tiistai 27. tammikuuta 2015

Elän, siis vanhenen

Parin viime vuoden aikana olen miettinyt paljon kuolemaa, elämää, vanhenemista ja työntekoa. Kuolemaa siksi, kun rakas isäni kuoli; elämää siksi, koska elän; vanhenemista siksi, koska elän samassa taloudessa muistisairaan ihmisen kanssa ja näen, miten vanheneminen voi tehdä kipeää; työntekoa kai siksi, koska olen suomalainen, ja se vaan on meillä selkärangassa.

Olenko tullut joihinkin johtopäätöksiin? Kyllä kai. Hyvässä skenaariossa elämme, teemme töitä, vanhenemme ja kuolemme. Ihannetapauksessa elämme täyteläistä elämää, teemme työtä josta pidämme ja jolla ansaitsemme riittävän toimeentulon, vanhenemme suhteellisen terveinä ja kuolemme nopeasti ja kivuttomasti, niin sanotusti saappaat jalassa. Vanheneminen on onni ja etuoikeus, jota ei kaikille suoda.

Silloin kun jokin asia mättää – ja aina silloin tällöinhän jokin asia mättää – muistan työtoverini ja ystäväni Matin sanat: ”Kun sairastaa syöpää, oppii asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Katkennut pikkurillin kynsi ei oo enää mitään.”

Se oli vielä silloin kun Matti teki töitä työpaikalla. Sitten hän siirtyi tekemään työt kotona tulehdusvaaran vuoksi. Hän eli eristettynä muista ihmisistä, hoitojen vuoksi pimeässä, poissa päivänvalon ulottuvilta.

Matti kuoli asuessani Portugalissa ensimmäistä kertaa. Olin yrittänyt soittaa hänelle vielä paria viikkoa aiemmin käydessäni Suomessa, mutta hän ei enää vastannut puhelimeen. Hän oli saattohoidossa. Hän ei saanut vanhenemisen lahjaa.

Elämän ja kuoleman lisäksi uskon elämään kuoleman jälkeen. Ihmisen ruumis hajoaa ja muuttuu tomuksi tai tuhkaksi, mutta sielu jää elämään läheisten ihmisten mieliin. Hyvässä ja pahassa, mutta vahvemmin hyvässä.

Vanhanrouvan serkku kävi kyläilemässä yhtenä päivänä, ja saattelin dementoituneen vanhuksen päivän päätteeksi kotiinsa. Kiskaisin päälleni pitkän mustan takin ja Gaian hihnan päähän, ja lähdimme kävelemään kiviselle kadulle. Totesin leskivanhukselle, että olemme näköjään kaikki mustissa; niin hän, leski, kuin minä ja rottweilerinpuolikaskin. Vanhus hätkähti ja kysyi: ”Onko joku kuollut?” Rauhoittelin häntä.

Vanhus kertoi pukeutuvansa aina mustiin, koska hänellä oli hyvä mies. Kunnioituksesta kuollutta miestään kohtaan hän käyttää pelkästään mustaa koko oman loppuelämänsä.

Naapurin leskirouva ei pukeudu mustiin, vaikka kaikista puheista ja seitsemästä pojasta päätellen mies oli hänelle rakas. Hän pyöräilee kirkolle joka lauantai viedäkseen haudalle tuoreet, oman puutarhan kukat. Joka viikko, ja miehen kuolemasta on jo toistakymmentä vuotta. Se, ja lauantai-illan messu rytmittävät leskirouvan viikkoa. Niin ja vanhainkodin järjestämä uimahallireissu joka keskiviikko.

Kun olen seurannut vanhanrouvan ja hänen serkkunsa keskustelua, jossa samat aiheet toistuvat tiuhaan tahtiin, olen huomannut mitä vanhukset eniten kaipaavat: kaltaistaan seuraa. Sitä, että joku juttelee ja jaksaa kuunnella ne samat jutut moneen kertaan eikä välitä siitä, vaikka puolet asioista on uneksittuja tai kuviteltuja. Sitä, että on joku jonka kanssa voi jakaa vanhoja muisteloita. Minusta, vaikka kotona paljon olenkin, ei ole paljoa seuraa. Pelkkä läsnäolo ei riitä.

Väittäisinkin, että vanhainkoti ei aina ole huono vaihtoehto varsinkaan muistisairaalle vanhukselle. Kun perustarpeet ovat hoidossa, tulevat toissijaiset tarpeet: seura, huomion saaminen, menneiden muistelu. Kosketuksen laskisin perustarpeisiin. No, ainakin Portugalissa. Suomalaisethan ovat kosketuskammoista kansaa, kuten tutkija, yliopistonlehtori Taina Kinnusen tekemä tietokirja Vahvat yksin, heikot sylityksin esittää.

Löysin eilen päästäni ensimmäisen harmaan hiuksen. Se hohti ilta-auringon valossa ja tuntui karkealta sormien välissä. Aluksi ajattelin, että ”Apua! Mitä tälle tehdään? Nypinkö irti?” Sitten rauhoituin ja ymmärsin, että olen saavuttanut yhdenlaisen etapin. Minusta tulee vielä vanha, jos hyvin käy.  

Matti, jos eläisi ja kuulisi minun murehtivan harmaata hiusta, nauraa röhähtäisi ja mörähtäisi: ”Oo iloinen että sulla sentään on hiukset päässä.” 

Kuka vielä väittää, ettei ihminen jää elämään kuolemansa jälkeen? 

tiistai 20. tammikuuta 2015

Unikuvia

Paikka auringossa.
 Näin hauskaa unta. Jotenkin absurdia. Olin käymässä Suomessa, ja halusin viedä kyläilypaikkaan pullon viiniä. Menin siis Alkoon. Siellä oli mahdoton ryysis. Kaupan seiniä kiersivät korkeat hyllyt, samoin keskellä pientä kauppaa oli yksi hyllykkö. Käytävät täynnä väkeä ja kassaparka jossain putiikin perukoilla.

Tutkin hyllyjä ja näin tuttuja viinejä niiltä ajoilta, jolloin elin vähän leveämpää elämää ja merkkitapahtumia juhlistettiin pikkaisen paremmalla viinillä. Unialkon viinien hinnat olivat alkaen 19,99. Etsin epätoivoisesti jotain edullisempaa. Kyykin keskellä ruuhkaa, mutta alahyllyjenkin viinit olivat ylähyllyjen hintaluokkaa.

Gaia ja vasikka tekevät tuttavuutta.
Lopulta sain kyynärpäätaktikoitua itseni kaupan kauimmaiseen nurkkaan. Sieltä löytyi kummallinen vanhanajan kortistokaappi. Jokaisen pienen laatikon kulmassa oli pieni kirjain ja laatikon rivasta roikkui langan päässä kortti, johon niin ikään oli painettu pieniä merkkejä. Kaapin yläreunaan oli teipattu ohje: ”Leikkaa saksilla haluamasi merkki”. Avasin yhtä laatikkoa, ja näin jonkun etiketin tapaisen.

Olin hikinen, väsynyt ja tuskastunut. Unessa ajattelin, että luojan kiitos, asun Portugalissa. Täällä viinin ostamista ei ole tehty turhan vaikeaksi.

Nauta näyttää kieltä.
Kuten kaikki tietävät, Portugalissa viiniä myydään supermarketeissa. Saako se ihmiset juomaan enemmän? Ehkä, jos totta puhutaan, mutta kulutus jakautuu tasaisemmin pitkin viikkoa. Viini on arkinen ruokajuoma. Tuskin se kuitenkaan alkoholismia aiheuttaa. Eiköhän siihen ole ihan muut syyt.

Sunnuntaisin lounaan jälkeen näkee kahvilassa joillakin miehillä brandylasit. Selvästi humalassa ei näe ketään, ei sunnuntaisin eikä lauantai-iltaisin. Päinvastoin, monella on olutkolpakon sijasta edessään pieni kupillinen kahvia tai pullollinen vettä. Olutkolpakotkin ovat useilla pieniä 20 cl:n fino-lasillisia, jotka paikassa kuin paikassa tarjoillaan pöytään. No, paitsi ostoskeskusten ravintolakeskittymissä.

Meno varmasti kiihtyy pikkutunneille mentäessä, en ole vaan itse ollut sitä koskaan näkemässä. Paitsi kerran juhannuksena, S. Joãon juhlinnassa.

Olisikohan suomalaisen kaljoittelukulttuurin yksi perussyy siinä, että olut tarjoillaan useimmiten puolen litran tuopeissa? Jos haluat vähemmän, saat silloinkin 33 cl:n pullollisen. Ja kun olut lämpenee ja latistuu äkkiä, on tuoppi kiskottava kitaan vauhdilla, ennen kuin se alkaa maistua väljähtyneeltä. Valvirassa voitaisiin seuraavaksi miettiä voisiko kaljakuppiloissa tehdä jotakin toisin. Virkamiehet voisivat tehdä opintomatkan jonnekin eteläisen Euroopan maahan. Vaikka Portugaliin. Tervetuloa!

Nauta nuolaisee ennen kuin tipahtaa. 
Näin eilen jotain muutakin erikoista kuin unta. Sänkyä pedatessani katselin ulos alas kotikatua pitkin. Lähimmän ekopisteen vieressä oli isot vetokärryt, roskasäiliön kansi oli auki ja naisenoloinen hahmo kiskoi sieltä jotain minkä heitti kadulle. Kuulin kolinaa. Tölkki toisensa jälkeen lensi kaaressa katukivetykselle.

Minä kierrätyskyttä olin jo avaamassa ikkunaa huutaakseni keuhkojeni pohjasta: ”Hei siellä, älkää heitelkö roskia!”, kun paikalle ilmestyi toinen hahmo, joka alkoi polkea tölkkejä.

Ai niin. Olemme Portugalissa. Etäiset hahmot tonkivat roskasäiliöstä metallia, jonka joku (lukutaidoton tai välinpitämätön?) oli pistänyt sinne eikä vieressä nököttävään muovin ja metallin keräyssäiliöön. Hahmot eivät tehneet sitä ekologisuuttaan vaan pienen lisätienestin toivossa. Romumetallista maksetaan. Joillekin sekin vähä tulee tarpeeseen.

Muutama päivä sitten roskasäiliö oli ilmiliekeissä. Ei mennyt montaa tuntia kun kunnan miehet olivat siivonneet paikan ja uusi säiliö tuotu tilalle. Spekuloimme Carlosin kanssa palon syytä, emmekä varmasti olleet kadun ainoat. Minä veikkasin jonkun kippaamia kuumia tuhkia, Carlos naapuruston nuorukaista, jonka oli nähnyt yhtenä päivänä polkemassa lasisäiliön viereen jätettyjä ikkunaruutuja rikki. Paikka on nyt täynnä lasinsiruja, ja jostain syystä kunnan miehet eivät ole siivonneet niitä pois.

Rapsutusjono iltalypsyn aikoihin.
Vaikkei mitään lypsettävää olekaan.
Käyn usein päivän päätteeksi Gaia-koiran kanssa viemässä roskat ja kierrätettävät. Pitää olla varovainen, eikä pelkästään lasinsirujen takia. Tässä yhtenä päivänä em. nuorukainen ohitti minut pyörällä ja jäi norkoilemaan roskasäiliöiden vieressä olevan hylätyn talon liepeille. Kun tulin Gaian kanssa roskapusseineni paikalle, hän alkoi esittää tappouhkauksia koiralle. Ehkä minullekin, en kuullut kunnolla. En tietenkään ottanut uhkauksia tosissani, mutta sen verran hermostuin, että ilmoitin pojalle jokseenkin painokkain äänensävyin, että jos hän vielä kerran puhuu niin, otan yhteyttä poliisiin. Hän pyysi anteeksi.

Pariin otteeseen olemme joutuneet pyytämään kyseistä nuorukaista poistumaan mailtamme. Hän yritti lähennellä minua, väijyi muurin takana ja ilmaantui paikalle heti kun Carlos hurautti autolla asioille ja minä olin muurien ja rakennusten suojaaman sisäpiha-alueen ulkopuolella kiivejä poimimassa tai kitkemässä jotain. Se oli aika ahdistavaa. Aloin käydä traktoripolulla kävelyllä vain silloin kun Carlos on kotona. Vara ei venettä kaada.  

Aamuvenytyksiä.
Kun Gaia ei roskisreissua seuranneena päivänä vielä lounasaikaan mennessä ollut kömpinyt huoneestaan, vaikka se yleensä joka aamu käy toivottamassa hyvät huomenet kun kuulee minun keittävän aamuteetä, aloin huolestua. Menin katsomaan sitä. Se nousi sängystään haukotellen ja venytellen nautinnollisesti.

Sitä vaan laiskotti.

Elämä maalla on siis jännitystä täynnä. Ilmankos näen niin omituisia unia. 

Kuvissa arkisia tilanteita. 

tiistai 13. tammikuuta 2015

Vapaus ja vastuu

"Ilman pelkoa."
En ole kirjoituksissani kovin paljoa ottanut kantaa ajankohtaisiin asioihin, jollei oteta huomioon jouluja ja pääsiäisiä ynnä muita vakiotapahtumia. Irtiotto on saanut olla myös lukijalle lintukoto, missä kaukana on kavala maailma.

Joskus kaukainen maailma rynnii kuitenkin kotikoloon kaikilla kanavilla. Televisiossa, sanomalehdissä, Internetin uutisissa, facebookissa, sähköposteissa. Silmiä ei ole tarkoituskaan ummistaa, ei korvia peittää eikä ajatuksia tukahduttaa. Ei kaikki mitä maailmalla tapahtuu kosketa. Tähän ikään mennessä on jo aika turtunut. Jotkut asiat pistävät kuitenkin miettimään syitä ja seurauksia, ja motiiveja ihmisen tekojen takana. Se että niitä ymmärtää ei tarkoita sitä, että ne hyväksyisi. Jotkut asiat menevät sen rajan yli.  

"Vapaat aivot."
Kuivien viikkojen jälkeen tervetulleen sateen ropinan sijaan kirjoitankin vapaudesta. Sananvapaudesta, uskonvapaudesta, vapaudesta kulkea kadulla, valita ammattinsa ja elämänkumppaninsa, kuunnella ja lukea sitä mitä haluaa, vapaudesta kokoontua, äänestää tai olla äänestämättä. Ihmisen vapaus ja oikeudet kulkevat käsi kädessä. Kun kajoaa niistä yhteen, koskee väkisinkin myös toiseen.

Vapauden mukana tulee vastuu ja velvollisuus. Vastuu omasta itsestään ja valinnoistaan, sanoistaan ja teoistaan, ja velvollisuus kunnioittaa muita ihmisiä ja heidän valintojaan, heidän etnistä taustaansa, uskontoa, kieltä ja ruokavaliota. Heidän erilaisuuttaan.

Valitettavasti kunnioitus toista ihmistä ja tämän henkeä kohtaan ei ole koskaan ihmiskunnan historiassa ollut kovin korkeassa kurssissa. Ei ollut silloin kun kristittyjä heitettiin leijonien eteen, ei silloin kun katolisen kirkon inkvisitio kidutti ja poltti harhaoppisia elävältä, ei silloinkaan kun orjia laivattiin Amerikkaan eikä edes nykyajan hikipajoissa Kiinassa, joissa lapset ja aikuiset tekevät tuotteita länsimaisille markkinoille orjuuteen verrattavissa oloissa. Natsit vainosivat juutalaisia, juutalaiset vainoavat palestiinalaisia, amerikkalaiset muslimeja ja muslimit länsimaalaisia, ja niin edelleen. Voisin jatkaa listaa, mutta varmaan ymmärsitte jo mistä on kyse; kunnioituksen puutteesta.

Ihminen lentää kuuhun, siirtää sydämiä, kommunikoi langattomasti maapallon toiselle puolelle ja tekee juomavettä paskasta. Miksei ihminen osaa kunnioittaa toista ihmistä? Mikä siinä on niin vaikeaa? Eikö sen oppiminen sisälly koti- tai koulukasvatukseen, eikö se kuulu omaan kulttuuriin? Eikö se olekaan selkärankaan rakennettu itsestäänselvyys? Työelämässä ollessani ajattelin, että kunnioitus pitää ansaita. Nyt pidän sitä yhtenä ihmisen perusoikeuksista. 

Ihmisen motivaattoreista suurimmat ovat uskonto, raha ja rakkaus. Niiden nimissä puhutaan kauniita sanoja ja tehdään hirmutekoja. Pahimmillaan ne sokaisevat, ja ihminen menettää niin harkintakykynsä kuin oikeellisuudentajunsa, mutta ennen kaikkea kunnioituksen toista ihmistä kohtaan. Omasta itsestä, omista tarpeista ja toiveista tulee oman maailman napa ja kaikkein tärkein asia, ja muut ihmiset on lupa survoa jalkoihinsa. Kaikki on sallittua sodassa, rakkaudessa ja rahan hankkimisessa – niinhän se meni?

Terrorismi on vain yksi nykyaikana käytetyistä tavoista riistää ihmisen vapaus itsekkäiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Terrorismi on kauhun kylvämistä. Kauhun piinaamat ihmiset eivät tietenkään pysty kunnioittamaan sen aiheuttajaa sen enempää kuin terroristi uhrejaan. He tuntevat vain pelkoa, ja pelko vie ihmiseltä vapauden. Heistä tulee vankeja omassa elämässään. 

Öljy-yhtiöt imevät maapallon tyhjiin.
Veikkaan, ei, en veikkaa vaan tiedän ilman kristallipalloakin, että maailmasta ei sodat ja terrorismi lopu niin kauan kuin maan pinnalla harjoitetaan uskontoja ja öljynporausta. Niin kauan itsekkäät motiivit ajavat ihmistä tekoihin, joissa toisen ihmisen kunnioitus unohtuu tai sillä ei ole merkitystä. Sinä päivänä kun suurvaltojen päättäjät, valtauskontojen, ääriliikkeiden ja globaalien yritysten johtajat ovat valmiita istuutumaan saman pöydän ääreen toisiaan kunnioittaen, voidaan alkaa haaveilla rauhasta. Ei taida ihan heti tapahtua. Käynnissä on sellainen pahan kierre, että siitä ulospääsy näyttää mahdottomalta. 

Pitääkö meidän siis nostaa kädet pystyyn ja antautua epätoivoisen tilanteen edessä? Ei tietenkään. Mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Sen kun tietäisin, saisin takuuvarmasti Nobelin rauhanpalkinnon. Voidaan itse kukin aloittaa kuitenkin omalta tontiltamme: kunnioitetaan toinen toistamme. Annetaan jokaisen olla oma itsensä ja elää omaa elämäänsä. Ei kajota toistemme vapauteen.  

"Asuntoja, maata, vapautta, terveyttä,
koulutusta, leipää, rauhaa, itsenäisyyttä."
Aloittaessani Irtiotto-blogin tarkoituksenani oli kertoa Portugalista ja elämänmenosta täällä. Joskus vähän harhailen aiheesta. Niin voi käydä kun on tilaa ajatella ja olla luova. Se sallittaneen.



Kuvissa graffiteja Lissabonista ja Portosta. Ilmaisunvapautta on käytetty koko kerrostalon mitalla.  

maanantai 5. tammikuuta 2015

Työtä tekijällä riittää

Kalastajat korjaavat verkkojaan.
Vaikka itse blogeja kirjoitankin, en pahemmin lue niitä. Ei oikein ole aikaa, eikä vastaan ole tullut sellaista blogia, joka olisi kiinnostanut niin paljon että olisin alkanut seuraamaan sitä. Joskus silmään kuitenkin osuu jotain mitä ei voi ohittaa. Tällainen oli Mervi Lammisen kirjoitus (HS 8.10.), jossa hän esitti mielipiteenään, että oravanpyörästä hyppääminen on itsekästä.  Tulkitsen kirjoituksen niin, että hänen mielestään ainoa oikea tapa elää on tehdä töitä ja ansaita sillä elantonsa. Ihan kohtuullista. Siihenhän meidät luterilaiset (myös entiset) on kasvatettu. Ihmisen arvo määrittyy hänen tekemänsä työn perusteella ja kaikkien pitäisi tehdä tuottavaa työtä ja maksaa tuloistaan veroja. Siihen yhteiskunta perustuu.

Kirjoitus jätti minut silti hämmennyksen valtaan. Pohdin sitä uutterasti rapsuttaessani makuuhuoneen homeisesta katosta irtoavaa maalia. Mietin sitä yhä paklatessani syntyneitä koloja. Siinä vaiheessa kun hioin paikkausmassaa, muistin yhtäkkiä millaiselta kalkkilaivan kapteenilta näytti reilu vuosi sitten samaisen homman tehnyt mies, Carlosin palkkaama maalari. Kävin kylpyhuoneessa ja totesin näyttäväni miehen kaksoissiskolta.

Pyydykset pinossa.
Mietin pää hiontapölyä pölisten, että mikä ero on työssä, jonka tekee itselleen tai jonka tekee joku muu. Sitten minulle välähti, että maalarin tekemä työ oli yhteiskunnan kannalta tuottavaa, minun työni ei. Ja miksi? Maalari sai palkkaa, maksoi veroja ja sotumaksuja. Minä vain säästin tekemällä itse (saman työn uudestaan, vähän perusteellisemmin). Yhteiskunta ei tienannut mitään. Työ ei ollut tuottavaa. Se ei periaatteessa ollut edes työtä. Se oli vain puuhastelua. Tee-se-itse -remontointia.

Ihan sama juttu on se, että talossa kävi edellisten asukkaiden aikaan viikoittain kaksi siivoajaa. Nyt minä hoidan siivoamisen muun tekemisen ohella, siinä sivussa. Yhteiskunta ei taaskaan tienaa mitään. Jos minä ansaitsisin tekemisilläni jotain, voisin tietenkin hyvällä omallatunnolla palkata siivoajan. Pyörät pyörisivät ja kehitys kehittyisi ja yhteiskunnan kirstuun kilisisi veroropoja.

Voidaan siis tehdä se karkea johtopäätös, että kaikenlainen itse tekeminen on yhteiskunnan talouskasvun kannalta myrkkyä. Älä tee itse villasukkia, osta ne. Näin yhteiskunta saa tekijältä tuloveroa ja lisäksi arvonlisäveroa, edellyttäen että sukanneuloja pystyy niitä vuodessa tekemään yli 8400 euron edestä. Tekijäkin saa muutakin kuin pelkän hyvän mielen; muutaman hassun euron vaivanpalkkaa. Älä leivo sämpylöitäkään itse, osta ne kaupasta. Osta mieluummin prosessoitua ruokaa, eineksiä, kuin tuoreita vihanneksia . Mitä pidemmälle jalostettu tuote, sitä enemmän sen eteen on tehty tuottavaa työtä, vieläpä kustannus- ja energiatehokkaasti, toisin kuin kotikeittiössä värkkäämällä.

Kalastajien taloja merinäköalalla.
Omavaraisuuden ajat olivat ja menivät. Nyky-yhteiskunta rakentuu sen varaan, että tuotteet ja palvelut ostetaan, eikä niitä tehdä itse. Ei tarvitse tehdä itse, koska kaikkea saa valmiina. Työssäkäyvä ei edes ehtisi tai jaksaisi tehdä itse, sillä työ vie ajan ja mehut. Onneksi kaupasta saa valmiita pullamössösämpylöitä, niin ihanan pehmeän nahkeita muovipussissaan, eivätkä taatusti homehdu ainakaan kahteen viikkoon.  Työssäkäyvällä on tietenkin varaa ostaa valmista, jollei nyt aina ihan laatumerkkejä, niin ainakin kauppojen omia pirkkatuotteita.

Palannut kalasta
Mutta, mutta. Nyt taas hämmentää. Entäs kun on lapsesta asti tottunut tekemään itse? Ja opetellut tekemään sen mitä ei ole ennestään osannut? Suomalaisessa yhteiskunnassa olisin varmasti pahemmanlaatuinen luopio, sillä leivon leivät itse (se käy hujauksessa), ompelen kesämekot itse, tein joululahjatkin pääosin omin pikku kätösin ja niin, tässä talossa ei muuten muuta einestä syödä kuin pakastepizzaa ja kalapuikkoja hätävaralounaana. Olemme mestareita tekemään hyvää, yksinkertaista ruokaa. Kutakuinkin samat samat asiat tein palkkatöissä ollessani. Siinä suhteessa ei ole mikään muuttunut.  

Kirjoituksessaan Lamminen keskittyy siihen, että osa oravanpyörästä hypänneistä ”ei tee mitään” tai ”tutkiskelee vain itseään”. Päivät kuluvat peiton alla ja telkkaria katsellen. Kuulostaa rennolta. Kuulostaa lomalta.

Valinta, että jättäytyy pois töistä ja vaihtaa vapaalle, on Lammisen mielestä itsekäs. Epäitsekästä on tietenkin kuluttaa itsensä loppuun ennen eläkeikää, antaa kaikkensa firmalle, joka pahimmassa tapauksessa joutuu kustantamaan työkyvyttömyyseläkkeen. Firma kiittelee päin naamaa, selän takana kiroaa. Työn sankareita ei ole oikeasti olemassa. Ne ovat taruolentoja.

Eihän kaikille tietenkään niin huonosti käy, mutta liian monelle kuitenkin.

Koen, että minun pitää puolustella valintojani. Joskus jopa itselleni. En silti koe olevani itsekäs, vaikka irtisanouduin palkkatyöstäni. Varsinkin viimeisen vuoden aikana olen tehnyt asioita, joista itsekkyys on yhtä kaukana kuin Pluto-planeetta Telluksesta. En sen takia Irtiottoa tehnyt, en tietenkään. Elämä vaan heittelee, kuljettaa, viskelee lastaan mutta myös kantaa ja pitää pinnalla. Ei tarvitse olla onnenpekka vaan keskimääräistä parempi sopeutuja ja mahdollisuuksien näkijä. Ja ahkera työn tekijä.

Kirjoitin tänään muuten ensimmäisen lastensatuni. Kummilapsille kerrotut eläintarinat muuntuvat nyt mustavalkoiseen muotoon, kirjoitetuksi tekstiksi. 


Kuvat Angeirasin kalastajakylästä. Kalastajan työ tuottaa vain silloin kun välineet ovat kunnossa, säätila suotuisa ja onni myötä.