Auringon alla

Istun koneeni ääressä ja katselen ikkunasta näkyvää vihreää maisemaa, päättäväisenä kirjoittamaan blogipäivityksen. Edellisestä on vierähtänyt vuosi. Ei siksi, etteikö olisi tapahtunut mitään. Mitään mullistavaa ei olekaan. Elämä mennä nitkuttaa eteenpäin kuin rasvausta kaipaava rengas rattaissa. Kaikillahan se on sellaista nyt, on ollut jo pari vuotta. En nyt mainitse sitä yhtä k-kirjaimella alkavaa nimeä, en jaksa enää kuulla tai ajatella sitä. Et varmaan sinäkään, Rakas Lukija.

Normaali Irtioton päivitysten kirjoittaminen edellyttää tietynlaista mielentilaa. Sellaista eteeristä ja seesteistä, jolloin omat vähemmät mukavat tunnelmat ja ajatukset väkisinkin kellahtavat toisinpäin, myönteisiksi. Tosiasiahan on se, että arki voi olla kuluttavaa jopa Irtiotossa. Aina on jotain siivottavaa. Koirat metelöivät. Kisu on kateissa. Pyykkejä ei saa kuiviksi. Vanharouva... huokaus. Etenevään muistisairauteen liittyy vainoharhaisuuden hetkiä ja agressivisuutta. Vaikka kuinka tolkuttaa itselleen että kyseessä on sairaus, ei se riitä. Kamelin selkä on pahasti notkollaan. 

Kirjoittaminen on pakopaikkani. Valtasin yläkerrasta yhden huoneen työhuoneeksi, näköala kadulle ja pelloille ja laitumelle ilta-auringon puolelle. Viihdyn täällä siihen saakka, kunnes alamme laittaa illallista. Kisu pitää usein seuraa. Illallisen jälkeen se häiritsee neulomistani käymällä pötköttämään syliini. En aja sitä pois. 

Työstän parhaillaan seitsemättä rikosromaaniani. Seitsemättä! Kuudes ilmestyi muutama päivä sitten ja on jo lukijoiden kätösissä. Katumuksen kallion kirjoittaminen oli paikoin kivikkoinen tie, mutta maaliin päästiin, kiitos kustannustoimittajan ja koelukijoiden. Julkkareita ei ole tänä vuonna edes virtuaalisina, mutta saatan jonain päivänä pitää Live-lähetyksen Facebookissa kirjailijasivullani. Ilmoitan siitä kyllä etukäteen siellä. 

Viikko sitten esitin Carlosille, että haluaisin mennä jonain päivänä meren rantaan katsomaan auringonlaskua. Lauantaina loppupäivästä hän tuli työhuoneeseeni ja sanoi, että lähdetään. Otin kameran mukaan. Kirjailijana minun pitäisi tietysti osata kuvailla miltä tuntuu katsella kun hehkuva aurinko koskettaa horisonttia. Kun tuntee seesteistä rauhaa, kun sisin pakahtuu, kun päivän päättyessä haikeuden sijaan tuntee toivoa ja uskoa, voimaa. Sen muutaman hetken ajan, kun aurinko vajoaa horisontin taa, kaikki tuntuu mahdolliselta, kaikki tiet ovat avoimia, arkikin aika kivaa. 

Kuulen laitumen portin kitisevän. Karja on ruokittu. Ehkä lähdemme taas rannalle? 

  

Lomatunnelmia

Olen lomalla kirjoittamisesta. Viides rikosromaanini on koelukukierroksella, ja sen kustannustoimitus jatkuu elokuun alussa. Jouten en tietenkään osaa olla, eli olen tehnyt maalausremonttia sekä ylä- että alakerrassa.

Loma näkyy lähinnä siinä miten käytän luppoajat. Eräänäkin aamuna istuin aamuteen ajan pihalla neulomassa. Yleensähän syön aamujugurtin ja -murot seisaaltani samalla kun laitan edellisen illan astiat kaappiin, annan ruokaa koirille (ja kissalle, jos hän suvaitsee ilmaantua patéelleen), pistän pesukoneen pyörimään, kastelen janoisimmat pihakasvit, putsaan jääkaapin ja pakastimen ovet maitotahroista, pistän lankoja värjäytymään. Teemukillisen aikana samat askareet jatkuvat, mutta saatan välillä piipahtaa viemässä roskat tai imuroimassa jonkin tilan tai huuhtelemassa värjätyt langat naapurin vesialtaalla, missä vielä juoksee vettä.  

Istuminen paikallaan teemukillisen ajan tuntui hurmaavalta. Koirat kävivät vuoron perään kerjäämässä rapsutuksia, kissa nökötti nurmikolla silmät kiinni ja odotti kai että varpunen tipahtaisi koivet ojossa kuonon eteen. Tätä pitäisi tehdä useammin, ajattelin. Edes kerran viikossa. Edes sunnuntaiaamuisin. Kuka minua muka estää?

”Sinun pitää koko ajan suorittaa”, sanoi perheystävä, kun kerroin neulovani samalla kun juttelemme Whatsappin kautta. Totta varmaan. ”Olet hyperaktiivi”, väittää Carlos, jota taitaa välillä harmittaa kun en pysähdy hetkeksikään, paitsi kirjoittaessani. Olen supernainen, joka sunnuntailounaaksi tekee kolme pellillistä pizzaa from scratch, siinä sivussa melko työlään kuivakakun ja tähtianiksella maustetun vaniljakastikkeen, lopuksi vielä pyöräyttää syömisen ohessa pari pellillistä sämpylöitä muiden pyöritellessä silmiään. Onhan se rasittavaa katsella. Vuorosunnuntaisin sentään haetaan valmis ruoka marketista. Sitä odotellessa haahuilen keittiössä ja ihmettelen mihin sitä ryhtyisi. Pesaisen sitten vaikka alakerran kylpyhuoneen. Ja jos virtaa ja aikaa riittää, jatkan yläkerrassa.

Mutta lomalla olen, ja yhtenä iltapäivänä istuin pihan perällä ihan vain neulomassa odotellessani maalin kuivumista. ”Minä olen lomalla”, hihkaisin Carlosille, joka tuli hakemaan jotain työkalua pihakatoksen alta. Hän hymyili rohkaisevasti. Ajatteli varmaan, ettei tuo kauaa tuossa pysy. Pöh. Kyllä minä osaan relata, eräänäkin iltana menin riippumattoon lukemaan. Vieläpä lastenkirjaa. Olin siinä niin kauan kunnes tuli kylmä ja aika ryhtyä illallisen laittoon. Puoli tuntia tai jotain.  

On tietenkin tärkeää välillä pysähtyä ja olla tekemättä mitään. Antaa ajatuksille tilaa syntyä ja kasvaa. Tai olla ajattelematta mitään. Katsella kuunsirppiä, nukkuvaa kissaa, maissin kasvamista tai tomaattien kypsymistä. Kuunnella pöllön huutoa yössä, sammakoiden kurnutusta, hiljaisuutta – ihanaa, täyteläistä hiljaisuutta. Ottaa hetkiä sieltä täältä ja tallentaa ne, sillä niistä hetkistä voi ammentaa voimia sitten kun on tarpeen.

Loma jatkuu. Ehkä jonain päivänä repäisen ja otan kissan kanssa päiväunet. Seuraavaksi tartun kuitenkin taas maalitelaan. 

Kuvissa kukkia ja ahkeria ötököitä. 

Varpushaukka

Lokki Porton Sén eli katedraalin luona
tähyää parempiin aikoihin.

Kiskoin aamulla vaatteita ylleni ja katselin samalla ikkunasta ulos laitumelle. Sen laidassa, kiivipuiden katveessa näin haukan nököttämässä puupylvään nokassa. Se käänteli päätään puolelta toiselle. Se jahtaa murattipusikossa majailevia varpusia, ajattelin ja mietin ehtisinkö hakea kameran napatakseni haukasta kuvan.

Hain ensin silmälasit ja menin katsomaan haukkaa tarkemmin. Ensin en nähnyt sitä. Sitten tajusin, että ”haukkani” olikin kumisuojalla päällystetyn pylvään huipulla keikaileva varpunen. Kerrankin tunnistin lajin. Sehän oli ilmiselvä varpushaukka.

Tiesmitähaukkoja näkyy usein. Liitelemässä taivaalla iloisesti kiljahdellen, nököttämässä peltojen reunoja merkkaavien kivipilareiden huipulla tai sähköjohdoilla. Kai ne jahtaavat myyriä, puluja tai kyyhkysiä, pienempiä lintuja tai kanoja. Meidänkin Kanamme päätyi petolinnun saaliiksi. Ruokaketju on armoton.

Kevään edetessä västäräkit ovat häipyneet, ne ovat kai suunnanneet pohjoiseen. Talitintit sen sijaan tyytittävät piharakennuksen katolla tai vanhan antennin päällä. Rastaitakin näkee ja kuulee ja yöaikaan tiesmikäpöllö on palannut huhuamaan puu-i, puu-i. Peltojen välisellä lammella majailevat kirkkaanvihreät sammakot vastaavat sille. Pääskyset saapuivat aurinkoisena sunnuntaina, tänään pilvisenä päivänä niitä ei näy. Palasivatko ne etelän lämpöön? 

Kevät on edennyt tuskallisen hitaasti. Yhä olemme alle kahdenkymmenen asteen lämpötiloissa, yhä käytän kahta paria villasukkia sekä villatakkia, yhä Kisu pujahtaa yöksi sisälle nukkumaan. Takkaan emme sentään ole laittaneet tulta pariin viikkoon, vaikka yhtenä iltana sitä ehdotin ihan vain ilman kierrättämiseksi ja kuivaamiseksi. Kevätistutuksetkin on pääosin tehty, sisäpihalle säkkeihin ja ruukkuihin kastelun helpottamiseksi. Laitumen yhden osan kylväminen odottaa sitä että osuuskunta saa hankittua siemeniä.

Kahleet Porton Ribeirassa. 

Arki soljuu omalla painollaan ihan kuten ennenkin, sitä rytmittävät ruoka-ajat, lounas puolenpäivän aikaan ja illallinen kello 20. Poikkeuksellisen maailmantilanteen huomaa lähinnä kaupassa käydessä ja siitä, että on ihanan hiljaista kun ei jatkuvalla syötöllä kulje lentokoneita liki. Nyt Porton kentälle laskeutuva tai sieltä nouseva kone on keskustelun arvoinen tapahtuma. Raportoimme konehavainnoista toisillemme, oliko lentokone TAPin vai minkä yhtiön.

Vaikka arki päällisin puolin vaikuttaa normaalilta, on kaipuu takaisin niin sanottuun normaalielämään suuri. Siihen, että voisi hypätä metroon ja huristaa Portoon ja nähdä iloiset turistilaumat. Siihen, että voisi käydä ruokakaupassa ilman pelkoa tartunnasta. Siihen, että uutisissa puhuttaisiin taas korruptiosta ja Marcelon vierailuista juustojuhlissa ja jalkapallosta. Siihen, että saisi tuntea olevansa vapaa eikä erilaisten rajoitusten kahlitsema.

Silti meillä maalla asiat ovat paljon paremmin kuin kaupungissa. On tilaa olla ja ulkoilla, työtkin sujuvat enimmäkseen entiseen malliin, vaikka kyllä korona kirpaisi minunkin tekemisiä. Sosiaalista elämää helpottavat iltapäiväkahvit suomalaisystävien kanssa sunnuntaisin Skypen kautta, kuten myös viestit ja Whatsapp-keskustelut Suomeen. 

Pyykit kuivuvat rakennusten välisellä
kujalla Porton Ribeirassa. 

Ahdistusta aiheuttaa huoli läheisistä ja talouden lamaantumisesta ja kaikesta siitä epävarmuudesta missä vellomme vielä pitkään. Sitä helpottaa Kisun pitely sylissä ja muu mukava tekeminen. Pitkästä aikaa olen tarttunut kirjoihin ja lukenut. Suosittelen samaa sinullekin, Rakas blogin Lukija. Lukeminen tarjoaa irtioton arjesta ja hyvän kirjan matkassa voi tehdä turvallisen nojatuolimatkan ja tutustua uusiin, vaikkakin fiktiivisiin ihmisiin. Kaivele kirjahyllyäsi, voit tehdä löytöjä. Myös jotkut kirjastot toimivat, ja kustantamot postittavat kirjat kotiin. Kirjoja löytyy myös marketeista, sieltä, missä käyt ruokaostoksilla. Pian Lehtipisteen hyllyiltä löytyy myös kolmas Portugali-dekkarini Syyllisyyden ranta pokkarina.

Palaan taas arkeen. Varpuset lirkuttavat murattipöheikössä, jossain laulaa moottorisaha. Lentokone lensi yli ja säntäsin ikkunaan katsomaan, ehdin nähdä sen pyrstön. Pelloilta niitetään heinää ja maissi kylvetään kunhan lantalietteet on ensin levitetty ja kynnetty maan poveen. Kesä tulee, näillä lämpötilalukemilla en kyllä tiedä milloin, mutta tulee se. Ainakin kalenterin mukaan. Aurinkoa ja vapautta odotellessa pysythän terveenä, Rakas Lukija!

Portugalissa hälytystila

Joko korona tunkee korvista ulos? Minulla se on tunkenut jo uniinkin, samoin vierustoverilla. Ehdotinkin Carlosille, että rajoittaisimme televisiouutisten seuraamista. Vähemmälläkin pysymme perillä siitä mitä on meneillään. Vanharouva on levoton ja pelkää kuolevansa virukseen, jota ei siis ole saanut.

Portugalissa julistettiin tänään hälytystila. Ei siksi, että tartuntoja olisi hälyttävän paljon – vielä – vaan siksi että voidaan käyttää järeämpiä keinoja epidemian leviämisen estämiseksi. Julkiset laitokset, kuten museot, kirjastot ja kaikki oppilaitokset, suljetaan tai on jo suljettu, myös toreja suljetaan kuten tänään Vila do Condessa. Yökerhot pitävät ovensa kiinni ja ravintoloissa, baareissa, supermarketeissa ja kauppakeskuksissa rajoitetaan samanaikaisesti sisälle pääsevien ihmisten määrää. Puhetta on ollut myös rantojen sulkemisesta. Tasavallan presidentti on ollut jo muutaman päivän vapaaehtoisessa kotikaranteenissa näyttääkseen kansalle esimerkkiä. Ja siksi kun vastaanotti oppilaita koulusta, jossa myöhemmin todettiin tartuntatapaus. Tartuntoja on tähän mennessä, vajaan kahden viikon aikana, todettu reilut 100, yhtään kuolonuhria ei ole, mutta tilanteet muuttuvat hyvin nopeasti. 

Kyläkaupassa oli eilen kuulemma tungosta, turvavälit eivät pitäneet. Vihanneksia ja hedelmiä valittaessa oli käytettävä kertakäyttöhanskoja ja ihmiset selvästi hamstrasivat ruokatarvikkeita. Jännityksellä odotan mikä on tilanne lähitilalla huomenna kun menen ostamaan viikon vihannekset. Kaikkea tarvittavaa on kaupasta löytynyt paitsi patéta kissalle. Vessapaperia on kotona jäljellä kahdeksan rullaa ja hätätilanteessa lisäksi täysi jättirulla talouspaperia. Eiköhän me pärjätä.   

Ei tämä voi olla vaikuttamatta kaikkeen ja kaikkiin, ei minuunkaan vaikka saatan normaalioloissakin pysytellä kodin tuntumassa pari viikkoa putkeen Carlosin hoitaessa kaupassa käynnin. Päivittäiset kävelylenkitkin teen peltotiellä. Kotikaranteeni ei siis tunnu missään, mutta ensi viikolle sovittu opaskeikka peruuntui ja oma Baselin matkani huhtikuun lopussa ei tule toteutumaan. Ne ovat silti mitättömän pieniä harmeja verrattuna siihen mitä moni muu joutuu käymään läpi.

Tuntuu ettei maailmaan tai ainakaan uutisiin muuta mahdu tällä hetkellä. Jotain mukavaa kuitenkin tällä viikolla tapahtui: viidennen Portugali-dekkarin julkaisu vahvistettiin sopimuksella. Se ilmestyy kevätkaudella 2021 ja käsikirjoitus on hyvällä mallilla. Jatkokin on pikkuhiljaa hahmottumassa mielessäni. 

Viikko sitten kävin valokuvausretkellä Totuuden portaiden maisemissa Porton Ribeirassa, sieltä oheiset kuvat. Nyt pysytellään suosiolla kotona ainakin loppukuu satunnaista kauppareissua lukuun ottamatta. Mielenkiintoista olisi nähdä miltä näyttää esimerkiksi Vila do Conden kaduilla, mutta en taida hypätä metroon mennäkseni katsomaan. Ei kannata ottaa turhia riskejä kun kotona on ikäihminen ja itsekin kuulun riskiryhmään. 

Näillä eväillä mennään ja suomalaisella sisulla. Olkaahan varovaisia, Rakkaat Lukijat, ja pitäkää huolta itsestänne ja läheisistänne. Virukset tulee ja menee, kuten taloustaantumat ja lamat, kieltolait, oudot muotivillitykset ja mahataudit. Kyllä me tästä selvitään. Força, voimia! 

Virtaa

Miten ladata akkuja, kun elämäntapa ei tunne lomia? Mistä saa virtaa, kun arki sitä vain kuluttaa?

Palasin perjantaina muutaman päivän Algarven matkalta ja pompin kuin duracellpupu. Herätyskello oli soinut levottoman yön jälkeen kuudelta – puoli tuntia turhan aikaisin, mikä lavertelee siitä etten ole kovin tottunut käyttämään kyseistä kapinetta – ja olin matkustanut halki Portugalin kuudella eri kulkuvälineellä (taksi, kolme junaa, metro ja auto) kahdeksan tunnin ajan. Väsyttikö? Ei juurikaan. Olinhan juuri saanut ladattua akkuni piripintaan.

Algarven Suomi-Seuran kirjasto Portimãossa oli täynnä kuulijoita,
kuten myös ravintola Girassol Quarteirassa seuraavana päivänä. 

Arjessa nökötän päivät kotona pitkälti yksikseni, joskus Kisu seuranani. Kirjoitan, käyn sulkemassa koirien ja vanhanrouvan aukomia ovia, haen syötävää, vien pyykkiä kuivumaan, kirjoitan taas. Sosiaaliset kontaktit rajoittuvat pitkälti sähköpostiin ja muihin sähköisiin viestimiin, suomeakin opetan Skypen kautta. Illalla toki vaihdamme kuulumiset, joita minulla on yleensä vähän. Joskus olen patistanut karkuteille lähteneen vasikan takaisin oikealle laitumelle, joskus joku kolkuttaa ovelle milloin milläkin asialla, joskus saan kiinnostavia yhteydenottoja. Muina päivinä ei tapahdu mitään.

Matkat ovat henkireikäni. Ilman niitä happi loppuisi, ja virta akuista. Viime viikolla pidin Algarvessa kaksi tilaisuutta kiinnostuneelle yleisölle, kerroin kirjoistani ja kirjoittamisesta, kohtasin ihmisiä, keskustelin, osallistuin käsityöryhmän tapaamiseen, tapasin Helsingistä sattumalta samalle suunnalle tullutta ystävää, kyläilin sympaattisen suomalaispariskunnan luona, pääsin ajelulle vuoristoon ja kävelylle merenrantakylään mukavassa seurassa. 

Algarvelainen katu. 

Kaiken tämän jälkeen ei voi olla muuta kuin täynnä intoa ja virtaa. Hihkuisin, jollen olisi suht hillitty ihminen. Puran energian toisin: lauantaina rutistin loppuun viidennen dekkarikäsikirjoituksen ensimmäisen editointikierroksen ja lähetin sen kustannustoimittajalle kommentoitavaksi, siivosin, pyykkäsin ja tein varmaan jotain muutakin. Hiljalleen varaus purkautuu, akku tyhjentyy, niin sen täytyykin tehdä, että sen voi täyttää uudelleen. Nöyränä ja kiitollisena ajattelen miten onnekas olenkaan, miten erilaiset kohtaamiset ja kokemukset rikastuttavat elämää ja miten paljon niistä saan. Toivottavasti voin jotain myös antaa takaisin. 

Yritän hiljalleen kohdistaa ajatukset jouluun. Miten se onkin niin vaikeaa, johtuuko se rännän, lumen ja kaikkinielevän pimeyden puutteesta? Yksi asia on varmaa, joulu tulee ja se menee. Sitten se on ohi ja vaihtuu vuosi. Jotenkin minusta tuntuu, että ensi vuodesta tulee jännittävä. Silleen hyvällä tavalla.

Näiden ajatusten myötä toivotan hyvää ja tunnelmallista joulunaikaa sinulle, Rakas Lukija, pidä huolta itsestäsi ja läheisistäsi ja Suomessa pimeyden keskelläkin mielessä se, että 22.12. päivät alkavat pidentyä. Hyvää joulua!

Maajussille morsian

Portugalin televisiossa on viime aikoina esitetty Suomessakin toteutettua reality show -ohjelmaa, jossa maanviljelijöille etsitään morsiamia. Olemme luonnollisesti seuranneet sarjaa uteliaina. Tottahan maatilalla asuvia kiinnostavat muiden vastaavien touhut.

Maatiloilla morsiankandidaatit on pistetty töihin. Ohjelmassa on ollut niin taimien suojausta villisioilta kuin possujen ruokkimista ja heinän talikointia. Ihmettelin kerran, että miksi naisten pitää osallistua maatilan töihin, voisihan heillä olla omakin ammatti ja ura. Vastaus tuli naurahduksen kera: yleensä maanviljelijät naivat maatalon tyttöjä, jotka tietävät mistä on kyse. Työnteosta aamusta iltaan. Se on elämäntapa ja vieläpä sellainen, jolla saa vahvan sydämen.

Totesin siihen, että kävipä Carlosilla sitten huono tuuri kun minut sai. Paitsi että istun osan päivästä nenä kiinni tietokoneessa, olen välillä myös päiväkausia matkoilla. Varsinaisiin maatilan töihin en ole osallistunut pitkään aikaan, ennen kuin viime viikolla. Carlos nimittäin veti moottorisahalla polven auki.

Sinä päivänä oli valmistunut neljännen Portugaliin sijoittuvan rikosromaanini käsikirjoitus. Totuuden portaat ilmestyy tammikuussa 2020. Tarkoitus oli juhlistaa monta kuukautta kestäneen työrupeaman päättymistä lasillisella portviiniä, mutta ilta kuluikin sairaalan päivystyksessä.

Aluksi tilanne näytti pahalta ja olin jo soittaa ambulanssin. Verenvuoto saatiin kuitenkin tyrehtymään nopeasti, ja polvi paketoituna Carlos ajoi itse sairaalaan. Lähdin mukaan kaiken varalta. Yllättävää oli se, etten pyörtynyt. Yleensä pelkkä haavan läsnäolo on riittänyt viemään jalat alta. Nyt näin ison avohaavan ja kipitin hakemaan ensiaputarvikkeita ja autoin tekemään improvisoidun puristussiteen. 

Mietin myöhemmin, että ovatko vuodet maatilalla karaisseet, vai murhatarinoiden kirjoittaminen.

Sairaalassa ollessamme vuokralaisemme soitti ja kysyi mikä on tilanne. Vanharouva oli kertonut, että ”nyt Carlos kuolee”. Palatessamme kotiin iltakymmeneltä oli keittiön ovi lukossa ja vanhus teillä tietymättömillä. Hän löytyi sitten vuokralaisen luota keittoa syömästä. Keittiönoven avainta ei ole löytynyt vieläkään. Hän on laittanut sen niin varmaan talteen.

Lämmitti mieltä, kun vuokralaisemme huolehtivat vanhastarouvasta.

Siksi illaksi suunniteltu herkkuillallinen, mustekalan lonkerot, vaihtuivat einespizzaan. Pääasia kuitenkin, ettei polven kanssa käynyt pahemmin. Haava paranee hiljalleen ja nyt, yli viikkoa myöhemmin, kävelykin on helpompaa. Parina ensimmäisenä päivänä autoin kuitenkin karjan ruokkimisessa, ja Carlosin poika tuli tällä viikolla avuksi. Olenkin ihan naatti, sillä pistin pojan myös siivoustöihin ja olen tietenkin itse ollut siinä mukana. Vielä en ole esittänyt varovaista toivetta ikkunoiden pesusta.

Kesä etenee hautovan helteisenä. Ukkonen jyrähtelee toisinaan, mutta vettä ei ole satanut. Viimeisin nautavauva syntyi hyvään aikaan ja ilman apuja. Yhtenä hetkenä lehmä oli pitkällään laitumella, luulimme sen vain nukkuvan ja nauttivan, mutta hetkeä myöhemmin laitumelle  oli pullahtanut uusi tulokas. Naaras, joten se jää tänne kasvattamaan laumaa. Alle puolen tunnin ikäisenä se pyrki jo sorkilleen.

Polven hiukan parannuttua olemme jatkaneet iltakävelyjämme koirien kanssa. Eräs lähitilallisista – kuusikymppinen poikamies – käy lypsytöihin samoihin aikoihin, iltakymmeneltä. Mistä lie johtuu ettei ole löytänyt morsianta itselleen. Ehkä hänen pitäisi ilmoittautua tositv-ohjelmaan?

Kuvissa lemmenkipeiden maajussien kunniaksi kukkia ja mehiläisiä. Ja yksi perhonen. Lisää perhoskuvia PhotosAlmassa. 

Kun mikään ei riitä

Bloggarikollega Italiasta purki mieltään siitä, että kokee olevansa kaikessa keskiverto, ettei tee mieli edes ryhtyä mihinkään kun tietää ettei ole siinä kovin hyvä. Sellaisia pahan päivän ajatuksia, kun mikään ei maistu miltään.

Kirjoitus kolahti omalla kohdalla, ja varmaan monen muunkin lukijan kohdalla. Tekisi mieli sanoa naisen, mutta näinä sukupuolineutraaliuden aikoina en taida uskaltaa etten saa miesten ja feministien vihoja ylleni. Meihin on iskostettu suorittamisen, pärjäämisen ja aina vain parempaan pyrkimisen vimma. Huhuu! Miksei saisi olla keskiverto jossain? Eikö riitä että yrittää olla edes jotain, että tekee parhaansa?

Esimerkki: jos lapsena olisin ajatellut ettei minusta kuitenkaan tule menestynyttä kaunoluistelijaa, en olisi vaivautunut opettelemaan luistelemaan ollenkaan. Mutta opettelin, ja se oli ihanaa niin kauan kuin sitä kesti. Yhteenkään kilpailuun eivät rahkeeni riittäneet, mutta opin tekemään muutaman pyörähdyksen piruetin, hyppäämään jotenkuten ja pysymään pystyssä yhden jalan varassa. Pieniä saavutuksia, pieniä onnistumisia. Niistä on elämä tehty. Ja niiden väliin mahtuu sitä tasapaksua punnertamista.

Omalta osaltani nämä asiat on tullut jo mietittyä halki poikki ja pinoon. Uskon, että ihminen kykenee melkein mihin vaan jos hänellä on joko riittävän suuri tarve tai tarpeeksi vahva motivaatio. Tietysti pitää ottaa huomioon realistiset resurssit, mutta tahtotila ratkaisee.

Itse painiskelen tätä nykyä riittämättömyyden tunteen kanssa. Se ulottuu niin kirjoittamiseen kuin kotioloihin. Alan hiljalleen nostaa käsiä pystyyn jälkimmäisen kanssa. En jaksa enkä ehdi siivota siinä tahdissa kuin pitäisi, ja villakoirat nurkissa murisevat viikko viikolta äänekkäämmin. Teen kauhean tunnustuksen: viime vuonna en pessyt olohuoneen ikkunoita kertaakaan, ja sen kyllä huomaa. Puunaamisessa ei tunnu olevan mitään mieltä; käännän hetkeksi selkäni, ja lattialla on taas leivänmuruja, koirien turkeista irronneita ja yhteen keräytyneitä karvoja, jääkaapin ovessa rasvainen sormenjälki.

Ongelma on omani. Ketään muuta täällä eivät sotkut häiritse, mutta minä satun pitämään siisteydestä, puhtaista lattioista ja raikkaasta tuoksusta. Pakolliset reissut stressaavat, kun tiedän että kotiin tullessa pitää heti alkaa siivoamaan. Taktikoin: lusmuilen imuroinnin kanssa ennen matkaa, teen sen vasta palattuani.

Ratkaisu olisi helppo: palkata siivooja. Niinhän muutkin tekevät. 6-7 eurolla per tunti saa jonkun hoitamaan likaisen työn, ehkä 6-8 tuntia viikossa riittäisi kun ottaa huomioon että osa ajasta uppoaisi vanhanrouvan kanssa rupatteluun. Siivoojan palkkaaminen olisi kuitenkin sama kuin myöntäisin oman riittämättömyyteni, sen, etten olekaan supernainen joka puunaa ja pyykkää ja siinä sivussa kirjoittaa rikosromaanin ja neuloo sukat ja harjaa koirat ja keittää mandariinihilloa. Kyllähän minun täytyy pystyä ja kyetä, olenhan sentään perusterve ja ”nuori” eikä tämä talo mitenkään mahdottoman kokoinen ole enkä koko päivää käyttäisi kuitenkaan kirjoittamiseen. 

Tokihan Carloskin joskus osallistuu talon sisäisiin töihin muutenkin kuin laittamalla ruokaa. Mutta ei joka viikko. 

Lykkään ratkaisua lupaamalla itselleni, että siivooja tulee taloon sitten kun (jos) ansaitsen kirjoittamisellani niin paljon, että se on perusteltua.  

Näissä tunnelmissa kaivan taas matkalaukkua esiin, vaikka vasta viime viikolla pistin sen komeroon palattuani Costa del Solilta. Maanantaina nokka kohti Lissabonia, Suomesta tulevan ystävän seuraksi pariksi päiväksi. Kamera lähtee mukaan.

Oheiset kuvat Torremolinosista, missä vietin muutaman aurinkoisen päivän. Oli virkistävä reissu sekin, ja mukavat tilaisuudet niin Torren Kymppipaikassa kuin Fuengirolan Suomelassa. Toivottavasti pääsen sinne vielä uudestaan!  

Luksuselämää

Pilkoin lauantai-iltana aineksia salaattia varten, kun keittiön loisteputken valossa huomasin käsieni, varsinkin vasemmanpuoleisen, sinertävän. En ollut edes huomannut niitä paleltavan. Olen niin tottunut siihen. 

Olemme viimeiset pari viikkoa saaneet nauttia kirkkaan aurinkoisista ja ennen kaikkea ihanan kuivista päivistä, mutta niiden myötä myös kylmistä öistä. Maa on aamulla kuurassa. Se koskee niin pihanurmikkoa kuin talon vierestä alkavia laitumia ja peltoja. Vielä puolenpäivän aikaan varjopaikoissa on valkeaa, vesi riitteessä hedelmätarhalla olevassa vesisäiliössä.

Oliivipuu tarkenee. 

Sängystä on vaikea päästä ylös. Kerään rohkeutta. Yksi, kaksi, kolme, NYT! Sen sijaan että nousisin, vedän flanellilakanaa nenän peitoksi. Carlos on noussut jo ajat sitten, hytissyt vaatteet päälleen ja lähtenyt keittiöön kolistelemaan aamiaistaan. Nautin aamun rauhallisuudesta, siitä, että voin suunnitella päivän kirjoituksia unen virkistämin aivoin. Ylös on kuitenkin päästävä, joten taktikoin: jätän aamuyöllä käymättä vessassa mutta hörpin silti pitkin yötä yöpöydällä olevaa jääkylmää vettä. Luonto ajaa tikanpojan puuhun ja keski-ikäisen naisen aamupissalle. Siitä on hyvä jatkaa.

Keittiössä hengitys höyryää. Ikkunoita aurinkoon on vain yksi ja sekin pieni, eivätkä koirat anna oven pysyä kiinni. Kumpikin vuorollaan ne rämäyttävät sen auki ja jäävät istumaan oven lähellä olevalle matolle ja katsovat ulos. Pistän oven kiinni, kohta se on taas auki. Suunnittelen ovipumpun hankintaa. Tai koiranmentävää luukkua.

Kohmeisia käsiä on hyvä lämmitellä puurokattilan päällä. Kunnes alkaa tuntua poltetta. Puuron hautuessa korjaan yön aikana kuivuneet (kylmät) astiat pois, annan koirille ja kissalle ruokaa, käyn viemässä pihan perällä olevalle pyykkinarulle jotain, ihan mitä vaan. Siellä aurinko paistaa niin kuumasti, että joskus pitää vähentää vaatekerroksia. Jos auringonpaisteessa voisi kirjoittaa, kirjoittaisin siellä.  

Vanhanrouvan voinnin heikennyttyä hän viihtyy omassa sängyssään siihen saakka kunnes illalla sytytämme takkaan tulen ja tuomme hänet alakertaan. Sen myötä kirjoituspaikkani on siirtynyt omalta vuoteelta olohuoneen sohvalle. Jokailtaisen lämmityksen ja etelään ja länteen olevien ikkunoiden ansiosta siellä vallitsee sentään jonkinlainen lämpö. Hengitys ei höyryä vaikka olisi juuri hörpännyt kuumaa teetä. Tein muuten teemukillekin villapaidan.

Mitäkö sitten kirjoitan? Neljättä Rui Santos -dekkaria. Ensimmäinen versio on loppusuoralla, ja pienen tarkistuskierroksen jälkeen se lähtee kuun lopussa kustannustoimittajalle ensimmäisiä kommentteja varten. Kirjoitan innolla Innolle. Joulunpyhien pakottama kirjoitustauko oli liki riipivä. En malta käydä missään, jollei ole aivan pakko, en ole blogillekaan uhrannut montaa ajatusta. On luksusta, kun saa keskittyä tekemiseensä näin täysipainoisesti. Mitä nyt kotityöt vähän häiritsevät – ja välillä kertyvät.

Vein maton tuulettumaan. Se oli vallattu ennen kuin ehdin selkäni kääntää. 

Ajattelen joskus, etten kestä tätä kylmyyttä lopun ikääni, mutta kun ajatus lakkaa luistamasta ja veri jähmettyy käsiin, otan koirat ja lähden peltotielle kävelylle, muutan mieleni. Kissa seuraa kulkuamme kattojen päältä. Koppaan hedelmätarhasta mukaan pari mandariinia ja mutustelen niitä kävellessä. Siinä vaiheessa iltapäivää aurinko on jo matalalla, hipoo melkein puiden latvoja. Varjot ovat pitkiä ja vahvoja, ruoho häikäisevän vihreää, sähköjohdoille kerääntyneet kottaraiset kikertelevät ja lähettyvillä bääkii vuohi. Kun päästän koirat vapaiksi, ne viilettävät kuin torpedot, pistävät jarrut pohjaan kun kirsussa tuntuu kiinnostava tuoksu. Se voi tulla myyrästä, sisiliskosta tai edellisenä päivänä lirautetusta koiran käyntikortista.

Tällaisina päivinä kylmyyden kestää. Aurinko kompensoi. Tuoreet luomuhedelmät kompensoivat. Mahdollisuus tehdä sitä mitä on aina halunnut tehdä kompensoi. Asiat ovat tasapainossa. Se on luksuselämää. 

Sitten kun saamme vettä pari viikkoa yhtä kyytiä, voin tietysti tulla toisiin ajatuksiin.

Lopuksi pieni maistiainen helmikuun alussa ilmestyvästä rikosromaanistani Syyllisyyden ranta. Julkistustilaisuus pidetään lauantaina 9.2. klo 13.30 alkaen Rikhardinkadun kirjaston lukusalissa (3. kerros) . Tervetuloa!

******

Oli laskuveden aika, meri vetäytyi rannalta paljastaen karikoita, joiden olemassaolosta tiesivät parhaiten kylän kalastajat. Pian veden vallasta vapautuneilla mustilla, limaisilla kallioilla tasapainoili simpukoiden kerääjiä pienet sangot käsissään. Heidän tummat siluettinsa piirtyivät vasten lämpimänkeltaisena hehkuvaa taivasta. Aurinko oli valumassa kohti horisonttia, se leimusi tulipallona, joka merta koskettaessaan jakautui kahdeksi puolikuun muotoiseksi osaksi. Oliko se kangastus vai heijastus? Kosteutta ilmassa ilman muuta. Se minkä tiesi todeksi näytti harhalta, vai oliko se päinvastoin? 

Rafael rauhoittui, hengitys tasaantui. Maailmassa oli niin paljon kauneutta, niin paljon hyvää joka salpasi hengen ja nosti ilmaan ja kannatteli. Miksi kaiken sen keskellä piti olla sellaista, joka veti pinnan alle ja hukutti?

Kohtaamisia

Antelias kerjäläinen

Olin eräänä päivänä lähimmällä metroasemalla odottamassa kulkuvälinettä, kun luokseni käveli mies pyytämään kolikkoa kuluneella äänellä. Hänellä oli likaiset ja resuiset vaatteet, parta kuin risukasa ja hiukset jo pitkän aikaa leikkaamatta. Hän hajahti. Mies näytti siltä, että raha menisi alkoholipitoiseen juomaan tai johonkin vielä vahvempaan, enkä halunnut sitä tukea. Tiedän, tämä oli pelkästään habituksen perusteella vedetty johtopäätös ja no, tuskin osui kovin pieleen.

Mies häipyi paikalta mutta palasi muutaman minuutin kuluttua kantaen muovipussissa täytettyjä sämpylöitä. Hän käveli suoraan luokseni ja tarjosi sämpylää. Kiitin kohteliaasti ja sanoin lounastaneeni juuri, mikä olikin totta. Omatuntoani alkoi kuitenkin kaihertaa. Ennakkoluulojeni vuoksi en ollut yhtä lanttia halunnut antaa, mutta mies oli valmis jakamaan siitä vähästä mitä oli saanut, ei ehkä ystävällisyyttään vaan opettaakseen minulle jotakin. 

Ahkera Ruusu

Lauantaiseen tapaan kävin lähitilalla ostamassa vihanneksia pari viikkoa sitten. Muita asiakkaita ei ollut eikä hetkeen tullut, joten kerrankin meillä oli rauhallista jutella Vihannesnaisen, Rosan kanssa. Kysyin aikooko hän mennä katsomaan Tony Carreiraa, joka esiintyisi illalla suuren meijerifirman järjestämässä maatalousnäyttelyssä. Rosa huokaili, että ei hän jaksa, hän haluaa levätä. Vielä puolenyön aikaan hänen pitää käyttää diabetesta sairastava anoppinsa vessassa ja antaa tälle ruokaa. Joskus hän on jo aamuviideltä lypsämässä lehmiä. Viljelyksetkin on hoidettava, että olisi vihanneksia ja hedelmiä mitä myydä ja laittaa omalle lautaselle. Monesti iltaisin kun käymme koirien kanssa kävelylle, heiltä kuuluu vielä lypsykoneen kolinaa. Kello on silloin yli yhdeksän.

Vaikka välillä huokaileekin väsymystään, on Rosa silti hyväntuulinen. Nauraa ja leväyttää hampaattoman hymyn, tarttuu luutaan ja alkaa harjata kaupan virkaa toimittavan autotallin lattiaa.

”Hän ei valita koska ei tiedä muusta”, sanoin illalla Carlosille. ”Syntynyt tekemään töitä”, hän vastasi. Ja elää muuten varmasti aika pitkään.

Lahjakas luontokuvaaja

Meijerijätin lisäksi myös Vila do Conden kaupungissa pidetään vuosittain maatalousnäyttely. Lähdimme sinne perjantai-iltana illallisen jälkeen, tietenkin. Minua kyllä surettaa nähdä häkkeihin suljettuja ajokoiria ja kirkkaiden valojen alla aitauksissa olevia nautoja, hevosia ja muita eläimiä, jotka varmaan siihen aikaan illasta mieluummin nukkuisivat kuin kuuntelisivat esiintymislavalta raikaavaa pimbaa tai ranchoa. Mukaan on kuitenkin lähdettävä, se kuuluu parisuhteen vastavuoroisuuteen.

Osuimme näyttelyosastolle, missä oli esillä valokuvia hyönteisistä, linnuista ja pieneläimistä ihan tästä lähikyliltä. Ne olivat hyviä. Siis erinomaisia. Olin uppoutunut tutkimaan niitä kun joku puhutteli Carlosia. Se oli kuvat ottanut Fernando, joka kertoi asuneensa lapsena heidän vuokralaisenaan. Onnittelin häntä loistavista kuvista ja ryhdyimme juttusille. Kysyin käyttääkö hän makro-objektiivia ja hän näytti kameraansa. Canon kuten minullakin, mutta kompakti digikamera. Ei makroa eikä mitään muutakaan ihmeellistä, ihan alle 400 euron peruskamera. Olin vaikuttunut. Pienten eläinten ja hyönteisten kuvaaminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Ja hyviä polvia. 

Myöhemmin luin näyttelyesitteestä, että Fernando syntyi 1975 köyhään perheeseen, kävi koulua pakolliset kuusi vuotta, minkä jälkeen meni  12-vuotiaana töihin osallistuakseen perheen elättämiseen. Vasta 40-vuotiaana hänellä oli varaa ostaa digikamera, se, jota hän minullekin näytti. Hänen unelmansa ja tavoitteensa on tallentaa kuvina alueen fauna ja flora, ja lisätä ihmisten tietoisuutta luonnon monimuotoisuudesta, herkkyydestä ja siitä miten ekosysteemi pysyisi tasapainossa jos ihminen ei sitä ronkkisi muun muassa torjunta-aineillaan. Esimerkiksi tyypillistä etelän yön ääntä, laulukaskaan siritystä, kuulee nykyään todella harvoin täällä peltojen keskellä. 

Olen ihan tavattoman onnekas, enkä tarkoita nyt sitä, että minulla on ollut taloudelliset mahdollisuudet tehdä Irtiotto ja tavoitella unelmiani. Olen onnekas, koska saan tavata ihmisiä, jotka eivät anna periksi, eivät lannistu, eivät luovuta, eivät pysähdy ensimmäiseen esteeseen. Jokaiselta opin jotakin, jokaiselta saan jotakin, pienen siemenen joka lähtee itämään ja kasvamaan. Kun suuren osan ajasta viettää kahdestaan oman tekstinsä kanssa, tulee näistä kohtaamisista kullanarvoisia. Mistä minä kirjoittaisin, jos en ihmisistä? 

Arjen kaipuuta

Taas yksi tavallinen aamu tavallisten aamujen jonossa. Heräsin umpiunesta kun vierustoveri alkoi liikehtiä, karistelin hetken silmiin keräytynyttä unihiekkaa ja nousin ylös. Koirat ja kissa tulivat keittiöstä pihalle vievällä ovella vastaan, kun lähdin viemään kissalle aamiaista. Se ei malttanut syödä. Lähtiessäni kapuamaan takaisin yläkertaan aamutoimille se jäi roikkumaan kynsiensä varassa keittiön välioveen ja kurkki lasiruudun läpi menoani, naukui protestiksi.

Joka-aamuisen kaura-tattaripuurolautasellisen jälkeen lähdin käymään kotikadun sekatavarakaupassa. Tarvitsin lava-tudo -yleispesuainetta ja paahtoleipää. Katua pitkin oli levittäytynyt viisi työmiestä uusimaan betonivaluja viemärikaivojen kansien ympärillä. Toivotin kaikille bom dia, kuten tapoihin kuuluu. Kohteliaiden vastausten lisäksi sain pitkiä katseita. Näillä kaduilla ulkomaalainen nainen on kummajainen.

Olin liikkeellä liian aikaisin, jo ennen kymmentä. Kyläkauppa oli vielä kiinni. Odottelin tovin ja tutkin aivan tavallisen omakotitalon alakerrassa toimivan kaupan pientä etupihaa. Ihmettelin isoksi pensaaksi kasvanutta Uuden Guinean Liisaa sekä parimetristä havupuuta. Lähempi tarkastelu paljasti sen rosmariiniksi. Keskellä pihaa seisoi valkoinen Nossa Senhora da Fátiman patsas, pyhimyksen edessä oli polvistuneena kolme paimenlasta ruusupensaan katveeseen. Pienten patsaiden ympärille oli satanut valkoisia terälehtiä. Noin nelikymppinen kauppiasrouva, jonka nimeä en tiedä, on kaikesta päätellen harras uskovainen. Hän piti pitkään mustaa essua mustien vaatteiden kanssa ja puhui vaimealla äänellä jonkun lähiomaisen kuoltua.

Kello tuli kymmenen, mutta kaupan puolella ei näkynyt mitään liikettä. Viereisessä talossa olevan pienemmän kaupan omistaja – ”minun” kauppiaani käly – ilmaantui vihanneslastin kanssa omalle ovelleen, mutta koska kauppiaani erään joulun jälkeen palkitsi asiakasuskollisuuteni kuohuviinipullolla, en voi käydä vieraissa. Palasin kotiin tyhjin käsin ja ohitin jälleen ne viisi katutyömiestä, joista yksi jurnuutti betonia irti katuporalla. Tokkopa oli korvatulppia tunkenut kuuloelimiinsä.

Kävin etsimässä kissaa ja siltäkin kierrokselta palasin ilman tulosta. Se on oppinut menemään muurin yli naapurin puolelle, mutta ei palaamaan sieltä. Persimonpuussa naukumalla se ilmoittaa olevansa valmis palaamaan kotiin, ja laitan muurin yli naapurin puolelle laudan, jota pitkin se kapuaa takaisin.

Ryhdyin pesemään keittiön astiakaappeja, sillä löysin niistä pieniä ötököitä, joita olen myrkyttänyt iltaisin hampaat irvessä ja vastaavalla vimmalla pessyt kaapit aamulla. En ole erityisen ötökkäkammoinen, en ainakaan sen jälkeen kun olen pessyt samat kaapit ja niiden sisältämät astiat kolmeen kertaan. Se tympii jo niin paljon, että muutama pölyhiukkasen kokoinen itikka saa minun puolestani jatkossa vilistää ihan rauhassa missä haluaa. En jaksa enää jynssätä. Olen tehnyt suursiivousta muuallakin ilmojen kohennuttua. 

Astioita vielä kerran tiskatessani ajattelin, miten tavallinen arki joskus puutaa niin että tekee mieli huutaa. Mutta kun on ollut poikkeustilanne päällä muutaman päivän ja huolia, vaikka pieniäkin, niin paluu tavalliseen arkeen tuntuu pelkästään helpotukselta.

Ei ole edes mitenkään isoja murheita ollut tällä kertaa. Gaialla on ollut maha sekaisin toista viikkoa. Se on laihtunut, jatkuvasti nälkäinen ja karvaa alkoi lähteä. Muutoin se vaikuttaa ihan terveeltä. Eilen veimme sen eläinlääkäriin, huomenna saadaan tutkimustulokset. Toistaiseksi se syö gluteenitonta ja allergeenivapaata ruokaa, ja olen yrittänyt saada vanhanrouvan ymmärtämään, ettei koiralle saa antaa edes pientä leivänhitusta. Selitän parhaan kykyni mukaan, ja sitten hän kysyy, että mitä pahaa leipä muka tekee, ei häneltä ole yksikään koira kuollut sen takia. Argh.

Sunnuntaina kissa palasi katolle suuntautuneelta retkeltä silmä punaisena ja turvoksissa, naukuen kuin hyeena. Ehkä ampiainen oli pistänyt sitä, tie katolle kun vie palmupuuta pitkin, jota pitkin kiipeää kissan lisäksi kukkiva passionhedelmäköynnös. Samaan aikaan Batatinha, koirista pienempi ja nuorempi, rapsuttaa itseään vimmatusti saamastaan kirppulääkityksestä ja kylvystä huolimatta. Ehkä siihenkin on iskenyt ruoka-aineallergia. Olisi pitänyt pyytää eläinlääkäri kotikäynnille katsastamaan koko katras.

Ei mene ihan hyvin minullakaan. Eilen nakattiin käteen kolesterolilääkeresepti ja muutamaa niveltäkin särkee. Liika jynssääminen, ehkä. Tai ikä, tuo kamala kirosana, jota kuulee käytettävän aina vain useammin ja useammin, varsinkin lääkärissä käydessä. Saisivat siivota suunsa.

Kunhan eläimet saadaan kuntoon ja astiat takaisin kaappeihinsa palaamme toivottavasti vanhaan, tuttuun arkeen. Kaipaan sitä jo, sitäkin, että ehtisin myös kirjoittaa enkä vain siivota ja vahtia koiran kakan koostumusta. 

Huolista huolimatta jotkut tavat ovat joka päivä samat, kuten se, että iltaisin kissa leikkii olohuoneessa yhteensolmituilla langanpätkillä ja Gaian hännällä, kömpii sitten syliini. Etsii mukavan asennon, naukaisee kaksi tai kolme kertaa ja kiertyy silmät unisina viiruina kerälle kehräämään. ”Tuo kissa ei tule koskaan metsästämään hiiriä”, Carlos toteaa. Kohta kysyn kissalta ”mennäänkö nukkumaan?”. Se vastaa ”não, nau, ei”, mutta kannan sen silti omaan petiinsä lavandariaan, missä virkattu pallo ja neulaton neulatyyny toimivat yöleluina. Pesen hampaani, kömmin lakanan alle ja luen kunnes alkaa nukuttaa. Siis noin kaksi ja puoli sivua.

Elokuun alkupuolella teen pienen irtioton arjesta ja suuntaan Suomeen. Luvassa on mielenkiintoisia tapaamisia sekä kirjallinen tapahtuma Porvoossa, kun kirjailija Jaana Lehtiön kanssa kerromme kirjoistamme ja kirjoittamisesta tiistaina 14.8. klo 17.00 Café Rongossa (Rauhankatu 33). Tervetuloa!

Kuvissa patsaita.

Marcelo, Supersankari

Tänä aamuna heräillessäni mietin aihetta blogipäivitykselle. Kysyin Carlosilta ehdotuksia, kun hän alkoi raotella silmiään. ”Vasta heräsin, en minä tiedä!” hän protestoi, mutta hetken kuluttua ehdotti aiheeksi Marceloa, kun tätä aamun uutispläjäyksessä kuvattiin sanoilla Bolhãon Supersankari.

Viime viikolla kävin kurkistelemassa Bolhãon torin portilla Portossa Israelista tulleiden vieraiden kanssa. Myöhästyimme, sisällä näkyi vain vartija ja nainen lakaisemassa käytävää. Tämän legendaarisen torin peruskorjauksesta on väännetty kättä vuosikymmeniä ja vihdoin työt on aloitettu. Remontin ajaksi torikauppiaille tarjottiin korvaavaksi tilaksi lähellä sijaitsevaa ostoskeskusta, mutta se ei houkutellut ketään, ei kauppiaita, asiakkaita eikä varmasti ainakaan turisteja. Vanhassa ränsistyneessä torirakennelmassa on ollut juuri sitä rapistunutta charmia, joka Portossa viehättää. Mutta ei auta, rakenteet on korjattava ennen kuin ne kaatuvat niskaan.

Eilen uutisoitiin väliaikaisesti ostoskeskukseen siirretyn torin avajaisista, joita kunnioitti läsnäolollaan kukapa muu kuin koko kansan lemmikki, tasavallan presidentti Marcelo Rebelo de Sousa. Hänen vierailullaan oli torikauppiaille suuri symbolinen merkitys, se oli osoitus siitä, että tavallinenkin ihminen on tärkeä. 

Portugalilaisten ja maassa asuvien ulkomaalaistenkin sydämiin luikerrellut sympaattinen Marcelo kuvattiin väkijoukon keskellä vierellään Porton pormestari Rui Moreira. Hän tervehti torikauppiaita poskisuudelmilla, halauksilla, otti pyynnöstä selfieitä heidän kännyköillään. Uutisraportissa eräs mies, varmaankin torikauppias, puhui Marcelolle suurella tunteella, laittoi kätensä presidentin olkapäille siinä väentungoksen keskellä. ”Tuo ei onnistuisi Suomessa”, sanoin Carlosille puistatusta hilliten. ”Meillä on puolen metrin suojavyöhyke varsinkin etupuolella. Ei saa koskea.” Carlosia ihmetytti. Mitä pahaa kosketuksessa on? Täällä muiskitaan pusuja poskille, taputetaan selkää tai puristetaan olkapäätä, halataankin. Kättely suomalaiseen tapaan on suorastaan paheksuttavaa. Brrrr, kylmää!

Tunnustan, en ole vieläkään täysin tottunut poskisuudelmiin. Hiljalleen se alkaa sujua vähemmän vaivautuneesti ja joskus muistan jopa ottaa silmälasit pois ennen kuin tervehdin toista rillipäätä. Pokat kolisevat toisiaan vasten. Käteni laitan olkapäälle herkästi, se on merkki välittämisestä. Suomessa käydessä on helpottavaa, kun pusut saa jättää väliin ja voi ihan vaan halata. Se on jotenkin tutumpaa. Kummilapsistani kaksi on pienestä pitäen oppinut siihen, että kun heittäydyn polvilleni, levitän käteni ja hihkun ”haliiii”, he ryntäävät syliini. Kunhan he kasvavat, polveni pääsevät vähemmällä, mutta toivottavasti sama tapa muutoin jatkuu.

Palataan hyperaktiiviseksi sanottuun Marceloon. Hän ehtii joka paikkaan ja on uutisissa joka päivä. ”O Marcelo do dia”, Päivän Marcelo, on meillä illallisaikaan odotettu uutispätkä. Milloin hän on markkinoilla, käymässä sairaalassa, jakamassa ruokaa kodittomille, valtiovierailulla, puhumassa poliitikoille – joka päivälle on jotakin. Ainoastaan alkuvuonna tehdyn tyräleikkauksen aikaan oli parin päivän tauko. Tuli ihan ikävä. Viime vuoden tuhoisissa metsäpaloissa Marcelo kuvattiin lohduttamassa kotinsa ja jopa läheisensä menettäneitä ihmisiä. Hän kietoi kätensä itkevien vanhusten ympärille, suuteli otsaa, lohdutti siten kuin toista lohdutetaan – koskettamalla ja olemalla läsnä. Näitä liikuttavia kuvia näet vaikka tämän linkin kautta.

Ihmettelemme tämän tästä, miten ihmeessä Marcelo jaksaa olla joka päivä esillä, jossain kansan keskellä. Itsekseni ajattelin, että ensimmäisen presidenttivuoden jälkeen tahti hiipuu. Ei ole hiipunut vielä kahdenkaan vuoden jälkeen. Ehkä hän saa energiaa juuri siitä mitä tekee; on läsnä ja osoittaa välittävänsä. Se on tekoja, ei pelkkiä sanoja. Presidentiksi hän todellakin on Supersankari. 

Loppuun pakollinen säätiedote. Tällä hetkellä aurinko paistaa poutapilvien lomasta. Kännykän sääsovellus kertoo lämpötilaksi 17 astetta, lämpömittariahan meillä ei ole. Kesävaatteille ei ole vielä käyttöä, villasukille on. Viime viikolla vaihdoin untuvapeiton tilalle kevyemmän peiton, tällä viikolla otin untuvapeiton uudelleen käyttöön. Jäätävän kevään jälkeen odotan kuumaa kesää. Sellaista, että voi kävellä varvastossuissa ja nostaa hiukset ylös ja paljastaa niskan, että voi lähteä käymään Portossa tarvitsematta miettiä sellaista tylsyyttä kuin villatakkia, että voin ilta-astiat tiskattuani istua pihalla seuraamassa kun lepakot lähtevät liikkeelle, että voi kattaa sunnuntailounaan pihalle aurinkovarjon alle ja katsoa miten vinho verde -pullo hikoilee. Aah, koko kesä on vielä edessä!

Kuvissa Bolhãon vanhaa toria, ilman Marceloa. Kun ihmisen kuulemma pitää haaveilla jostain, niin minäpä haaveilen siitä, että joskus tapaisin Marcelon ihan henk.koht. Tämä unelma ei liene mahdoton toteuttaa, kunhan vaan osaisin olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Vaikka Bolhãon uusitun torin avajaisissa kahden vuoden kuluttua. 

Juustohöylä

Tarkkaan aseteltu.

Asiat, jotka itselle ovat itsestäänselviä, voivat toiselle olla outoja.

Pohjois-Portugalissa on päästy heinätöihin. Suomesta muuttaneelle tuntuu eriskummalliselta niittää heinää huhtikuussa. Kaksi satoa vuodessa on pohjoisen näkövinkkelistä luksusta. Talven sateiden myötä heinä onkin roihahtanut pitkäksi – koirat kun pistävät painellen pellolla ei näy edes rottweilerinpuolikkaan hännänpäätä. Takaisin polulle ne palaavat ei-toivottujen liftarien kanssa. Ensimmäisen punkin havaittuani koirat saivat tablettimuodossa ulkoloishäädön, jonka vaikutus viime vuonna kesti koko kesän. Tropista huolimatta sunnuntaisen lenkin jälkeen löytyi kummankin koiran korvalehdestä punkki. Pyörittelin niitä hiukan peukalolla, ja ne ottivat kaikki koipensa alleen ja irrottivat otteensa.

Keittiötarvikkeiden inventaari paljasti, että meillä on kolme juustohöylää. Yhdelläkin pärjäisi, mutta jostain niitä on vuosien mittaan kertynyt. No, tiedänhän minä mistä, mutta tuskin se ketään kiinnostaa. Ok, kerron silti. Yksi on peräisin Järvenpään kodistani, toinen peritty isältä ja sen kolmannen ostin ollessani vuoden vuorotteluvapaalla Portugalissa. Luulin nimittäin tarvitsevani juustohöylää. Vuoden verran pärjäsin kyllä pelkillä kynsisaksilla, muita ei huushollista löytynyt, mutta kuvittelin että juustolle tarvitaan höylä. Erehdyin. 

Höylään nykyisin lähinnä Lidlistä ostettua Goudaa, sillä pidän siitä itse leivotun (juureen, tietenkin) ruisleivän päällä. Jätän höylän välillä odottamaan työtasolle seuraavaa käyttökertaa.

Yhtenä päivänä Carlos tarttui juustohöylään ja kysyi leikataanko sillä ananasta tai jotain muuta hedelmää. Leukani loksahti auki, mutta sain sen kurottua kiinni kertoakseni, että ei kun juustoa. Carlos naurahti ja sanoi, että täällä on kyllä totuttu leikkaamaan juustosta kunnon viipaleita. Ei mitään lehdenohuita siivuja.

Tajusin silloin yhden asian, eroavaisuuden portugalilaisten ja suomalaisten välillä: juustosiivun paksuuden. Suomessa juustosta nyhrätään aneemisen ohuita siivuja. Miksi? Yksi selitys voi löytyä siitä, että ennen Oltermannin keksimistä juusto oli kallista. Paitsi Edam, joka ei maistu millekään. Ohuilla siivuilla säästetään paitsi kukkaroa myös vyötäröä, onhan meidät jo äidinmaidon myötä syyllistetty kaikenlaisen energiapitoisen ruuan nauttimisesta. Kyllähän juusto lihottaa, jos sitä ylenmäärin syö. Näkyypä näppylöinä naamassakin.

Outo pulla tuijottaa. 

Me suomalaiset olemme tottuneet ohuisiin siivuihin pienestä pitäen. Kun olin lukioaikoina kielikurssilla englantilaisperheessä, siellä leikattiin veitsellä cheddar-juustosta tankoja leivän päälle. Ne olivat niin paksuja ja rasvaisia, että en aluksi ollut saada niitä syötyä. Olin tottunut näiväkkään Edamiin.

Portugalin juustokulttuuri on jäänyt sveitsiläisten ja hollantilaisten varjoon. Täällä on aivan loistavan monipuolinen valikoima juustoja, joita tehdään lehmänmaidon lisäksi myös vuohen- ja lampaanmaidosta. Lempijuustostani löytyy kaikkia näitä kolmea. Kotijuuston tapaisten tuorejuustojen lisäksi on kypsytettyjä kiekkoja, curado, ja nuorempia, pehmeämpiä amanteigado-juustoja, joista jotkut ovat niin pehmeitä, että niitä pitää lusikoida kuoren suojista. Azoreiden kovat, vahvat juustot ovat aivan oma lajinsa.

Portugalilaiset rakastavat juustojaan ja osaavat nauttia niistä. Niistä ei höylätä ohuita siivuja, joista päivä paistaa läpi, vaan leikataan isolla veitsellä kunnon rouheita viipaleita. Siihen on ihan käytännön syykin; monet juustot ovat niin pehmeitä ja kermaisia, ettei mikään juustohöylä pure niihin. Tämän opin vuorotteluvapaalla Aveirossa, kun ei ollut lähettyvillä sitä Lidliä Goudineen. Höylä jäi olemattomalle käytölle. 

"Pidä huolta terveydestäsi,
syö kinkkua."

Jos haluamme oikein herkutella ja hemmotella itseämme, kannamme jälkiruuaksi pöytään edellä mainittua lehmän-lampaan-vuohenmaitojuustoa, marmelosta eli kvittenistä tehtyä marmeladia tai kotitekoista hilloa (suosikkini on portviinillä ja hunajalla säväytetty viikunahillo) ja marie-keksejä. Carlos toimii seremoniamestarina. Hän poistaa juustosta kuoren, leikkaa viipaleen keksin päälle ja annostelee hilloa. Ojentaa annoksen ensin vanhallerouvalle, sitten minulle, sitten itselleen. Ja uusi kierros. Herkkupala huuhdotaan alas punaviinillä. Jälkiruualla on romanttinen nimi, Romeu e Julieta, Romeo ja Julia. 

Tällainen nautiskelu ei tietenkään ole jokailtaista kolmen kolesterolitapauksen talossa. Ruisleivän päälle vetelen arkena taas juustohöylällä ohuelti Goudaa.

Pieni kotifilosofi sisälläni kurkistelee keväiseen auringonpaisteeseen. Elämään voi suhtautua niin kuin juustoon. Siitä voi nauttia isoina, mehevinä paloina hillon ja viinin kera, ajatella että onpa ihanaa, tällaista tämän pitää olla. Tai voi höyliä näiväköitä siivuja näkkärin päälle kolmen kurkkuviipaleen kera, huuhtoa alas vedellä ja tuntea hyvää mieltä siitä, että tuli taas pihdattua ja hillittyä himonsa.

Tai sitten voi yhdistellä molempia kohtuudella. Painosta, vastapainosta ja tasapainosta kirjoitin kerran (lue täältä). Tasapainon voi saavuttaa, kun nauttii vuorotellen, sopivassa suhteessa, sekä kunnon paksuja viipaleita ja ohuita siivuja niin juustoista kuin elämästä.

Kuvituksena pitäisi nyt olla pari taiteellista näpäytystä kaikista kolmesta juustohöylästä, mutta ei ole. Palataan sen sijaan vielä Espanjan turneen tunnelmiin ja sikäläisiin herkkuihin. 

Vettä ja verta

Vuosi sitten maaliskuussa oli niin kuivaa, että lähellämme oleva metsä paloi kolmen viikon ajan. Palokunta kävi välillä sammuttamassa isompia roihuja, mutta muuten palo talttui vasta kun satoi kunnolla.

Tänä vuonna maaliskuu oli toiseksi sateisin sitten vuoden 1931. Vuodet eivät todellakaan ole veljeksiä keskenään. Huhtikuu on alkanut ihan samoissa merkeissä. Pekka Poudalla olisi naurussa pitelemistä täälläkin.

Tällä viikolla saatiin sentään kaksi enimmäkseen aurinkoista päivää. Onneksi tämä päiväsaikainen (tokihan yöllä satoi) poutajakso osui juuri niille päiville, jolloin Sveitsissä asuva serkkuni oli käymässä Vila do Condessa perheensä kanssa. Emme olleet nähneet yli viiteentoista vuoteen (kylläpä aika rientää), sitäkin ennen lähinnä vain ohimennen hautajaisissa tms. ja harvakseltaan, asuimmehan Suomessa ihan eri puolilla maata ja sitten kokonaan eri maissa. Silti tunnistimme toisemme lentokentällä heti, ja juttu luisti. Veri on vettä sakeampaa, sanotaan. On se. Päivät kuluivat ihan liian nopeasti. 

Luulen, että jos asuisin yhä Suomessa, ei meillä olisi ollut tilaisuutta viettää tällaista laatuaikaa kahta päivää peräkkäin. Aikaa olisi vaikeampi järjestää. Joskus on mentävä kauemmas, että ihmiset tulevat lähemmäs. Olisi mukavaa, kun useammat sukulaiset, ystävät ja tuttavat löytäisivät tiensä tänne pohjoiseen Portugaliin, mielelläni olisin oppaana.

Espanjan matkan ja serkkuni vierailun jälkeen arki lumpsahtaa taas vanhoihin uomiinsa. Koko kevään ja kesän kökötän näillä näkymin enimmäkseen kotona; siivoan, hoidan puutarhaa, teen käsitöitä ja kirjoitan. Viimeksi mainittua odotan innolla pienen tauon jälkeen, ensiksi mainittua en niinkään. Luvassa on tekemisentäyteinen kesä, toivottavasti myös lämmin sellainen.

Tällä kertaa näin lyhyesti, sillä iltapäivä hurahti siihen kun näpersin blogiteksteille tunnisteet, joilla tekstit on ryhmitelty aiheittain. Nyt on helpompi selailla vaikkapa pienen kotifilosofin pohdintoja, matkailujuttuja tai portugalin kieleen liittyviä kirjoituksia. Tunnisteet näkyvät blogia tietokoneella katsottaessa, ei mobiiliversiossa.


Kuvissa katukiveystä espanjalaiseen tapaan. On niissäkin ollut näpertämistä.