Paluu maan pinnalle

Kahdeksastoista tammikuuta pidetty Totuuden portaiden julkistustilaisuus oli mahtavan onnistunut! Ensimmäisiä tulijoita ehdin tervehtiä, sitten katselin vain onnesta ymmyrkäisenä kun väkeä lappasi lisää Rikhardinkadun kirjaston lukusaliin. Istumapaikat eivät olleet riittää, mutta onneksi salissa oli lisäksi taittotuoleja. Yleisön joukossa oli monia yllätyksiä ja pitkänkin matkan takaa tulleita. Tilaisuus on samalla kohtauspaikka niin sukulaisille kuin entisille työ- ja koulukavereille. Kiitos kaikille paikan päälle saapuneille! 

Trubaduuriystävä Chrisu Österberg avasi tilaisuuden tunnelmallisella Lissaboniin sijoittuvalla laulullaan, minkä jälkeen kirjailija Jouko Sirola – edesmenneen äitini naapuri ja ensimmäinen henk.koht. tapaamani kirjailija – teki mainioita kysymyksiä haastattelussaan. Myös yleisö esitti kysymyksiä, yllättävin oli kymmenvuotiaan kummipojan kysymys siitä, milloin kirjoitan lastenkirjan. Öö, luonnos on olemassa, pöytälaatikossa.

Signeerausjono oli pitkä, vain pikaiset kuulumiset ehti vaihtaa tuttujen kanssa. Onneksi nimeni on lyhyt, jos monta kymmentä kertaa olisi pitänyt kirjoittaa vaikkapa Kirsi-Annikki Leväperä-Takametsä, olisi viimeisiin kirjoihin tullut pelkkää suoraa viivaa, korkeintaan loivaa mutkaa.

Kiitos vielä Jouko Sirolalle haastattelusta, Chrisu Österbergille musiikista, Marita Vianderille tarjoilun hoitamisesta ja kaikille muille jotka edesautoitte tilaisuuden onnistumista!

Vielä muutama päivä julkkareiden jälkeen kuljin pää ja jalat jossain ohuissa yläpilvissä. Se oli kivaa, mutta ei se tietenkään voi ikuisesti jatkua. Paluu maan pinnalle alkoi kun kotona kävin käsiksi arjen askareisiin eli siivoamiseen ja pyykkäämiseen. Olisi niin kiva jos koti olisi samassa kunnossa sinne palatessa kuin mitä se oli sieltä lähtiessä, mutten voi odottaa kaikkien jähmettyvän paikoilleen poissaoloni ajaksi. Sen verran realisti olen myös, etten oleta kenenkään tekevän viikkosiivousta silloin kun olen muualla. Meillä on jokaisella omat tehtävämme tässä talossa. No, vanharouva on saanut niistä vapautuksen. Koirat huolehtivat murujen nuohoamisesta keittiössä ja Kisu verenpaineeni kurissa pitämisestä. Luin joskus jostain että karvaisen otuksen silittäminen laskee verenpainetta ja toden totta, viikko sitten perhelääkäri mittasi normaalit lukemat. Epäilen kyllä mittarivikaa.   

Matkan jälkeen jatkuivat myös suomen tunnit ja nyt olen saanut toisenkin oppilaan, ja keväälle on tiedossa muutama opaskeikka ja matka Baseliin. Olen jatkanut myös viidennen Portugali-dekkarin työstöä Kisun seurassa samalla kuin Totuuden portaista alkaa tipahdella kommentteja ja arvioita. Jännittää, mutta ei enää niin paljon kuin ensimmäisten kirjojen ilmestyttyä. 

Tuskailen ajan riittävyyden kanssa. Olisi paljon luettavaa odottamassa, paljon kasvivärjättyjä lankoja neulottavana ja kankaita ommeltavaksi kaikkien normiaskareiden lisäksi. Nukkuakin pitäisi, mutta uni usein kaartaa minut kaukaa. Onko kyse orastavasta stressistä vai tekemisen innosta, en osaa vielä sanoa.

Sen tiedän, että pidän siitä mitä teen, ja olen suunnattoman onnellinen siitä ettei minun tarvitse räytyä sellaisessa työssä jossa en viihdy. Valintoja, onnenkantamoisia, mitä lie, ilmaiseksi ei ole mikään tullut eikä ilman kovaa työtä. Ja näin aion jatkaa, en toisinkaan osaa olla. 

Leijailua

Pino kirjoja odottaa noutajiaan. 

Olo on viime päivinä ollut kuin lumihiutaleella. Sellaisella, joka hiljalleen keinuen leijailee ennen kuin lätkähtää pehmeästi maahan ja liittyy muiden kaltaistensa joukkoon. On kevyt olo, luottavainen ja tulevaisuuteen kurkottava. Tosin kevään tullen lumihiutale sulaa ja päätyy mereen muiden vesipisaroiden kanssa. Minä en.

Lauantaina oli kolmannen rikosromaanini Syyllisyyden rannan julkistustilaisuus. Uhmaten Helsingin jäisiä ja sohjoisia katuja paikalle oli saapunut mukavasti väkeä. Myös tuttuja liki neljänkymmenen vuoden takaa, jolloin asuin Siperiassa: senaikainen koulukaverini, opettajani sekä myös isäni työtoveri, joka opetti minulle kitaransoittoa. Olin niin yllättynyt, että menin melkein mykäksi. Mukana oli myös syyskuiselta opaskeikalta tuttuja, sukulaisia, entisiä työkavereita, ystäviä ja muita ihania ihmisiä. Kiitos teille!

Julkkareissa. 

Viime viikko oli muutenkin vauhdikas. Haastattelut kolmeen lehteen, ystävätapaamisia, sairastelevan tädin luona vierailua, eilen vielä pieni haastattelu suorassa radiolähetyksessä YLE Suomessa. Kun ottaa huomioon, että kotosalla saattaa vierähtää pari viikkoa etten käy samalla kadulla olevaa maatilamyymälää tai roskasäiliötä pidemmällä, voi arvata että olen käynyt sellaisilla ylikierroksilla että yöunet ovat olleet levottomia. Varsinkin kun Suomessa on niin kuuma. Unisukkia ei ole tarvinnut.

Uunituoreesta kirjasta alkaa hiljalleen tipahdella palautetta. Piti ihan käydä kirjakaupoissa ihastelemassa miltä näyttää kun omaa kirjaa on myyntipöydällä vino pino. Tänään kävin toistamiseen, ostamassa kirjekuoria, ja ilokseni huomasin pinon vailtuneen. Myyntiä edesauttavat kustantajan markkinointiponnistukset. Onnea on kustantaja, joka panostaa markkinointiin. Nykyaikana se ei ole itsestäänselvyys, vaikka henkilökohtaisesti ihmettelen mitä itua on kustantaa kirja jolle ei haluta hankkia lukijoita. Hmm.

Myös äänikirjasta on tullut positiivista palautetta, vaikka aluksi hirvitti. Portugalinkielisten lausahdusten ja nimien ääntämysohjeista tuli nimittäin viisisivuinen lista. 

Helsingissä oli vielä alkuviikosta paljon lunta. 

Suomi-päivät ovat päättymässä, ja huomenna suuntaan kohti kotia ja keväisiä ilmoja. Innolla odotan pääsyä neljännen Rui Santos -dekkarin kimppuun, sillä viime viikolla sain siihen ensimmäiset kustannustoimittajan kommentit. Työstämistä on vielä paljon, mutta kuten varmaan olen muutamaan kertaan todennut, en minä työtä pelkää.

Pieni surun sirunen on varjostanut Suomessa vietettyä viikkoa. Kesy kanamme nimeltä Kana katosi jälkiä jättämättä. Carlos etsi sitä kaikkialta, muttei löytänyt edes höyheniä. Pohdimme  veikö Kanan kettu, kulkukoira vai petolintu? Tiesimme riskin, kun se vietti valitsemaansa vapaata elämää nautojen seassa turvallisemman kanojen aitauksen sijaan, mutta emme halunneet pakottaa sitä takaisin vankeuteen. Elämänsä viimeiset kuukaudet Kana oli aidosti onnellinen kana.

Kana (n. 2016-2019).

Juuri äsken kuulin rottweilerinpuolikas Gaian löytäneen Kanan höyheniä läheltä traktoripolkua. Asialla oli todennäköisesti ollut nälkäinen kanahaukka.

Viimeaikaisten uutisten valossa voi tuntua naurettavalta surra yhtä kanaa. Mutta Kanan tunsin, niitä muita en, ja olen myös äärettömän eläinrakas. Tunnen sympatiaa kanahaukkaakin kohtaan, vaikka mieluummin olisin suonut sen valinneen kohteekseen jonkun lähitienoon lukuisista puluista.

Lue Kanan elämästä täältä. 

Ristiriitaisissa tunnelmissa matkasin Suomeen, aivan vastaavissa lähden paluumatkalle. Elämä on. Laiffii. Ja sitten se jatkuu. 

Ensi kerralla erilaiset jutut. Millaiset, se on itsellenikin vielä arvoitus.

Loppurutistus

Työpiste on talven tullen siirtynyt sänkyyn. Seuraa pitää Kisu. 

Ei, kyseessä ei ole blogin loppu, vaikka pitkähkö tauko on ollutkin. Olen rutistanut valmiiksi seuraavan rikosromaanin käsikirjoitusta yhdessä kustannustoimittajan kanssa. Tällä viikolla se lähtee taittoon, huom. aikataulusta etuajassa, ja putkahtaa painosta tammikuun lopulla. Julkistustilaisuus pidetään Helsingissä helmikuun alussa, siitä tarkemmin lähempänä ajankohtaa.

Nykyään puhutaan paljon siitä, että kustantajat eivät enää panosta kustannustoimitukseen, vaan odottavat heille lähetettyjen käsikirjoitusten olevan likimain loppuun asti viimeisteltyjä. Tosiasia on kuitenkin se, että harva kirjailija ihan itsekseen pystyy huomioimaan jokaisen pienen yksityiskohdan, poistamaan mahdolliset ristiriitaisuudet ja sanatoistot, kun jo juonenkulunkin kanssa on mietittävä vaihtoehtoisia polkuja. Rikosromaanissa tai dekkarissa se vielä korostuu, sillä johtolankoja on ripoteltava sopivassa määrin ja helposti kirjoittaa asioita ristiin. Olenkin erittäin iloinen siitä, että uusi kustantajani Into halusi panostaa kustannustoimitukseen kuin myös siitä, että sain niin erinomaisen kustannustoimittajan. Hän kyllä murhasi aika monta minulle mieleistä lausetta ja kielikuvaa, mutta samalla ymmärrän miksi. Hän pisti minut myös mm. täydentämään dialogeja ja syventämään henkilöhahmoja. Lopputulos on paljon täyteläisempi ja viimeistellympi kuin mihin yksin olisin pystynyt. 

Vasemmalla haastattelija Eeva Vuortama, keskellä tämän blogin kirjoittaja ja oikealla kirjailija Vera Vala.
(Kuva: Leena Marjola)

Lokakuun lopussa pyörähdin Helsingin kirjamessuilla, missä osallistuin paneelihaastatteluun yhdessä Italiassa asuvan kirjailija Vera Valan kanssa. Koska messuilla on valtavasti ohjelmaa usealla eri lavalla tyrmistyttävän runsaan kirjatarjonnan lisäksi, odotin että meitä olisi kuulemassa pari kourallista ihmisiä, joista puolet tuttuja. Oli jälleen kerran kiva olla väärässä! Katsomo oli täynnä. 

Paneelihaastattelun jälkeen piipahdin Myllylahden osastolle ja siellä odotti yllätys: seiskaluokan aikainen opettajani Siperiasta. Kyllä, rakas lukija, luit oikein: Siperiasta. Asuin siellä melkein vuoden isäni ollessa asennusvalvojana. Meitä oli varmaan noin parinsadan hengen suomalaisyhteisö ja sillä pieni yksityiskoulu. Parhaimmillaan koulumatka oli noin kymmenen askelta naapuriin, pahimmoillaan lähimpään venäläiskouluun läpi neljänkymmenen asteen pakkasviiman. Suomen Höyhenen untuvavaatteissa muistutimme astronautteja, mutta niissä tarkeni.

Kerron Siperiasta lisää ehkä joskus toiste, jos herkeän nostalgiseksi. Oli kuitenkin oikein mukavaa tavata senaikainen opettajani, samoin oli kivaa nähdä muutama muu tuttu messuilla. Ensi vuonna toivottavasti uudestaan. 

Sieniä on saatava vaikka ne pitäisi kaivaa lumen alta! 

Hyisen kylmiä hetkiä koin Suomessa käydessä metsässä. Sieneen oli pakko päästä, vaikka satoi lunta. Suppilovahverot kaivettiin lumen alta. Hyviltä ne silti maistuivat. Illalla sain sulatella kohmeisia käsiä ja jalkoja saunassa. Ahh! 

Pian kotiin palattuani sain Suomesta kirjeen. Siinä kerrottiin, että minut on hyväksytty Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi. Olin kuvitellut että jäseneksi huolitaan kuka vaan joka on kirjoittanut kaksi kutakuinkin asiallista kirjaa, mutta sittemmin luin että vain puolet hakemuksista hyväksytään. Vähän aikaa sai siis olla jännityksessä. 

Käsikirjoituksen valmistuttua voisin vähän aikaa olla ja istua kädet ristissä peukaloita pyöritellen, mutta taitaa jäädä väliin. Kirjeenvaihtoa pitää saattaa ajan tasalle, varailla alkuvuoden matkoja, Portossa ja Ikeassakin pitäisi käydä. Ilmat eivät (onneksi) kannusta suursiivoukseen, jolle kyllä olisi tarvetta mutta olemattoman vähän intoa tehdä sitä. Jospa ennen joulua sitten. Kunhan olen pari päivää hoidellut asioita, käyn käsiksi seuraavaan, neljänteen rikosromaaniin. Se on jo hyvällä alulla, mutta sattuneesta syystä se on ollut sivussa.

Joulu-tammikuun tietämillä julkaisen blogissa pieniä makupaloja tulevasta kirjasta. Sitä ennen kerron kuitenkin vielä ihmekanasta, joka pääsi siihen mukaan.

Sattumuksia

Kävin viime viikolla Suomessa. Tiiviiseen ohjelmaan sisältyi mm. kirjallisuustapahtuma Porvoossa yhdessä kirjailijakollega Jaana Lehtiön kanssa. Etukäteen jännitti tuleeko ketään paikalle, vanhassa kulttuurikaupungissa kun on kuulemma vaikea saada ihmisiä liikkeelle, mutta lopulta Café Rongo oli täynnä väkeä. Lämmin kiitos kaikille paikan päälle saapuneille!

Reiluun viikkoon mahtui myös matka Turun suuntaan mm. sukuloimaan. Hotellille saavuttuamme lähdimme matkakumppanin kanssa kiertelemään kaupungilla, tavoitteenamme käydä ainakin Turun kirkossa. Matkalla sinne muistui mieleeni eräs entinen työkaverini, joka asuu Turussa ja tekee siellä väitöskirjaa. Aloin selittää asiaa matkakumppanilleni, kun edessä vilahti tukku punaisia hiuksia. Ne kuuluivat kyseiselle henkilölle, josta juuri olin puhunut. Hän oli matkalla kotoaan yliopistolle. Äimistelimme sattumaa vielä illallakin viestitellessämme, ja pohdin kannattaisiko lotota.

Turun tuomiokirkkoon saapuessamme siellä oli juuri alkanut kirkkokonsertti. Sellainen sopivan lyhyt, jota oli mukava jäädä kuuntelemaan samalla kun mietin nimeä seuraavalle rikosromaanilleni. Olipa loistava ajoitus taas.

Matka jatkui Aurajoen rantaa pitkin, missä eräs nuorimies istuskeli pienen karkeakarvaisen koiran kanssa. Koska oli kulunut jo viikko siitä, kun olin nähnyt omia karvaturrejani, kysyin lupaa rapsutella koiraa hiukan. ”Mikä sun nimi on?” lepertelin koiralle. ”Carlos”, mies vastasi.

Kun myöhemmin kotona kerroin tästä Carlosille, hän vahvasti epäili minun narraavan.

Tätini, tai kolme heistä ja heistä yhden mies, hakivat minut ajelulle kun matkakumppanini lähti toiseen konserttiin. Kävimme katsomassa entisen mummolan paikkaa – taloa ei enää ole, mutta yhden tädin lapsena istuttama mänty kurkotteli yhä oksiaan tontin rajalla. Kiipesimme Nunnavuoren Kokkokalliolle ja pääsimme kaikki ehjin luin myös alas sieltä. Matka jatkui Naantaliin ja joku muisti, että yksi serkuistani asuu siellä lähellä. Paria puhelua ja kahtakymmentä minuuttia myöhemmin kaarsimme Volvolla hänen pihaansa. Hän oli juuri palannut Tallinnasta vaimonsa kanssa.

Minulla on suuri suku, olemme asuneet kovin hajallaan, kaikilla on omat kiireensä ja elämänsä enkä ole ehkä koskaan tavannut kaikkia serkkujani, en ainakaan ”vähään aikaan”. Olen varma, että jos yhä asuisin Suomessa, matkakumppanini ei olisi houkutellut minua mukaan Turkuun, tätini eivät olisi vieneet minua ajelulle enkä olisi vieläkään tavannut tätäkään serkkua. Joskus tarvitaan pidempiä välimatkoja, että ne lyhenisivät. Veri on vettä jne.

Suomen matkaan sisältyi myös tapaamiset uuden kustantajan ja kustannustoimittajan kanssa. Kolmas rikosromaanini ilmestyy alkuvuodesta Into Kustannukselta. Ensimmäisen julkistuksesta tuli sunnuntaina kuluneeksi tasan vuosi. Vauhti on siis ihan kohtuullinen, ja tähyilen tulevaisuuteen luottavaisin mielin. Syksy sujuu pitkälti tarinaa ja tekstiä hioessa, siinä sivussa jatkan neljännen Rui Santos -tarinan kirjoittamista, teen pienen kiepaisun Algarveen ja pikavisiitin Helsingin kirjamessuille. Edessä on myös muutaman päivän opaskeikka. Nämä normaalien kotitöiden lisäksi.

Irtiotosta on muodostunut varsin työntäyteinen elämäntapa. Onpa hyvä, ettei rannalla lekottelu  kuulu harrastuksiini. 

Kuvat Suomen Turusta, joka on muuten aivan valloittava kaupunki! 

Superviikonloppu ja Dream Team

Alan hiljalleen laskeutua takaisin maanpinnalle reilu viikko sitten pidettyjen kirjajulkkareiden jälkeen. Suomeentulomatkan koettelemusten jälkeen herra Murphy hellitti otettaan, ja kemut sujuivat mainiosti. Paikalla oli sukua, ystäviä ja muita mukavia ihmisiä, lämmin kiitos kaikille paikan päälle saapuneille! Tilaisuuden aloitti sympaattinen trubaduuri Chrisu Österberg tunnelmallisella kappaleellaan Um chã preto, se faz favor. Pidin pienen puheen, jossa osoittelin sormella ”syyllisiä”, rikosromaanista kun on kyse. Dekkarin kirjoittaminen kun ei ollut alun perin oma ideani, vaan siihen suorastaan yllytettiin ja ”syyllinen” tähän löytyi paikan päältä. 

Kustantaja Myllylahden Niina Within puheen jälkeen tein sen mitä kirjailijat vastaavissa tilaisuuksissa käsittääkseni tekevät: istuuduin pöydän ääreen ja aloin signeerata kirjoja melkein kirjaimellisesti salamavalojen räiskeessä – tosin juhlapaikka, Hietsun Paviljonki, oli niin valoisa, etteivät kännykkäkamerat tarvinneet salamavaloa. Mutta räpsyivät kovasti kuitenkin. Kyllä siinä väkisinkin alkoi tuntea itsensä ihan oikeaksi kirjailijaksi. Siinä kynän sauhutessa seurasin ilolla miten toisilleen tuntemattomat ihmiset ryhtyivät juttusille – portugalilaiseen tapaan, vaikka suomalaisia suurin osa olikin. Laskujeni mukaan paikalla oli kuutta eri kansallisuutta, mutta ei yhtään portugalilaista, ikävä kyllä ei edes Carlosia. Emme voi matkustaa samaan aikaan, jonkun täytyy pitää kotona huolta kaikesta. 

Tarjolla oli pientä suolapalaa portugalilaisittain sekä sangriaa ja sitruunajuoma limonadaa sekä aivan syntisen ihanaa ystäväni Any Gonzalezin tekemää passionhedelmäjuustokakkua. Any on kakkutaituri! Kemujen valmistelut tehtiin omin ja tukijoukkojen voimin. Yksin en olisi pystynyt ja valmiina ostettuun ei olisi kukkaro venynyt. 

Julkkareiden päätyttyä oli kiirus raivata paikka, sillä tilan seuraavaksi varannut porukka alkoi aika pian kannella omia tavaroitaan sisään. Olin ihan pyörällä päästä enkä ehtinyt itse edes miettiä mihin ryhtyä, kun tukijoukot – perhettä, sukulaisia ja ystäviä – olivat jo korjaamassa loppuruokia pöydästä, putsaamassa lattiaa, viemässä roskia ja pakkaamassa tavaroita autoihin. Puolessa tunnissa kaikki oli hoidettu. Varsinainen Dream Team, jättikokoinen kiitos teille!

Voin hyvillä mielin todeta, että silloin kun on hyvä syy juhlia, on syytä juhlia, ja talkoovoimin syntyy ikimuistoisimmat juhlat.

Superviikonloppua pohjusti edellisenä iltana ollut tapaaminen lapsuusajan naapureiden kanssa. Paikalle porvoolaiseen ravintolaan oli saapunut kaksitoista samalla kadulla 70-80 -luvuilla asunutta ”kakaraa”. Alue oli sille ajalle tyypillistä vastarakennettua omakotitaloaluetta, missä asui melkein pelkästään lapsiperheitä. Suurinta osaa "kakaroista" en olisi nyt enää tunnistanut jos olisi kadulla tullut vastaan, mutta esittäydyttyämme uudemman kerran juttu luisti ja nauru kaikui kun muistelimme menneitä ja vaihdoimme kuulumisia. Oli hurjan kiva nähdä vuosikymmenten jälkeen, tuntui kuin vuodet olisivat rapisseet pois hartioilta. Lisää tällaista herkkua!

Taidemaalari Maiju Talvitie esitteli Porvoon kirjastossa esillä olevaa, kantaa ottavaa näyttelyään.

Superviikonlopun jälkeiseen viikkoon mahtui paljon mukavia tapaamisia, muun muassa käynti Porvoon kirjastossa katsomassa Maiju Talvitien Itsenäisyyden vuosikymmenet pastissein -näyttelyä, joka liittyy Suomi100-juhlallisuuksiin. Kannattaa käydä katsomassa ajatuksia herättävä näyttely, se on esillä 2.9. saakka. Porvoo on taiteilijoiden kaupunki!

Suomalainen syö jätskinsä ulkona vaikka vesisateessa. 

Yksi koko reissun monesta  kohokohdasta oli retki sienipaikalleni Sipooseen. En ole koskaan lähtenyt siitä metsästä tyhjin käsin pois. Koriin on yleensä kertynyt herkkutatteja, mustatorvisieniä, kantarelleja, karvarouskuja... Nyt kantarellit helottivat kaadetun kuusikon seassa jo kaukaa ja niitä oli p-a-l-j-o-n. ”Iiik!” kiljaisin minä. Lisää löytyi metsänreunasta. Sienestämisessä löytämisen riemu on melkeinpä parempaa herkkua kuin saaliin syöminen.

Nyt olen palannut kotiin Portugaliin ja yritän totutella arkeen, tekemistä on paljon ja hiukan vaikea päättää mistä päästä lähtisi sumaa purkamaan. Sää on melkein yhtä sumuinen kuin lähtiessäni Suomeen kaksi viikkoa sitten, joten ainakin puunaus ja pyykkäys saavat odottaa parempia ilmoja. Kirjoitusprojektit jatkuvat, uuden dekkarin lisäksi tekeillä on muutakin. Koirat kiljuvat huomiota ja Carloskin on tainnut kaivata seuraa. Viikunasato on kypsymässä ja tätä kirjoittaessa on ensimmäinen satsi viikuna-portviini-hunajahilloa muhimassa kattilassa.  

Jännityksellä vaan odottelen, millaista palautetta kirjasta alkaa tipahdella... apuuuuuva! 

Välähdyksiä

Viime viikolla Vila do Conden kaduille levitetyt kukkamatot vaihtuivatkin begonioihin ja hortensioihin Helsingin Arabianrannassa. Otin äkkilähdön Suomeen yllättäen selkäleikkaukseen joutuneen perheystävän avuksi. Olin varautunut hoitamaan kaikki taloustyöt, mutta lähinnä olen ollut kanto- ja istutusapuna ja aluksi seurana rauhallisilla kävelylenkeillä.

Sain sitten vielä kunnon suomalaisen kesäflunssan. Se vähän hidastaa vauhtia nyt.  

Pariin viikkoon on mahtunut ystävätapaamisten ja asioiden hoidon lisäksi paljon muuta. Ne ovat jääneet mieleen välähdyksinä:

Pihlajankukkien tuoksu ja satakielen laulu. Nappasin koivusta lehden ja heiluttelin nenän edessä, tungin melkein sieraimiin. Alkava nuha riisti tuoksun.

Sauna ja saunaolut kattoterassilla. Se puhtoinen olo, jonka vain voi kokea saunottuaan.

Aamupuurossa mustikoita ja mansikoita.

Nurmikon poikki juokseva kesäasuinen lumikko. Luulin sitä ensin oravanpojaksi, jolle ei vielä ollut ehtinyt kasvaa tuuheaa häntää.

Kävelyretki Porvoon vanhassa kaupungissa. Silloin kun olin lapsi, siellä ei kiertänyt kaukaa Kiinasta tulleita turistiryhmiä sateenvarjojen kanssa aurinkoisena päivänä. Putkahdin eräälle kujalle kai vähän eksyneen näköisenä, koska paikalle osunut posteljooni kysyi: ”Kaikki hyvin?” Meni hetki palata takaisin tolkkuihin jonkun puhuteltua minua Suomessa. Kävi ilmi, että olemme asuneet joskus naapurikaduilla.

Aivan pläkä meri ja vedenpinnalla punaiset ruusun terälehdet merkkaamassa viimeistä leposijaa. Tuhkat eivät leviä merelle aaltojen mukana, ne vaipuvat pohjaan. Sitä en ennen tiennyt.

Tunteroinen Suomalaisessa kirjakaupassa tutkien alelaareja. Ostin kotimaisia dekkareita ja taputin itseäni olalle. Hyvä tyttö.

Toinen tunteroinen lehmuksen alla Ruttopuistossa lukien Ilkka Remeksen Ruttokelloja, jonka juuri olin ostanut Hietsun kirpparilta eurolla. Viereiselle penkille aikova nuorimies kysyi, häiritseekö minua jos hän polttaa siinä hetken sikaria. Ei häirinnyt. Enkä säikähtänyt kun minua puhuteltiin. 

Portugalista kantautuneet traagiset uutiset metsäpalojen uhreista. On vaikea uskoa, että sellaista voi tapahtua.

Lasilliset raikasta valkoviiniä ravintola Koskenrannan terassilla lämpimässä auringonpaisteessa. Väitin, että huhut kylmästä keväästä ovat vahvasti liioiteltuja.

Seuraavana päivänä hieman erilainen turistikierros Helsingissä: Jarkko Sipilän vetämä rikoskävely Aleksilla. Oli hyytävä tuuli ja taivaalla väijyi tummia pilviä valmiina rojauttamaan sadetta niskaan. Aleksi 13:n kohdalla alkoi kadota tunto sormista. Mielenkiintoinen esitys Aleksin kulmien rikoshistoriasta piti kuitenkin otteessaan. Kiitos Jarkolle myös antamistaan käytännön neuvoista; mm. jos kavaltaa rahaa, ei kannata siemailla kallista samppanjaa julkisella paikalla vaan mieluummin piilossa muurin takana. Silmäkulmassa taisi vilahtaa pieni pilke. 

Kirjoitus talouspaperin palassa: ”Mökkiterassilla kaksin. Katselet merelle. Voimme olla yhdessä ihan hiljaa.” Portugalilainen versio siitä kuuluisi: ”Täpötäydessä rantakahvilassa. Katselet Atlantille. Voimme jutella yhdessä kaikessa rauhassa.”

Perjantaiaamuna palaan kotiin ehtiäkseni juhannuksen, São Joãon viettoon. Syömme grillattuja sardiineja ja broa-maissileipää, salaattia ja keitettyjä perunoita. Olen melko varma siitä, ettemme valvo läpi yön, kuten joidenkin perinteisiin kuuluu. Koska herätys Suomessa on ennen aamuneljää, on jo saavutus jos selviän silmät auki iltakymmeneen asti.

Seuraavan kerran Suomeen elokuussa. 

*********

Lopuksi vielä pari makupalaa elokuussa ilmestyvästä kirjastani Huomenna sinä kuolet: 

Mikä murhissa ja tapoissa sai tavallisen kansalaisen päänahan kihelmöimään niin jännittävän miellyttävästi? Oliko se jokin alkukantainen saalistava eläin, joka lymyili jokaisen sisimmässä, vai vahingoniloa tai helpotusta siitä, että se tapahtui tälläkin kertaa jollekulle muulle? Yksityiskohtien mässäily mediassa sai aikaan yökötyksensekaisen hekuman, mitä verisempää ja väkivaltaisempaa,

sen parempaa viihdettä sai mediamaksujensa vastikkeeksi. Murhiahan sai tapahtua, kaikin mokomin, kunhan ne eivät koskettaneet omaa lähipiiriä. Tai jos niiden piti koskettaa lähipiiriä, niin mieluummin sitä ikävää työkaveria tai rasittavaa anoppia tai naapuria, jonka koirat räksyttivät yötä päivää. Ihmisen itsensä piti kuitenkin saada olla pienen sievän turvakehänsä suojissa, pahan tavoittamattomissa. 

***

Joskus pesästä löytyi kuoreton muna. Sitten pelkät kuoret. Ollessaan vielä paremmassa kunnossa maanviljelijän äiti puuttui siinä vaiheessa asiaan ja pisti kanalta kaulan poikki. Valutti veren talteen, nyppi höyhenet ja laittoi kanan pataan ja keitteli siitä veren kanssa maukkaan muhennoksen, arroz de cabidelan.

Nyt häntä ei enää päästetty tappopuuhiin. Ei sen jälkeen kun eräs päätön kana oli päässyt vanhuksen näpeistä karkuun ja juossut itsensä hengiltä, sotkien pihakivetyksen punaisilla roiskeilla. Hyvät veret menivät hukkaan, vanhus harmitteli monta päivää, kunnes tapaus painui muistin mustaan aukkoon.

Tilaa kirja Myllylahdelta tai kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myös e-kirjana. 

Tunnelmallista ja turvallista juhannusta, rakkaat lukijat!

Varjoista valoon

Aina ei tiedä mistä aloittaa. Joskus ei osaa lopettaa. Käsityöihmisenä tiedän, että voin ottaa langan, tehdä siihen solmun, pujottaa siihen koukun ja tehdä silmukan toisensa perään, ketjuksi, sitten virkata ketjuun lisää silmukoita, tehdä siitä neliön, patalapun, vaatekappaleen, laukun, torkkupeiton, pienen korin tai maton. Melkein mitä vaan. Kun on viimeisen silmukan aika, katkaistaan lanka ja vedetään se silmukan läpi. Kiristetään ja päätellään langanpäät. Se on valmis.

Tarinoiden kanssa on sama juttu. Myös blogipäivitysten kanssa on sama juttu. Aloitetaan pienestä silmukasta, yhdestä sanasta, kirjoitetaan niitä ketjuksi, lauseiksi, kokonaiseksi kappaleeksi, yhdistetään kappaleet toisiinsa, leikataan pois turhat rönsyt ja saadaan kokonainen tekstintekele.

Ei se ole sen kummempaa.

Silti on joskus vaikea tietää mistä aloittaa. Se ensimmäinen sana, se on usein vaikein. Ensimmäinen lause myös. Lukeeko kukaan pidemmälle, jos aloitan blogipäivityksen ”Kävin sitten Suomessa ja...” Ulkosuomalaisen Suomen reissut noudattavat useimmiten samaa kaavaa. Ei niissä oikein ole mitään kerrottavaa. 

Siitä huolimatta minun on pakko kertoa, että kuun alun matka oli antoisa. Enkä oikeastaan muuta tehnyt kuin heiluin maalipensseli tai -tela kädessä. Toki kastelin niitä välillä maaliin. Hankin samalla itselleni cabelos brancos, eli harmaita tai suoraan suomennettuna valkoisia hiuksia. Kattoa maalatessa olisi hyvä olla hattu päässä.

Miksi matka sitten oli antoisa? Ensinnäkin sain seurata, miten viimeksi 80-luvulla remontoitu tummasävyinen asunto 1800-luvun lopulla rakennetussa hirsitalossa muuttui vaalean valoisaksi. Sain huomata myös sen, että jaksoin riehua maalaustöissä jopa kymmenen tuntia päivässä. Asuin remontin keskellä, ja iltaisin olin niin puhki, että istuin huoneiston ainoaan nojatuoliin takeaway- tai einesruokalautasellinen sylissäni, nostin jalat maalipöntön päälle ja söin ja tuijottelin seiniä siihen saakka kunnes menin petiin lukemaan Joel Dickerin kirjaa Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Unen tulo oli silti tiukassa, sillä kävin ylikierroksilla.

Antoisinta oli kuitenkin tehdä töitä veljeni kanssa. Vajaan kahden viikon aikana vietimme aikaa yhdessä enemmän kuin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Juttelimme, suunnittelimme remonttia, kuuntelimme radiota töitä tehdessämme, olimme hiljaa. Hankimme kauniin keittiön, jossa ruokaa tulee laittamaan joku muu. Harmittelimme, kun äidiltä peritty asunto menee myyntiin. Olisi kiva jos hän olisi saanut asua siinä vielä.

Kotona Portugalissa odotteli kirkas auringonpaiste, hymyilevä Carlos, hepuloivat koirat ja kukkivat luumu- ja persikkapuut. Vanharouva totesi: ”Ei tainnut matka lihottaa”. No ei, ei sillä työmäärällä mitä tuli tehtyä ja vaikka yhtenäkin iltana söin melkein täyden kebab-annoksen. Lepolomaa ei ollut tiedossa kotonakaan. Kävin käsiksi siivoustöihin ja pyykkivuoren valloittamiseen. Ryhdyin heti myös jatkamaan kesken jäänyttä käsikirjoitusta, sillä kahden viikon tauko kirjoittamisessa aiheutti paineen tuntua päässä. Piti saada tekstiä purettua sieltä. 

Vaikka tällä hetkellä kärvistelemmekin takatalven kourissa, saa jo pidentyneistä päivistä kummasti energiaa kun mielessä pitää sen, että kesää kohti mennään. Naapurin laitumella muutaman päivän ikäinen, vielä vitivalkoinen karitsa hyppii ja loikkii ja pässit puskevat toisiaan päähän, ensimmäiset pääskyset ovat saapuneet ja västäräkit häipyneet, valkoiset kallat täplittävät pellonlaitaa ja syksyllä lehtensä pudottaneiden puiden silmut turpoavat päivä päivältä, puhkeavat kohta pikkuruisiksi hiirenkorviksi. Tärkeintä on kuitenkin valo, olkoonkin vaikka pilviverhon vaimentamaa. Hetkittäin ne pilvetkin antavat periksi ja antavat auringon paistaa. Siitä se kevät alkaa.   

Arkistosta kaivetuissa kuvissa valo läsnä tavalla tai toisella. 

Vain muutaman tatin tähden

Viikko Suomessa kului kuten vain viikko entisessä kotimaassa voi kulua; hirvittävän nopeasti. Tuntui kuin olisin kulkenut tunnelissa, johon mukaan putkahti välillä perhettä, välillä ystäviä, kunnes saavuin tunnelin päähän ja olin ennen aamukuutta täyteenahdettuine laukkuineni Helsinki-Vantaan lentokentällä yksin.

Kahdesti ehdin silti sienestämään, sillä Suomesta kantautuneet hurjat tattisatouutiset vaikuttivat suuresti matka-ajankohtaan. Aika moneen asiaan voin olla hulluna, mutta erityisesti olen sitä sienestykseen. Kun rantauduin Lissabonin iki-inhottavalta yölennolta (puhallettava tyyny oli kyllä avuksi unensaannissa ja TAPin tarjoama ruoka oli hyvää) majapaikkaani Helsingissä noin kello viisi aamulla, menin pariksi tunniksi nukkumaan. Heräilin, söin valmiiksi katetun aamiaisen (joskus minuakin hemmotellaan), katselin ulos tihkusateen hämärtämään aamuun ja ehdotin josko lähdettäisiin metsään.

Lähdettiin. Vanha sienipaikkani Järvenpään ja Sipoon välimaastossa tarjosi antimiaan tälläkin kerralla. Vielä Suomessa, Järvenpäässä asuessani ajoin sinne toisinaan polkupyörällä. Tasan kymmenen kilometriä. Vastatuuleen. Rämmin metsässä muutaman tunnin, eväätkin söin yleensä siirtyessäni sieniapajalta toiselle, ja päivän päättyessä poljin täyden korin ja parin kassin kanssa takaisin kotiin. Taas vastatuuleen. On se kumma.

Nytkin sammalen seassa kurkisteli keltaisia vahveroita, vaaleita orakkaita, mustatorvisieniä (englanniksi trumpet of death eli kuoleman trumpetti), ja löytyi toki tattejakin. Ei niin paljoa kuin olin odottanut, mutta kuivattavaksi asti kuitenkin.

Lentokoneessa vietetyn yön jälkeen lenkki metsän poimuilevassa maastossa ja sen päälle sauna voimistivat väsymystä teholla, jota ei saa millään kuntosalilla. Kahden tunnin aikaero ei tuntunut missään, kun illalla painoin päätä tyynyyn. Krooh. Ja pyyyh.

Lomailuksi ei reissua voinut kutsua. Vilkkaimpana päivänä oli tapaamiset klo 10.10, 11.30, 14.00 ja 16.00, ja siinä välissä kävin vielä verotoimistossa jonottamassa, turhaan tosin. Tunnin odotuksen jälkeen edelläni oli yhä yli 40 ihmistä, ja päätin selvittää asiani puhelimitse. Pankkiin sentään oli varattu aika, joka loppui kesken. Asunnon myytyäni jäljelle jäi nimittäin pieni pesämuna, jolle pitäisi löytää sopiva hautomo.

Sekoilin kertaalleen päivämäärissäkin ja luulin paluulennon olevan tiistaina. Se olikin keskiviikkona. Vau,  yksi ”budjetoimaton” extrapäivä! Mitä siihen järjestäisi?

Sipoinen sienimetsä kutsui taas. Viikkoa aiemmin kolutut metsänreunat olivat lykkineet ylös lisää sieniä. Kantarelleja, mustatorvisieniä, niitä tattejakin. Voimat alkoivat loppua kesken, mutta yksi metsänreuna oli vielä käymättä. Josko se putkottaisi täynnään herkullisia tatteja kuten parhaimpina vuosina? Rämmimme viimeisillä voimilla ryteikön poikki. Vain muutaman tatin tähden, sillä sen enempää sieltä ei löytynyt. Mutta kaikkinensa, kun sain sieniä sienestyskumppaniltakin, on niitä säännöstellen käytettynä nyt parin vuoden tarpeisiin. Näkisittepä muikean ilmeeni! 

Kirjoitan tätä seuraavaa lentoa odotellessa Frankfurtin kentällä. Jossain lentokentän kilometrihihnoilla tietään seuraavaan lentokoneeseen etsivä matkalaukkuni on nyt siis puolillaan sieniä ja pari rasiaa on käsimatkatavarassakin. Carlos illalla soittaessaan (niin, facebookin kautta voi soittaa kännykällä maasta toiseen ilman puhelumaksuja) kysyi: ”São cogumelos mágicos, que fazem rir?”, ovatko ne taikasieniä, jotka saavat nauramaan.

Yhteen aikaan ainakin Lissabonissa oli liikkeitä, joissa myytiin erilaisia sieniä joista ei ollut tarkoitus laittaa keittoa eikä kastiketta, vaan ihan vaan pää sekaisin. Sittemmin kaupat on taidettu sulkea kun asiakkaita alkoi kupsahdella. On kai vaikea tietää milloin sienten kanssa vetää överiksi.

”São cogumelos que fazem sorrir”, vastasin Carlosille, ne ovat sieniä jotka saavat hymyilemään. Koska ovat niin hyviä. Katsotaan millaiset ilmeet on illalla kun paistan tuoreita kantarelleja. Saattavat olla muikeita. 

Porton kentällä tullimies pysäytti minut. Kääk! Vaikkei sienissäni ollut mitään laitonta, voisi tullilaboratoriolla mennä tovi sitä varmistaessa ja sen aikaa könöttäisin kai putkassa. Tullimies kysyi mistä olin lähtenyt matkaan. Kiiruhdin kertomaan, että Helsingistä, Suomesta, Finlândia. 

Sain jatkaa matkaa ja kipitin niin lujaa kuin korkokengistä lähti, ennen kuin laukusta ulostunkeva kuivattujen tattien haju saavuttaisi tullimiehen sieraimet. 

Vaikka Suomi-viikkoon sisältyikin paljon löytämisen riemua, kävin läpi myös sen koko tunneskaalan, jonka ulkosuomalainen entisessä kotimaassaan kohtaa. Liikuttavia hetkiä oli monta. En käy niitä läpi, ne ovat niin henkilökohtaisia eikä pelkästään minulle, mutta tämän voin kertoa: sain ennakkoon syntymäpäivälahjaksi lipun ja matkan Minnesota Orchestran konserttiin Lahden Sibeliustalossa. Upeasti soittavaa orkesteria johti Osmo Vänskä ja solistina oli viulisti Pekka Kuusisto. Niin, juuri hän, joka yhteislaulatti hiljattain yleisöä The Royal Albert Hallissa karjalaisen kansanlaulun tahtiin. Tällä kertaa hänen ylimääräinen kappaleensa ei naurattanut. Emigrantin silmäkulmissa kimalteli kyyneleet kun hän soitti harkitun hienoisen epävireisesti melankolisen ruotsalaisen kansanlaulun ”Vi sålde våra hemman”, tunnettu myös nimellä Emigrantvisan.

Se vaan jotenkin kolahti omalla kohdalla. En väitä että 1800-luvulla nälkää pakenevien ruotsalaisten tai suomalaistenkaan maastamaastamuuttajien ja itseni välillä olisi yhtäläisyyksiä. Paitsi yksi. Kaikki me olemme lähteneet etsimään parempaa elämää. He ravintoa ruumiille, minä sielulle. 

Laulu soi päässä yhä. 

Mitä tuli tehtyä?

Takana kahdeksan päivää Suomessa. Mitä kaikkea siinä ajassa ehtii?

Kävin katsomassa Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttelyn Ateneumissa. Laaja kokoelma mustavalkokuvia eri puolilta maailmaa viime vuosituhannelta oli kiinnostavaa nähdä. Miehellä oli selvästi hallussaan kultainen leikkaus, eikä käytössään zoomia. Näyttelyssä oli yksi hänen kameroistaankin, ”dummy Leica”, jonka hihnanvirkaa toimittava sisalnarun pätkä pisteli varmasti valokuvaajan niskaa, jollei yllä ollut kauluspaitaa.

Tapasin perhettä, sukua, ystäviä, kummilapseni, kaikkiaan parisenkymmentä ihmistä. Syvimmin tallentui muistoihin tapaaminen lapsuusajan parhaan ystävän kanssa. Törmäsimme toisiimme kadulla vähän matkan päässä ennakkoon sovitusta tapaamispaikastamme. Tuijotimme toisiamme hetken ja tunnistimme toisemme, vaikka emme olleet tavanneet liki 30 vuoteen. Juttelimme pari kiitämällä kulunutta tuntia. Oli ihana tavata niin pitkästä aikaa. 

Luin menomatkalla Doris Lessingin Reader-kokoelmaa, mutta kolmen novellin jälkeen tulin siihen tulokseen, että nyt riittää sitä lajia. Onneksi veljeni vaimo – vieraammin mutta ehkä oikeammin ilmaistuna käly – tuuppasi käteeni Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Luin sen kahdessa illassa unta odotellessa. Hauskaksi mielletyssä kirjassa oli mielestäni myös surullisuutta. Vanhenemisen ja yksinäisyyden traagisuus viestittyivät väkisinkin rivien välistä, vai olenko se vaan minä joka olen herkistynyt näkemään asiat niin?

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun raitiovaunupysäkillä minua lähestyi sympaattisen näköinen nuori mies. Hän kysyi millä ratikalla pääsee Länsisatamaan. Ennen kuin ehdin kunnolla vastata, väliin tunki vanhempi naishenkilö (siis vielä minuakin vanhempi) ja osoitti raiteiden toiselle puolelle. Nuorukaisen hypättyä ketterästi vastarannalle tämä vanhempi naishenkilö tuhahti, että ”on tuokin eräänlaista uusavuttomuutta, lukeehan siellä kyltissä selvästi ja on laivankin kuva”. Johon totesin, että en minäkään nähnyt sinne asti mitä siellä luki, laivasta puhumattakaan. Kyllä en viitsinyt sanoa, että aina sitä kysyä saa eikä joka asiasta tarvitse valittaa, mutta en sitten sanonut sanaakaan, koska tämä vanhempi naishenkilö olisi voinut vielä mielensä pahoittaa.

Näin paidoista tehtyä taidetta, lunta ja jäätä, Helsingin rautatieaseman edessä polvistuneen miehen, jolla oli edessään pahvimuki, jäisen meren, äitini 14-vuotiaan koiravanhuksen, lehdistä paljaita koivuja, pihoilla jouluvaloja, ihmiset seisomassa jonossa pankissa ihan kuten joskus ennen vanhaan, taivaalta tippuvaa valkeaa nöyhtää, lihakaupan tiskillä siansorkkia ja korvia ja kokonaisia maalaiskanoja ihan kuten Portugalissa, pilkkijöitä jäällä, talvisen auringon ja aika paljon jotain muutakin.

Kuulin ratikassa nuoren tytön ja vanhemman naisen ryhtyvän juttusille ammatinvalinnoistaan, parin nuoren jannun keskustelevan mitä pillereitä olivat popsineet ja kuinka monta, kahden nuoren brasilialaisen juttelevan portugaliksi hauskalla korostuksella, jonkun hokemassa puhelimessa ”mä en nyt jaksa sun kanssa”, naisen selkäni takana baarissa sanomassa ”Voi kun tuo on ISO! Miten se on noin pitkä?”. Oletan hänen ihmetelleen seuralaisensa uutta matkapuhelinta.  Varma en ole.

Kuuntelin Von Weberiä, Beethovenia ja Cerhaa Musiikkitalossa Helsingissä Susanna Mälkin johtamana. Paikkani oli takakaarteessa melkein orkesterin takana, lähietäisyydellä lyömäsoitinten soittajista. Laskin että toinen heistä soitti liki kymmentä erilaista soitinta. Beethoven oli Beethovenia, Cerha oli ajoittaista kakofoniaa. Tein konsertin aikana sivukaupalla muistiinpanoja, ehkä niille joskus vielä on jopa käyttöä.

Söin karjalanpiirakoita, uunilohta, savulohta ja kylmäsavulohta, laskiaispullan ja Runebergin tortun, moussakaa, kurkumalla maustettuja vihanneksia, risottoa, pastaa, hampurilaisen, lisää karjalanpiirakoita ja kylmäsavulohta, nam!

Hikoilin saunan lauteilla ja sisätiloissa. Suomessa on sisällä valtavan kuuma! Jos asuntojen sisälämpötilaa alennettaisiin asteen tai pari, vältyttäisiinkö lisäydinvoiman rakentamiselta? Yölläkään ei tarvinnut unisukkia, ei vaikka kesät talvet käytän niitä Portugalissa.

Neuloin neulemekkoa aina kun oli hetki aikaa. Kädet kun eivät osaa pysähtyä. Ostin kotiin viemisiksi lisää lankoja, kangaspaloja, salmiakkia, ruisleipää ja vielä vähän lisää salmiakkia. Matkalaukkuun pujahti myös Brunbergin suklaapusuja ja kuivattuja herneitä, raesokeria ja tattarijauhoja.

Tunsin jälleennäkemisen iloa, koti-ikävää, tyhjyyttä, suurta, musertavaa haikeutta, eron tuskaa, uudelleen jälleennäkemisen iloa. Tällaisina aikoina toiseen maahan muuttanut herkästi katuu muuttamistaan, vaikka tietääkin tehneensä itselleen oikean ratkaisun. Sitä tasapainottelee trapetsilla, jonka yhdessä päässä on entinen, toisessa nykyinen kotimaa, kulkee varoen näiden kahden määränpään välillä, ettei putoaisi tuntemattomaan. 

Palasin viime yönä kotiin. Kentällä odotti leveä hymy, kotipihalla kaksi syliin pyrkivää koiraa. Nyt päivällä kävimme kävellen kahvilla, ja jotenkin oli kevyt olla. Siltä tuntuu kun on reissun jälkeen kotona. 

Karnevaaliaika on alkanut. Viime vuoden tunnelmista voit lukea täältä. Tiistaina nähdään kulkueesta mikä kotikylässä tänä vuonna puhututtaa. 

My Helsinki, minun Helsinkini

Helsinki on kaksijakoinen kaupunki. No, niinhän kaikki kaupungit ovat. Mutta Helsingissä on jotain mikä miellyttää ja jotain mikä hinkkaa vastakarvaan. Kaunis kaupunki kesällä, tyly talvella. Ääripäistä löytyy Hurstin Valinta ja Michelin-tähdillä koristellut ravintolat, lattea litkivä liituraitalakimies Espalla ja yksikätinen kerjäläinen Hakaniemessä, hulppeat miljoona-asunnot Katajanokalla ja siivouskomeron kokoiset yksiöt Kalliossa, kasin ratikan örisevät alkkikset ja Töölönlahden ympäri hölkkäävät kuntoilijat, soittotaidoton hanuristi Mikonkadulla ja höyhenenkevyesti varpaillaan liitävä balettitanssija Oopperatalossa. On kaunista, vanhaa, tuhrittua, kliseistä, korjattua, muotia, modernia, melua, väriä ja loputtomiin kiireisiä askeleita, kännykkään puhuvia ääniä, äkkiä jarruttavia polkupyöriä, valomainoksia ja julisteita ja näyteikkunoita ja aggressiivisia autoja ja sairaaloita ja kirskuvia raitiovaunuja ja aurinko kimaltelemassa laineilla ja lyhtypylvääseen liimattuna tarra 'My Helsinki'.

Helsinki on sitä kaikkea. Se on myös keitaita. Keskuspuisto, Kaivopuisto, Viikin luonnonsuojelualue, Hietaniemen hautausmaa, Suomenlinna, Mustikkamaa. Pakoon pääsee melua ja saasteita, mutta ei ihmisiä. Me olemme kaikkialla. Koirinemme, lapsinemme, kirjoinemme, kauppakasseinemme, oluttölkkeinemme, rollaattoreinemme, taakkoinemme ja risteinemme. Tuijotamme näyteikkunaa mutta väistämme vastaantulijan katseen. Kiirehdimme, töihin, kouluun, kotiin, elokuviin, syömään, juomaan, ostamaan, nauttimaan, syntymään, kuolemaan, kuulemaan, puhumaan. Sydän sykkii kiireisen kaupungin tahtiin, rauhoittuu vain pariksi sydänyön tunniksi, herää taas tuhansien ja taas tuhansien kännyköiden piippauksiin kun aamu kajastaa ja lokki peltikatolla huutaa. Kahvinkeitin korahtaa, sylkien ruskeaa litkua, voiveitsi ratisee näkkäriä vasten ja joku huoahtaa. Ovi kolahtaa, askeleet kiiruhtaa, työ odottaa.

Näin miehen, joka rautatieasemalla avasi roskiksen kannen, kurkkasi sisälle ja poimi sieltä oluttölkin. Avasi salkkunsa ja pisti tölkin sinne talteen. Kuuntelin ratikassa naista, joka selitti olevansa alkoholisti ja huuteli jotain kyytiin astuneelle pitkätukkaiselle nuorelle, jolla oli huppu päässä hellepäivänä. Nuorukainen vastasi: ”Miten sä luulet saavas rakkautta, ku sä vaan haistattelet kaikille koko ajan?” Yleisen saunan ovenpielessä mies istui jäähdyttelemässä, pyyhe lanteillaan, kasvot kohti ilta-aurinkoa. Huivipäiset, pitkämekkoiset naiset hyvästelivät toisiaan ja parrakas nuori isä lykki lastenvaunuja, ornitologi kykki perjantai-iltaa piilokojussa kaislikon laidassa, siirtolapuutarhuri kuopsutti kasvimaata ja lapset potkivat jalkapalloa meren rannalla, koira nosti jalkaansa puun juurella ja satakieli lauloi oksalla.

Näin ensimmäistä kertaa päivänvalon Helsingissä, mutta olen siellä vain turisti muiden joukossa. Eksyn matkalla Punavuoresta Kamppiin ja olen huuli pyöreenä ku joku pamlaa stadin slangii. Vieras, muukalainen, alien. Joku joka ei kuulu joukkoon.

Helsingin ollessa niin täynnä elämää, niin mitä minä siellä kuvaan? Ihan sitä samaa mitä Portugalissakin. Rakennuksia ja niiden yksityiskohtia. Graffiteja ja patsaita, ruostetta, patsaita, penkkejä ja portaita. Värejä ja muotoja. Ei koira karvoistaan eroon pääse vaikka kuinka vastakarvaan harjaisi.

Eipä tässä muuta. Huomenna lastataan tavarat matkaan, ja tuntuu siltä kuin Suomessa vielä ollut toinen jalkani alkaisi tuntua kevyemmältä, irrota, nousta, ottaa askeleen kohti kotia, valmiina löytämään jalansijan sieltä missä on juuri sille sopivankokoinen kolo. Irtiotto alkaa olla lopullinen.

Uneton Suomessa

Ruokapöytä ja lamppu sen
päällä muuttavat maata.

Tätä kirjoittaessani, maanantai-iltana (päivitys tulee jälkikäteen), istun Järvenpään asunnon terassilla, ulkona. Kello on yli yhdeksän illalla. Tuntemattomat linnut lirkuttavat ja riekkuvat läheisen metsikön puissa. Jossain kaukana fasaanikukko rääkkää kurkkuaan. Koivuissa on heleänvihreät lehdet, joita tuuli hönkii liikkumaan. Aurinko hopeoi pilvenreunoja taivaalla, ja ilmassa tuntuu kostean mullan ja lämpimän terassipuun tuoksu. Kotoisan kuuman päivän jälkeen ukkosti ja satoi isoja pisaroita.

Pari viime päivää olen pakannut niitä tavaroita, jotka lähtevät autokyydillä kohti Portugalia. Samalla olen käynyt läpi henkilökohtaista historiaani. Osa siitä on lojunut varastossa viimeiset kymmenen vuotta. Löysin kastetodistukseni, johon syntymäkuukausi on jostain syystä merkitty väärin. Ja lukion opintokirjan, ja vihot joihin luokkatoverin kanssa tunneilla kirjoitimme viestejä toisillemme. Aina opettajan kääntäessä selkäänsä sujautimme vihon pulpetilta toiselle. Jossain nipussa oli postikortti isältä, Kyprokselta lähetetty, heti sen perässä kortti äidiltä, niin ikään Kyprokselta. Oli kirjeitä läheltä ja kaukaa, vanhoja joulukortteja, Englannista ostettu farkkukankainen penaali ja tuhat muuta tavaraa, joita en viimeisen kymmenen vuoden aikana ole kaivannut, saati tarvinnut. Suurin osa aiempien muuttojen läpi selvinneistä tavaroista on lahjoina saatuja, ja jokaisen kohdalla pitää nyt punnita ja päättää sen kohtalo. Kierrätykseen vai kyytiin?

Suutelevat sammakot lähtevät
näyttämään mallia
kotipuutarhan lajitovereille.

Jos heitän pois ylioppilashattuni, kadunko sitä mahdollisesti kymmenen vuoden kuluttua? Jos pistäisin sen päähän Portugalissa, kukaan ei ajattelisi sen olevan uusinta muotia. Korkeintaan luulisivat sen olevan jonkin omituisen uskontokunnan merkki. Se on enemmän symboli kuin käyttökelpoinen tavara. Turha, mutta siitä huolimatta osa elämääni.

Pakatessani olen välillä naureskellut itsekseni, että joidenkin esineiden kohdalla tulemme todennäköisesti käymään Carlosin kanssa keskustelua siitä, että kannattiko niitä kaikkia oikeasti lähettää Portugaliin. Jos meillä on ruokalautaset jo ainakin viidellekymmenelle, niin minkä takia lähetän lisää lautasia? Öh… koska ne ovat kauniit ja ne olivat isän lempilautaset? Entä vanha venäläinen posliinivinttikoira? Ja kopeekan kolikoilla täytetty savinen säästöpossu? Osa tavaroista päätyy vähin äänin ullakolle laatikkoon, jonka olemassaolo pian unohtuu.

Kyläilemässä käynyt kummipoika toi pihalta minulle lemmikinoksan ja voikukan. Mietin hetken, että prässäisinkö ne paperin väliin, uudeksi osaksi historiaani, muistoksi päivästä jolloin ystävät kävivät auttamassa muuttohässäkän keskellä. Vai tyydynkö siihen, että muistikuva pysyy mielessä, niin kauan kuin pysyy, ilman konkreettista esinettä tukemassa sitä? Ei koko elämää voi säilöä eikä omaa historiaansa tarvitse kokonaan tallentaa. Jos minulla on lahjaesineitä, joista en enää varmuudella muista keneltä ne olen saanut, ovat ne menettäneet tunnearvonsa. Se ei tarkoita sitä, että itse lahjan antanut ihminen olisi unohtunut.

Vanha kemijärveläinen
maitotonkka jää Suomeen.

Uni on ollut kateissa viime aikoina. Toisin sanoen en pysty nukkumaan Suomessa. Yö on vain lyhyt viuhahdus hämärtävän illan ja sarastavan aamun välillä. Olen tottunut nukkumaan pimentävien ikkunaluukkujen takana, mutta nyt pitää vedellä pyjamaa peitoksi silmille tai tunkea päätä tyynyjen väliin. Valo valvottaa, mutta myös tilanne, jossa olen. Pitää miettiä ja suunnitella ja aikatauluttaa ja tehdä ja saada valmiiksi. Pyöritellä esineitä kuplamuoviin ja teipata niitä kiinni, ujutella niitä muuttolaatikkoon mahdollisimman tiiviisti. Nostella painavia laatikoita ja miettiä miten ne pakataan rekkaan, ettei varaamani kuutiomäärä ylity. Yhtenä yönä näin painajaista auton lastaamisesta, kotitalon vierellä roihuavasta tulipalosta ja siitä, että Gaia-koira oli kadonnut.

Vannon kautta tulikiven ja tervaskannon, etten koskaan enää muuta. En ainakaan maasta toiseen. Enkä varsinkaan yksin. 

Muuttotuskasta huolimatta hyvää Suomessa olossa on se, että perhe ja ystävät ovat lähellä. Olemme saaneet viettää yhdessä aikaa, jota ehkä olisi vaikeampi järjestää jos yhä asuisin Suomessa. Kaikilla on omat elämänsä ja omat menemisensä. Kaukaa tulevasta vieraasta tuleekin yllättäen läheisempi. Eroamisen tuska riepoo jo mieltä, eikä sille voi mitään.

Emaloitu siivilä lähti kierrätykseen.

Pienet pakkaushuoleni ovat loppujen lopuksi mitättömiä. Perhe- ja ystäväpiirissä kamppaillaan parhaillaan paljon isompien asioiden kanssa. Tarvitaan voimia. Kärsivällisyyttä. Uskoa elämään, vaikka se onkin välttämättä rajallinen. Niin sen kuuluukin olla. Niin on maailma suunniteltu.

Aurinko painui jo piiloon. Mustarastas lurittelee lähistöllä ja räkättirastaat räyhäävät pusikossa, mutta muutoin lähimetsikkö alkaa hiljetä. Odottelen terassilla vielä hetken, josko siili ilmestyisi tuhisemaan ruohikkoon. Pian menen nukkumaan, odotan unta, vaikka se viivyttelee tuloaan. Aamuaurinko kurkistaa kohta kaihtimien raosta, kutittelee silmäluomia, ryövää loputkin unet. Päivä kerrallaan eteenpäin, aina eteenpäin, kuin väsymätön rekka joka kiitää halki Euroopan. Pakatut laatikot puretaan vasta määränpäässä ja katsotaan millainen kokoelma oman elämän osasia tulikaan perille.   

Never say never

Ranskalainen kello siirtyy
Portugalin aikaan.

Muistin toukokuisen Suomen olevan vähän erilainen. Vähän lämpimämpi. Vähän aurinkoisempi. Vähän kesäisempi. Viime viikolla viimeisenä asiana kotoa lähtiessä koppasin mukaan hanskat. Niille on käyttöä. Toukokuinen Suomi muistuttaa kovasti tammikuista Portugalia, paitsi että lämpöasteita on välillä vähemmän.

Käväisin Porvoossa, ja linja-auton kiitäessä pitkin moottoritietä katselin pientareita kunnes pistin silmät kiinni. Kauneudenjanoiset silmäni eivät nähneet paljaalla tienlaidalla ja metsänreunamilla sellaista silmäniloa, joka olisi sykähdyttänyt ja palauttanut minut muistoissa takaisin lapsuuden toukokuihin, jolloin kuljin metsässä valkovuokkokimppua keräten. Nyt valkeat kukat täplittivät elottoman näköistä maata kuin kevään sinnikkäimmät räntähiutaleet, ja koivujen mustavalkoiset rungot sojottivat asennossa niiden lomassa, vartioiden kukkien koskemattomuutta. Värit puuttuivat. Tylsää.

Huomaan, että minulla on jalat aina vaan tukevammin kiinni Portugalin maaperässä. On hyvä käydä välillä Suomessa toteamassa se.

Ihanaa on kuitenkin saada viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa. Äitienpäivää vietettiin hiukan ennakkoon lauantaina. Lapsenvahtikeikkaa pukkaa, ja eilisiltana laulelinkin kahta kummilasta nukkumaan Tuiki tuiki tähtösen saattelemana, tosin hieman improvisoidulla sanoituksella (Tuiki tuiki tähtönen, iltaisin sua katselen, sitten alkaa nukuttaa, Nukkumatti tulla saa, Tuiki tuiki tähtönen, minä oon jo uninen).

Aikansa palvellut kahvinkeitin
pääsee pienkodinkoneiden taivaaseen.

Olen aina sanonut, että kahta en syö enkä edes maista: etanoita ja siankorvia. Kyse on periaatteesta: etanat ovat iljettäviä puutarhan vihulaisia ja siankorvat eivät nyt vaan kuulosta kovin syötävältä ruualta. Kaikkea muuta voin maistaa, ja näin onkin kurkusta sujahtanut alas niin sisälmyspötkylöitä (tripas) kuin kanan massuja (moelas, lihasmaha eli kivipiira), mustekalan lonkeroita imukuppeineen (polvo), possunverikeittoa (papas) ja jopa mämmiä. Eilen pistin pyörtäen pontevat puheeni. Kummilasten isä laittoi päivällistä ja alkuruuaksi etanoita. Katselin kauhuissani kun hän hääräsi keittiössä. Kun ruoka kannettiin pöytään, nieleskelin voimakkaasti ja mietin miten siitä tilanteesta selviän. Mutta sitten söin sen mitä eteen ystävällisesti laitettiin.

Never say never, sillä sanansa voi päätyä syömään.

Etanat olivat itse asiassa hyviä. Voin ja valkosipulin kanssahan melkein minkä vaan täytyy olla hyvää. Tästä kokemuksesta rohkaistuneena päätin, että Portugaliin palattuani kokeilen myös marinoituja possunkorvia. Kyllä minä kykenen siihen, vaikka sitten silmät kiinni ja kyytipojan saattelemana.

Vanhalle peltitarjottimelle maalattu
kanitaulu etsii uutta kotia.

Järvenpään asunnollani käydessäni huomasin kauhukseni, että siellä oleva iso, siis tosi iso vitriinikaappi on yhä täynnä astioita. Lisää niitä on pakattuna varastoon, ja toki keittiöstä löytyy tykötarpeet arkikäyttöön. Astiafriikki saa nyt tuntea nahoissaan monen vuoden kirpparikierrosten sadon. Osa astioista lähtee kirpputorille myyntiin, osa suuntaa kohti Portugalia, vaikkei minulla näillä näkymin ole tarvetta esimerkiksi brasilialaiselle kultakoristeiselle kahviastiastolle, jonka ostin helsinkiläiseltä kirpputorilta 1,50 eurolla. Kupit ovat liian pienet cevadalle, ja oikeaa kahvia emme koskaan kotona laita. Mutta, never say never, ehkä vielä käyttöä niillekin kupeille keksin.

Vaikka pieni materialisti minussa on painunut taka-alalle, arvelen sen nukkuvan vain Ruususen unta. Jos taannoin elin ja kokkasin vuoden ajan keittiövarustuksella, joka mahtui kahteen kauppakassiin, ja huushollin ainoat sakset olivat kynsisakset, niin totuus on se, että astiat ja keittiövälineet ovat minulle sitä mitä kengät ja käsilaukut ovat monelle muulle naiselle. Naiselle tätä ei tarvitse selittää sen enempää, moni mies ei ymmärtäisi selittämälläkään.

Astioiden lisäksi ison vitriinin uumenissa piileskeli postimerkkikokoelma, joka on varmaan Suomen suurin kokoelma entisten neuvostomaiden postimerkkejä. Siltä ainakin tuntui kun kävin sitä vähän läpi. Niiden lisäksi löytyy monien Euroopan ja vähän eksoottisempienkin maiden merkkejä. Ehkä joskus eläkkeellä alan järjestellä niitä, tai joskus talven sadepäivinä. Jollei joku kummilapsista ala sitä ennen osoittaa kiinnostusta filateliaan, jolloin joulu- ja syntymäpäivälahjapähkäilyt olisi ratkottu muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Pidän peukkuja, että näin kävisi.

Vaikka toukokuun aikana kohti Portugalia lähteekin ne tavarat, jotka haluan säilyttää hallussani, jää Suomeen kaikkein arvokkain esine: isoisän 40-luvulla huutokaupasta ostama peililipasto, jonka kuluneen, kasvonpiirteitä vääristävän peilin edessä leikin ja hassuttelin pikkutyttönä, ja näköjään teen sitä yhä, ja oma naamani aikaansaa aina hyvät naurut. Peilipöytä jää Suomeen, jotta se aikanaan siirtyisi seuraavalle sukupolvelle.

Tavarat eivät ole pelkkää materiaa. Ne ovat historiaa. Tarinoita, tekoja, salaisuuksia ja totuuksia. Pala elämän kiertokulkua, käsin kosketeltava osa ihmistä, jonka kädet ovat niitä koskeneet. Ketkä ovat hiuksiaan kammanneet peilipöydän äärellä ennen minua, äitiä ja isäni äitiä? Kenen kirjeet sen suojiin laitettiin talteen? Kuka muu säilytti laatikossa korujaan ja laittoi sen pienellä avaimella lukkoon? Kuvastin ei kerro vaan vaikenee, mutta kuvastus siinä hymyilee. Kuvastus häilyy ja häipyy, kuvastin pysyy ja säilyy.