torstai 11. tammikuuta 2018

Kielipuolesta höpöttäjäksi

Eräs ystävä kysyi minulta vinkkejä portugalin kielen opiskeluun ennen kuin hän jatkaa kansalaisopiston kurssilla. Hän halusi tietää mihin kannattaisi keskittyä ensi alkuun, sanastoon, kirjoittamiseen, luetun vai puhutun ymmärtämiseen. On tietenkin yksilöllistä miten kukakin oppii uutta kieltä, mutta tässä koottuna omia konstejani, joilla pääsin kieliopintojen alkuun. 

Aloin opiskella portugalia tilanteessa, jossa olin päättänyt lähteä Portugaliin vuoden vuorotteluvapaalle kuuden kuukauden kuluttua. Aikaa oli siis rajoitetusti. Ilmoittauduin Helsingin Aikuisopiston alkeiskurssille, jossa erinomainen professora Maria antoi hyvät eväät portugalin alkeisiin vaativan Lusomania-kirjan ja oheismateriaalin avulla. Vapaa-aikana opiskelin omin päin: etsin netistä lyhyitä artikkeleita, luin niitä vaikken ymmärtänyt puoliakaan, mutta aina sanan sieltä ja toisen täältä pystyi päättelemään. Merkkasin nämä sanat, katsoin joitakin sanoja sanakirjasta ja luin tekstiä uudestaan, kunnes se pikkuhiljaa alkoi avautua. Kolmessa kuukaudessa opin ymmärtämään luettua tekstiä. Espanjan, ranskan ja englannin opinnot taustalla tietysti auttoivat osaltaan sanojen päättelemisessä.

Yritin etsiä netistä myös uutisartikkeleita tai vastaavia, joissa puhuttaisiin selkeästi. Ainoa mitä kohtuuhelposti löytyi oli jalkapallopelien jälkikommentointia ja reiki-selostuksia. Puhutun kuunteleminen jäi siis vähiin. Pitkään ihmettelin sitäkin miksi eräskin kommentoija jatkuvasti hoki ”poish, poish”. Sittemmin opin, että pois on sellainen pikkuinen täytesana. Niin kuin niin. Se on hyvä vastaus silloin kun ei tiedä mitä muuta sanoisi. Käytän sitä paljon.

Sanaston kartuttaminen heti alkuunsa on tärkeää. Kielen käyttämiseen nimittäin tarvitaan sanoja, muuten joutuu huitomaan käsillä tai olemaan mykkänä. Keräsin nettiartikkeleista niitä sanoja, jotka olin päätellyt asiayhteyden kautta ja jotka tuntuivat suht hyödyllisiltä. Leikkasin läjän pieniä paperilappuja, joiden toiselle puolelle kirjoitin sanan portugaliksi ja toiselle suomeksi. Kävin lappupinkkaa läpi pyöräillessäni kuntopyörällä, syödessäni ja telkkua katsellessani. Tuijotin portugalinkielistä sanaa ja yritin muistaa suomenkileisen vastineen. Jollen muistanut, lunttasin lapun toiselta puolelta. Kun joku sana tuntui tarttuneen mieleen, pistin ko. lapun sivuun. Viikon kuluttua kaivoin laput esiin ja kertasin. Se oli ihan puhdasta pänttäämistä, mutta eipä ne sanat itsestään päähän jää. Tällä tavalla kartuttamani sanasto oli tosin hiukan vinksahtanut, tiesin aika vaikeitakin sanoja, mutta perussanastossa oli säälittäviä aukkoja. Päätavoite oli kuitenkin saavutettu: pääsin sisälle kielen ja sanojen rakenteisiin, jolloin uusien sanojen omaksuminen helpottui.

Sanojen tai lauseiden kirjoittaminen ihan perinteisesti käsin kynällä paperille auttaa niiden painamisessa mieleen. Kannattaa siis kokeilla niinkin vanhanaikaista menetelmää kännykkäappsien sijaan/lisäksi. Se auttaa myös perusverbien taivutusmuotojen opettelussa. Eu sou, tu és, ele/ela é, nós somos, vocês são, eles são... Minä olen jne. Olla-verbin kanssa onkin välillä hilpeää; niitä on kaksi, ser ja estar, erilaisiin käyttötarkoituksiin. Eu estou, tu estás, ele/ela está, nós estamos, vocês estão, eles/elas estão... Minä olen jne.  

Verbien aikamuodoista olen joskus jo aiemmin todennut, etten mene niihin sen syvemmälle täällä blogissa. Se on aivan oma, kummallinen maailmansa, kuin salaseura, jonka jäseneksi ei koskaan voi päästä.

Portugalin kielessä vaikeinta on puhutun ymmärtäminen lähinnä nasaaliäänteiden ja suljettujen ja avointen vokaalien vuoksi. Niin ja erilaisten suhuäänteiden vuoksi. Samasta syystä portugalilaisten on vaikea saada selvää kieltä opettelevan puheesta. Ässät menevät riemukkaasti sekaisin. Esimerkiksi Fajozes-nimisen kylän nimessä on kolme erilaista suhuäännettä. Onneksi en asu siellä vaan Giãossa, jossa on vain yksi suhu- ja yksi nasaaliäänne. Jopa bussikuski ymmärtää kun kerron minne haluan matkustaa. Puheen ymmärtämiseen ja omaan ääntämiseen en keksi muuta konstia kuin kuunnella tarkkaan ja yrittää toistaa. Uutislähetyksistä tai saippuasarjoista on hyvä aloittaa, ja tietenkin käytännön arkielämästä. 

Ääntämykseen vaikuttaa myös sanojen painotus – jos painottaa väärää tavua, ei sanaa välttämättä ymmärretä. Otetaan esimerkiksi kopiota tarkoittava sana cópia. Yleensä paino on toiseksi viimeisellä tavulla, jolloin em. sana lausuttaisiin [kopiia]. O-kirjaimen päällä on kuitenkin painotuksen merkiksi hipsu, jonka nimeä en nyt muista, ja sana lausutaan [koopia]. Ne hipsut kirjainten päällä eivät siis ole pelkkiä koristeita, ja kieltä opettelevaa ne ohjaavat painotuksissa oikeaan suuntaan. 

Portugalin sanojen suvut, maskuliini ja feminiini, ovat myös suomalaiselle hiukan outoja. Pääsääntöisesti o:lla päättyvät sanat ovat maskuliineja ja a:lla feminiinejä, mutta poikkeuksia on kuten myös sanoja, jotka päättyvät johonkin muuhun kirjaimeen. Substantiivin yhteydessä oleva adjektiivi taipuu pääsanansa suvun mukaisesti, esimerkiksi um carro preto, musta auto. Suvut on vain opeteltava tai tehtävä kuten minä teen; jos en juuri sillä hetkellä muista sanan sukua, mumisen viimeisen kirjaimen. Täydestä menee. Mumisevat täällä kaikki muutkin.

Sitten kun alkoi olla hiukan sanastoa hallussa ja olin paikan päällä Portugalissa, oli aika alkaa käyttää kieltä. Kaupoissa, kahviloissa, juna-asemalla, tietä kysymällä, netissä chattailemalla jne. Pienin askelin ja tuppisuuni avaten aina kun oli pienikin tilaisuus. Höpötin (ja höpötän yhä) ventovieraiden kanssa. Ei kukaan pahastu siitä, päinvastoin. Päätin, että puhun vaikken lausetta aloittaessani ole varma tiedänkö kaikkia tarpeellisia sanoja. Opettelin selittämään. Samoin aloin pyytämään selittämään kun vastaan tuli sana, jota en ymmärtänyt. Se on vieläkin arkipäivää. Sanavarastoni on yhä nolon suppea, kehitys on tyssähtänyt. Taidanpa taas leikellä nipun paperilappuja...

Kuvissa kännynäpsyjä kaksikielisistä koirista. Ymmärtävät sekä portugalia että suomea, mutta vain silloin kun se niille sopii. Ne eivät "ymmärrä" esimerkiksi komentoa "Pois sieltä pellolta!". 


keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Uutuusdekkari Kuolet vain kahdesti ilmestyy helmikuussa

Porton kaduille sijoittuva rikosromaani ihmisten välisistä valtasuhteista, kaupunkimiljöön erikoisuuksista ja menneisyyden tummista sävyistä. Portugalissa asuvan kirjailijan terävät havainnot paikallisesta elämänmenosta taustoittavat monisäikeisen rikostutkinnan ilmeikkäitä henkilöhahmoja. 

Erakkona elävä nainen tuijottaa päivästä toiseen siniharmaata siltaa kunnes hänen silmänsä sulkeutuvat lopullisesti. Paikalle kutsuttu rikosetsivä Rui Santos huomaa pian, että kyseessä on varsin poikkeuksellinen tapahtumakulku. Rikospaikan sijoittuminen ränsistyneeseen vuokrataloon Porton paraatipaikalle, Ribeiran rantakadulle, johdattaa tutkijat muun muassa suomalaistaustaisen kiinteistönvälittäjän perään.

Sormenjäljet tuovat pian epäillyn kuin tarjottimella, mutta onko tämä sittenkään syyllistynyt surmaan? Tutkimusten edetessä Rui Santos ymmärtää, että murhalle voi olla muitakin motiiveja kuin raha tai rakkaus.

Kuolet vain kahdesti on porvoolaislähtöisen, tätä nykyä maatilalla Portugalissa asuvan Anu Patrakan toinen rikosromaani. Entisessä elämässään hän paimensi yritysjohtajia, nykyään katraaseen kuuluu portugalilaisen perheen lisäksi nautakarjaa, onnellisia kanoja sekä kaksi pöhköä ja huomionkipeää koiraa. 

Portviinistä ja pyöräilystä pitävä rikosetsivä Rui Santos tuli lukijoille ensimmäisen kerran tutuksi Patrakan esikoisteoksessa Huomenna sinä kuolet (Myllylahti 2017).


***************

Viimeinen konvehti. Nainen otti sen rasiasta, piteli etusormen ja peukalon välissä, tarkasteli sitä kunnes suklaa alkoi sulaa sormiin tahmaten ne. Avasi suun ja laittoi konvehdin kielelle, nuoli sormet. Maussa oli jotain katkeransuloista. Kitkeränmakeaa. Happamenimelää. Juuri sellaista kuin elämä oli ollut. Enemmän katkeraa kuin suloista. Paljon enemmän.

Hän viskasi tyhjän laatikon olkapäänsä yli lattialle vaivautumatta miettimään, että joku sen joutuisi korjaamaan pois; kumartumaan yltääkseen maassa lojuvaan rasiaan, tarttumaan siihen ja kuljettamaan sen roskakoriin. Hän ei koskaan vaivautunut miettimään moisia mitättömiä asioita. Kaikki tapahtui silti, kaikesta huolehdittiin ilman että hänen tarvitsi pyytää tai käskeä tai kehottaa tai edes pikkurilliään koukistaa. Hän oli ahkerien pikkukuhnureiden palvoma mehiläiskuningatar pesässään, hallitsija omassa pienessä valtakunnassaan. Se oli hänen itse itselleen ottamansa etuoikeus, ja ainakin se kuului hänelle, jos ei mikään muu.

Ensin lumpsui vasen silmä, sitten oikea. Aurinko lämmitti jalkoja, ja naista unetti. Silmät painuivat kiinni ja pää nyökähti kuin rukouksessa. Kuorsausta ei kuulunut, sillä tällä kertaa nainen ei nukkunut.

***

Rui Santos oli eläessään nähnyt varsin monta huumeidenkäyttäjää,eikä hän olisi välittänyt kartuttaa sitä kokoelmaa enää yhtään. Hänen edessään seisoi nyt kuitenkin yksi lisää. Mikä ihme sai ihmiset mössäämään aivonsa ja pilaamaan elämänsä terveydelle ja jopa hengelle vaarallisilla aineilla? Itse hän suorastaan ylpeili sillä, ettei ollut koskaan edes kokeillut huumeita – tosiasia, joka usein kaveriporukoissa herätti suoranaista hilpeyttä, ja kerran toisensa jälkeen hän oli saanut perustella valintaansa: ei kiinnosta. 

Rikosetsivä tiedusteli edessään huojuvan miehen liikkeitä viimeisten kahden päivän ajalta. Mies kertoi kuluneella, rispaantuneella äänellä olleensa kotona. Hän ei voinut hyvin. 

Se oli päivänselvää.

***

Silti toisinaan ajatus Jumalan vallan käyttämisestä tuntui kutkuttavalta. Se, että saisi päättää kuka lähtee ja milloin ja millä tavalla. Että voisi olla kuin pyöveli, joka kytkee sähköt tuoliin, laittaa tappavan ruiskeen suoneen, avaa luukun hirttosilmukkaan ripustetun alta. Että saisi seurata, miten henki haihtuu, hajoaa atomia pienemmiksi osiksi, aineettomaksi olomuodoksi, miten sydän pysähtyy ja veri jämähtää suoniin, miten ruumis jäähtyy ja kangistuu, väri katoaa kasvoilta ja huulilta ja silmät painuvat kuoppiinsa. Se, että se kaikki olisi hänen vallassaan, hänen käsiensä varassa, tuntui niin houkuttelevalta ja koukuttavalta, että hänen oli pidätettävä hetki hengitystään. 

Hän ymmärsi pelottavan hyvin heitä, jotka nauttivat toisen hengen ottamisesta.

Se ei ollut syvää pahuutta. Se oli vallanhimoa. Kielletty hedelmä, jota teki mieli puraista ihan vain saadakseen tietää, miltä se maistuu. Hyvä ihminen tietää missä menee raja, jota ei sovi ylittää. Niin tietää pahakin, mutta ylittää sen siitä huolimatta. Paha ei piittaa. Hyvä hätkähtää ja häpeää omaa himoaan.

***

Ilmassa tuntui padassa muhivan lihan tuoksu. Siihen sekoittui mausteisia aromeja, ehkä kuminaa, ripaus neilikkaa, laakerinlehteä, aivan varmasti sipulia. Risto Reisin Vera-vaimo nosti emaloidun padan kantta ja nuuhkaisi – mmmm, tästä tulisi hyvää. Hän oli ruskistanut sian ihrassa porsaanlapakuutioita ja sipulia, heittänyt sekaan mausteet ja reippaan puoleisen lorauksen valkoviiniä sekä kuorittuja, kuutioituja perunoita. Lopuksi hän silppuaisi päälle tuoretta salsaa, sileälehtipersiljaa. Rojões oli Riston lempiruokaa mitä kotiruokiin tuli, jollei otettu huomioon Martta-äidin makaronilaatikkoa. Sitä he olivat aina ennen käyneet kerran kuussa syömässä Riston vanhempien luona Gondomarissa. Nyt sairasteleva anoppi ei enää laitellut ruokia, vaan appiukko huolehti siitä kuten muistakin kotitöistä.

Veran mielestä jauhelihan paistaminen ja sekoittaminen keitetyn makaronin joukkoon sekä vielä munien ja maidon vatkaaminen ja siten saadun kastikkeen lisääminen jauhaliha-makaroniseokseen ennen paistamista uunissa oli turhan monimutkaista, työlästä ja aikaa vievää. Tiskiä syntyi hirveä vuori, ja ruoka oli monotonista ja väritöntä mössöä. Appivanhemmilla oli sentään omia kanoja, joiden munista ruoka sai kauniin kellertävän sävyn, mutta muutoin makaronilaatikko ei tarjonnut Veralle mitään syömään houkuttelevaa silmänruokaa. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun Risto roiskutteli annoksensa päälle verenpunaista ketsuppia runsain määrin.


(Tekstinäytteitä sieltä täältä)



keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Aikaa ei voi kierrättää


Tämä vuosi on kohta pakattu päivän kokoisiin kontteihin ja lastattu laivaan, joka ei enää palaa. Vuoteen mahtui surua ja iloa keskimääräistä enemmän. Surua äitini voimien ehdyttyä, iloa ensimmäisen kirjani ilmestymisestä. Siihen väliin mahtui monta merkityksettömältä tuntuvaa päivää; arkea, joka junnaa yhtä ja samaa rataa, jolloin samat asiat toistuvat samassa järjestyksessä ja aina samaan aikaan. Irtiottajakin kangistuu rutiineihinsa, ryömii sieltä missä aita on matalin ja aina vaan suunnittelee, että jonain päivänä tekee jotain toisin.

En käynyt vielä juna-ajelulla Dourojoen rinteillä, en ihailemassa Alentejon keväisiä värejä. En käynyt edes Labrugen ja Vila Chãn välisellä rantapolulla, vaikka työn alla olevan kolmannen kirjani alkuvaiheissa liikutaan juuri niillä rosoisilla kallioilla. Ehdin myöhemminkin, ajattelen aina. Mutta jollen nyt muka ehdi, niin milloin sitten? Aika kuluu ja sitten se loppuu. Jos kaiken jättää viime tippaan, tulee kiire. Aikaa ei voi tallettaa kuin rahaa pankkiin, et voi pistää tänään yhtä minuuttia säästöön huomista varten. Se on elettävä nyt. 

Melkein kaikkea maailmassa voi käyttää uudelleen tai muuntaa toiseen olomuotoon tai säästää, mutta aikaa ei voi kierrättää. Se hetki, joka äsken tässä oli, on jo mennyt. Se saattoi kaivertua mieleesi muistikuvana, pienenä heijastumana eletystä hetkestä, muistona, joka ennen pitkää haihtuu olemattomiin tai jää mieleen. Se saattoi tulla ja mennä ilman että huomasitkaan. Hetki on vain silmänräpäyksen mittainen, mitättömän pieni osanen ketjussa, josta aika muodostuu. Silti yhdessä ne hetket muodostavat minuutin, tunnin, vuorokauden, vuoden, ihmiselämän pituisen hetkien helminauhan.

Ajan kulumisen ajattelu voi ahdistaa, mutta ihan turhaan. Edes Einsteinin aivoilla ei voisi tallentaa kaikkia elettyjä hetkiä. Ei se ole edes tarpeen. Elämää ei voi täyttää piripintaan urku auki eletyillä hetkillä. Välillä pitää pysähtyä. Istua alas ja sulkea silmät tai halata puuta tai katsella täyttä kuuta tai kuunnella metsän huminaa, aaltojen raivoa, tuntemattoman linnun laulua. Olla hetki hiljaa ja aistia joka solulla. Ottaa se hetki omaan käteen ja helliä sitä ennen kuin päästää sen menemään, sillä siihen ei voi tarttua eikä takertua. Se kuuluu sinulle vain ohikiitävän sykäyksen verran, mutta sen aikaa se on kokonaan sinun. Jollei siitä saa voimaa, niin mistä? 

Joulu on monelle pysähtymisen aikaa. Pysähtymisen ja yhdessäolon. Monet läheisistäni ovat kaukana, jotkut jo pilvenreunalla, mutta silti lähellä ajatuksissa, sydämessä. Kun minulla on hetki aikaa pysähtyä, ajattelen heitä, tuon heidät siten likelleni, ja silloin aika menettää merkityksensä eikä etäisyyttä ole olemassa. On vain hetkiä, jotka mahdollistavat sen mikä fysiikan lakien mukaan ei pitäisi olla mahdollista. Hetkiä, joita pitelen kämmenelläni ennen kuin puhallan ne höyhenenä lentoon, katselen kun ne leviävät ja leijailevat ja haihtuvat ilmaan, niiden kimalluksen tallentuessa muistoina mieleen.  

Tunnelmallisten hetkien siivittämää joulua, Rakkaat Lukijat! 



perjantai 8. joulukuuta 2017

Kerrospukeutumista

Punatulkuksi ristitty mekko on villan ja
mohairin yhdistelmää. Lämpimin omistamani
vaate. Saisi ulottua nilkkoihin asti.
Pärjääminen Portugalin talvessa kivitalossa ilman lämmitystä on varustelaji. Aamulla voi maa olla valkoisena ja henki huuruta sisällä. Päiväsaikaan ulkona voi olla lämpimämpää kuin sisällä. Illalla olohuoneen takkaan sytytettävä tuli antaa tunnelman lisäksi myös lämpöä, mutta sitä ennen on selvittävä päivän läpi. Jos koko ajan olisi liikkeessä, ei kylmyyttä niin tuntisi, mutta kun hyvän aikaa nököttää tietokonetta nakutellen, alkaa huomata lämpimien vaatekertojen merkityksen. Näin minä pukeudun talven kylminä päivinä:

Aamupesun ajaksi, aurinkoisena päivänä, laitan ihan ensiksi mustan trikoopaidan (50 % puuvilla/50 % modaali, nopeasti kuivuva ja silti lämmin ihoa vasten) sängynlaidalle aurinkoiseen läikkään lämpiämään. Aamutoimien jälkeen vetäisen ensin jalkaan tavalliset sukat. Seuraavaksi vetelen jalkaan paksut sukkahousut tai legginsit, joissa on denierejä varmaan toistatuhatta. Niiden päälle villaiset säärystimet ja villasukat. Tässä vaiheessa jalat voi jo työntää tohveleihin (villaa nahkapohjalla).
Tohvelit villaa, pohjallinen huovutettua villaa,
nahkapohja. Lanka värjätty sipulinkuorilla.

Seuraavaksi vedän ylleni sen auringossa lämmenneen trikoopaidan ja sen päälle villaa runsaasti sisältävän neulemekon. Mekosta riippuen sen lisäksi saatetaan tarvita myös villatakki. Kaulaan kietaistaan huivi, sillä mikäli et ole huomannut, Rakas Lukija, niin pitämällä kaulan alue lämpimänä ei muukaan keho palele niin herkästi. 

Oikein kylminä aamuina käytän kynsikkäitä, eli sormikkaita joissa on avonaiset sormenpäät. Kädet sujahtavat aina tilaisuuden tullen myös villatakin taskuihin tai omiin kainaloihin lämmittelemään. Pitkät hiukset lämmittävät korvia. Yhtään pipoa en omista. 

Langat värjätty sipulinkuorilla.
Ilmojen viiletessä työpisteeni siirtyi yläkerran kirjoituspöydän äärestä sängylle huovan päälle. Ylle kietaisen vielä pitkän ja lämpimän shaalin. Se yltää peittämään jalatkin. Kone lämmittää sylissä, mutta kädet tuppaavat silti jähmettymään verenkierron hyytyessä. Se pakottaa pitämään taukoja.

Koska jo työaikoina totuin vaihtamaan vaatteet illan tullen, teen niin yhä vieläkin. Illalla jalkaan sujahtaa olohousut (mahdollisesti fleeceä) ja mohairia sisältävät villasukat. Ylävartalon verhoaa villapaita ja -takki. Oikein jäätävän kylminä iltoina saatan vetäistä olohousujen allekin jotain lämmittämään kolottavia polvia. Vaikka olohuoneessa tarkeneekin, on keittiössä kylmää ja ruokaakin pitää laittaa. Joulun alla kuuma glögi lämmittää kokkia. Ja apukokkia.

Kun ilmat tästä yhä viilenevät, vaihdan trikoopaidan merinovillaiseen aluspaitaan ja tavallisten sukkien tilalle pörrösukkat villasukkien alle. Kolmas sukkapari sujahtaa täydellä varmuudella jalkaan viimeistään tammikuussa.

Jos Suomessa asuessani tunsin oloni Michelin-ukoksi ulos mennessä, niin Portugalissa sitä on sisällä. Ei mitään väliä, sillä näillä varusteilla ei tarvitse palella.

Käsinneulottu jättishaali. 
Kerrospukeutumistaktiikka ulottuu myös vuoteeseen. On untuvapeitto, sen päällä ensi alkuun pari fleece-huopaa. Niiden etu on nopea kuivuvuus. Talven edetessä lisään lakanan ja untuvapeiton väliin villahuovat. Sateettomaan aikaan voidaan käyttää flanellilakanoita, mutta kostealla säällä niistä tulee aika nopeasti nihkeät. Sänkyyn sujautetaan kuumavesipullo tai kaksi, ja näin sitä kaksi ihmistä tarkenee toisiaan lämmittäen. Ainoa huono puoli on se, että aamuisin on todella ankeaa lähteä pois vällyjen välistä. Erityisen hauskaa ei ole sekään, kun kauppa- tai kaupunkireissuille pitää sonnustautua johonkin muuhun kuin kotikutoiseen villamekkoon eli jalkaan joutuu vetämään jäätävät - ilmoista riippuen mahdollisesti myös kosteat - farkut.

Ajatellaan positiivisesti: noin kolmen kuukauden kuluttua vaatekerroksia saa taas alkaa vähentää, ja tässä iässähän se aika kuluu yhdessä hujauksessa.

Sitä en halua ajatellakaan miten selviäisin, jos en osaisi neuloa ja virkata kaikkia näitä lämmikkeitä. Kiitos suomalaiselle koulujärjestelmälle, joka ne taidot opetti.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Eka kerta

Praia do Monte Clérigo, Aljezur, Algarve

Minulta, kuten varmasti monelta muultakin ulkosuomalaiselta, kysytään usein miten päädyin juuri Portugaliin. Selitän, että se on erään lomamatkan seurausta – olin vuoden 2009 kesällä erään tuttuni luona lomalla Keski-Portugalissa ja ihastuin niin maisemiin, ihmisiin kuin ruokaankin. Pian palasin Portugaliin, ensin vuoden vuorotteluvapaalle, sitten parin Suomen vuoden jälkeen uudelleen, tällä kertaa ehkä pysyvästi.

Hämyisä kuja, Ribeira, Porto
Varsinaisesti ensimmäisestä Portugalin matkasta on kuitenkin aikaa jo, öh, likimain kolmekymmentä vuotta. Silloinen avopuolisoni voitti firman pikkujoulujen arvonnassa lentoliput Lissaboniin. Mahtavasta palkinnosta huolimatta harmittelimme ensin, että miksi juuri Lissaboniin, mitä näkemistä piskuisen Portugalin pääkaupungissa muka on. Päätimme kuitenkin lähteä matkaan, varasimme liput minullekin ja huoneen hotelli Mundialista, joka on yhä olemassa.

Olimme niin väärässä. Lissabonissa oli nähtävää läkähdyksiin asti, pidennetty viikonloppu ei riittänyt lähimainkaan. Parasta oli se, että kaupungissa sai liikkua kuin tutkimusmatkalla, kun kaupungista ei entuudestaan tiennyt muuta kuin sen mitä pienestä taskuoppaasta oli häthätää opiskellut. Minuun teki vaikutuksen niin Eduardo VII:n puiston yläpäästä alas Tejo-joelle laskeutuva maisema kuin Carmon kirkko, missä vuoden 1755 tuhoisassa maanjäristyksessä katto romahti seurakuntalaisten päälle. Jerónimos-luostarissa saatoin kuvitella kaapuihin pukeutuneet munkin vaeltamassa pitkin holvikäytäviä, Belémin tornissa kuulin muka kanuunan pamauksen kun ryöstäjät pyrkivät jokea pitkin. São Jorgen linnoituksella käyskentelevät riikinkukot, Alfaman kapeat kujat ja hotellihuoneen ikkunasta näkyvä, talojen katoilla levittäytyvä televisioantennimetsä tekivät yhtälailla lähtemättömän vaikutuksen kuten myös aamuvarhaisesta lähtien hotellin ohi kolistelevat raitiovaunut. En vielä maininnut funiculareja, rinneraitiovaunuja? Enkä vaunumuseota tai kasvitieteellistä puutarhaa? Tai lukuisia miradouroja, näköalapaikkoja?

Kolmisenkymmentä vuotta sitten, ennen Lissabonin maailmannäyttelyä, kaupunki oli hurjan paljon hiljaisempi kuin nykyään. Turisteja ei ollut nimeksikään ainakaan silloin maaliskuussa. Haasteeksi osoittautui ruokapaikkojen löytäminen. Niitä ei kerta kaikkiaan tuntunut olevan ja neljän päivän aikana laihduinkin pari kiloa. Nyt tiedän, että olimme liikkeellä suomalaiseen tapaan liian aikaisin, illallista alettiin syömään vasta kahdeksan aikoihin. Paras, ja samalla myös edullisin ateria  oli matkaoppaan mainitsemassa, kansanruokalaksi ristimässämme ravintolassa, jossa oli iso, kaakeliseinäinen sali. Se oli täynnä väkeä elämän kaikilta laidoilta, puheensorina kohosi korkeaan kattoon ja tunnelma oli 90-luvun alun Suomesta tulleelle kieltämättä eksoottinen. Ruokalistalta sai valita mitä halusi ja lisukkeet erikseen. Grillattu kana vihannesten ja viinipullon kera maksoi muutaman senaikaisen markan.

Hylätty luostari, Cabo Espichel, Sesimbra, Setúbal

Seuraava retkeni Portugaliin suuntautui Azoreille. Siitä saatan kirjoittaa joskus toiste erikseen. 

Ensimmäisestä Lissabonin reissusta lähtien olen pitänyt parhaimpina matkoja sellaisiin paikkoihin, jotka eivät ole ”TV:stä tuttuja”, toisin sanoen paikkoja, joiden nähtävyydet eivät ole entuudestaan tuttuja tai missä ei ole varsinaisia turistirysiä ollenkaan. Myönnän, Eiffel-torni ja Colosseum ovat ihan vaikuttavia livenäkin, mutta varsinaista löytämisen riemua olen tuntenut eksyessäni autiolle rannalle Algarvessa, jyrkänteen laidalla olevan hylätyn luostarin luo Setúbalissa tai hämyisälle kujalle Portossa, kivenheiton päässä turistien kansoittamista ravintoloista. Omien polkujen kulkija näkee enemmän, kokee vahvemmin – ja tärvää vähemmän aikaa jonottamiseen. 


lauantai 11. marraskuuta 2017

Valintoja


Elämä on täynnä valintoja. Viimeisin valinta, jonka tein, oli alkaa kirjoittaa tätä blogipäivitystä vaikka inspiraatio on jossain syvällä piilossa. Annoin itselleni vaihtoehdoksi pestä yläkerran ikkunat. Ilma olisi siihen mainio, mutta pelkkä ajatus ikkunoiden ja erityisesti ikkunapokien hinkkaamisesta saa inhon väreet kipittämään pitkin selkärankaa. Olen siis nyt tässä ja kirjoitan. 

Alakerran ikkunat pesin reilut pari viikkoa sitten jossain omituisessa tarmonpuuskassa. Ikävä kyllä olohuoneen kadunpuoleiset ikkunat piti puunata uudestaan pyhäinmiestenpäivän (sukupuolineutraalisuuden nimissä pitäisi nykyään kai sanoa pyhäinpäivän) aamuna, sillä jotkut keppostelijat olivat edellisenä iltana karkinkerjuukierroksellaan roiskineet jauho-vesiseosta pitkin ikkunoita ja seinää. Näin kyllä nuorisojoukon kadulla naapurien kanssa kun petiin mennessäni kurkistin ikkunasta, mutta eipä kukaan meidän ovelle kolkuttanut. Ovikellohan ei toimi. Olisin tarjonnut supisuomalaista salmiakkia kostoksi. Hähää! Musta, suolainen karkki olisi varmaan saanut inhoa tihkuvan vastaanoton.

Carlos, joka oli melkein yhtä suiviintunut kuin minäkin, tarttui painepesuriin ja ryhtyi jynssäämään kuivunutta liisteriä ikkunoista. Eräällä naapurilla oli vielä huonompi tuuri; hän oli saanut seinäänsä myös kanamunan.

Emme siis kauheasti innostu tällaisista tuontiperinteistä. Valinta se on sekin.


Valintojen tekeminen on joskus tuhottoman vaikeaa. Sitä helpottaa oleellisesti vaihtoehtojen vähyys. Kun tänä aamuna mietin tartunko imuriin vai en, oli vaihtoehtoja tasan kaksi. Olin jo päättänyt lykätä siivousta ensi viikkoon ja energisempään päivään, kun näin millaisessa kunnossa olohuoneessa ruokapöydän alla oleva iso villamatto oli. Söimme nimittäin eilen illalla jälkiruuaksi kastanjoita, hiukan etuajassa, sillä São Martinhon päivä on tänään. Kaikenlaista pientä kuorenpalaa oli roiskunut sinne ja tänne, ja yhtäkkiä en enää nähnytkään muuta vaihtoehtoa kuin kaivaa imuri esiin.

Pölyjen pyyhkiminen on melkein yhtä inhottavaa kuin ikkunoiden pesu, joten seuraava valintani on että pyyhinkö pölyt tänään vai ”annanko niiden vielä laskeutua imuroinnin jäljiltä”. Ne ovat saaneet laskeutua rauhassa jo viimeviikkoisenkin imuroinnin jäljiltä. Vanharouva välillä vetäisee tv-tasoa sormellaan ja toteaa varmaan, että pölyinen on. Ehkä pitäisi viedä sinne pölyriepu tyrkylle.


Kaikesta edellä olevasta voi hätäisesti vetää sen johtopäätöksen, ettei meillä ole talo putsplankissa koko ajan. Aivan oikein päätelty. Pakko myöntää ja tunnustaa, että talo on liian iso ja liian nopeasti likaantuva minun yksin siivottavaksi. On kaksi koiraa, joista toisella jatkuva karvanlähtö, siltä ainakin tuntuu (ja näyttää tietyissä nurkissa) ja toinen tykkää piehtaroida pihalla ja tulla sen jälkeen sisälle torkkumaan. On myöskin vanhus, joka kulkee leipää syöden paikasta A paikkaan B ja sen jälkeen vielä paikkaan C, muruvanasta voi päätellä missä kaikkialla hän kulkee, tosin koirat nuohoavat isommat murut heti kun ehtivät paikalle. Sitten on vielä karjankasvattaja, jolla on taskut ja sukat täynnä oljenpätkiä ja muuta sälää. Oman kortensa pölykekoon kantaa käsityöhullu emäntä, joka ei pelkästään ompele, virkkaa ja neulo, vaan myös värjää lankoja ja tottahan ne langat täytyy kerältä kieputella vyyhdiksi ja värjäyksen jälkeen vyyhdiltä uudestaan keräksi. Kyllä nurkkiin keräytyvät villakoirat tykkää kun saavat lisää pölyä ja karvaa.  


Ei ole tullut mieleen ehdottaa, että Carlos liittyisi siivoustalkoisiin. Hän hoitaa enimmäkseen ulkotyöt ja niitäkin riittää. Olen minäkin ruohonleikkuria lykkinyt muutaman kerran, mutta totesin sen liian väsyttäväksi puuhaksi. Kun syke ei nouse, väsyy. Rytmihäiriölääkityksen varjopuolia. Enkä voi valita olla ottamatta niitä.

Siivousapua saisi 5-6 eurolla tunti, ja jonain päivänä olen varmaan sen valinnan edessä, että pyydänkö naapurin leskirouvan miniää avuksi. Edes pesemään ikkunat. Ja pyyhkimään pölyt. Ja pesemään kylpyhuoneet, kaikki kolme. 

Teen sen heti sitten kun (lue: JOS) olen menestynyt kirjailija. Naapurin leskirouvan miniä ainakin olisi mielissään kun saisi lisää töitä. 

Kuvissa heijastuksia Amarantesin kaupungissa, missä pistäydyimme pikaisesti muutama viikko sitten. 



perjantai 27. lokakuuta 2017

Varjojulkkarit ja lokakuun tuoksuja


Viikko sitten saimme vihdoin sateita ja maassa riehuneet tulipalot talttuivat, tosin vain väliaikaisesti. Tällä viikolla olemme jälleen saaneet nauttia aurinkoisesta ja lämpimästä säästä. Suomessa sateli kuulemma lunta. Yllätys yllätys, olen mieluummin täällä. 

Sateiden aikaan olin Lissabonissa. Pidimme perjantaina Bookshop Bivarissa pienet ”varjojulkkarit”. Kirjakauppa oli tupaten täynnä väkeä, tosin pienissä tiloissa siihen ei paljoa vaadita, mutta tiivis oli tunnelma ja lämmin, myöskin kostea, sillä Lissabonissakin sateli. Oli ilahduttavaa kun paikalle oli saapunut niin paljon uusia tuttavuuksia. Parin lukunäytteen ja pienen haastattelun jälkeen virisi jopa keskustelua, ja sitä väittäisin harvinaiseksi kun paikalla on toisilleen vieraita suomalaisia. Juttelimme kirjaan liittyvistä asioista ja kirjoittamisesta ylipäätään. Miten moni haaveileekaan siitä! Maistelimme luonnollisesti portviiniä ja pientä suolaista purtavaa kuin myös chilisuklaata.

Ei kirjoittaminen niin vakava asia ole, etteikö siitä voisi vähän vitsiä virittää. 

Oman tekstin kuuleminen toisen lukemana oli aika hurjaa. Se kuulosti vieraalta eikä yhtään omalta tekeleeltä, vaikka osaan tekstit jo melkein ulkoa. Teki mieli lähteä ulos karkuun kun lukunäytteissä tuli vastaan sanoja joita en itse ikinä ääneen sano.

Kiitos vielä kaikille paikan päälle saapuneille ja illan emännälle Leenalle perheineen sekä näytetekstit lukeneelle Anna-Liisalle. Olette ihania! Ja jos joku Lissabonissa oleva lukee blogia eikä päässyt paikan päälle, niin Bivarissa on kirjojani muutama kappale signeerattuna, jos sellaisen haluaa hankkia itselleen tai lahjaksi. Bivarista löytyy myös laaja valikoima vähänkäytettyjä englanninkielisiä kirjoja, joita toimitetaan myös postitse (huom. tämä ei ole maksettu mainos). Itse löysin sieltä iltalukemiseksi Agatha Christien ennen lukemattoman kirjan, ja olen sentään lukenut niitä kymmenittäin. 

Kirjakaupassa on kirjoja lattiasta kattoon. 
Tavoitteenani oli aloittaa uusi kirjoitusprojekti Lissabonin matkan jälkeen, ja niin myös kävi. Seuraaviksi kuukausiksi on siis tekemistä tiedossa. Mutta milloinkas sitä olisi ehtinyt peukaloita pyörittelemään. Tai edes malttanut. 

Tätä kirjoittaessa lemuaa niin hirveästi, että ajatukset menevät tukkoon, nenä valitettavasti ei. Syyskuussa maissista parturoiduille pelloille levitetään parhaillaan navetoiden kesänaikaista tuotosta, enkä nyt puhu maidosta. Kaiken kukkuraksi olemme mainiosti tuulen alapuolella. Vielä eilen kävin koirien kanssa iltakävelyllä traktoripolulla, tänään niitä ei parane sinne viedä. Koirien hajuaisti on havaintojeni mukaan lannalle immuuni, eikä niillä muutenkaan ole yhtään ongelmia tassutella, kieriskellä tai nauttia makupaloja lantaisella pellolla. Meidän koiraneitimme eivät ole mitään hienohelmoja.

Arvoituksellista on se, miksi lietteitä piti alkaa levittää juuri nyt kun lämpötilat hipovat kolmeakymmentä astetta, mutta ehkä viikon takaisilla sateilla on osuutensa asiaan. Kuiva maaperä pehmeni kyntökuntoon. 

Ensi kerralla blogissa eri jutut ja muita kuvia. Hyvää viikonloppua, rakkaat lukijat!

P.S. Jos kirja kiinnostaa, niin minullakin on nyt muutama kappale jemmassa. Pistä viestiä anu.patrakka@gmail.com tai facebookin kautta!



Kuvat: Bookshop Bivar/Leena&Co.