maanantai 10. kesäkuuta 2019

Kiipeilyä


Neljäs Portugaliin sijoittuva rikosromaanini alkaa olla loppusuoralla, sitä viimeistellään kustannustoimittajan kanssa hyvissä ajoin ennen ensi vuoden alkuun suunniteltua ilmestymistä. Jälleen tositapahtumien inspiroima tarina vei minut tutkimaan Porton Ribeiran hämyisiä kujia ja portaita, joille kirjan tapahtumat sijoittuvat. Otin kuvia kansigraafikolle antamaan osviittaa siitä millaista paikan päällä on. Jännityksellä odotan kansiluonnoksia.

Vanhoissa kaupungeissa kapeat kujat ovat tavallisia. Ei ennen ajettu autoilla, hyvä jos hevosten vetämillä kärryillä. Porton Ribeira on kuitenkin enemmän kuin kapeita kujia: osa alueesta sijaitsee jyrkässä rinteessä, ja kujat muodostuvat portaista. Käydessäni siellä ensimmäisen kerran noin kymmenen vuotta sitten tuttavani varoitti liikkumasta siellä yksin edes päiväsaikaan. Joillakin kulmilla on huumekauppaa, prostituutiota ja muuta niiden liepeille pesiytynyttä oheistoimintaa. Nyt näyttää siltä, että turismi on työntämässä niitä muualle, sillä ennen autioille aukioille on ilmaantunut ravintolapöytiä kirjavine päivänvarjoineen ja hellettä ja ylämäkeä huokailevat matkailijat kulkevat kujilla.

Lähdin liikkeelle rannasta pitkin Barredon portaita. Siinä kiivetessäni ja sivukujille eksyessäni ajattelin, miten perheenisät ja -äidit kantavat kauppakassinsa matkan takaa, sillä autolla ei ole asiaa niille kulmille. Entä miten sairastunut viedään hoitoon, miten palokunta pääsee paikalle, miten jätehuolto toimii, miten tuodaan uusi sohva ja viedään pois vanha patja. Arjessa on omat haasteensa kun koti on portaiden varrella.

Toivon, että portaiden varsilla olevat talot pysyisivät portolaisten koteina ja ettei turistimajoitus leviäisi niille. Kaupunki on kiinnostava niin kauan kuin siellä on tavallista elämää, kissoja torkkumassa kujankulmassa, vanha nainen kurkkimassa ikkunassa, pyykkiä kuivumassa ja avoimesta ikkunasta vyöryy tuhdin kotiruuan tuoksu. Sitten kun joka toisessa talossa on elegantti boutique-hotelli tai naurettavan pieniä annoksia tarjoava bistro, on kaikki menetetty.  

Uskon, että alue pitää pintansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ketään turistia huvita raahata matkalaukkujaan pitkin kapeita ja epätasaisia portaita yölennon jälkeen tai aamulennolle lähtiessä. Sopivampiakin paikkoja hotelleille löytyy. Jopa sellaisia, joiden oven eteen pääsee taksilla.

Kapuamista on ollut muutenkin kuvausretken jälkeen. Pari viikkoa sitten saamani suru-uutinen kiskaisi minut pimeään, upottavaan kuoppaan, josta yhä yritän kiivetä pois. On erityisen vaikeaa hyväksyä kuoleman lopullisuus ja peruuttamattomuus silloin kun se on tapahtunut ihmisen omasta päätöksestä. Kun on mennyt, on mennyt eikä palaa koskaan. Me rajan tälle puolelle jääneet yritämme rämpiä eteenpäin jossitellen entä jos olisimme tehneet jotain toisin. Olisiko sillä ollut jotain merkitystä? Ehkä olisi, ehkä ei. Emme koskaan saa tietää. 

Tuntuu siltä että tähän pitäisi keksiä jokin loppukevennys. Suomen helteissä kärvisteleville tiedoksi, että käytän yhä villasukkia (yölläkin) ja nyt on villatakin päällä myös lämmin huivi. Hihittäkää sille. Aamulla pistin sentään hameen päälle mutta ennen lounasta vaihdoin sen housuihin kun alkoi polvia kolottaa. Hekottakaa pois. Atlantilta rinnettä ylös puhaltava kylmä viima vie halut puuhata pihalla vaikka aurinko paistaakin, ja talokin pysyy kohtuullisen viileänä. Pyykit sentään kuivuvat, ja se on jo jotain.

Lisää kuvia ribeiralaisilta portailta löytyy täältä: PhotosAlma


keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Jos paavi oisin


Seurasimme sunnuntailounaalla uutislähetystä, kuten rutiineihin kuuluu. Olen turtunut uutisiin. Gazan pommitukset eivät valitettavasti tunnu missään, ei myöskään kriisi Venezuelassa tai Pohjois-Korean ohjuskokeet. Gazasta kerrottaessa totesimme Carlosin kanssa yhteen ääneen, että tuota on jatkunut niin kauan kuin muistamme, ja se on aika kauan. Ei se siitä miksikään muutu. Ei kukaan oikeasti halua sovintoa. Ovat tottuneet sotimaan. Siltä se täältä matkan päästä näyttää, toki paikan päällä oleva näkee asian varmasti toisin.

Gazasta uutislähetys siirtyi Bulgariaan ja paavin, Papa Chicon, vierailuun siellä. Kuvissa näytettiin jokseenkin räytyneen oloinen paavi rukoilemassa ja pohtimassa sitä mitä paavit pohtivat. Maailman menoa, ehkä, tai sitä milloin on ruoka-aika tai minkä asian vuoksi tänään pitikään vedota ihmisten hyvään tahtoon. ”Kovaa hommaa”, totesin Carlosille. ”Niin, joutuu ensin kuokkimaan maata ja sitten kylvämään ja kastelemaan ja niin pois päin.” Sanoin tarkoittaneeni henkisesti.

Papa Chico, kuten paavia tuttavallisesti ainakin Portugalissa kutsutaan, on yksi maailman arvostetuimmista ihmisistä, sitä ei voine kukaan kiistää, silti hänen vetoomuksensa rauhan ja sovun puolesta kaikuvat kuulemattomille korville. Suurvaltojen johtajat eivät välitä siitä mitä hän sanoo. ”Yes, yes, of course, right away”, Donald Trump vakuuttaa tarkoittamatta sitä kuitenkaan, kun paavi kehottaa Yhdysvaltoja vetäytymään sieltä missä heidän ei pitäisi olla ja ihmettelee itsekseen missä kaikkialla he nyt olivatkaan. ”Muy bien”, tuhahtaa Nicolas Maduro toiveelle demokraattisista vaaleista ja käy käsiksi paksuun pihviin kansan nähdessä nälkää. Entä Putim, tai Pudim (portugaliksi vanukas), kuten häntä kutsun? Paavi anoo rauhanomaista ratkaisua Ukrainan tilanteeseen, Pudim vain tuijottaa eteensä ja tokaisee ”njeponimaju”, ja suunnittelee mielessään seuraavaa machokeikaustaan.

Se on varmasti paaville ihan hirvittävän turhauttavaa. Hänen sijassaan minä suuntaisin päivän päätteeksi kuntosalille ja takoisin nyrkkeilysäkkiä vähän aikaa. Siihen voisi olla liimattuna parin diktaattorin naamakuvat treenin tehostamiseksi. Tämän jälkeen jaksaisin jälleen seuraavana päivänä jaella siunauksia eteerisen lempeän näköisenä ja rukoilla maailman pelastumisen puolesta.

Jos olisin ahdistukseen taipuvainen, olisin aivan toimintakyvytön ajatellessani maailman menoa. Toteutan kuitenkin vähemmän sydäntä rasittavaa suhtautumistapaa: välinpitämättömyyttä. En voi ratkaista maailman ongelmia, hyvä jos omassa arjessani ja omissa pienissä piireissäni selviän ilman konflikteja. En ole koskaan kuvitellut olevani täydellinen ihminen – no, likimain, mutta ei ihan – mutta eläminen jääräpäisen muistisairaan kanssa samassa talossa on näyttänyt miten epätäydellinen sitä onkaan. Pinna venyy, venyy, venyy, mutta sitten se katkeaa. Se ei ole kivaa, mutta se on inhimillistä. Olen kiitollinen jokaisesta päivästä jolloin meillä on rauhallista. Onneksi niitä on enemmän kuin niitä toisia. Sitäpaitsi ihminen sopeutuu ja tottuu melkein kaikkeen. 

Reissut ovat tervetulleita hengähdystaukoja. Parin viikon takainen Suomen matka sujui hyvin kaikkine haastatteluineen, vaikka yleisöä olisi voinut olla enemmän, mutta Kallion kirjaston tapahtumassa oli sentään luokkakaveri kolmenkymmenen vuoden takaa ja ennestään tuntematon sukulainen. Oli myös mukava tutustua taas pariin uuteen ihmiseen Innossa ja virolaiskirjailija Indrek Harglaan, joka kirjoittaa mm. keskiajalle sijoittuvia dekkareita. Ne kuulostivat todella mielenkiintoisilta.

Neljäs Rui Santos -dekkarini on nyt kustannustoimittajan käsittelyssä ja minulla olisi aikaa miettiä vaikkapa maailman karmivaa menoa tai ilmaston muuttumista. Tai tehdä veroilmoitukset, tai pestä ikkunat, tai siistiä kukkapenkkejä. Teen myös sitä mistä pidän; värjään lankoja, neulon sukkia, ompelen jotain, ehkä leivonkin. Olen eräänlaisessa välitilassa, jota ei voi kutsua lomaksi vaan pikemminkin odotteluksi, että pääsee taas töihin käsiksi kun käsikirjoitus palautuu kustannustoimittajalta.

Arjen haasteista huolimatta taidankin olla pahuksen onnekas, kun voin suhtautua työhöni tällaisella innolla, eikä päivän päätteeksi tarvitse purkaa turhautumia nyrkkeilysäkkiin tai mihinkään muuhunkaan. Tai no, ehkä ihan vähän joskus, mutta ei kuitenkaan niin usein ja niin paljon kuin jos olisin paavi. 

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Alman Tino


Nuori uros (ei Tino) poseeraa kameralle.
Kirjoitin kolme vuotta sitten Almasta, jonka kaunis Linda-emo menehtyi poikimisen jälkeen (lue juttu täältä, jos pystyt). Ilman emonmaitoa Alman kasvu oli hidasta, vaikka se saikin pulloruokintana korviketta ja myöhemmin myös proteiinipitoista rehua perinteisen heinän ja ruohon lisäksi. Huolestuneena seurasin sen kehittymistä. Hyvissä ajoin Carlos eristi sen lauman uroksista, ettei se tulisi tiineeksi (liekö oikea termi) liian varhain kuten emonsa.

Pulloruokittu Alma on muita kesympi, jos sille ojentaa kätensä, se tulee lähemmäs ja lipaisee, kun muut naudat kavahtaisivat. Se antaa rapsuttaa sarviensa välistä. Se on perinyt emonsa kauniit piirteet ja kiharaisen turkin. Karjankasvatus ei ole kuitenkaan lemmikkien pitämistä. Naaraiden tehtävä on tuottaa jälkeläisiä, siitossonnia lukuun ottamatta muiden uroksien tie vie lautaselle. Se vain on niin. Jos kitukasvuinen Alma ei vahvistuisi ja kehittyisi, sillä olisi sama kohtalo.

Kamut: Tino ja sen veli.
Ajan mittaan Alma kasvoi, hitaasti, mutta sinnikkäästi. Se pääsi muun lauman joukkoon, ja muutama kuukausi sitten huomasin sen vatsan alkavan pullistua. En uskaltanut vielä huokaista helpotuksesta. Niin moni asia voi mennä pieleen, varsinkin kun on kyse ensipoikijasta. Kun Alman poikimisen aika läheni – sen näkee utareiden kasvamisesta – olimme Carlosin kanssa molemmat hermostuneita. Sujuisiko tällä kertaa kaikki hyvin? Henkisesti olin valmis lyömään hanskat tiskiin jos menettäisimme Almankin.

Kaikki sujui hyvin. Pari viikkoa sitten Carlos kipusi yläkertaan kertomaan, että vasikka oli syntynyt. Ihan yllättäen, ihan itsestään, ilman apuja. Pian se oli jo jaloillaan ja pyrki utareille. En uskaltanut ottaa niistä kuvia, olin vielä niin peloissani. Oli kylmää ja sateista, vasikkapolo tärisi vilusta. Vastasyntynyt voi saada keuhkokuumeen ja kuolla. Ensimmäiset pari viikkoa Alma poikasineen olikin yöajat ja tuulisimmat päivät sisällä navetassa.

Kasvivärjätty sukkalanka.
Uusi tulokas näyttää ihan Tinolta. Tiedän, en saisi antaa sille nimeä enkä kiintyä siihen. Siitä ei voi tulla seuraavaa siitossonnia, se ei ole puhdasrotuinen minholainen nauta, joten sen elämän tarkoitus on se toinen vaihtoehto. Silti ilahduttaa katsella sitä loikkimassa Alman ympäri, pitkin laidunta, käyvän maate viikkoa nuoremman, silti isokokoisemman velipuolensa viereen. Kaverukset kulkevat kimpassa ja käyvät välillä emojensa luona aterioimassa.

On aina hyvä kun vasikat syntyvät keväällä. Niillä on koko pitkä kesä aikaa kasvaa ja vahvistua ennen talven sateita ja tuulia.

Tätä kirjoittaessa istun vaihteeksi Frankfurtin lentokentällä odottamassa jatkolentoa Helsinkiin ja mietin, miten yhteen ihmiselämään mahtuukin niin monenlaista osa-aluetta. On karjanhoitoa, opaskeikkoja, valokuvaamista, muistisairaasta vanhuksesta huolehtimista, kirjoittamista ja siitä puhumista, kaikenlaista touhuamista hillonkeitosta villalankojen värjäykseen ja sukkien neulomiseen. Entisessä elämässä oli hektinen toimistotyö ja vähäinen, väsynyt vapaa-aika, arkea pilkkoivat lomamatkat. Ei juuri muuta.

Jos voisin valita uudestaan, valitsisin samoin.

Pian pääsen jälleen puhumaan kirjoista ja kirjoittamisesta yleisön edessä. Kirjan ja ruusun päivänä, tiistaina 23.4. kerron uusimmasta kirjastani Syyllisyyden ranta seuraavissa paikoissa Helsingissä:

16.00 Akateeminen kirjakauppa (Pohjoisesplanadi 39) 
17.30 Sellon Suomalainen kirjakauppa
19.30 Rosebud (Kolmen sepän patsas) KELLONAIKA PÄIVITETTY

Ja keskiviikkona 24.4. klo 18 Kallion kirjasto. Suuri kiitos Innon aikaansaavalle väelle tilaisuuksien järjestämisestä!

Tervetuloa tutut ja tuntemattomat!

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Kun mikään ei riitä



Bloggarikollega Italiasta purki mieltään siitä, että kokee olevansa kaikessa keskiverto, ettei tee mieli edes ryhtyä mihinkään kun tietää ettei ole siinä kovin hyvä. Sellaisia pahan päivän ajatuksia, kun mikään ei maistu miltään.

Kirjoitus kolahti omalla kohdalla, ja varmaan monen muunkin lukijan kohdalla. Tekisi mieli sanoa naisen, mutta näinä sukupuolineutraaliuden aikoina en taida uskaltaa etten saa miesten ja feministien vihoja ylleni. Meihin on iskostettu suorittamisen, pärjäämisen ja aina vain parempaan pyrkimisen vimma. Huhuu! Miksei saisi olla keskiverto jossain? Eikö riitä että yrittää olla edes jotain, että tekee parhaansa?

Esimerkki: jos lapsena olisin ajatellut ettei minusta kuitenkaan tule menestynyttä kaunoluistelijaa, en olisi vaivautunut opettelemaan luistelemaan ollenkaan. Mutta opettelin, ja se oli ihanaa niin kauan kuin sitä kesti. Yhteenkään kilpailuun eivät rahkeeni riittäneet, mutta opin tekemään muutaman pyörähdyksen piruetin, hyppäämään jotenkuten ja pysymään pystyssä yhden jalan varassa. Pieniä saavutuksia, pieniä onnistumisia. Niistä on elämä tehty. Ja niiden väliin mahtuu sitä tasapaksua punnertamista.

Omalta osaltani nämä asiat on tullut jo mietittyä halki poikki ja pinoon. Uskon, että ihminen kykenee melkein mihin vaan jos hänellä on joko riittävän suuri tarve tai tarpeeksi vahva motivaatio. Tietysti pitää ottaa huomioon realistiset resurssit, mutta tahtotila ratkaisee.

Itse painiskelen tätä nykyä riittämättömyyden tunteen kanssa. Se ulottuu niin kirjoittamiseen kuin kotioloihin. Alan hiljalleen nostaa käsiä pystyyn jälkimmäisen kanssa. En jaksa enkä ehdi siivota siinä tahdissa kuin pitäisi, ja villakoirat nurkissa murisevat viikko viikolta äänekkäämmin. Teen kauhean tunnustuksen: viime vuonna en pessyt olohuoneen ikkunoita kertaakaan, ja sen kyllä huomaa. Puunaamisessa ei tunnu olevan mitään mieltä; käännän hetkeksi selkäni, ja lattialla on taas leivänmuruja, koirien turkeista irronneita ja yhteen keräytyneitä karvoja, jääkaapin ovessa rasvainen sormenjälki.

Ongelma on omani. Ketään muuta täällä eivät sotkut häiritse, mutta minä satun pitämään siisteydestä, puhtaista lattioista ja raikkaasta tuoksusta. Pakolliset reissut stressaavat, kun tiedän että kotiin tullessa pitää heti alkaa siivoamaan. Taktikoin: lusmuilen imuroinnin kanssa ennen matkaa, teen sen vasta palattuani.

Ratkaisu olisi helppo: palkata siivooja. Niinhän muutkin tekevät. 6-7 eurolla per tunti saa jonkun hoitamaan likaisen työn, ehkä 6-8 tuntia viikossa riittäisi kun ottaa huomioon että osa ajasta uppoaisi vanhanrouvan kanssa rupatteluun. Siivoojan palkkaaminen olisi kuitenkin sama kuin myöntäisin oman riittämättömyyteni, sen, etten olekaan supernainen joka puunaa ja pyykkää ja siinä sivussa kirjoittaa rikosromaanin ja neuloo sukat ja harjaa koirat ja keittää mandariinihilloa. Kyllähän minun täytyy pystyä ja kyetä, olenhan sentään perusterve ja ”nuori” eikä tämä talo mitenkään mahdottoman kokoinen ole enkä koko päivää käyttäisi kuitenkaan kirjoittamiseen. 

Tokihan Carloskin joskus osallistuu talon sisäisiin töihin muutenkin kuin laittamalla ruokaa. Mutta ei joka viikko. 


Lykkään ratkaisua lupaamalla itselleni, että siivooja tulee taloon sitten kun (jos) ansaitsen kirjoittamisellani niin paljon, että se on perusteltua.  

Näissä tunnelmissa kaivan taas matkalaukkua esiin, vaikka vasta viime viikolla pistin sen komeroon palattuani Costa del Solilta. Maanantaina nokka kohti Lissabonia, Suomesta tulevan ystävän seuraksi pariksi päiväksi. Kamera lähtee mukaan.

Oheiset kuvat Torremolinosista, missä vietin muutaman aurinkoisen päivän. Oli virkistävä reissu sekin, ja mukavat tilaisuudet niin Torren Kymppipaikassa kuin Fuengirolan Suomelassa. Toivottavasti pääsen sinne vielä uudestaan!  

torstai 7. maaliskuuta 2019

Ilmojen pitelyä



Iloitsin viime viikolla siitä, että olisin kerrankin kotona karnevaalien (Suomessa vietetään silloin laskiaista) aikaan, kun monena vuonna olen sattunut olemaan matkoilla silloin. Perinteisesti kotikylässämme on kulkue karnevaalitiistaina, ja kerran olen päässyt katsomaan sitä (katso kuvia täältä ja naapurikylän kulkueesta täältä!).

Ilo alkoi laimeta tiistain lähetessä ja säiden huonotessa. Kulkue päätettiin nimittäin siirtää ensi sunnuntaihin. Ei siinä mitään, mutta silloin olen etelän auringossa, Costa del Solilla.

Palattuani Suomesta helmikuun puolivälissä ilmat olivat keväisen ihanat. Sitten saimme niskaamme takatalven portugalilaisittain. Lunta ei sentään ole satanut, raekuuroja kyllä. Tuulee ja on niin koleaa, että Kisukin viihtyy sisällä koko päivän, kun aurinkoisina talvipäivinä se ottaa päikkärinsä pihalla jonkun puskan alla tai traktorissa. Annoin sen käyttöön kulahtaneen villatakin, se puree ja talloo sitä yläkerran työhuoneessa kunnes nukahtaa sen mutkaan. Välillä raottaa silmiään ja naukaisee, nousee ylös ja huojuu istuaallaan puoliunessa, haukottelee ja käy maate toiselle kyljelleen.

Vanharouva virkistyi säiden väliaikaisen lämpenemisen myötä ja valtasi jälleen olohuoneen. Kirjoituspaikkani siirtyi siis yläkertaan työpöydän ääreen, mutta tänään palasin lämpimien vällyjen kanssa takaisin sängylle, missä olen kirjoittanut melkein koko talven. On maaliskuu, minulla on jalassa kolmet villasukat, yllä yksi villapaita ja sen päällä villatakki, harteilla vielä keeppi. Kyllä takatalvessa tarkenee, se on vain varusteista kiinni!

On harmaata, maisema on riisuttu väreistä. Sadepisarat juoksevat pitkin ikkunalaseja ja vääristävät ulkona näkyvän maalaismaiseman. Tuulenpuuskat viheltävät ikkunoiden välisistä raoista, mutta puolen metrin paksuiset kiviseinät seisovat hiljaisina, hievahtamatta. Sateen ropinalta en erota aaltojen pauhua rantaan muutaman kilometrin päässä, sateen tauottua sen kyllä kuulee. Ehkä tämä on talven viimeinen myrsky, ehkä kevään ensimmäinen, en tiedä, olen vain varma siitä, että sateen jälkeen paistaa taas. Jo huomenna, ehkä vielä tänään. Meren suunnalla alkaa kirkastua. 

Lauantaina suuntaan siis Costa del Solille, missä käyn puhumassa Suomi-yhdistyksissä kirjoittamisesta, kirjoista ja irtiotosta. Fuengirolan Suomela-salissa tilaisuus pidetään maanantaina 11.3. klo 16.30 ja se on avoin kaikille kiinnostuneille. Torremolinosin Kymppipaikassa tavataan tiistaina 12.3. klo 12.00. Tervetuloa mukaan, ken lähettyvillä sattuu olemaan!

Kirjoittamiseen liittyviä kuulumisiani voi muuten seurata nyt Instagramissa: Anu_Patrakka. Tervetuloa seuraamaan!  

Costalle menon johdosta oheiset kuvat vuoden takaa Málagasta. 



tiistai 12. helmikuuta 2019

Leijailua



Pino kirjoja odottaa noutajiaan. 
Olo on viime päivinä ollut kuin lumihiutaleella. Sellaisella, joka hiljalleen keinuen leijailee ennen kuin lätkähtää pehmeästi maahan ja liittyy muiden kaltaistensa joukkoon. On kevyt olo, luottavainen ja tulevaisuuteen kurkottava. Tosin kevään tullen lumihiutale sulaa ja päätyy mereen muiden vesipisaroiden kanssa. Minä en.

Lauantaina oli kolmannen rikosromaanini Syyllisyyden rannan julkistustilaisuus. Uhmaten Helsingin jäisiä ja sohjoisia katuja paikalle oli saapunut mukavasti väkeä. Myös tuttuja liki neljänkymmenen vuoden takaa, jolloin asuin Siperiassa: senaikainen koulukaverini, opettajani sekä myös isäni työtoveri, joka opetti minulle kitaransoittoa. Olin niin yllättynyt, että menin melkein mykäksi. Mukana oli myös syyskuiselta opaskeikalta tuttuja, sukulaisia, entisiä työkavereita, ystäviä ja muita ihania ihmisiä. Kiitos teille!

Julkkareissa. 
Viime viikko oli muutenkin vauhdikas. Haastattelut kolmeen lehteen, ystävätapaamisia, sairastelevan tädin luona vierailua, eilen vielä pieni haastattelu suorassa radiolähetyksessä YLE Suomessa. Kun ottaa huomioon, että kotosalla saattaa vierähtää pari viikkoa etten käy samalla kadulla olevaa maatilamyymälää tai roskasäiliötä pidemmällä, voi arvata että olen käynyt sellaisilla ylikierroksilla että yöunet ovat olleet levottomia. Varsinkin kun Suomessa on niin kuuma. Unisukkia ei ole tarvinnut.

Uunituoreesta kirjasta alkaa hiljalleen tipahdella palautetta. Piti ihan käydä kirjakaupoissa ihastelemassa miltä näyttää kun omaa kirjaa on myyntipöydällä vino pino. Tänään kävin toistamiseen, ostamassa kirjekuoria, ja ilokseni huomasin pinon vailtuneen. Myyntiä edesauttavat kustantajan markkinointiponnistukset. Onnea on kustantaja, joka panostaa markkinointiin. Nykyaikana se ei ole itsestäänselvyys, vaikka henkilökohtaisesti ihmettelen mitä itua on kustantaa kirja jolle ei haluta hankkia lukijoita. Hmm.

Myös äänikirjasta on tullut positiivista palautetta, vaikka aluksi hirvitti. Portugalinkielisten lausahdusten ja nimien ääntämysohjeista tuli nimittäin viisisivuinen lista. 

Helsingissä oli vielä alkuviikosta paljon lunta. 
Suomi-päivät ovat päättymässä, ja huomenna suuntaan kohti kotia ja keväisiä ilmoja. Innolla odotan pääsyä neljännen Rui Santos -dekkarin kimppuun, sillä viime viikolla sain siihen ensimmäiset kustannustoimittajan kommentit. Työstämistä on vielä paljon, mutta kuten varmaan olen muutamaan kertaan todennut, en minä työtä pelkää.

Pieni surun sirunen on varjostanut Suomessa vietettyä viikkoa. Kesy kanamme nimeltä Kana katosi jälkiä jättämättä. Carlos etsi sitä kaikkialta, muttei löytänyt edes höyheniä. Pohdimme  veikö Kanan kettu, kulkukoira vai petolintu? Tiesimme riskin, kun se vietti valitsemaansa vapaata elämää nautojen seassa turvallisemman kanojen aitauksen sijaan, mutta emme halunneet pakottaa sitä takaisin vankeuteen. Elämänsä viimeiset kuukaudet Kana oli aidosti onnellinen kana.

Kana (n. 2016-2019).
Juuri äsken kuulin rottweilerinpuolikas Gaian löytäneen Kanan höyheniä läheltä traktoripolkua. Asialla oli todennäköisesti ollut nälkäinen kanahaukka.

Viimeaikaisten uutisten valossa voi tuntua naurettavalta surra yhtä kanaa. Mutta Kanan tunsin, niitä muita en, ja olen myös äärettömän eläinrakas. Tunnen sympatiaa kanahaukkaakin kohtaan, vaikka mieluummin olisin suonut sen valinneen kohteekseen jonkun lähitienoon lukuisista puluista.

Lue Kanan elämästä täältä

Ristiriitaisissa tunnelmissa matkasin Suomeen, aivan vastaavissa lähden paluumatkalle. Elämä on. Laiffii. Ja sitten se jatkuu. 


Ensi kerralla erilaiset jutut. Millaiset, se on itsellenikin vielä arvoitus.

torstai 31. tammikuuta 2019

Tyhjiö


Kolmannen rikosromaanini Syyllisyyden ranta julkistustilaisuus lähestyy ja jännitys tiivistyy. Kirjaa on jo kaupoissa ja kirjastoissa, mutta itse en ole vielä pidellyt sitä käsissäni. Odotan sitä, kun saan avata sen, kuulen sen pienen narahduksen, jonka korkkaamaton kirja päästää, ja tunnen paperin ja painomusteen tuoksun. Lehteilen sitä, ja pieni ilmavirta leyhyää kasvoille. Silmäilen sitä, sanoja ja lauseita jotka ovat tulleet jostain sisältäni. Laitan sen kiinni ja lasken pöydälle ja ihmetellen katson sitä, kolmatta hengentuotostani.

Jännittää, millaista palautetta kirjasta alkaa tulla, tai tuleeko mitään palautetta. Saman kanssa painii moni kirjailija; kirja on ulkona maailmalla, mutta kukaan lukija ei kerro mitä mieltä siitä on. Pahinta on hiljaisuus. Kirjailijan nahoissa olevalle se tuntuu välinpitämättömyydeltä. Siltä, ettei kirja ole herättänyt minkäänlaisia ajatuksia tai tuntemuksia. Että se on vain otettu ja pureskeltu ja nielty pois tai vielä pahempaa, sylkäisty menemään kuin viimeiset arominsa antanut purukumi. Ja sen jälkeen unohdettu.

Kuka tahansa toivoo palautetta tekemästään työstä. Se kannustaa jatkamaan ja pyrkimään kohti vielä parempaa suoritusta. Palaute kertoo missä on onnistunut ja missä on mennyt pieleen. Se auttaa kehittymään.

Jos nyt näin kirjoitettuani saan seuraavasta kirjasta roppakaupalla kritiikkiä niin voin vain todeta että hah, itsepähän kerjäsin.


Kun käsikirjoituksen saa pois käsistään, iskee tyhjyyden tunne. Tarina on saatu ulos sisuksista, mutta se jätti jälkeensä tyhjiön. Yöllä herää eikä ole käsikirjoitusta pohdittavana ja alkaa miettiä aivan toissijaisia asioita. Kuten sitä mitä tekisi seuraavaksi käsityöksi, tai leipoisiko pikkuleipiä vai sämpylöitä, paistaakohan päivällä aurinko että voisi pestä keittiön lattian. Joskus alkaa miettiä vähän isompiakin asioita, ja niihin aamuyön pimeät tunnit ovat huono aika. Kaikki näyttää vähän synkemmältä kuin mitä oikeasti on.

Paras lääke tyhjiön täyttämiseen on alkaa kirjoittaa jotain uutta. Niinpä marraskuun lopussa kun Syyllisyyden ranta lähti taittoon ja oikolukuun jne., jatkoin neljännen Rui Santos -dekkarin kirjoittamista.  Helpotus oli kuitenkin vain väliaikainen, sillä viime sunnuntaina käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti kustannustoimittajalle kommentoitavaksi. Nyt jännään sitäkin, millaista palautetta siitä tulee ja millainen rutistus täytyy tehdä ennen kuin tarina on valmis.

Tyhjiöillä on kuitenkin taipumus täyttyä, ja kirjoittamiselta vapautuneen energian saa helposti uppoamaan matkavalmisteluihin. Kävin eilen vaateostoksilla. Ostin kokoa 40 olevan hameen, kun normaalisti käyttämäni 38 näytti pieneltä. Kotona sovitin hametta ja kyllä sai vetää niin vatsaa kuin pakaroita sisään, että makkarankuori mahtui päälle. Aamulla kävin vaihtamassa hameen ja ihmettelin myyjälle, että olenpa minä lihonut. Myyjä totesi: ”Olette katsonut italialaista kokoa. Portugalissa se vastaa kokoa 36.”

Ja minä kun olin jo alkanut suunnitella elämäni toista laihdutuskuuria. Helpotus oli niin valtaisa, että melkein jalat meni alta.

Näin ristiriitaisissa tunnelmissa suuntaan lauantaina kohti Helsinkiä. Harmaan sateen sijasta pääsen nauttimaan valkoisesta lumesta.


Loppuun vielä pieni makupala Syyllisyyden rannasta. Julkistustilaisuus siis lauantaina 9.2. klo 13.30 Rikhardinkadun kirjastossa (Lukusali 3. krs). Ilmoitus löytyy täältä. Tervetuloa!

Kuvissa Syyllisyyden rannan tapahtumapaikkoja.


*****

Aurinko tunkeutui sisään puoliksi avointen ikkunaluukkujen välisestä raosta. Sen valokiilassa leijaili miljoonia pölyhiukkasia. Ne kimalsivat kuin timantit, tanssivat ja ajoivat toisiaan takaa, mutta leijuivat vääjäämättä hiljalleen alaspäin, sillä niitä koskivat samat painovoiman lait kuin kaikkea materiaa maan päällä. 

Rafael heräsi, kun valokiila osui häntä silmiin. Hän siirsi päätään sivummalle tyynyllä ja raotti silmiään, leijui pienen hetken ajan pölyhiutaleen lailla siinä painottomassa tilassa, jossa ihminen on kun herää syvästä unesta eikä heti muista missä on. Todellisuus on nyrjähtänyt sijoiltaan, se sekoittuu muistojen ja unien muodostamaan verkkoon, ja ihmisen täytyy ponnistella saadakseen siitä taas otteen.