka ne välillä saavatkin minut repimään hiuksiani, ovat vuohet sympaattisia. Ne ovat uteliaita, tulevat lähelle ja nauttivat silittämisestä, seisoen hievahtamatta kun niitä paijaa. Ne tykkäävät kiivetä rappusille nukkumaan, kilipukki ylimmällä tasolla ja kaksi naarasta alempana. Jos kilipukki joutuu kauemmas naaraista, se määkii surkeankuuloisesti ”ba-ha-ha-haa”. Kaksi lammasta pysyttelevät likempänä toisiaan. Ne hätääntyvät, jos joutuvat eroon toisistaan.

Kelpaa hymyillä täydellä mahalla.

Lammaspariskunta on nyt ristitty: niiden nimet ovat Pedro ja Inês, legendaarisen portugalilaisen pariskunnan mukaan. Kerron heistä joskus. Heidän rakkaustarinansa saa Romeon ja Juliankin kalpenemaan. Suorastaan kalmankalpeiksi. Vuohet ovat vielä ilman nimiä.

Tarinani ovat viime aikoina olleet juhla- ja maaseutupainotteisia. Jälkimmäinen johtuu paitsi siitä, että vietän paljon aikaa maanviljelijän kanssa, mutta myös siitä, että tämä on maanviljelysseutua. Siitä hyvänä esimerkkinä on se, että lähin maissipelto ja lammaslaidun on kotitaloni vieressä, vaikka asun kaupungissa. Täällä Pohjois-Portugalissa viljellään kesäaikaan nimenomaan maissia, talvella viljaa tai rehua. Maito- ja lihatiloja on paljon. Täällä jopa näkee lehmiä ulkona laitumella – näky, joka Suomessa on käynyt harvinaiseksi.

Maitotilalla käydessäni tilan emäntä harmitteli sitä, kun tuottaja saa niin vähän työnsä ja investointiensa palkaksi. Väliportaat – jalostus ja vähittäiskauppa – saavat suurimman osan lopputuotteen hinnasta verojen lisäksi. Onko maataloudella tulevaisuutta? Uskon, että on, sillä yleensä emme lakkaa syömästä ennen kuin horsma kukkii kumpumme päällä. Miten maataloutta tuetaan oikealla tavalla, on sitten vaikeampi kysymys. En usko, että on oikein että meille kaikille ravintoa tuottava maatalousyrittäjä tulee hädin tuskin toimeen, kun jonkin yhteiskunnalle vähemmän arvokkaan ja tuottavan työn tekijä elää paljon leveämmin. Tiedän, että maailma ei ole tasa-arvoinen, mutta voisimme edes pyrkiä tasoittamaan karkeimpia epäkohtia.

"Nam, herkullisen näköinen paita."

Näillä seuduilla oli ennen paljon tekstiiliteollisuutta. Muistattehan sen ajan, kun moni Suomessa myyty vaate oli tehty Portugalissa? Silloin kun se oli Euroopan halpatyömaa. Sitten kansallinen minimipalkka nousi, ollen nykyään liki 500 euroa kuussa. Se on liikaa kansainvälisille vaatemerkeille. En tiedä montako paitaa näppäräsorminen ompelija teki 40 tunnin työviikkonsa aikana, varmasti aika monta, mutta jos alle 500 euroa kuussa + sotumaksut on liikaa, niin jokin on pielessä. Pärjäisimmekö vähemmillä halpapaidoilla ja -farkuilla? Jospa panostaisimme vähän enemmän laatuun eikä määrään? Ostaisimme vähemmän mutta maksaisimme enemmän, jotta se varsinaisen työn tekijä saisi tehdä työtä rauhallisemmassa tahdissa ja saisi siitä ihmisarvoisen palkan. Hyvin tehty vaate kestää pesua, käyttöä ja katsetta kauemmin kuin halvalla, tekijöitä riistäen tuotettu tusinapaita. Bangladeshissa romahtanut tehdasrakennus ei ole ainoa hikipaja, jossa meidän eurooppalaisten turhatarpeita tyydytetään. Toitotamme muka kestävää kehitystä, mutta noudatammeko sitä oikeasti omassa elämässämme? Hiilijalanjälki on yksi merkki olemassaolostamme, eettinen kädenjälki toinen. Emme voi enää sysätä vastuuta tuottajille ja vähittäiskauppiaille. Bangladeshin jälkeen emme voi olla tietämättä, millaisissa oloissa käyttämämme halpavaatteet tehdään.

Eksyin ehkä otsikon aiheesta. Kuinka kilipukki sitten kesytetään? Ei se kaipaa ihmeasioita. Ruokaa, suojaa, ja toisten läheisyyttä, kuten koirat, kissat ja me ihmisetkin. Vuohen elämä on hyvin yksinkertaista.  Passionpuska on sen juhlapöytä, päivän kohokohta. Saanko riistää siltä sen ilon saadakseni itse tehdä passionpiirakkaa ja -hilloa? Kiperä, eettinenkin kysymys, johon en heti osaa vastata. Revin vuohille hyvitykseksi pystyyn kuivuneesta magnoliapuusta lehtiä, joita ne rouskuttavat hyvällä halulla, ja omatuntoni saa ainakin yön ajaksi rauhan.

Huomenna juoksen taas hätistelemässä niitä sieltä, missä niiden ei minun mielestäni pitäisi olla aterioimassa. Ainoastaan sitruunapuu on enää suojaa vailla.

Maalari maalaa taloa

Viime ajat ovat kuluneet aamusta alkuiltaan maalitela ja pensseli kätösissä. Maalinhaju on jo iskostunut sieraimiini, mutta ehkä toissapäivänä alkanut siivousurakka ajaa sen pois, kloriten hajun tullessa tilalle. Kaikki mahdolliset paikat pestään sillä homemörköjen häätämiseksi.

Olen siis ollut maalaus- ja siivoustöissä ystäväni Carlosin tulevassa kodissa, vanhassa maatilan päärakennuksessa. Se on sisäpuolelta rakennettu käytännössä uusiksi reilu kymmenen vuotta sitten, mutta tuoreen maalin tarpeessa mm. puutteellisen tuuletuksen takia. Sisätilojen pääsävyksi valikoitui lämmin keltainen. Ystäväni Maikku lähetti sisustuslehden Suomesta (kiitos, Maikku!), ja Carlos selaili sitä, ihmetellen, kun melkein kaikki lehdessä esitellyt tilat oli maalattu valkoisella. Että eikö meille suomalaisille riitä se kun on valkoista lunta yllin kyllin tarjolla puolet vuodesta. Yritin keksiä selitykseksi, että valkoisuus johtuu pimeästä talvesta ja pienistä asunnoista. Valkoinen avartaa ja tuo valoa. Muttei oikein lämpöä. 

Kieltämättä jossain vaiheessa värejä valitessamme aloin ymmärtää suomalaisten taipumusta päätyä turvalliseen valkoiseen. Eri värejä ja sävyjä ei ole helppo yhdistää ja pitkälle kantavia päätöksiä on vaikea tehdä. Portugalissa ei pelätä voimakkaitakaan värejä – nykyisessä asunnossani on makuuhuoneen yksi seinä lämpimän oranssi ja vierashuoneessa yksi seinä vahvan violetti. Keittiö on puna-musta, täysi vastakohta Suomen asuntoni yksitoikkoisen valkoiselle keittiölle. Täkäläiset värit valitsi eläkeikäinen vuokraemäntä. 

Värien käyttöä ei aristella talojen julkisivuissakaan paitsi etelän Algarvessa ja Alentejossa, sisämaassa. Siellä talot ovat pääosin valkoisia ihan vain kuuman kesän takia. Maan sisäosissa voi lämpötila kesällä nousta jopa 50 asteeseen. Se on vähän kuin haalea sauna. Vilvoitella voi ilmastoiduissa sisätiloissa.

Pohjoisessa värit ovat kuitenkin valloillaan. Talojen julkisivut on usein verhottu, maurivalloittajien perintönä, kaakeleilla, joiden malleissa ja väreissä ei mielikuvituksella ole rajaa. Usein taloja koristaa myös pyhimyksen kuva, reliefi tai pyhimyspatsaita katonkulmissa. Talot rakennetaan usein kivestä, mutta rapataan, ja maalattuina ne voivat olla oikeastaan ihan minkä värisiä vaan: kirkas oranssi, mintunvihreä, punainen, violetti, turkoosi jne. ovat ihan tavallisia valintoja talonomistajille. Suomessa olisi vaikea kuvitella tällaista värikirjoa samalla asuinalueella. Tänne se sopii, ja jopa kuuluu maisemaan.

En ole ennen ollut erityisesti kaupunki-ihminen, mutta muutettuani Portugaliin ensimmäisen kerran, vuoden vuorotteluvapaalle, löysin kaupungeista visuaalisen aarrearkun. Entisessä löytöretkeilijöiden maassa teen omia pieniä löytöretkiäni. Vanhat talot ovat täynnä kauniita, huolella tehtyjä yksityiskohtia. Niiden kauneus ei katoa edes maalin rapistessa. Moni pitää auringon polttamaa, haalistunutta maalipintaa tai ruostunutta rautaa rumana, minusta niissä on jotain kaunista. En edes tiedä, miksi koen niin.  Joillekin asioille ei ole selitystä.

Nyt en jaksa edes pohtia asiaa sen tarkemmin. Maalaus- ja siivousurakka on puristanut minusta mehut, joten kun talo saadaan muuttokuntoon, aion telakoitua rannalle aurinkovarjon alle muutamaksi päiväksi lataamaan akkuja. Joinakin aamuina olen ollut niin väsynyt, että tuli mieleen se aika kun Suomessa olin töissä. Herätys oli aamuisin heti aamukuuden jälkeen, ja kotiin  palasin iltakuuden jälkeen. Työ oli hyvin sirpaleista – tein yhtä asiaa minuutin, toista asiaa viisi minuuttia, ja taas jotain asiaa pari minuuttia. Ihmisiä tuli ja meni, sähköpostia tulla vilisi nopeampaa tahtia kuin mitä ehdin niihin vastata. Pidemmän päälle, vuosien mittaan, se kävi kuluttavaksi. Muistan kun eräänä perjantaipäivänä aivan loppupäivästä kuuntelin puhelimessa jonkun myynti-ihmisen tarinaa, tein samaan aikaan Internetissä lentovarausta, ja yksi kollega odotti puhelun loppumista selvittääkseen jotain asiaa ennen kuin lähtisi lentokentälle ja kotimatkalleen. Minulla oli kova kiire saada kaikki hoidettua päästäkseni käymään lääkärissä. Siihen väliin tuli esimieheni sanomaan, etten saisi vielä lähteä töistä, vielä piti hoitaa jokin asia. Työviikon jälkeen tunsin repeäväni. 

Niitä aikoja ei ole ikävä.

Yksi tämänhetkisen vapauden parhaita puolia on se, kun olen voinut olla avuksi ystävälle. Ison talon maalaaminen on ollut fyysisesti rankkaa, mutta samalla se on tehnyt hyvää. Pää on saanut levätä, kun työhön on saanut keskittyä. Sitä on ikään kuin nollannut ajatukset, jotka pyörivät jo kovasti työstämäni kirjan aihepiirissä. Tauko terävöittää perspektiiviä, ja odotan jo malttamattomana pääseväni jatkamaan kirjoittamista. Heti kun olen lepuuttanut kroppaa ensin. Selkä on sellaisessa kunnossa, että varon melkein jokaista liikettä noidannuolen pelossa. Pari kertaa olen jo pudonnut polvilleni. 

Kukkamattojuhlista on toivuttu, ja Vila do Condessa valmistaudutaan jo seuraavaan juhlaan. Alkukesä on "populaarien pyhimysten" (santos populares) juhlien aikaa. Lissabonissa vietettiin jo Santo Antónion juhlat, ja täällä pohjoisessa juhlitaan São João -pyhimystä ja São Pedroa. Vilan kaduille on viritetty juhlavalaistus, josta tulee ensimmäiseksi mieleen jouluvalot. Facebookissa julkaistu viikonlopun juhlaohjelma on niin pitkä, etten ole vielä ehtinyt edes lukea sitä läpi. Juhlat huipentuvat 21.6., ja silloin juhlitaan läpi yön. Se on vähän niin kuin Suomen juhannus. Olen utelias näkemään, miten pyhimystä juhlitaan sardiinien, viinin ja musiikin voimin. Taas yksi kokemus lisää tässä elämässä, yhtenä helmenä pitkässä nauhassa.
(Oikaisu tekstiin: juhlat huipentuvat sunnuntaina 23.6.)