torstai 21. kesäkuuta 2018

Kolmas varjo


Kirjoitin pari vuotta sitten siitä, kun meille tuli koiranpentu. Sain kannoilleni kaksi varjoa, rottweilerinpuolikas Gaian ja pienen Batatinhan (lue juttu täältä). Kuljemme jonossa pihan poikki pyykkinaruille, olohuoneesta keittiöön ja takaisin, ees taas, ees taas.

Nyt jaloissani pyörii kolmas varjo, ei tosin koirien kanssa samaan aikaan.

Viikko sitten olin yläkerrassa kirjoittamassa, kun keittiöstä alkoi kuulua kovaa mekastusta. Vanharouva huusi ja Batatinha haukkui sillä tavalla mitä se haukkuu ilmoittaessaan tunkeilijasta, esimerkiksi käärmeestä. Oli pakko mennä katsomaan. Ruokapöydän ympärillä olevien kahdeksan tuolin muodostamassa jalkaviidakossa hytisi pelokas kissanpentu. Vanharouva selitti sen seuranneen häntä sisäpihalle. Tohdin epäillä.

Pieni rääpäle oli nälkiintynyt. Ensiavuksi se sai vähän maitoa ja leipää, minkä se imuroi hetkessä. Lähdimme kiiruusti ostamaan oikeaa kissanruokaa.

Koirat valitettavasti tuntuvat olevan sitä mieltä, että kissanpentu on koiranruokaa. Batatinhan suljin heti ensi alkuun sisälle, Gaia sai jäädä lähettyville kun kissanpentu tutustui kanssani nurmialueeseen. Se nousi pihakengän päälle ja alkoi leipoa tassuillaan. Hyppäsi maahan ja tutki ruohonkortta. Gaia vaani pennun perässä huuliaan lipoen. Se on löytökoira, joten emme tiedä mitä kaikkea se on metsästänyt henkensä pitimiksi. Vahdin tarkkaan ja kiellän sitä väijymästä kissaa. Häntä heilahtaa. Kyllä se ymmärtää. Se ei aina vaan voi luonnolleen mitään.

Ei ollut puhettakaan siitä, että kisu heitettäisiin takaisin kadulle oman onnensa nojaan. ”Seuraavaksi meille ilmestyy varmaan jokin lintu tai kani”, Carlos hymähti.


Sunnuntaina kisu päätyi olohuoneeseen päiväunille. Koirat vahtivat sen unta. Ne istuivat sohvan vieressä ja tuijottivat. Kisu nukkui. Koirat yrittivät rauhoittua omille nokosilleen, mutta vähän väliä niiden piti nousta tarkistamaan, ettei kisu ole kadonnut. Tilanne näytti niin rauhalliselta, että vein kaikki nurmikolle tutustumaan toisiinsa. Se oli liian aikaista. Koirat piirittivät kissan, joka pinkaisi ylös palmuun. Se roikkui rungossa etutassujen kynsien varassa, kun irrottelin sen.

Nyt koirat ovat saaneet totutella kissaan vuorotellen. Batatinha ei enää mökää niin paljoa ja Gaiakin suhtautuu enimmäkseen välinpitämättömästi naukuvaan tulokkaaseen. Ulos päästessään Batantinha pinkoo ympäri pihaa nuuhkimassa kissan hajujälkiä. Kerrankin istuin pihalla kisu sylissäni, ja Batatinha juoksi polvieni alta huomaamatta kissaa. Sitten kun se huomaa, se tulee nuuhkimaan ja yrittää nuolaista kissaa, näykkäistä pikkuisen pehmoista turkkia. Haluaa ehkä selvittää miltä se maistuu?

Yöaikaan ja silloin kun en ehdi olla vahtimassa, kisu on suljettuna lavandariaan. Se nukkuu mattopinon päällä ja syö pesukoneen päällä ja kurkkii välillä ikkunasta laitumelle. Kun päästän sen ulos, se kipittää perässäni kunnes karistan sen kannoiltani, ja naukuen se loikkii pihakatoksen perukoille muurille tai traktoria tutkimaan. Se tulee kun kutsun ”kisu kisu”. Naukuu tullessaan. Kun nostan sen syliin, se alkaa kehrätä.

Tämä ei-suunniteltu perheenlisäys on hämmentänyt päivittäisiä rutiinejani. Joudun viettämään enemmän aikaa alakerrassa valvomassa, ettei kisu päädy koirien makupalaksi. Yläkertaan niillä kaikilla on porttikielto. Sain vihdoin ommeltuakin jotain alakerran työhuoneessa Batatinhan torkkuessa vieressä.

Ilmat ovat lämmenneet hautovan helteisiksi. Illallisen jälkeen käymme koirien kanssa kävelyllä samettisen pimeän laskeutuessa maahan. Kotiin palatessamme etsin kisun pihalta ja istun se sylissäni Järvenpäästä asti tulleella puutarhatuolilla. Gaia käy loikoilemaan lähettyville, Batatinha kiehnaa ympärillä ja nostaa etutassut syliini nuuhkiakseen kisua. Tämä läppäisee koiran tunkeilevan kuonon suuntaan tassullaan. Kynnet ovat piilossa. Se haluaa leikkiä.

Kissanpentu sylissäni on pieni, lämmin ja pehmoinen, ja se värisee kehräystä. Katselen tähtiä taivaalla, lepakon lentoa, sitruunapuun siluettia ja ajattelen miten tärkeitä ovat ne hetket, kun tuntee rauhaa sisimmässään ja ympäristössään, kun voi olla hetken hiljaa paikallaan ja kuulla miten pieni kissanalku kehrää. 


Kisu on vielä vailla nimeä. Ehkä siitä tulee ”omaperäisesti” Kisu, kun se näyttää sen nimen jo tuntevan.

Kuvat kännykällä napsittuja. 

Ihanaa juhannuksen aikaa, Rakas Lukija, missä ja miten sitä vietätkään! 



torstai 7. kesäkuuta 2018

Odottelua



On kesäkuun alku, olen Portugalissa, ja täällä sataa VETTÄ. On satanut, tai vähintään tihuuttanut, melkein joka päivä viimeisinä viikkoina. Säätila eroaa talvesta vain hieman – on pari astetta lämpimämpää. Päivät ovat kesäisen pitkiä, aamu sarastaa varhain ja kunnolla pimenee vasta iltakymmeneltä. Valoisaa aikaa olisi paljon olla ulkosalla, mutta siellä kastuu, kääk.

Odotan, että alkaisi se kesä, jonka Etelä-Euroopan maassa kuvittelisi olevan. Aurinkoinen, kuuma, kuiva. Että sateen litinän sijaan kuuluisi pikkulintujen liverrystä. Että ilma kevenisi ja olisi helpompi hengittää. Että voisi nakata villasukat nurkkaan. Että voisi mennä kävelylle ilman takkia.

Koiratkin ovat aivan lamaannuksissa. Ne nukkuvat kaiken päivää tiukalle kerälle kiertyneinä, kuono tungettuna tassujen väliin. Sateen tauotessa ne nousevat venytellen ja istuvat katoksen alla häntä koipien välissä tuijottamassa autiota pihaa. Nurmikolle ei tee mieli. Se on likomärkä. Hartiat kyyryssä ne jolkottavat pihan poikki keittiön ovelle tai ruokakupille, mutta palaavat kumpikin pian punkkaansa ja jatkavat koisimista odotellen parempaa päivää.

Suomessa oli ennätyshelteinen toukokuu, meillä varmaan ennätyskylmä. Jos tämä ei ole ilmastonmuutosta, niin mitä tämä on? É tudo trocado, kaikki on vaihtunut päikseen.

Se hyvä puoli sateissa on, ettei ole metsäpaloja niin paljon. En usko, että tällä matalapaineella saisi edes takkaan tulta. Toinen hyvä puoli on, ettei tarvitse kastella pihaa eikä viljelyksiä. Se on ajan ja veden säästöä. Eikä tarvitse pestä ikkunoita. Sade valelee niihin vesihelmiverhot, joka vähän piilottaa näkyvistä väreistä riisuttua, harmaata maisemaa.

Kalenterin mukaan Portugalissa on vielä kevät, sillä kesä alkaa vasta kesäpäivänseisauksesta. Tosin juhannuksen, São Joãon aikoihin tihkusateet ovat tavallisia. Ehkä tänä vuonna on toisin? São Pedron, säiden pyhimyksen juhlaa vietetään kesäkuun lopulla. Ehkä siiheksi pyhimyksemme heltyy ja heittää meille helteitä.



Odotan kesää, en niinkään kärpäsiä. Tänä vuonna se on myöhässä. Tuleeko se ollenkaan, mietin huolestuneena ja tutkin kahden viikon sääennustetta. Kyllä siellä auringonkuvia näkyy, näkyy myös pilviä, sadepisaroita ja salamoita. Kuin siitä innostuneena tuuli viskoo lisää vettä ikkunaan. Minä käynnistän kosteudenpoistolaitteen olohuoneessa. Kosteus tulvii jo korvista ulos ja harkitsen muuttoa Saharaan.

Käyn kurkkaamassa sähköpostia. ”O verão está aqui, kesä on täällä!” hihkuu matkatoimiston mainospostin otsikko. ”Missä muka?” haluan tietää ja avaan viestin sen sijaan että nakkaisin sen suoraan roskapostilootaan. ”Caraíbas, Espanha, Marrocos”, mainos kertoo. Niinpä tietenkin. "Aqui, täällä" on jossain muualla. Portolaisessa vaatekaupassa myytiin kesäasuja 70 prosentin alennuksella. Se on vähän sama kuin Suomessa laitetaan sukset poistomyyntiin lumettomana talvena. Kyllä niille joskus vielä on käyttöä. Kai.

Odotan päivää, jolloin hiki tulee muuallakin kuin hellan ääressä tai imurinvarressa. Sitä, että voin pistää eräänä hyvänä päivänä ompelemani hellehatun päähän. Voin sen laittaa tietysti nytkin, mutta voisi se olla hiukan hassu näky. Kukallinen lierihattu tihkusateessa. Vain aurinkolasit puuttuu. 

Olen luottavainen. Kyllä se kesä tulee vähemmälläkin marinalla. Ehkä jopa vielä tänä vuonna. Sitä odotellessa kaivan esille vanhoja kuvia. Kas tältä näyttää silloin kun aurinko paistaa. 



perjantai 18. toukokuuta 2018

Inhimillinen tekijä


Ennen Portugaliin muuttoa ehdin tehdä pitkään töitä Suomessa, noin 25 vuotta. Sinä aikana tuli nähtyä kaikenlaista. 90-luvun kynnyksellä pääsin töihin vanhakantaiseen voimayhtiöön. Siellä oli mukava olla töissä. Työtahti oli leppoisa, aikaa jäi myös kahvitella työkavereiden kanssa. Inhimilliset tekijät, vaikkapa sairastuminen, ikääntyminen, avioero tai vanhemman kuolema, tiedettiin ja otettiin huomioon. Kriisissä olevalta tai eläkeikää lähestyvältä ihmiseltä ei vaadittu yli-inhimillisiä suorituksia.

Luulin sen olevan eläkevirka. Nyt jälkikäteen katsottuna oma naiivius naurattaa.  

Sähkömarkkinat vapautuivat, työpaikka siirtyi Helsinkiin isompaan konserniin. Yhtiöittämisestä tuli yhtäkkiä muotia. Erityyppiset toiminnot eriytettiin omiksi firmoikseen, jotka tarjosivat ensi alkuun palveluja saman konsernin sisällä ja vähitellen myös ulkopuolisille yritysasiakkaille. Perustettiin esimerkiksi yhtiö tuottamaan it-palveluja, toinen huolehtimaan laitosten kunnossapidosta jne.

Siitä seurasi jännä ilmiö. Ennen samassa firmassa työskennelleistä työkavereista tuli yhtäkkiä toisista asiakkaita, toisista palveluntuottajia. He saattoivat yhä istuutua samaan lounaspöytään, mutta siihen väliin ilmestyi näkymätön asiakaspalveluluukku. Toiset olivat sen takana, toiset etupuolella. He eivät enää olleet tasa-arvoisia. 

Meihin suomalaisiin on iskostettu kolme teesiä: 1) Asiakas on kuningas 2) Asiakas on aina oikeassa 3) Asiakas ensin. Tämä pätee joka paikassa paitsi ravintolassa. Siellä suomalainen ei kehtaa valittaa vaikka saisi lautasellisen ala-arvoista ja ylihintaista pöperöä eteensä. Jos sitä ei pysty syömään, kipataan se lähimpään tekokukkaruukkuun.

Muualla asiakkaat tietävät arvonsa ja antavat sen kuulua. He vaativat palvelua välillä kohtuuttominkin ehdoin. Jos jokin homma ei toimi, reklamoidaan viipymättä. Pienistäkin asioista naristaan koska hei, me maksetaan tästä palvelusta. Ainoa osapuoli joka joustaa, on palveluntuottaja, jonka ensisijainen tehtävä on pokkuroida asiakkaalle. Asiakas on kuningas, jonka ei tarvitse huomioida inhimillisiä tekijöitä. Ei kiinnosta. 

Tuskin oltiin yhtiöittämisbuumista selvitty, kun joku veijari keksi ulkoistukset. Ei yhtiön tarvitse tehdä itse muuta kuin huolehtia ydinliiketoiminnoistaan, muut toiminnot voi ulkoistaa. Energia- ja tietoliikennealoilla hypättiin tähän kyytiin niin kovalla vauhdilla että meinasi saappaat jäädä mutaan kiinni, teollisuus seurasi perässä. Aloitettiin rakennus- ja kunnossapitotoiminnoista, sitten kun vielä haluttiin riisua yhtiöstä vähemmän oleellisia toimintoja, ulkoistettiin myös it-tuki, taloushallinnon toiminnot, puhelinvaihde ja palkanlaskenta. Juu, suomalaisten työntekijöiden palkkoja lasketaan mm. Puolassa ja asiakastukihenkilöitä istuu Lissabonissa. Ennen vanhaan kun soitit palkanlaskijalle, hän tiesi kuka olet ja mitä teet. Tunsi sinut. Ehei enää. 

Seurasi taas jännä ilmiö. Asennustiiminvetäjän entisestä pomosta saattoi yhden sopimuspumaskan allekirjoituksella tulla asiakas. Ja tokihan palveluntuottajaa on vielä helpompi pompottaa kuin alaista. Inhimilliset tekijät saa heivata hetteikköön, hommat on hoidettava, siitähän me maksetaan.

Ulkoistukset ovat hyvä business. Yksi yhtiö myy toiminnon, joka sille itselle on tukitoiminto, mutta toiselle yhtiölle liiketoimintaa. Ulkoistava yhtiö saa siitä ihan oikeaa rahaa. Ostava yhtiö ostaa toiminnon henkilöstöineen ja solmii samalla palvelusopimuksen x vuodeksi. Siitä alkaa hirveä, ilmat pihalle puristava korsetinkiristys, jotta aiempi nollatuloksella tuotettu tukitoiminto saadaan kannattavaksi liiketoiminnaksi. Tässä vaiheessa tekisi mieli huhuilla järjen perään, mutta se on jo myöhäistä.


Näin on päästy tilanteeseen, jossa asiakasyhtiöllä on henkilöstöä enää vain johtoryhmän ja muutaman päällikön verran, ja entinen henkilöstö on ripoteltu eri yhtiöihin tuottamaan palveluja. Luulisi tämän riittävän, mutta ei suinkaan, vielä mitä. Seuraavaksi joku jästipää (anteeksi, parempaa sanaa tälle ei oikeasti ole) tällaisessa liiketoimintoja ostaneessa yhtiössä saa päähänsä, että kannustetaan henkilöstöä yksityisyrittäjiksi. Vaikkapa asentaja voi perustaa oman toiminimen ja tehdä sen lukuun töitä entiselle työnantajalleen x vuodeksi solmittavalla palvelusopimuksella, lisäksi hän voi hankkia muita asiakkaita. Täten saadaan taas kiva asiakas-palveluntuottajakuvio, jossa inhimilliset tekijät voidaan toivottaa hevonkuuseen, bye bye. Joillekin tällainen yrittäjyys on mieluista. Toisille ei. Jos työntekijälle ehdotetaan tällaista järjestelyä eikä hän suostu siihen, näytetään ovea. Ensin toki pyydetään palauttamaan avaimet, jotka siihen käyvät. 

Keskustelin eilen erään minulle tärkeän ihmisen kanssa. Hän kertoi olevansa väsynyt ja huonovointinen. Hän tekee yksityisyrittäjänä töitä projektiin, jossa tehdään 12-tuntisia päiviä. ”Onko sun ihan pakko?” kysyin. ”Asiakas vaatii”, hän vastasi. Jollei tee sitä mitä asiakas vaatii, on turha odottaa töitä jatkossa. Kai se on sitten työssäkäyvän aktiivimalli.

Tietenkin ymmärrän millä pelisäännöillä liike-elämässä toimitaan, mutta onko oikein, että se tapahtuu inhimillisten tekijöiden kustannuksella? Työmaalla olevan palveluntuottajan on vähän vaikea lähteä kesken työpäivän lääkäriin, jos sairastuu. Töitä painetaan, painetaan, painetaan niin kauan kuin henki pihisee ja taju kulkee. Kyllähän nuori ihminen jaksaa oman aikansa, mutta kun mittarissa alkaa olla reippaasti yli 50 kierrosta, alkaa vauhti hyytyä. Se on inhimillistä. Miksi ihmistä kohdellaan kuin konetta, joka on korvattavissa kun se leikkaa kiinni? Nostakaa vaan eläkeikää, niin tehdään maahanmuuttajille tilaa kun itsensä loppuun raatanut kantaväestö heittää veivin ennen eläköitymistään.  

Ugh, olen puhunut, taas kerran. Hyvähän se on tässä jupista kun on itse hypännyt pois oravanpyörästä. 

Kuvissa Cristo Rei, Kuningas Kristus. Kuulopuheiden mukaan ei ollut asiakas vaan palvelija. 


torstai 3. toukokuuta 2018

Marcelo, Supersankari


Tänä aamuna heräillessäni mietin aihetta blogipäivitykselle. Kysyin Carlosilta ehdotuksia, kun hän alkoi raotella silmiään. ”Vasta heräsin, en minä tiedä!” hän protestoi, mutta hetken kuluttua ehdotti aiheeksi Marceloa, kun tätä aamun uutispläjäyksessä kuvattiin sanoilla Bolhãon Supersankari.

Viime viikolla kävin kurkistelemassa Bolhãon torin portilla Portossa Israelista tulleiden vieraiden kanssa. Myöhästyimme, sisällä näkyi vain vartija ja nainen lakaisemassa käytävää. Tämän legendaarisen torin peruskorjauksesta on väännetty kättä vuosikymmeniä ja vihdoin työt on aloitettu. Remontin ajaksi torikauppiaille tarjottiin korvaavaksi tilaksi lähellä sijaitsevaa ostoskeskusta, mutta se ei houkutellut ketään, ei kauppiaita, asiakkaita eikä varmasti ainakaan turisteja. Vanhassa ränsistyneessä torirakennelmassa on ollut juuri sitä rapistunutta charmia, joka Portossa viehättää. Mutta ei auta, rakenteet on korjattava ennen kuin ne kaatuvat niskaan.

Eilen uutisoitiin väliaikaisesti ostoskeskukseen siirretyn torin avajaisista, joita kunnioitti läsnäolollaan kukapa muu kuin koko kansan lemmikki, tasavallan presidentti Marcelo Rebelo de Sousa. Hänen vierailullaan oli torikauppiaille suuri symbolinen merkitys, se oli osoitus siitä, että tavallinenkin ihminen on tärkeä. 

Portugalilaisten ja maassa asuvien ulkomaalaistenkin sydämiin luikerrellut sympaattinen Marcelo kuvattiin väkijoukon keskellä vierellään Porton pormestari Rui Moreira. Hän tervehti torikauppiaita poskisuudelmilla, halauksilla, otti pyynnöstä selfieitä heidän kännyköillään. Uutisraportissa eräs mies, varmaankin torikauppias, puhui Marcelolle suurella tunteella, laittoi kätensä presidentin olkapäille siinä väentungoksen keskellä. ”Tuo ei onnistuisi Suomessa”, sanoin Carlosille puistatusta hilliten. ”Meillä on puolen metrin suojavyöhyke varsinkin etupuolella. Ei saa koskea.” Carlosia ihmetytti. Mitä pahaa kosketuksessa on? Täällä muiskitaan pusuja poskille, taputetaan selkää tai puristetaan olkapäätä, halataankin. Kättely suomalaiseen tapaan on suorastaan paheksuttavaa. Brrrr, kylmää!

Tunnustan, en ole vieläkään täysin tottunut poskisuudelmiin. Hiljalleen se alkaa sujua vähemmän vaivautuneesti ja joskus muistan jopa ottaa silmälasit pois ennen kuin tervehdin toista rillipäätä. Pokat kolisevat toisiaan vasten. Käteni laitan olkapäälle herkästi, se on merkki välittämisestä. Suomessa käydessä on helpottavaa, kun pusut saa jättää väliin ja voi ihan vaan halata. Se on jotenkin tutumpaa. Kummilapsistani kaksi on pienestä pitäen oppinut siihen, että kun heittäydyn polvilleni, levitän käteni ja hihkun ”haliiii”, he ryntäävät syliini. Kunhan he kasvavat, polveni pääsevät vähemmällä, mutta toivottavasti sama tapa muutoin jatkuu.


Palataan hyperaktiiviseksi sanottuun Marceloon. Hän ehtii joka paikkaan ja on uutisissa joka päivä. ”O Marcelo do dia”, Päivän Marcelo, on meillä illallisaikaan odotettu uutispätkä. Milloin hän on markkinoilla, käymässä sairaalassa, jakamassa ruokaa kodittomille, valtiovierailulla, puhumassa poliitikoille – joka päivälle on jotakin. Ainoastaan alkuvuonna tehdyn tyräleikkauksen aikaan oli parin päivän tauko. Tuli ihan ikävä. Viime vuoden tuhoisissa metsäpaloissa Marcelo kuvattiin lohduttamassa kotinsa ja jopa läheisensä menettäneitä ihmisiä. Hän kietoi kätensä itkevien vanhusten ympärille, suuteli otsaa, lohdutti siten kuin toista lohdutetaan – koskettamalla ja olemalla läsnä. Näitä liikuttavia kuvia näet vaikka tämän linkin kautta.

Ihmettelemme tämän tästä, miten ihmeessä Marcelo jaksaa olla joka päivä esillä, jossain kansan keskellä. Itsekseni ajattelin, että ensimmäisen presidenttivuoden jälkeen tahti hiipuu. Ei ole hiipunut vielä kahdenkaan vuoden jälkeen. Ehkä hän saa energiaa juuri siitä mitä tekee; on läsnä ja osoittaa välittävänsä. Se on tekoja, ei pelkkiä sanoja. Presidentiksi hän todellakin on Supersankari. 

Loppuun pakollinen säätiedote. Tällä hetkellä aurinko paistaa poutapilvien lomasta. Kännykän sääsovellus kertoo lämpötilaksi 17 astetta, lämpömittariahan meillä ei ole. Kesävaatteille ei ole vielä käyttöä, villasukille on. Viime viikolla vaihdoin untuvapeiton tilalle kevyemmän peiton, tällä viikolla otin untuvapeiton uudelleen käyttöön. Jäätävän kevään jälkeen odotan kuumaa kesää. Sellaista, että voi kävellä varvastossuissa ja nostaa hiukset ylös ja paljastaa niskan, että voi lähteä käymään Portossa tarvitsematta miettiä sellaista tylsyyttä kuin villatakkia, että voin ilta-astiat tiskattuani istua pihalla seuraamassa kun lepakot lähtevät liikkeelle, että voi kattaa sunnuntailounaan pihalle aurinkovarjon alle ja katsoa miten vinho verde -pullo hikoilee. Aah, koko kesä on vielä edessä!


Kuvissa Bolhãon vanhaa toria, ilman Marceloa. Kun ihmisen kuulemma pitää haaveilla jostain, niin minäpä haaveilen siitä, että joskus tapaisin Marcelon ihan henk.koht. Tämä unelma ei liene mahdoton toteuttaa, kunhan vaan osaisin olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Vaikka Bolhãon uusitun torin avajaisissa kahden vuoden kuluttua. 

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Juustohöylä


Tarkkaan aseteltu.

Asiat, jotka itselle ovat itsestäänselviä, voivat toiselle olla outoja.

Pohjois-Portugalissa on päästy heinätöihin. Suomesta muuttaneelle tuntuu eriskummalliselta niittää heinää huhtikuussa. Kaksi satoa vuodessa on pohjoisen näkövinkkelistä luksusta. Talven sateiden myötä heinä onkin roihahtanut pitkäksi – koirat kun pistävät painellen pellolla ei näy edes rottweilerinpuolikkaan hännänpäätä. Takaisin polulle ne palaavat ei-toivottujen liftarien kanssa. Ensimmäisen punkin havaittuani koirat saivat tablettimuodossa ulkoloishäädön, jonka vaikutus viime vuonna kesti koko kesän. Tropista huolimatta sunnuntaisen lenkin jälkeen löytyi kummankin koiran korvalehdestä punkki. Pyörittelin niitä hiukan peukalolla, ja ne ottivat kaikki koipensa alleen ja irrottivat otteensa.

Keittiötarvikkeiden inventaari paljasti, että meillä on kolme juustohöylää. Yhdelläkin pärjäisi, mutta jostain niitä on vuosien mittaan kertynyt. No, tiedänhän minä mistä, mutta tuskin se ketään kiinnostaa. Ok, kerron silti. Yksi on peräisin Järvenpään kodistani, toinen peritty isältä ja sen kolmannen ostin ollessani vuoden vuorotteluvapaalla Portugalissa. Luulin nimittäin tarvitsevani juustohöylää. Vuoden verran pärjäsin kyllä pelkillä kynsisaksilla, muita ei huushollista löytynyt, mutta kuvittelin että juustolle tarvitaan höylä. Erehdyin. 

Höylään nykyisin lähinnä Lidlistä ostettua Goudaa, sillä pidän siitä itse leivotun (juureen, tietenkin) ruisleivän päällä. Jätän höylän välillä odottamaan työtasolle seuraavaa käyttökertaa.

Yhtenä päivänä Carlos tarttui juustohöylään ja kysyi leikataanko sillä ananasta tai jotain muuta hedelmää. Leukani loksahti auki, mutta sain sen kurottua kiinni kertoakseni, että ei kun juustoa. Carlos naurahti ja sanoi, että täällä on kyllä totuttu leikkaamaan juustosta kunnon viipaleita. Ei mitään lehdenohuita siivuja.

Tajusin silloin yhden asian, eroavaisuuden portugalilaisten ja suomalaisten välillä: juustosiivun paksuuden. Suomessa juustosta nyhrätään aneemisen ohuita siivuja. Miksi? Yksi selitys voi löytyä siitä, että ennen Oltermannin keksimistä juusto oli kallista. Paitsi Edam, joka ei maistu millekään. Ohuilla siivuilla säästetään paitsi kukkaroa myös vyötäröä, onhan meidät jo äidinmaidon myötä syyllistetty kaikenlaisen energiapitoisen ruuan nauttimisesta. Kyllähän juusto lihottaa, jos sitä ylenmäärin syö. Näkyypä näppylöinä naamassakin.

Outo pulla tuijottaa. 
Me suomalaiset olemme tottuneet ohuisiin siivuihin pienestä pitäen. Kun olin lukioaikoina kielikurssilla englantilaisperheessä, siellä leikattiin veitsellä cheddar-juustosta tankoja leivän päälle. Ne olivat niin paksuja ja rasvaisia, että en aluksi ollut saada niitä syötyä. Olin tottunut näiväkkään Edamiin.

Portugalin juustokulttuuri on jäänyt sveitsiläisten ja hollantilaisten varjoon. Täällä on aivan loistavan monipuolinen valikoima juustoja, joita tehdään lehmänmaidon lisäksi myös vuohen- ja lampaanmaidosta. Lempijuustostani löytyy kaikkia näitä kolmea. Kotijuuston tapaisten tuorejuustojen lisäksi on kypsytettyjä kiekkoja, curado, ja nuorempia, pehmeämpiä amanteigado-juustoja, joista jotkut ovat niin pehmeitä, että niitä pitää lusikoida kuoren suojista. Azoreiden kovat, vahvat juustot ovat aivan oma lajinsa.

Portugalilaiset rakastavat juustojaan ja osaavat nauttia niistä. Niistä ei höylätä ohuita siivuja, joista päivä paistaa läpi, vaan leikataan isolla veitsellä kunnon rouheita viipaleita. Siihen on ihan käytännön syykin; monet juustot ovat niin pehmeitä ja kermaisia, ettei mikään juustohöylä pure niihin. Tämän opin vuorotteluvapaalla Aveirossa, kun ei ollut lähettyvillä sitä Lidliä Goudineen. Höylä jäi olemattomalle käytölle. 

"Pidä huolta terveydestäsi,
syö kinkkua."
Jos haluamme oikein herkutella ja hemmotella itseämme, kannamme jälkiruuaksi pöytään edellä mainittua lehmän-lampaan-vuohenmaitojuustoa, marmelosta eli kvittenistä tehtyä marmeladia tai kotitekoista hilloa (suosikkini on portviinillä ja hunajalla säväytetty viikunahillo) ja marie-keksejä. Carlos toimii seremoniamestarina. Hän poistaa juustosta kuoren, leikkaa viipaleen keksin päälle ja annostelee hilloa. Ojentaa annoksen ensin vanhallerouvalle, sitten minulle, sitten itselleen. Ja uusi kierros. Herkkupala huuhdotaan alas punaviinillä. Jälkiruualla on romanttinen nimi, Romeu e Julieta, Romeo ja Julia. 

Tällainen nautiskelu ei tietenkään ole jokailtaista kolmen kolesterolitapauksen talossa. Ruisleivän päälle vetelen arkena taas juustohöylällä ohuelti Goudaa.

Pieni kotifilosofi sisälläni kurkistelee keväiseen auringonpaisteeseen. Elämään voi suhtautua niin kuin juustoon. Siitä voi nauttia isoina, mehevinä paloina hillon ja viinin kera, ajatella että onpa ihanaa, tällaista tämän pitää olla. Tai voi höyliä näiväköitä siivuja näkkärin päälle kolmen kurkkuviipaleen kera, huuhtoa alas vedellä ja tuntea hyvää mieltä siitä, että tuli taas pihdattua ja hillittyä himonsa.

Tai sitten voi yhdistellä molempia kohtuudella. Painosta, vastapainosta ja tasapainosta kirjoitin kerran (lue täältä). Tasapainon voi saavuttaa, kun nauttii vuorotellen, sopivassa suhteessa, sekä kunnon paksuja viipaleita ja ohuita siivuja niin juustoista kuin elämästä.

Kuvituksena pitäisi nyt olla pari taiteellista näpäytystä kaikista kolmesta juustohöylästä, mutta ei ole. Palataan sen sijaan vielä Espanjan turneen tunnelmiin ja sikäläisiin herkkuihin. 



lauantai 7. huhtikuuta 2018

Vettä ja verta



Vuosi sitten maaliskuussa oli niin kuivaa, että lähellämme oleva metsä paloi kolmen viikon ajan. Palokunta kävi välillä sammuttamassa isompia roihuja, mutta muuten palo talttui vasta kun satoi kunnolla.

Tänä vuonna maaliskuu oli toiseksi sateisin sitten vuoden 1931. Vuodet eivät todellakaan ole veljeksiä keskenään. Huhtikuu on alkanut ihan samoissa merkeissä. Pekka Poudalla olisi naurussa pitelemistä täälläkin.

Tällä viikolla saatiin sentään kaksi enimmäkseen aurinkoista päivää. Onneksi tämä päiväsaikainen (tokihan yöllä satoi) poutajakso osui juuri niille päiville, jolloin Sveitsissä asuva serkkuni oli käymässä Vila do Condessa perheensä kanssa. Emme olleet nähneet yli viiteentoista vuoteen (kylläpä aika rientää), sitäkin ennen lähinnä vain ohimennen hautajaisissa tms. ja harvakseltaan, asuimmehan Suomessa ihan eri puolilla maata ja sitten kokonaan eri maissa. Silti tunnistimme toisemme lentokentällä heti, ja juttu luisti. Veri on vettä sakeampaa, sanotaan. On se. Päivät kuluivat ihan liian nopeasti. 

Luulen, että jos asuisin yhä Suomessa, ei meillä olisi ollut tilaisuutta viettää tällaista laatuaikaa kahta päivää peräkkäin. Aikaa olisi vaikeampi järjestää. Joskus on mentävä kauemmas, että ihmiset tulevat lähemmäs. Olisi mukavaa, kun useammat sukulaiset, ystävät ja tuttavat löytäisivät tiensä tänne pohjoiseen Portugaliin, mielelläni olisin oppaana.

Espanjan matkan ja serkkuni vierailun jälkeen arki lumpsahtaa taas vanhoihin uomiinsa. Koko kevään ja kesän kökötän näillä näkymin enimmäkseen kotona; siivoan, hoidan puutarhaa, teen käsitöitä ja kirjoitan. Viimeksi mainittua odotan innolla pienen tauon jälkeen, ensiksi mainittua en niinkään. Luvassa on tekemisentäyteinen kesä, toivottavasti myös lämmin sellainen.


Tällä kertaa näin lyhyesti, sillä iltapäivä hurahti siihen kun näpersin blogiteksteille tunnisteet, joilla tekstit on ryhmitelty aiheittain. Nyt on helpompi selailla vaikkapa pienen kotifilosofin pohdintoja, matkailujuttuja tai portugalin kieleen liittyviä kirjoituksia. Tunnisteet näkyvät blogia tietokoneella katsottaessa, ei mobiiliversiossa.


Kuvissa katukiveystä espanjalaiseen tapaan. On niissäkin ollut näpertämistä.

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Hyviä hetkiä



Päässä pörisee vielä eilen päättyneen Espanjan matkan tapahtumat. Mistä aloittaisin kertomaan? Otetaan kaupunki kerrallaan:

Maaliskuinen raekuuro, Madrid. 
Madrid pe-aamu – ma-aamu

Madridiin mennään taidemuseoiden vuoksi, mutta tällä kertaa en käynyt yhdessäkään. Kiertelin kaupungilla kameran kanssa matkakumppanien ollessa museoissa. Lauantaina metsästin lankakauppaa. Eräässä käsityöliikkeessä neuvottiin mistä niitä löytyy. Ostin lankaa junamatkojen varalle, sillä siirtyminen kaupungista toiseen tapahtui junalla.

Sunnuntai-iltäpäivänä poikkesin huoneistomme lähellä olevaan jazz-baariin välipalalle. Pikavisiitiksi tarkoitettu käynti venähti neljään tuntiin. Baaria pitävä pariskunta hyppäsi tiskin toiselle puolelle kun saivat apulaisen paikalle, ryhdyimme juttusille ja seuraan liittyi pari kanta-asiakasta. Kuulemma tuntevat erään Madridissa asuvan suomalaisen, joten heti löytyi yhdistävä tekijä. Juttelimme sujuvasti espanjan, portugalin ja englannin sekoituksella. Poislähtiessäni hyvästeltiin poskisuudelmin maan tapaan, tottakai. Keskellä suurkaupunkia näin välitön ystävällisyys yksin liikkuvaa kohtaan on liikuttavaa. Ja harvinaista. Mutta kyllä, suomalaisuuteni lisäksi kiinnostusta lisäsi se, kun kerroin asuvani Portugalissa ja kirjoittavani rikosromaaneja.
Patio Córdobassa.

Córdoba ma-iltapäivä – ti-iltapäivä

Córdoban sateisia pikkukujia pitkin löytyi tie suorastaan hämmentävään Mesquitaan, joka on alun perin ollut maurien rakentama moskeija, sittemmin katolilaisten omima ja täydentämä katedraali. Pari muutakin kiinnostavaa kohdetta tuli nähtyä, mutta päällimmäisenä Córdobasta jäi tällä kertaa mieleen illallinen. Menimme matkakumppanin kanssa ihan tavalliseen ravintolaan nimeltä Taberna Casa Bravo, tilasimme illan menun. Pian paikalle ilmestyi mies kitaran kanssa. "Voi ei", ajattelin, "se on joku katusoittaja" (joista monet ovat toki erittäin hyviä) "ja nyt joudumme kuuntelemaan besamemuchoa ynnä muuta koko illallisen ajan". Väärässä olin, ja iloinen siitä. Mies alkoi lurittelemaan kitarallaan kauniita flamenco-kappaleita, kappaleiden välissä selosti jotakin mukanaan tulleelle pariskunnalle hiljaisella ja rauhallisella äänellä. 

Seuraavaksi paikalle asteli arviolta ainakin kahdeksankymppinen mies hentoisin askelin. Hänellä oli musta puku, valkoinen paita ja musta tasalierinen hattu. Tyy-li-käs! Hän tervehti kevyesti kumartaen, istahti nurkkapöytään ja tilasi pullon sherryä ja neljä lasia.

Pieni Koraani, La Casa Andalusí, Córdoba.
Jatkoimme syömistä, kuuntelimme kitaramusiikkia, enkä kiinnittänyt huomiota siihen mitä ympärillä tapahtui, kunnes selkäni takana kajahti. Katto nousi leijumaan. Ei, en liioittele. Siltä ainakin tuntui. Varovasti käännyin katsomaan ja näin, että kitaristin kanssa samaan pitkään pöytään oli istuutunut isokokoinen mies, joka kädet levällään ja silmät pullistuen revitteli niin keuhkojensa pohjasta, että joutui säkeiden välillä yskähtämään. Vahvaa tulkintaa! Seuraan liittyi kohta vanhempi, vaaleahiuksinen herrasmies, jolla vaalean puvun alla oli salaatinvihreä paita ja sävy-sävyyn solmio. Miehet lauloivat kilpaa olé-huudahdusten saattelemina. Paikalle valui lisää väkeä, välillä kitara kiersi ravintolan baaritiskin takana olleelle miehelle, joka takoi sen melkein epävireeseen. Mustahattuinen mies tilasi annoksen ranskalaisia perunoita ja köpötteli tarjoamassa sitä musikanteille ja tutulle yleisölle, ei sentään meille.

Ruoka ja jälkiruoka oli syöty, mutta vielä piti tilata lasi vino finoa ja jäädä kuuntelemaan tätä yllättävää konserttia. Tarjoilijalta kuulin, että muusikot tulevat paikalle jammailemaan joka maanantai. Voi kunpa asuisin Córdobassa, edes päivän viikossa. 

Kuja Sevillassa. 
Sevilla ti-iltapäivä – ke-iltapäivä

Sevillasta tuli nähtyä niin kevyt pintaraapaisu, että sinne on palattava joskus ajan kanssa. Kiertelin kapeita kujia, luulin eksyneeni, mutta päädyinkin aina takaisin kujille, joita olin jo kulkenut. Kaupungissa oli rento tunnelma ja turisteja ihan riittävästi. Eräässä pikkutavernassa kiinnitin huomiota yksin matkustavaan nuoreen mieheen, joka ilahtui suunnattomasti, kun tiskin takaa löytyi ruokalista koreaksi.

Kävimme myös kuninkaanpalatsissa, joka sekin on alkujaan maurien rakentama kaunis rakennus pylväineen, holvikaarineen ja monine patioineen.

Málaga ke-ilta – ma-aamu

Matkani varsinainen tarkoitus oli käydä Torremolinosin ja Benalmadenan Suomi-yhdistyksissä kertomassa kirjoistani ja kirjoittamisesta. Lämmin kiitos Matti T.:lle, joka nämä vierailut järjesti! Oli mukava nähdä opaskeikoilta tuttuja ihmisiä, mukavaa oli myös huomata miten aktiivista väkeä yhdistyksissä on. Molemmissa yhdistyksissä on mm. kirjasto ja erilaisia harrastepiirejä, järjestetään tansseja ja retkiä. Yksin ei tarvitse jäädä!

Benalmadenassa oli paikalla kirjoittajapiirin jäseniä, ja kakkukahvien äärellä virisi vilkas keskustelu kirjoittamisesta, kustantajista ja kirjojen julkaisemisesta. Muistoksi sain kirjoittajapiirin julkaiseman antologian Heijastuksia. Vasta alkaessani lukemaan sitä kotimatkalla huomasin nimen. Seuraavaksi suunnittelemani romaanikäsikirjoituksen yhtenä teemana on heijastukset.

Palatessani Benalmadenasta näin paikallisbussissa tutunnäköisen nuorenmiehen. Saman korealaisen, joka pari päivää aiemmin hihkui ilosta kun pikkukuppilasta löytyi koreankielinen ruokalista. Jäi vielä pois samalla pysäkillä. Minullahan ei jää kasvot mieleen, paitsi jos ne ovat kovin persoonalliset, kuten tällä henkilöllä.  

Heijastuksia Málagassa. Ja turskaa. 
Pari päivää Málagassa kiertelyä, runsaasti tapaksia ja parit lasilliset maukasta Manzanillaa. Palmusunnuntaina kaupungin kadut täyttyivät kulkueista, mutta se on jo ihan oma tarinansa. 

Reissussa oli monia hyviä hetkiä, mutta kotiinkin oli kiva palata. Kevät on jarrutellut tuloaan täälläkin, mutta nyt sentään aurinko paistaa ja pyykit kuivaa.  

Huomenna taas sataa. Se ei ole pessimismiä, vaan meteorologiaa.