maanantai 17. heinäkuuta 2017

Munanainen ja Ruohomies

Nykyajan cowboy surffaa älypuhelimella. 

Ennen muuttoaan tähän taloon ja tälle kylälle Carlos oli asunut koko elämänsä toisella kylällä, merenrannalla. Hän tuntee siellä kaikki ja kaikki tuntevat hänet. Sama pätee vanhaanrouvaan, vaikka hän onkin tässä talossa kasvanut. Sen ajan ja paluumuuton välillä ehti kuitenkin tapahtua sukupolvenvaihdos eikä kadulla enää kävele vanhoja tuttuja vastaan kuin harvakseltaan.

Ken on heistä kaikkein kaunein...? 
Olemme hiljalleen tutustuneet lähitienoon ihmisiin. Aluksi naapureihin, sitten piiri on hitaasti laajentunut. Emme välttämättä tiedä ihmisten nimiä, ja vaikka tietäisimmekin, viittaamme heihin sillä asialla, mistä he ovat tuttuja. Yksi ensimmäisistä uusista tuttavuuksista oli Mulher de ovos, Munanainen, joka oli olohuoneen ikkunasta käytävän munakauppamme ainoa asiakas niihin aikoihin kun meillä oli vielä kuusi kanaa. Muutaman kuukauden tuttavuuden jälkeen hän esittäytyi ja kertoi nimekseen Daniela eli Néla, mutta silti kun hän kauppareissuillamme tulee joskus kadulla vastaan, puhumme hänestä Munanaisena kun vilkutamme hänelle autosta käsin.

Kerran laitumenpuoleiselle portille kolkutteli mies, jota en ollut koskaan nähnyt, mutta arvasin heti kenestä oli kyse. Carlos oli ohimennen maininnut haluavansa hakea ruohoa, mutta ei ollut tavoittanut miestä kotoaan. Pian tämä iäkkään äitinsa kanssa kahdestaan asuva vanhapoika tulikin ilmoittamaan, että ruohoa on saatavilla. Siitä hän on saanut lisänimen Homem de Erva, Ruohomies. Hän kertoi lastanneensa kaksi paalia, niitä jättiläismuurahaisenmunia, tiedättehän, Carlosin paikalle viemään peräkärryyn.

Naudat pitävät tästä ruohosta tai heinästä, kummin päin vaan. Ilmeisesti Caseiron, vuokralaisemme tytär tai joku muu lähistöllä asuva tykkää vähän toisenlaisesta. Tänne tullessamme ihmettelimme kun pihalla tuntui toisinaan poltetun ruohon hajua. No, sylttytehdas on lähellä mutta olkoon, peace and love. Ei siitä ole häiriötä kellekään. 

Nyt on muodissa raidallinen vesikampaus. 
Kammataas vielä tuo häntä kun on niin sotkussa...

Viimeisimpiä tuttavuuksia on lähitilaa miehensä kanssa pitävä nainen, jolta käyn lauantaisin ostamassa vihanneksia. Toissapäivän ostokset, viisi porkkanaa, kaksi isoa coração de boi eli häränsydän-pihvitomaattia, nippu pitkiä, ohuita papuja sekä muutama sitruuna, joita Mulher de Legumes eli Vihannesnainen ei edes punninnut, maksoi kaksi euroa.  Voimme tietysti alkaa heristelemään sormea ja puhumaan veroista ja kuiteista, mutta annetaan poliisin ensin selvittää minne jotkut portugalilaispankit tärväsivät miljardeja euroja ja ketkä ovat ottaneet lahjuksia vastaan ja ketkä niitä ovat tarjonneet. Ja veroviranomainen voisi ensi alkuun ratsata vaikka toreja ja kiinakauppoja ja vuokratuloja joista ei kirjoiteta kuitteja, ennen kuin siirtyvät tutkimaan näitä pieniä sivubusineksiä. Vihannesnaisella ja hänen miehellään (O Marido da Mulher de Legumes) on kaksi lasta ja muutama lehmä. Ei heillä erityisen leveästi elellä. Iltaisinkin syövät pelkkää keittoa ja leipää, kertoi Vihannesnainen kerran.


Vahva tahto vie vaikka läpi harmaan puun.
Muttei sen ympäri. 




Heinäkuu soljuu hiljalleen eteenpäin Irtiotossakin. Aamuinen sumu on muuttunut poutapilvien kautta ohueksi yläpilveksi. Maissi huojuu tuulessa, kastelulaite heittää vettä päälle, parin levottoman yön jälkeen on taas saatu nukuttua kun emostaan vieroitettu kahdeksan kuukauden ikäinen sonnivasikka on vihdoin lakannut ulisemasta. Kaikki mikä saa vettä kasvaa kohisten, kaikki muu kuivuu ja kuolee tai vetäytyy lepotilaan. Maantiellä vaelletaan peräkanaa Santiagoon, päivänsini vyöryy pellonlaidalla hyökyaallon lailla, pyykit lepattavat, pääskyset viuhtovat halki taivaan, vieno savunhaju luikertelee sieraimiin. Jossain palaa.  Kylä toisensa jälkeen juhlii, virittää valot pääkadulle, kaiuttimista raikaa pimba, ilmassa tuoksahtaa uppoöljyssä paistetut farturat ja kauneuskilpailuun osallistuvia nautoja kammataan edustuskuntoon. Kesä on kaikkea tätä ja paljon muuta. Aah!  


********

Ja sitten vielä pari pikkupätkää elokuussa ilmestyvästä rikosromaanista Huomenna sinä kuolet

Siitä oli keskusteltu kahvilassa eräänä päivänä. Miten puhe olikaan kääntynyt jääkiekkoon? Joku taisi puhua Suomesta? Miksi? Johtuiko se suomalaisnaisen murhasta, joka ei ollut jäänyt kylällä noteeraamatta. Kahvikupposten ja pelikorttien äärellä tentattiin, mitä kukakin tiesi Suomesta. ”Se on kaukana Pohjoisessa.” ”Jääkarhut kävelevät kadulla.” ”Ihmiset ovat kylmiä ja epäkohteliaita.” Tähän maanviljelijä esitti vastalauseensa, muistellen edesmennyttä naapuriaan lämmöllä, josta hänen vaimonsa olisi sopinut olla huolissaan. ”Siellä tehtiin ennen maailman parhaat matkapuhelimet, ei tehdä enää.” ”Siellä syödään paskalta näyttävää ruokaa pääsiäisenä”, oli joku lukenut netistä hyvänä vitsinä, eikä kukaan ottanut häntä todesta, vaan kaikki nauraa röhöttivät älyttömälle väitteelle. ”Ne eivät halunneet antaa Portugalille lisärahoitusta, mokomatkin…” Tämä keräsi myöntyvää murahtelua pienen pyöreän pöydän äärellä. ”Siellä on maailman kauneimmat naiset”, hihkaisi sentään joku tunnelman keventämiseksi. ”Niin on”, myönsi maanviljelijä antaumuksella.

***

Lobo Calado kaivoi paljain käsin pehmeää, kuohkeaa multaa, kunnes osui johonkin kovaan. Hän sai siitä otteen ja veti sen esille. – Mitä ihmettä? Hänen kädessään oli luu, mutta hän ei ollut riittävän perehtynyt selkärangallisten anatomiaan tietääkseen, minkä luu se oli. Luu oli kuitenkin tuore, se oli valkea, ja sitä oli kaluttu äskettäin, mitä todisti myös Rockyn tyytyväinen ilme ja heiluva häntä. Se yritti napata luusta kiinni, mutta turhaan.


Tilaa kirja Myllylahdelta (tulossa verkkokauppaan) tai kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myöe e-kirjana. 


keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Hidasta heräilyä


Tekemässäni elämänmuutoksessa, Irtiotossa, yksi parhaista puolista on vapaus herätyskellosta. Kun on parin vuosikymmenen ajan herännyt säälimättömään piipatukseen kello kuudelta viitenä aamuna viikossa, osaa hiukan arvostaa sitä, että saa herätä silloin kun siltä tuntuu. Yleensä se on aamuneljän ja -viiden välillä, kun luonto kutsuu. On siis noustava ylös pissalle.

Uuden unen tulo vie joskus tunnin, pari. Ei se mitään, koska minun ei tarvitse sännätä aamukuudelta uudestaan ylös, suihkuun, juomaan hätäisesti muki teetä ja lasi mustikkakeittoa, maalaamaan naama edes välttävään edustuskuntoon ja tekemään hiuksille se mitä niille ylipäätänsä on tehtävissä, mikä ei ole kovin paljoa, ja sitten se kaikkein pahin: vaatteiden valinta työpäivään. Jokainen nainen tietää sen epätoivon tunteen, kun ei ole mitään päällepantavaa.


Nyt on kaikki toisin. Aamuyöstä valvon kaikessa rauhassa, mietin omia juttujani, kirjoituksia, käsitöitä, läheisiä ihmisiä, eläimiä, muistelen menneitäkin. Joskus ajatukset ovat hapantuneita ja harmistuneita, sillä ei Irtiottokaan mikään ruusutarha ole. Tuleva kirjanjulkaisu jännittää – millaisen vastaanoton se saa. Koti sotkeentuu nopeammin kuin ehdin ja jaksan siivota sitä, ja sotkut käyvät hermoille. Tällä hetkellä en edes vilkaise pesua odottaviin ikkunoihin päin, sillä moni muukin paikka on puunaamisen tarpeessa. Hermoille käy välillä myös vanharouva, joka ei halua tai kykene ymmärtämään joitakin asioita, jotka minun vinkkelistä katsottuna ovat tärkeitä. Batatinha hyppii aina vaan ihmisiä vasten lepsuista kurinpalautusyrityksistäni huolimatta. Viime aikoina käsityötkään eivät ole sujuneet. Into ja inspiraatio puuttuu.

Vaikka kuinka olen ottanut oman elämäni omiin käsiini, huomaan, etten voi kontrolloida läheskään kaikkea. Elämä on. Kontrolloimaton.


Parin aamuyöllä valvotun tunnin jälkeen tulevat unet ovat makeat. Tänään näin unta valkeasta, pörröisestä kissasta ja koirista. Kuulemani hurina ei ollut sylissä makoilevan kissan kehräystä, vaan omaa kuorsausta. Carlos on usein ihmetellyt miten pystyn kuorsaamaan vaikka nukun vatsallani tai kyljelläni. En tiedä. Kai se vaatii jotain erityislahjakkuutta, tai sitten erityisen löysiä kitapurjeita.

Aamu-unilta en saa herätä ihan oman aikataulun mukaan. Se tapahtuu kun vierustoveri alkaa venyttelemään ja haukottelemaan ja huokailemaan. Olo on usein tasoa ”mikä maa mikä valuutta” kun syvästä unesta näin herätetään. Silmät eivät tahdo aueta. Ylellisyyttä on kuitenkin, kun saa kaikessa rauhassa odotella palikoiden aivoissa loksahtelevan kohdalleen. Ei tarvitse sännätä ylös. Carlos, joka ilman kelloakin heräilee joka aamu viiden minuutin tarkkuudella samaan aikaan, availee ikkunaluukut ja päästää valon sisään. Nousen vasta kun hän on mennyt ulos, teen aamutoimet kaikessa rauhassa ja menen keittiöön laittamaan aamiaista: kreikkalaista jugurttia, kaurapuuroa ja inkiväärillä höystettyä vihreää teetä.


Aamiaisen voisi nauttia kaikessa rauhassa, mutta en malta. Jugurtin lusikoimisen ohessa korjaan pois edellisiltana tiskatut astiat. Puuron muhiessa mikrossa käyn laittamassa pyykkiä koneeseen. Puuro on viskaistu naamaan alle kahden minuutin, sen pidempään en sitä makustele, koska vaihtelevista mausteista huolimatta se ei todellakaan maistu enää hyvälle. Teekannu tyhjenee päivän mittaan. Siihen ei kyllästy.

Rauhallisen heräilyn lisäksi toinen vapautta tuova tekijä on se, ettei tarvitse epätoivon vimmalla miettiä mitä pistää päälle. Se ei tarkoita sitä, että kulkisin löpsähtäneissä verkkareissa ja reikäisissä villapaidoissa, tai edes farkuissa ja collegepaidassa. Saan pistää ylleni jotain mukavaa. Talvella se on usein neulemekko, kesällä hame ja pusero. Vaatteita, jotka eivät hierrä eivätkä kiristä tai purista tai kutita. Jalassa on sisällä tohvelit, ulkona pihakengät tai kumisaappaat. Kesällä ei tarvitse käyttää mitään toimistorotan työasuun kuuluvia inhottavia sukkahousuja, vaan voi kulkea paljain säärin. Aah, mikä ihana vapauden tunne!

Hitaan heräämisen ja nopean nukahtamisen  siihen menee yleensä vain minuutti tai pari  välisen ajan täyttää monenlainen tekeminen. En osaa ottaa kirjaa käteen ja käydä vain pötköttämään ja lukemaan. Se on heidän etuoikeus, jotka ovat lomalla tai eläkkeellä.

Hitaita heräämisiä heinäkuulle, rakkaat lukijat!

Kuvat ovat muutaman vuoden takaiselta retkeltä Peneda-Gerêsin kansallispuistoon, josta tänään lounaalla tuli puhetta. Olin unohtanut, että olimme käyneet jonkin vuoren huipulla olevalla linnoituksella. Löytyihän siitä valokuva todisteeksi. Kuvat todistavat myös, että naudat osaavat kulkea tien oikealla puolella. Mukana myös harvinainen yhteiskuva meistä, otettu em. linnoituksen edessä. 

*********

Lopuksi vielä pari pätkää elokuussa ilmestyvästä dekkarista Huomenna sinä kuolet. 

Rikosetsivä Rui Santos huokaisi syvään. Häneltä alkoivat epäillyt loppua, ja iso X ilkkui hänelle tietokoneen ruudulta. Kuka se voisi olla? Heli-ystävä? Vai joku Suomesta vartavasten tullut tappaja tai ex-poikaystävä tai muu vihamies? Millainen ihminen oli kaunis Johanna oikeasti? Oliko hän sittenkään niin enkeli kuin miltä näytti? Mitä luurankoja hän oli komeroissaan mahdollisesti piilotellut? Mitä hän oli tehnyt ennen Portugaliin muuttoaan?

Oli aika pyytää virka-apua Suomen poliisilta. Elokuvaenglantia puhuva Silva saisi sen hoitaakseen.

***

Häpeä nousi yhä punaamaan pojan poskia, kun hän muisti tilanteen. Seuraavalla kerralla, kun hän näki Johannan koiran kanssa kävelyllä, hän ei ollut keksinyt muuta sanottavaa kuin: ”Amanhã vais morrer, huomenna sinä kuolet.” Hän oli mumissut sanat matalalla äänellä, alta kulmain katsellen, toistaen saman vielä uudestaan. Johanna oli suuttunut valtavasti ja huutanut hänelle kasvot
punaisina, uhannut kutsua poliisin, jos hän vielä sanoisi jotain vastaavaa.

Sen jälkeen hän ei ollut lähestynyt Johanna-rouvaa. Vovón, mummin läksytyksellä ja korville singahtaneella tillikalla oli ollut oma osuutensa asiaan. Hän oli tyytynyt seuraamaan naisen kävelyretkiä maissiruokojen suojasta, kurkistaen niiden välistä tämän mentyä ohi, katsellen, miten tämä käveli varovasti varvastossuillaan, pidellen helmojaan. Hän nuuhki ilmaa naisen jäljiltä, siinä tuntui jotain makeaa ja ihanaa. Mansikoita, manteleita, kirsikoita ja appelsiininkukkia, hunajaa.

Tilaa kirja Myllylahdelta tai kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myös e-kirjana. 


keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Välähdyksiä


Viime viikolla Vila do Conden kaduille levitetyt kukkamatot vaihtuivatkin begonioihin ja hortensioihin Helsingin Arabianrannassa. Otin äkkilähdön Suomeen yllättäen selkäleikkaukseen joutuneen perheystävän avuksi. Olin varautunut hoitamaan kaikki taloustyöt, mutta lähinnä olen ollut kanto- ja istutusapuna ja aluksi seurana rauhallisilla kävelylenkeillä.

Sain sitten vielä kunnon suomalaisen kesäflunssan. Se vähän hidastaa vauhtia nyt.  

Pariin viikkoon on mahtunut ystävätapaamisten ja asioiden hoidon lisäksi paljon muuta. Ne ovat jääneet mieleen välähdyksinä:

Pihlajankukkien tuoksu ja satakielen laulu. Nappasin koivusta lehden ja heiluttelin nenän edessä, tungin melkein sieraimiin. Alkava nuha riisti tuoksun.

Sauna ja saunaolut kattoterassilla. Se puhtoinen olo, jonka vain voi kokea saunottuaan.

Aamupuurossa mustikoita ja mansikoita.

Nurmikon poikki juokseva kesäasuinen lumikko. Luulin sitä ensin oravanpojaksi, jolle ei vielä ollut ehtinyt kasvaa tuuheaa häntää.

Kävelyretki Porvoon vanhassa kaupungissa. Silloin kun olin lapsi, siellä ei kiertänyt kaukaa Kiinasta tulleita turistiryhmiä sateenvarjojen kanssa aurinkoisena päivänä. Putkahdin eräälle kujalle kai vähän eksyneen näköisenä, koska paikalle osunut posteljooni kysyi: ”Kaikki hyvin?” Meni hetki palata takaisin tolkkuihin jonkun puhuteltua minua Suomessa. Kävi ilmi, että olemme asuneet joskus naapurikaduilla.

Aivan pläkä meri ja vedenpinnalla punaiset ruusun terälehdet merkkaamassa viimeistä leposijaa. Tuhkat eivät leviä merelle aaltojen mukana, ne vaipuvat pohjaan. Sitä en ennen tiennyt.

Tunteroinen Suomalaisessa kirjakaupassa tutkien alelaareja. Ostin kotimaisia dekkareita ja taputin itseäni olalle. Hyvä tyttö.

Toinen tunteroinen lehmuksen alla Ruttopuistossa lukien Ilkka Remeksen Ruttokelloja, jonka juuri olin ostanut Hietsun kirpparilta eurolla. Viereiselle penkille aikova nuorimies kysyi, häiritseekö minua jos hän polttaa siinä hetken sikaria. Ei häirinnyt. Enkä säikähtänyt kun minua puhuteltiin. 

Portugalista kantautuneet traagiset uutiset metsäpalojen uhreista. On vaikea uskoa, että sellaista voi tapahtua.

Lasilliset raikasta valkoviiniä ravintola Koskenrannan terassilla lämpimässä auringonpaisteessa. Väitin, että huhut kylmästä keväästä ovat vahvasti liioiteltuja.

Seuraavana päivänä hieman erilainen turistikierros Helsingissä: Jarkko Sipilän vetämä rikoskävely Aleksilla. Oli hyytävä tuuli ja taivaalla väijyi tummia pilviä valmiina rojauttamaan sadetta niskaan. Aleksi 13:n kohdalla alkoi kadota tunto sormista. Mielenkiintoinen esitys Aleksin kulmien rikoshistoriasta piti kuitenkin otteessaan. Kiitos Jarkolle myös antamistaan käytännön neuvoista; mm. jos kavaltaa rahaa, ei kannata siemailla kallista samppanjaa julkisella paikalla vaan mieluummin piilossa muurin takana. Silmäkulmassa taisi vilahtaa pieni pilke. 

Kirjoitus talouspaperin palassa: ”Mökkiterassilla kaksin. Katselet merelle. Voimme olla yhdessä ihan hiljaa.” Portugalilainen versio siitä kuuluisi: ”Täpötäydessä rantakahvilassa. Katselet Atlantille. Voimme jutella yhdessä kaikessa rauhassa.”

Perjantaiaamuna palaan kotiin ehtiäkseni juhannuksen, São Joãon viettoon. Syömme grillattuja sardiineja ja broa-maissileipää, salaattia ja keitettyjä perunoita. Olen melko varma siitä, ettemme valvo läpi yön, kuten joidenkin perinteisiin kuuluu. Koska herätys Suomessa on ennen aamuneljää, on jo saavutus jos selviän silmät auki iltakymmeneen asti.

Seuraavan kerran Suomeen elokuussa. 

*********

Lopuksi vielä pari makupalaa elokuussa ilmestyvästä kirjastani Huomenna sinä kuolet

Mikä murhissa ja tapoissa sai tavallisen kansalaisen päänahan kihelmöimään niin jännittävän miellyttävästi? Oliko se jokin alkukantainen saalistava eläin, joka lymyili jokaisen sisimmässä, vai vahingoniloa tai helpotusta siitä, että se tapahtui tälläkin kertaa jollekulle muulle? Yksityiskohtien mässäily mediassa sai aikaan yökötyksensekaisen hekuman, mitä verisempää ja väkivaltaisempaa,
sen parempaa viihdettä sai mediamaksujensa vastikkeeksi. Murhiahan sai tapahtua, kaikin mokomin, kunhan ne eivät koskettaneet omaa lähipiiriä. Tai jos niiden piti koskettaa lähipiiriä, niin mieluummin sitä ikävää työkaveria tai rasittavaa anoppia tai naapuria, jonka koirat räksyttivät yötä päivää. Ihmisen itsensä piti kuitenkin saada olla pienen sievän turvakehänsä suojissa, pahan tavoittamattomissa. 

***

Joskus pesästä löytyi kuoreton muna. Sitten pelkät kuoret. Ollessaan vielä paremmassa kunnossa maanviljelijän äiti puuttui siinä vaiheessa asiaan ja pisti kanalta kaulan poikki. Valutti veren talteen, nyppi höyhenet ja laittoi kanan pataan ja keitteli siitä veren kanssa maukkaan muhennoksen, arroz de cabidelan.
Nyt häntä ei enää päästetty tappopuuhiin. Ei sen jälkeen kun eräs päätön kana oli päässyt vanhuksen näpeistä karkuun ja juossut itsensä hengiltä, sotkien pihakivetyksen punaisilla roiskeilla. Hyvät veret menivät hukkaan, vanhus harmitteli monta päivää, kunnes tapaus painui muistin mustaan aukkoon.


Tilaa kirja Myllylahdelta tai kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myös e-kirjana. 


Tunnelmallista ja turvallista juhannusta, rakkaat lukijat!


keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

"Palaatko koskaan Suomeen?" + 10 muuta kysymystä



Sain Liebster Awardin eli blogitunnustuksen Life in English -blogia pitävältä kaimalta, kiitos siitä! Tunnustuksen/haasteen mukana tuli kysymyksiä, jotka pistivät ikään kuin tekemään pienen välitilinpäätöksen ulkomailla asumisesta.

Lopussa on lista blogeista, joille haluan lähettää saman tunnustuksen.

Kysymykset tunnustuksen saajille:

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi?
Sympaattiset ihmiset. Tuntemattomat ihmiset pysähtyvät juttelemaan ja kertoilevat aika avoimestikin omasta elämästään.

2. Entä ikävintä?
Suomi on niin kaukana Portugalista, ei voi tuosta noin vaan pistäytyä kyläilemään perheen tai ystävien luona. Kosteus myös rasittaa välillä talvella, varsinkin kun asuu lämmittämättömässä talossa.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?
Tekisin kiertomatkan Italiaan. Olen käynyt vain Roomassa. Haluaisin valokuvata Toscanan valoa ja Venetsiaa ja Firenzeä ja pikkukyliä jne.

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?
Nizzaan lähtisin muutamaksi päiväksi milloin vaan.

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?
Melkein kaikkea pystyy järjestämään Portugalissa, ruisleipää teen itse ja salmiakkia kuskaan Suomesta. Kunnon jauhoinen lenkkimakkara, jota voi syödä kylmänäkin, on ekojen päivien hankinta Suomen reissuilla.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?
Ei se mahdotonta ole, mutta epätodennäköistä. Suomessa on kiva käydä, ja kiva on kun pääsee takaisin kotiin Portugaliin.

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?
Erilaisia pyhimysjuhlia on varsinkin kesäisin, ja ne ovat osalle väestöä todella tärkeitä, varsinkin pikkukylissä. Muutoin juhlat noudattavat pitkälti samaa kalenteria kuin Suomessakin. Uudenvuoden viettoon liittyy tiettyjä perinteitä; rusinoiden tai viinirypäleiden syöminen ja toiveiden esittäminen, sekä kattilankansien kalistelu puolenyön aikoihin pahojen henkien karkottamiseksi. Vappuna oviin ja ikkunoihin laitetaan keltaista maia-kukkaa, ettei aasi, burro, pääsisi sisälle.

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?
Se kun läheiset ihmiset jäivät Suomeen. Pakko oli muistutella itselleen, että minun täytyy elää omaa elämääni enkä voi elää sitä muiden kautta. Muuttaminen yksin ei pelottanut eikä melkolailla tyhjän päälle heittäytyminen.

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?
Mikä ettei, jos löytäisin paikan jossa viihtyisin vielä paremmin ja jos se olisi taloudellisesti mahdollista. Mieluummin kuitenkin tekisin enemmän matkoja eri paikkoihin, sillä ainakin pienet kaupungit on aika pian valokuvattu loppuun.

10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?
Kyllä se oli se, kun sain sähköpostia kustantajalta, jolle olin lähettänyt juuri valmistuneen käsikirjoituksen paria viikkoa aiemmin. Ajattelin ensin että sieltä tulee kielteinen vastaus enkä avannut viestiä heti, en viitsinyt pilata päivää. Sitten avasin viestin ja näin että tarjottiin kustannussopimusta. Olihan se aika riemukasta. 

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?
Elokuulle on jo varattu Suomen matka, kun on kirjani julkistustilaisuus.


Säännöt Liebster Awardin vastaanottamiseen:
Kirjoita postaus palkinnon saamisesta ja julkaise se blogissasi
Kiitä henkilöä, joka nimitti blogisi ja linkkaa hänen bloginsa postauksessasi
Lisää blogiisi Liebster Awardin logo osoitukseksi palkinnosta
Lisää postaukseen myös palkinnon säännöt
Vastaa palkinnon antajan esittämiin kysymyksiin
Nimitä 5-11 uutta blogia
Keksi kysymykset bloggaajille, jotka nimität
Ilmoita nimityksestä valitsemillesi bloggaajille ja linkkaa oma postauksesi heille
Linkkaa Liebster Award -postauksesi myös sinut nimittäneen blogin postaukseen

Haluaisin lähettää samat 11 kysymystä seuraaville blogeille:
Viherjuuria - myös tämän vuoden esikoiskirjailija

Juudean jupinoita - elämää Israelissa


torstai 8. kesäkuuta 2017

Tulossa elokuussa:

Portviinin syvillä sävyillä maalattu rikosromaani pienen maalaiskylän jännitteistä, jotka suomalainen tulokas saa kiristymään kohtalokkaalla tavalla. Portugalissa asuvan esikoiskirjailijan tarkat havainnot paikallisesta elämänmenosta kehystävät ilmeikkäiden henkilöiden ympärille punoutuvaa juonisikermää.

Portugaliin muuttanut suomalainen Johanna löytyy kuolleena kotinsa lähettyviltä. Tapausta ryhtyy tutkimaan rikosetsivä Rui Santos, portviinistä ja pyöräilystä pitävä, murhia kuvaavia PowerPoint-kaavioita piirtelevä portolaispoliisi, joka sotkee jutun selvittelyssä niin kenkänsä kuin tunteensakin. Kun samasta paikasta löytyy myöhemmin uusi, melkein tunnistuskelvoton ruumis, näyttää tapaus hetken aikaa ratkaistulta. Vai liikkuuko pienellä maalaiskylällä sittenkin vielä toinen tappaja?

Rui Santosin tie käy maissipellon laidalta Dourojoen partaille, Atlantin rannalle ja takaisin pikkukylän raitille. Niin nuoren kuin vanhan, köyhän kuin rikkaan yhdistää viime kädessä yksi tekijä – yksinjäämisen pelko.

Pitkään yritysjohdon parissa työskennellyt porvoolaislähtöinen Anu Patrakka päätti eräänä talvisena päivänä, että nyt on aika tehdä jotain muuta. Hän irtisanoutui työstään, muutti Portugaliin ja alkoi kirjoittaa. Huomenna sinä kuolet on se jotain muuta.

KIRJA ILMESTYY ELOKUUSSA 2017. 

Tilaa Myllylahdelta tai kysy kirjakaupasta, tulossa myös e-kirjana.

********

– Mitä meillä täällä on?
– Ruumis.
Rikosetsivä Rui Santos oli kärsivällinen mies. Hänen pinnansa venyi ja vanui aivan yhtä joustavasti kuin hänen lempijälkiruokansa baba de camelo, kamelin kuolaksi kutsuttu karamellivanukas, joten jokseenkin itsestään selviltä vaikuttavat vastaukset eivät häntä pahemmin närästäneet. Hän tulkitsikin vanhempi konstaapeli Pedro Silvan kommentin lieväksi ironiaksi. Totta kai siellä oli ruumis. Rikosetsivä Rui Santosia ei kutsuttu paikalle, jollei siellä ollut ruumista, eikä hän todellakaan kulkisi uusilla nahkapohjaisilla kengillään pienen kylän perimmäisellä kärrypolulla lehmänlantapaakkuja väistellen, jollei määränpäässä ollut luvassa epäselvän kuoleman kokenutta kehoa.

***

Rui Santos katsoi hellästi ruumissäkkiin laskettua vainajaa, joka etäisesti muistutti nukkuvaa prinsessaa. Silmät olivat kiinni ja huulet raollaan kuin hän vielä hengittäisi, mutta muutoin hän näytti juuri siltä mitä olikin – kuolleelta. Märät hiukset lojuivat takkuisena sotkuna mustalla muovilla, Rui Santosin teki mieli silittää niitä. Jos hän suutelisi naista, heräisikö tämä henkiin? Avaisi suljetut silmänsä ja vetäisi ilmaa noiden sinertävien huulien läpi, väri palaisi kalpeille kasvoille? Katsahtaisi rikosetsivään ja hymyilisi, ojentaisi kankeaa, kylmää kättään ja kiittäisi?

***

Täyteläinen portviini makeutti ja kostutti suuta ja lämmitti pian verta, laittoi sen valumaan valtimoista ulos ja laskimoista sisään, vei sydämeen, joka väsyneenä pumppasi elämän nektaria verisuoniverkkoon. Siitä ei tullut yhtään parempi olo, tai tuli ehkä sittenkin. Kaiken pettymyksen ja väsymyksen ja nälän ja janon keskellä se turrutti aisteja juuri sopivasti. Paineli päässä pyörivät ajatukset pumpuliin, veti väliin verhon suojaksi uteliailta katseilta, antoi luvan olla hetken hiljaa, pysähtyä.


perjantai 2. kesäkuuta 2017

Vila do Conden kukkamatot

Kotikaupungissani Vila do Condessa - tosin nykyäänhän asun yhdessä sen kylistä - järjestetään neljän vuoden välein valtava yhteisöllinen ponnistus, Procissão de Tapetes de Flores eli kukkamattokulkue. Kaupungin keskustan kaduille, noin kolmen kilometrin matkalle, kootaan kasveista ja kukista matot uskonnolliselle kulkueelle. Eri kadut käyvät kisaa siitä, kuka tekee kauneimman maton.

Tapahtuman valmistelu kestää kuukausia ja siihen osallistuu vapaaehtoisia naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja. Kukat ja muut kasvit kerätään lahjoituksina alueen asukkailta pieniä kyliä myöten. Naiset kokoontuvat iltaisin nyppimään kukista terälehtiä, jotka pakastetaan käyttöön asti. Miehet rakentavat muotteja kukkien sijoitteluvaihetta varten. Mallit ovat salaisia siihen saakka, kun mattoja aletaan koota. Välillä tuntuu siltä, että puoli kaupunkia ottaa osaa tähän suureen tapahtumaan.

Kukkamattojen kokoaminen aloitetaan edellisenä iltana klo 22, ja niitä tehdään yötä myöten jopa pikkutunneille asti. Päivän aikana ne pidetään kosteina vettä suihkuttamalla, jotta ne kestäisivät kesäpäivän kuumuutta iltaan saakka.

Tapahtumalla on tietenkin katolilainen tausta. Se pidetään Pyhän ruumiin juhlapäivänä, Corpo de Deusin päivänä, joka on torstaina 60 päivää pääsiäisen jälkeen. Vaikkei uskonnollisesta taustasta perustaisikaan, ovat kukkamatot jo kauneudessaan - muutoinkin kauniissa Vila do Condessa - mielenkiintoista nähtävää. Entisenä luterilaisena ei voi muuta kuin nostaa hattua ja kumartaa sille yhteisöllisyydelle, jonka voimin tapahtuma toteutetaan.

Seuraavan kerran tapahtuma järjestetään torstaina 15.6.2017. Vila do Conde sijaitsee noin 30 kilometriä Portosta pohjoiseen. Ilman omaa autoa pääsee parhaiten metrolla, linja B (määränpää Póvoa de Varzim), Santa Claran asema on lähinnä kaupungin keskustaa. Metrolippu maksaa parisen euroa/suunta. Kukkamattoja pääsee ihailemaan heti aamusta alkaen. Itse kulkue starttasi viime kerralla kello 18 jälkeen, ja se pyyhkäisi matot mennessään.





Kuvat ovat vuodelta 2013. Parin viikon kuluttua luvassa tuoreita otoksia!

















































maanantai 29. toukokuuta 2017

Konna kylpyhuoneessa

Entinen oliiviruukku on nyt kotina mm. laventelille. 
Parin viikon takaisen superviikonlopun jälkeen olemme palanneet jälleen arjen rutiineihin. No, eilen oli jonkin jalkapalloturnauksen loppuottelu. Benfica taisi voittaa. Jollen väärin muista, niin se on lissabonilainen joukkue.

Se, että asuu jossain maassa, ei automaattisesti tarkoita sitä, että imaisee itseensä ihan kaikki tavat ja kiinnostuksen kohteet. Hyljin jalkapalloa teflonin tehokkuudella. 

Lauantaiaamun rutiineihin kuuluu etupäässä alakerran imurointi ja yleinen siistiminen. Pölyt pyyhin niiden laskeuduttua. Sitä voi joskus odotella pari päivää. Joskus pidempäänkin. Se on samalla inhokkilistallani kuin ikkunoidenpesukin.

Sisääntuloaulaa imuroidessani siellä tuli tavanomaisten villakoirien lisäksi tällä kertaa vastaan myös pökäle. Kyllä, luit oikein, Rakas Lukija. Sellainen 4-5 sentin mittainen ja sentin paksuinen pätkä ihan sitä itseään. Liian pieni koiran kikkareeksi, ja ne molemmat ovat oppineet kyllä sisäsiisteiksi. 

Vahtikoira lipoo huuliaan, lienee havainnut sisiliskon. 
Pökäle ei tullut vastaan kävellen eikä ryömien, vaan osui imuriin. Se taisi olla sen vanhan, tumman antiikkimaton päällä, mikä siellä on, ja oli siksi jäänyt huomaamatta aiemmin. Onneksi kukaan ei ollut astunut sen päälle. Liisk. Käytämme suoraan kadulle vievää etuovea aika harvoin. 

Mistä pökäle oli tullut? mietin itsekseni samalla kun koppasin sen talouspaperin palaseen ja kiikutin roskikseen. Ah, Batatinha tietenkin retuuttanut sen pihalta, missä olen nähnyt vastaavia silloin tällöin ja olemme Carlosin kanssa aprikoineet, minkä lie petolinnun peppu pudotellut sellaisia pommeja. 

Nämä meidän koiraneidit eivät ole mitään hienohelmoja. Ne tykkäävät tonkia puutarhajätekompostia, vuokralaisten roskapussia, pelloilla olevia naudanlantapaakkuja ja kaikkea muuta kivaa. Yhden kiinteän pökäleen kanniskelu ei siis ole mikään ihme temppu, joskaan ei myöskään ihan jokapäiväistä touhuilua. 

Jatkoin imurointia. Alakerran kylpyhuoneessa allaskalusteen alta singahti päivänvaloon toinen pökäle. Mitä ihhhmettä?? ällistelin nyt. Ei ole Batatinhan tuomisia tämä. Koppasin pökäleen taas paperiin ja kiikutin ulos. Tuijoteltiin sitä Carlosin kanssa ja ihmeteltiin tovi että kuka mitä hä?

Liftari. 
"Pussaa mua, oon sun unelmies prinssi",
kehottaa ihkaoikea sammakko eli rã.
Tapaus painui selittämättömänä unholaan. Sunnuntaiaamuna availin olohuoneessa ikkunoita ja pihalle vievän oven tuuletusta varten, kuten joka aamu silloin kun ei sada. Hiukan myöhemmin Carlos puhui jotain avoimesta ovesta ja sisälle pyrkivistä konnista. Käsitin, että hän pelkäsi että joku tulee ja ryöstää meidät (faz assalto). Rauhoittelin, että avasin oven vasta aamulla. Sitten hän puhui jotain sammakosta (um sapo) ja kylpyhuoneesta. Ah, koirien huoneeseen eli pihan puolella sijaitsevaan kylpyhuoneeseen, tai pikemminkin vessaan, eksyy aina silloin tällöin sammakko. Heilautin kättäni ja sanoin että ei se mitään, se etsii vaan kosteaa paikkaa kun olin pistänyt vastapäätä olevan pienen varaston oven kiinni laitettuani sinne säilöön kauppakassin kokoisen salaatinkerän ja kaksi pientä kaalia. Talvisin pikkuvarasto on sammakkojen suosikkipaikka vanhoista kivirappusista tihkuvan kosteuden ansiosta, tosin yksi niistä heitti siellä henkensä kun tuuli oli painanut oven kiinni eikä kukaan sitä vähään aikaan avannut. 

Jokin jäi kuitenkin nakuttamaan takaraivoon. Kylpyhuone. Sammakko. Pökäleet. Olin varmaan käsittänyt tai kuullut jotain väärin. Ei olisi ensimmäinen kerta. 

Piti kysyä uudestaan. ”Alakerran kylpyhuoneessa oli aamulla iso sammakko”, selitti Carlos nyt niin että minäkin ymmärsin. ”Se on varmaan tullut sisään olohuoneen avoimesta ovesta.”

Ah. Pökäleiden arvoitus sai ratkaisun. Ja sammakko oli jo saanut rikkalapiolla kyydin pihalle.

Nyt kun puhumme sammakosta, tarkoitamme tietenkin rupikonnaa. Niitä majailee pihan puolella – ja näköjään satunnaisesti myös sisällä – useampia. Eräänkin kukkapenkkiin laittamani pohjattoman ruukun sisällä pitää kotiaan ainakin kolme konnaa. Arvoitukseksi yhä jää miten ne pystyvät täällä lisääntymään, mutta aika ajoin suljetulle sisäpihalle ilmaantuu pikkusammakoita. Wikipedian mukaan rupikonna tarvitsee munilleen vettä. Ja että ne voivat elää jopa 40-50 -vuotiaiksi. 

"Pienet sammakot, pienet sammakot,
ne lystikkäitä on..."
Ihmeellistä tässä taloon tunkeutumisessa oli tällä kertaa se, ettei Batatinha tehnyt siitä ilmoitusta. Yleensä se haistaa ja huomaa kaiken (lue vaikka täältä) ja haukkuu erityisesti konnille, kissoille ja käärmeille. Ja kaikelle epämääräiselle mitä kadun puolelta kuuluu. 

Olen joskus ehdottanut pienen lammen tekemistä pihalle ja parin ihan oikean pikkusammakon hankintaa. Olisi niin lystiä kun ne kurnuttaisivat siellä öisin.

Emme ole päässeet tässä asiassa minkäänlaiseen konseksukseen, joten joudun tyytymään kuuntelemaan sammakoiden kurnutusta peltojen poikki kulkevassa pienessä joentapaisessa, ribeiroSuomessa sitä sanottaisiin kyllä ojaksi.

Ilmat ovat olleet sammakoiden kannalta ihanteelliset; on lämmintä ja kosteaa. Tätä kirjoittaessa taivas alkaa sinertää lännestä lähtien, joten ehkä tänään näemme vielä auringonkin. Konnat sen sijaan ryömivät syvemmälle kaivamiinsa koloihin ja lähtevät liikkeelle vasta pimeän tultua.