tiistai 15. lokakuuta 2019

Ummikkona ulkomailla



Olin muutaman päivän Münchenissa, kun alueen suomalaisyhteisö järjesti Kulttuuritreffit. Yhdessä Sveitsissä asuvan dekkaristi Helena Väisäsen kanssa kerroimme kirjoistamme ja kirjoittamisesta innostuneille ja kiinnostuneille kuulijoille. Tilaisuus oli todella mukava, kiitos järjestäjille! Enimmäkseen yksinään pakertavalle kirjailijalle kohtaamiset lukijoiden kanssa ovat antoisia ja energisoivia.

Yksin monista Ludvig II:n
rakennuttamista linnoista.
Parina päivänä ehdin myös tutustua kaupunkiin ja lähiseutuun, kun Helsingistä tulleen matkakumppanin kanssa kävimme tutustumassa Neuschwansteinin linnaan, jonka ”hullu” kuningas Ludvig II rakennutti voidakseen elää Wagnerin oopperoiden tapahtumapaikkoja jäljittelevässä ympäristössä. Rakennusprojekti on ollut valtava, silti kuningas asui siellä vain puolisen vuotta ennen kuin hänet haettiin ”hoitoon” ja sillä matkalla hän menetti henkensä. Oli miten oli, melkoisen turistirysän hän tuli luoneeksi. Tänä päivänä Saksan valtio lienee kiitollinen.  

München oli täynnä väkeä, hetkittäin jopa ahdistavan ruuhkainen. Kiertelin kameran kanssa hiljaisemmilla kaduilla ja totesin ettei kuvattavaa minun makuun ole juurikaan. Rakennukset olivat liian hyväkuntoisia, liian siistissä maalissa, rosoisuus puuttui kokonaan. Käänsin katseeni ja räpsin kuvia rakennuksista kun ne heijastuivat vastapäisistä ikkunoista. Johan alkoi näyttää paremmalta.

Juustoa juuston päällä. 
Sain mukavasti myös tuntumaa siihen, mitä Portugalissa vierailevat ystävät ja sukulaiset kokevat kun eivät osaa sanaakaan paikallista kieltä. Saksantaitoni rajoittuu kahteen lauseeseen, eikä niistä kummastakaan ole matkustaessa juuri apua (Ich weist nicht ja Ich lieben dich). Ruokalistoja ei läheskään aina ollut muilla kielillä ja kun liharuuat eivät enää maistu, oli aikamoista arpomista mitä eteensä sai. Käsesplätzlestä saattoi kyllä melko helposti päätellä että kyseessä on jonkinlainen juustopläjäys, mutta Törnelprötselin ja Swineinebörtslagenhaftin tms. kanssa epätoivo iski. Onneksi matkakumppani jaksoi kääntää käsittämättömiä ruokien nimiä ja sain syödäkseni. Tosin kuuluisassa Hofbräuhausissa ”kasvisruoka” vaikutti lähinnä annokselta, josta oli jätetty liha pois. Siinä oli iso taikinapallero joka ui sienikastikkeessa, ei mitään muuta.

Olin tuskin päässyt istumaan lentokentälle vievään bussiin kun sen kuljettaja tuli hakemaan minua. Tulkiksi! Ulkona kadulla kaukaa idästä tullut nainen halusi tietää onko illalla luvassa liikenneruuhkaa. Hän puhui selkeää englantia, kuski ei. Nainen kysyi käsiä huitoen: ”Traffic jam at six o´clock?”, kuski vastaa: ”Ja, ja! Keine problem!”. Minäkin yritin, mutta vastaus oli yhtä ristiriitainen. Kehotin naista kysymään asiaa seuraavan bussin kuljettajalta tai hotellista.

Tätä kirjoittaessa odotan lentoa Portoon ja kotiinpaluuta. Reissuun lähtiessäni Kisu oli eläinsairaalassa kovan flunssan vuoksi, nyt se on kotona mutta sisälle suljettuna. Se ei ole ollut siitä kovin mielissään vaan alkaa aamuyöstä pitää naukukonserttia. Pitää jatkaa myös huoneemme maalausremonttia ja viidennen Portugali-dekkarin kirjoittamista. Ei käy aika pitkäksi, toisaalta koskapa olisi käynyt.


On sitä ruskaa muuallakin kuin Suomessa. 

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Menestyksen mittarit


On vaikeaa elää tässä hetkessä. Joko sitä murehtii tulevia tai märehtii menneitä, rakentaa itselleen häkin jonka kaltereiden takaa tarkastelee elämäänsä eikä huomaa olevansa omien ajatusmalliensa vanki. Hetkessä oleminen on samaa kuin pysähtyminen, ja sehän ei meille sovi. Aina pitäisi olla liikkeessä tai muuten hukkaa arvokasta aikaa.

Tällä hetkellä istun nukkuvan Kisun vieressä vilkkaan Suomessa vietetyn viikon jälkeen. En märehdi enkä murehdi vaan iloitsen viikon kohokohdista: mahtavasta Dekkarifestivaalista, ryhmähaleista kummilasten kanssa, täydestä korillisesta herkkutatteja, elämäni ensimmäisistä veriseitikeistä (sopiva sieni dekkarikirjailijalle), perheen ja ystävien tapaamisista, metsäretkistä ja majapaikan rauhasta. Ei liene yllättävää, että kotiinpaluu tuntuu mielialassa lievänä notkahduksena. Järkyttävän kostea ilma ei edesauta asiaa. Kokemuksesta tiedän, että huomenna tai viimeistään ylihuomenna olo on normalisoitunut.

Näin runsas tattisaalis oli suuri saavutus. 
Helsingissä Paasitornissa järjestetty Dekkarifestivaali keräsi kokoon sankan yleisön ja parisenkymmentä kirjailijaa eri Pohjoismaista. Kirjarouvan elämää -blogissa on kattava kuvakooste tapahtumasta. Olin haastateltavana yhdessä Matti Remeksen ja Heikki Valkaman kanssa, aiheena oli miljöön merkitys dekkarissa. Keskustelu liikkui Hangon, Portugalin ja Japanin välillä. 

Parikin ihmistä kysyi minulta että jännittikö esiintyminen. Ei jännittänyt, olen sen verran tylsä viilipytty. Jos jotain jännitin niin sitä, että kuuluuko nälkäisen vatsani murina mikrofonin kautta yleisölle. Jäi nimittäin välipala syömättä.

Paneelihaastattelun jälkeen kiiruhdin pikatreffeille muutaman lukijan kanssa. Viiden minuutin ajan sain kertoa viimeisimmästä kirjastani, Syyllisyyden rannasta, ja viidentoista minuutin ajan osallistujat saivat tentata minua. Syntyi antoisa keskustelu. Pidän sellaisesta enemmän kuin ison mykän yleisön edessä puhumisesta. Yksin puurtavalle kirjailijalle vuorovaikutus on kullanarvoista. Se ikään kuin muistuttaa että kirjoitusprosessin toisessakin päässä on elämää. 

Sain tutustua myös muutamaan kirjailijaan. Mistä kirjailijat puhuvat keskenään? Kirjoitusprosessista, työtavoista, meneillään olevista hankkeista ja vähän muustakin. Puheenaiheet ovat kutakuinkin samoja oli sitten keskustelukumppanina aloitteleva tai jo asemansa vakiinnuttanut kirjailija. 

Oodiin menossa. 
Myöhemmin Matti Remes kertoi kirjoittaneensa menestystä käsittelevän tietokirjan yhdessä Päivi Remeksen kanssa. Siihen he haastattelivat ihmisiä elämän kaikilta laidoilta, kysyivät miten kukakin menestyksen määritteli. Yllättäen useimmat haastatelluista eivät mitanneet menestystä rahalla, vaan aivan toisenlaisilla, pehmeämmillä arvoilla. Aion hankkia kirjan käsiini jossain välissä, sillä aihe alkoi kiinnostaa.

Jäin miettimään menestyksen mittaa. Kirjailijan menestys on nopeasti ajateltuna helppo määritellä: kirjaa myydään runsaasti, sitä käännetään muille kielille ja siitä tehdään elokuva. Ei riitä, että kirja on hyvä tai erinomainen. Menestyksen saavuttamiseksi tarvitaan paljon muutakin kuten markkinointia, myyntiponnistuksia, onnea ja sattumaa. Sitäkin, että kirjoittaa oikeasta aiheesta oikeaan aikaan.

Oodi on suurmenestys! 
Jos myyntiä pitää menestyksen mittarina, eivät kaikki kirjailijat voi millään olla menestyneitä. Kirjamarkkinat ovat yksinkertaisesti liian pienet. Kaikille ei riitä. Ehkä menestyksen voisikin määritellä toisin, siten, että on onnistunut työssään silloin kun kirja löytää lukijansa ja tarjoaa heille antoisan lukuelämyksen, sellaisen, joka jää mieleen. Että pistäessään kirjan kiinni lukija ajattelee että vau, olipa hyvä kirja, ja jää vielä vähäksi aikaa leijumaan sen maailmaan. 

Lukijoilta saatu palaute on sekin kirjailijalle kullanarvoista. Miten muuten voisi tietää onnistuneensa. 

Näiden pohdintojen jälkeen on aika keskittyä viidennen Portugali-dekkarin kirjoittamiseen. Jälleen kerran olen kirjoittanut itseni umpisolmuun, mutta uskon lapsenomaisesti että se solmu vielä aukeaa, kuin itsestään. Ovathan ne aiemminkin auenneet.

torstai 29. elokuuta 2019

Ei tämän täydellisempiä


Yritin jokin aika sitten lohduttaa puolisonsa menettänyttä tuttavaa. Sanoja oli tietenkin vaikea löytää, ja vaikka kuinka tarkkaan yritin miettiä niitä, jälkikäteen tuntui siltä että sanoin, tai siis kirjoitin, toisin kuin mitä tarkoitin. Vietin pari unetonta yötä itseäni soimaten. Sanoja ei voi koskaan vetää takaisin.

Ihmiselämään kuuluu niin hyviä kuin pahoja asioita. Se on luonnollista ja niin itsestäänselvää, ettei sitä oikeastaan tarvitsisi edes sanoa. Elämä ei ole pelkkää ruusun terälehdillä tanssahtelua, välillä jalka osuu piikkiin, se sattuu, se jättää jälkensä, mutta siitä myös opimme jotain. Vastoinkäymisissä voi löytää itsestään voimavaroja, joiden olemassaolosta ei ollut aiemmin edes tietoinen. Rämmimme yli pahimman, mukaudumme ja sopeudumme ja elämä löytää uuden uomansa. 

Toisessa rikosromaanissani Kuolet vain kahdesti todetaan: ”Joskus täytyy tapahtua jotain pahaa, että pääsee tapahtumaan jotain hyvää.” Asioiden pitää tapahtua tietyssä järjestyksessä tai muuten ne jäisivät kokonaan tapahtumatta. Yksi asia johtaa toiseen, elämä kuljettaa eteenpäin vaikka aluksi voi tuntua siltä että kaikki on loppu. Ei se ole. Se on vain uuden alku.

Lähdin lähes päivälleen seitsemän vuotta sitten Irtiottoon koska rakas isäni kuoli. Tuntui, että aika oli kypsä tavoitella sitä mitä olin aina halunnut saavuttaa ja aina tiennyt, että jonain päivänä minun pitää edes yrittää. Jostain sain rohkeutta ja pelkoni hävisivät, uskoin vahvasti siihen että näin minun pitää tehdä. Surua ja ikävää se ei tietenkään poistanut tai edes vähentänyt, olen oppinut elämään niiden kanssa, niistä on tullut osa elämää. Ihminen mukautuu ja sopeutuu.

Tein Irtioton myös siksi, koska olin vuosia ollut narsistin hampaissa työpaikalla. Ei suoraan, vaan selän takana puukottaen. Minulle kerrottiin siitä, mutta minulla ei ollut voimia eikä lopulta enää haluakaan tehdä asialle mitään muuta kuin lähteä pois. Ihminen, jota olin pitänyt ystävänäni, ei totisesti ollut sitä. Ei se ole petoksista pahin, mutta aika läheltä liippaa.

Kaksi hyvin erilaista ja hyvin raskasta koettelemusta, joita ilman en olisi nyt tässä kirjoittamassa sinulle, Rakas Lukija, enkä myöskään olisi kirjoittamassa viidettä rikosromaaniani. Se, että lapsesta asti toivomani asia on toteutunut, on parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut, mutta on tapahtunut muutakin hyvää. Perheemme ja sukumme on tiivistänyt rivejään, ja Irtioton myötä olen saanut tavata monta ihanaa ihmistä. 

Joskus täytyy tapahtua jotain pahaa, että pääsee tapahtumaan jotain hyvää. Meidän pitää ensin mennä rikki, että voisimme eheytyä.

Moni asia on tietenkin kiinni ihmisestä itsestään. Mistä vahvuus kumpuaa? Miksi toiset ovat heikompia? Olemme erilaisia, elämme erilaiset elämät ja suhtaudumme vastoinkäymisiin eri tavoin. Itsesäälin hetkinä surkuttelen kohtaloani, elämää samassa talossa hermoja koettelevan muistisairaan kanssa – enkö muka ansainnut parempaa? Miksi joku muu saa enemmän ja hienompaa? Sitten yritän ryhdistäytyä ja mietin mitä voisin tästä kaikesta oppia, miten voisin kehittää itseäni ja kärsivällisyyttäni, miten selvitä kunkin konfliktin yli tyynenä kuin tuuleton pakkasyö. Mutta entä jos minusta näiden koettelemusten kautta tulee vielä nykyistä vahvempi, miten sitten käy jos en enää tarvitse ketään? Eikö se olisi aika surullista? Eikö se olisi aika yksinäistä?

On meillä lupa olla joskus heikkoja ja epätäydellisiä. Riittää, että tekee parhaansa. Sallitaan puutteet itsessämme ja suvaitaan ne toisissamme. Vahvempia meistä voi tulla elämän myötä, mutta ei tämän täydellisempiä. Se on oikeastaan aika helpottavaa. 


Kuvituksena löytöjä Atlantin rannalta.

torstai 15. elokuuta 2019

Lakkoilua ja lukemista


Kysyin Carlosilta aihetta blogikirjoitukseen, ja hän ehdotti tämän hetken kuuminta puheenaihetta, vaarallisten aineiden kuljettajien lakkoa. Viime päivinä uutisiin ei ole juuri muita aiheita mahtunut ja olen taipuvainen ajattelemaan, ettei maailmalla ole tapahtunut yhtään mitään. 

Lakon hehkutus aloitettiin mediassa jo muutama päivä ennen lakon alkamista, sillä seurauksella että polttoainetta jonotettiin ympäri maata ja ainakin Bragasta kuului, että marketista loppui maito kun ihmiset hamstrasivat elintarvikkeita. Yleinen hysteria valtasi maan. 

Hallitus on julistanut maahan energiakriisin ja sen varjolla pakottaa osan kuljettajista töihin. Kieltäytyjiä uhkaa syyte kansalaistottelemattomuudesta ja jopa kahden vuoden linnakeikka. Neljä kuljettajaa oli haettu kotoa töihin poliisin voimin. Polttoainerekkoja ajetaan myös kansalliskaartilaisten voimin ja poliisisaattueessa keskellä yötä. Ajoneuvojen ja lentokoneiden menovesi näyttää olevan elintärkeää. Ilman sitä maa pysähtyy.

Lakko ajoitettiin tietenkin pahimpaan loma-aikaan, jolloin puoli Portugalia suuntaa Algarven rannoille ja tietenkin omilla autoilla. Tänä eduskuntavaalivuonna kuljettajien lakko on jo ainakin ziljoonas ja tuskin jää viimeiseksi. Kuljettajien ammattijärjestö on näreissään siitä, että lakko-oikeutta rajoitetaan. Kansalaisten sympatiat ovat kuitenkin vähissä, kun lakolla kinutaan palkankorotuksia parin vuoden päähän.

Lakkoilu on toiselle työtä tekevien etuoikeus. Carlosin kanssa tuhahtelemme uutisia seuratessamme. Karjankasvattajan tai kirjailijan lakko ei kiinnostaisi ketään, vaikka meillä voisi olla ihan asiallisia vaatimuksia: että luonnonmukaisesta, ei-tehokasvatetusta lihasta maksettaisiin laatua ja työmäärää vastaava hinta, että e- ja äänikirjojen kirjastolainoista maksettaisiin kirjailijalle korvausta kuten painettujenkin kirjojen lainoista, ihan näin esimerkiksi. Lainsäädäntö laahaa teknisen kehityksen perässä.

Kirjailijana en voi lakkoilla enkä kyllä haluaisikaan, mutta voisimme koota joukkomme mielenilmaukseen, jossa toisimme esille huolen lukemisen vähentymisestä ja lukutaidon heikkenemisestä Suomessa, kuten viime vuosina on toistuvasti uutisoitu. Meillä kirjailijoilla pitäisi tietenkin olla tarjota ratkaisuja lukemisen lisäämiseen, mutta olemme aika voimattomia kilpailevien kanavien – television ja varsinkin internetin – rinnalla. Hauska valokuva tai videoklipin pituinen pätkäviihde menee paljon helpommin alas kuin kokonainen kirja. Ei tarvitse keskittyä muuhun kuin plaraamaan puhelimella seuraavaan. Aivoja tarvitsee käyttää minimaalisen vähän.

Entä jos jokainen peruskoulun päättävä saisi valtiolta sadan euron lahjakortin kirjojen hankkimiseen? Entä jos älypuhelimen käytölle asetettaisiin alaikäraja, holhousyhteiskunnassahan se ei vaatisi edes eduskuntavaalien yli vetkuttamista. Entä jos kepin sijasta tarjottaisiin porkkanaa, pieni palkkio lapselle kirjan lukemisesta? 

En ala paasaamaan lukemisen hyödyistä enkä sen sivistävästä ja empaattisuutta lisäävästä vaikutuksesta. Johan eräs suomenruotsalainen kirjailija totesi tyhjentävästi: ”Lukeminen kannattaa aina.” Uskotaan niin. 

Kirjailijan arkea voi nyt seurata facebook-kirjailijasivullani (Kirjailija Anu Patrakka) ja Instagramissa (@anu_patrakka). Myös täällä blogin puolella on muutoksia: kirjoille, arvioille ja haastatteluille on omat sivunsa, jotka löytyvät yläpalkista, matkapuhelimella valitsemalla blogiotsikon alla nuolesta. 



Kuvissa portaita Porton Ribeirasta. Miksi? No siksi, koska tammikuussa ilmestyvän kirjani nimi on Totuuden portaat.

torstai 25. heinäkuuta 2019

Insomnia


Herään johonkin. Mihin? On hiljaista. Ei ole hiljaista. Pöllö kiljuu kiivipuiden suunnalla. Katua pitkin kaahaa auto, joka herättää naapurin koirat räksyttämään metalliportin takana. Korvat soivat ja vierustoveri hengittää syvää unta. Kohotan päätäni ja katson sängyn toisella puolella olevaa kelloradiota, turhaan. Erotan vain jotkut punaisista numeroista. Ykkösen ja nelosen. Kauheaa miten näkö on heikentynyt.

Nousen käydäkseni vessassa. Vaikkei juuri nyt ole hätä, kohta on kuitenkin. Käyn kaiken varalta ja palatessani juon pari hörppyä vettä. Janottaa. Käyn pitkäkseni toiselle kyljelle ja haen mukavan asennon, sellaisen, ettei lonkkaa särkisi. Porton lentokentälle laskeutuva rahtikone kohisee ohi. Kellon täytyy olla kolmen tienoilla. Nyt se alkaa taas. Valvominen. Ei uneta yhtään.

Ajatukset karkaavat ensin käsillä olevaan kirjoitusprojektiin. Mietin juonenkulkua, umpikujia joihin olen itseni kirjoittanut, henkilöhahmoja ja yksittäisiä lauseita. Solmukohdat aukenevat aamuyöllä kun ajatus on kirkkaimmillaan. Jotta vielä aamulla muistaisin yön aikana keksityt ratkaisut minun täytyy painaa ne mieleen. Toistan niitä kuin mantraa  jonkinlaisen muistijäljen aikaansaamiseksi.

Riisun sukat, käännän kylkeä ja hörppään vettä. Ajatukset livistävät muihin asioihin. Nykyisen elämäntilanteen haasteisiin, menneisiin tapahtumiin, isän ja äidin kuolemaan, kaikkeen sellaiseen mitä aamuneljän aikoihin ei missään nimessä kannattaisi ajatella. Ainakin alkuyön aikana kuivuneet silmät saavat kostuketta.

Vaihdan taas asentoa ja vedän tyynyn mahan alle. Yritän hengittää hitaasti ja syvään ja keskittää ajatukset rauhoittavaan mielikuvaan. Siinä istun hiekkarannalla auringon laskiessa. Vieressäni on joku, ihminen jota ei ole olemassakaan. Juttelemme. Mielikuvassa aurinko laskee, oikeassa elämässä värähdän vilusta. Se ennakoi nukahtamista, mutta havahdun siihen. Puen sukat takaisin, vedän peittoa olkapään yli ja huokaisen. Taivaalla kohisee lentokone toiseen suuntaan. Kellon täytyy olla viisi eikä ole kovin sumuista. KLM:n lento Amsterdamiin on aamun ensimmäinen. Lentokentän läheisyys on kätevää silloin kun itse matkustaa, muulloin ei. 

Torkahdan ja jos hyvin käy, nukun sikeästi aamukuudelta alkavan lentosuman yli. Kahdeksalta, kun vierustoveri alkaa heräillä ja huokailla ja verrytellä puutuneita käsiään, herään jostain syvän tyrmän pohjalta. Haluaisin jäädä sinne vielä.

Olen valvonut aamuöisin lähemmäs kolmekymmentä vuotta, ainakin siitä asti kun asuin rivitalossa pienessä porvoolaiskylässä ja lehtiä jakava naapuri palasi aamuyöllä töistä, kolautti etuoven kiinni ja pisti pesukoneen päälle. Sen ääni kantautui lattiavaluja ja Hästensin puujalkoja pitkin ja yksittäispussitettujen jousten kautta korviini kaikumaan. Hur hur hur, tauko. Hur hur hur, tauko. Lopulta linko ja veden lorina viemäriin. Siihen heräsin mutten siihen kun naapuritontille laskeutui kerran alkuyöstä Mediheli.

Kymmenen vuotta myöhemmin valitin aamuöistä heräilyä työterveyslääkärille. Hän kehotti menemään myöhemmin nukkumaan. Kokeilin. Silmät ristissä valvoin iltayhteentoista saakka ja sain siirrettyä heräämistä tunnilla eteenpäin. Unen määrä pysyi vakiona eikä se tuntunut riittävältä, ei ainakaan talvisin. Torkuin junassa mutta niinhän kaikki tekivät. Kesäisin nousin toisinaan aamuviideltä ja lähdin töihin. Olin siellä ensimmäinen, vaikka työmatkaan oli vierähtänyt tunti.

Vuosi sitten pyysin perhelääkäriltä unilääkereseptiä sellaisten päivien varalle, jolloin pitäisi olla virkeänä. Silloin kun olisi esimerkiksi opaskeikka tai kirjaesiintyminen. Lääkäri motkotti unilääkkeiden aiheuttavan riippuvuutta ja määräsi valerianatabletteja. Kokeilin sellaista taas viime yönä. Aamukolmen sijaan heräsin puoli yhdeltä (katsoin kelloa silmälasien kanssa), nukuttuani vasta tunnin verran. Valvoin, nukahdin ja heräsin toistamiseen kuuntelemaan lentokoneita. Aamukahdeksalta olin taas tutussa tyrmässä.

Olen kokeillut lääkkeeksi fyysistä rasitusta. Siitä ei ole apua. Herään silti ja makaan ihan raatona enkä jaksa edes ajatella. Iltalukeminenkaan ei tehoa. Nukahtaminen illalla ei ole mikään ongelma. Suljen silmät ja kops.

Vuorokausirytmini on kai tällainen. Ei se haittaa nyt, kun ei tarvitse aamulla nousta töihin. Saan unta riittävästi, mutta sängyssä kuluu ihan liian paljon aikaa. Olisi niin paljon tekemistä, niin paljon kirjoitettavaa vielä. 


Kuvissa jälleen unikoita. Ollessani vauva äiti alkoi ihmetellä kun nukuin koko ajan. Syyksi selvisi vatsakouristuksiin määrätty oopiumia sisältänyt lääke. Se oli silloin 60-luvulla. 


lauantai 13. heinäkuuta 2019

Maajussille morsian



Portugalin televisiossa on viime aikoina esitetty Suomessakin toteutettua reality show -ohjelmaa, jossa maanviljelijöille etsitään morsiamia. Olemme luonnollisesti seuranneet sarjaa uteliaina. Tottahan maatilalla asuvia kiinnostavat muiden vastaavien touhut.

Maatiloilla morsiankandidaatit on pistetty töihin. Ohjelmassa on ollut niin taimien suojausta villisioilta kuin possujen ruokkimista ja heinän talikointia. Ihmettelin kerran, että miksi naisten pitää osallistua maatilan töihin, voisihan heillä olla omakin ammatti ja ura. Vastaus tuli naurahduksen kera: yleensä maanviljelijät naivat maatalon tyttöjä, jotka tietävät mistä on kyse. Työnteosta aamusta iltaan. Se on elämäntapa ja vieläpä sellainen, jolla saa vahvan sydämen.

Totesin siihen, että kävipä Carlosilla sitten huono tuuri kun minut sai. Paitsi että istun osan päivästä nenä kiinni tietokoneessa, olen välillä myös päiväkausia matkoilla. Varsinaisiin maatilan töihin en ole osallistunut pitkään aikaan, ennen kuin viime viikolla. Carlos nimittäin veti moottorisahalla polven auki.


Sinä päivänä oli valmistunut neljännen Portugaliin sijoittuvan rikosromaanini käsikirjoitus. Totuuden portaat ilmestyy tammikuussa 2020. Tarkoitus oli juhlistaa monta kuukautta kestäneen työrupeaman päättymistä lasillisella portviiniä, mutta ilta kuluikin sairaalan päivystyksessä.

Aluksi tilanne näytti pahalta ja olin jo soittaa ambulanssin. Verenvuoto saatiin kuitenkin tyrehtymään nopeasti, ja polvi paketoituna Carlos ajoi itse sairaalaan. Lähdin mukaan kaiken varalta. Yllättävää oli se, etten pyörtynyt. Yleensä pelkkä haavan läsnäolo on riittänyt viemään jalat alta. Nyt näin ison avohaavan ja kipitin hakemaan ensiaputarvikkeita ja autoin tekemään improvisoidun puristussiteen. 

Mietin myöhemmin, että ovatko vuodet maatilalla karaisseet, vai murhatarinoiden kirjoittaminen.

Sairaalassa ollessamme vuokralaisemme soitti ja kysyi mikä on tilanne. Vanharouva oli kertonut, että ”nyt Carlos kuolee”. Palatessamme kotiin iltakymmeneltä oli keittiön ovi lukossa ja vanhus teillä tietymättömillä. Hän löytyi sitten vuokralaisen luota keittoa syömästä. Keittiönoven avainta ei ole löytynyt vieläkään. Hän on laittanut sen niin varmaan talteen.

Lämmitti mieltä, kun vuokralaisemme huolehtivat vanhastarouvasta.


Siksi illaksi suunniteltu herkkuillallinen, mustekalan lonkerot, vaihtuivat einespizzaan. Pääasia kuitenkin, ettei polven kanssa käynyt pahemmin. Haava paranee hiljalleen ja nyt, yli viikkoa myöhemmin, kävelykin on helpompaa. Parina ensimmäisenä päivänä autoin kuitenkin karjan ruokkimisessa, ja Carlosin poika tuli tällä viikolla avuksi. Olenkin ihan naatti, sillä pistin pojan myös siivoustöihin ja olen tietenkin itse ollut siinä mukana. Vielä en ole esittänyt varovaista toivetta ikkunoiden pesusta.

Kesä etenee hautovan helteisenä. Ukkonen jyrähtelee toisinaan, mutta vettä ei ole satanut. Viimeisin nautavauva syntyi hyvään aikaan ja ilman apuja. Yhtenä hetkenä lehmä oli pitkällään laitumella, luulimme sen vain nukkuvan ja nauttivan, mutta hetkeä myöhemmin laitumelle  oli pullahtanut uusi tulokas. Naaras, joten se jää tänne kasvattamaan laumaa. Alle puolen tunnin ikäisenä se pyrki jo sorkilleen.

Polven hiukan parannuttua olemme jatkaneet iltakävelyjämme koirien kanssa. Eräs lähitilallisista – kuusikymppinen poikamies – käy lypsytöihin samoihin aikoihin, iltakymmeneltä. Mistä lie johtuu ettei ole löytänyt morsianta itselleen. Ehkä hänen pitäisi ilmoittautua tositv-ohjelmaan?

Kuvissa lemmenkipeiden maajussien kunniaksi kukkia ja mehiläisiä. Ja yksi perhonen. Lisää perhoskuvia PhotosAlmassa. 


tiistai 2. heinäkuuta 2019

Kissanpäiviä


Mums mums. 

Kirjoitin vuosi sitten kun kannoilleni ilmestyi kolmas varjo, kadulta vanhanrouvan perässä tullut kissanpentu (lue juttu täältä). Kisu kotiutui nopeasti ja oppi kaveeraamaan Gaia- ja Batatinha- koirien kanssa, mutta se otti itselleen myös erivapauksia.

Koirat eivät pääse yläkertaan. Kisukin sai pari kertaa vauhdikkaat lähtöpassit, mutta sen jälkeen luovutin. On nimittäin kiva kun se nukkuu vieressäni kun kirjoitan. Kisun lempipaikka - traktorin jälkeen - on työhuoneessani villatakkini (eikä suinkaan vanhan) päällä. Se polkee ja vetää sitä hampaillaan ja nukahtaa villatakkia imeskellen, herää kohta ja syljeskelee karvoja suustaan, katsoo minua unesta kieroin silmin.

Kukkuu.
Koirat eivät saa nukkua sohvilla. Kisu saa. Koirien yritykset päästä syliini toppaavat komentoon palata lattialle, Kisun katsellessa niitä ylimielisesti sylistä käsin. Jos syli käy liian kuumaksi, se hyppää toiselle sohvalle ja kiertyy siihen nukkumaan kunnes koko konkkaronkka pistetään yöksi pihan puolelle, missä niillä on kullakin omat petinsä lavandariassa ja yhdessä kylpyhuoneessa. 

Koirat eivät pääse yksin pihan ulkopuolelle. Kisu pääsee. Se hyppää yläterassilta pihakatoksen päälle ja laskeutuu navetan vieressä kasvavaa puskaa pitkin alas, kipittää laitumen toiselle laidalle ja oletettavasti jahtaa siellä jotain. Joskus se on liesussa koko päivän, kuten tänäänkin, ja sydän syrjällä odotan sen kotiin paluuta. Olemme alkaneet epäillä, että sillä on toinenkin koti. Viettääkö Kisumme kaksoiselämää? 

"Pahus, Mami löysi minut."
Jostain se aina kuitenkin tupsahtaa yhtäkkiä ja ilmoittaa tulostaan naukuen. Kiitokseksi ilmaantumisestaan se saa purkkiruokaa. Paté maistuu. Maistuisi myös koirille, mutta ne joutuvat tyytymään kuivamuonaan ja keitettyyn pastaan ja kauraan.

Tiettävästi Kisu ei ole pyydystänyt ainuttakaan hiirtä, myyrää tai varpusta, joita on riesaksi asti, sillä ne kakkivat kaikki paikat. Kisun ainoat saaliit ovat olleet pari sisiliskon poikasta ja yhtenä päivänä pihalla itsekseen luikerrellut isomman liskon häntä, josta riitti ihmetystä myös koirille. Gaia sen sijaan hotkaisi kerran varpusen lennosta. Haiman vajaatoiminnan vuoksi sillä on jatkuva nälkä, lääkityksestä huolimatta. Onneksi se ei enää katsele Kisua huulia lipoen kuten aluksi, vaan on hyväksynyt naukujan osaksi laumaa.

"Miksi Kisu saa olla sohvalla ja me ei?
Epäreilua!"
Yhden asian Kisu on oppinut: pöydille ei ole asiaa, ei keittiössä eikä olohuoneessa. Paitsi jos silmä välttää ja pöydällä sattuu olemaan jotain makoisaa. Tässäkin asiassa ennaltaehkäisy on paras strategia. Jäähtymässä olevat ruuat on syytä peittää.

Editointiapuna. Ainakin
teoriassa.
Kisun tullessa taloon pelkäsin, että kohta ovat sohvat riekaleina. Eivät ole. Kisu ei ole tehnyt mitään tuhoja sisällä. No, kerran se kakki vaatekaappiin kun joku oli pistänyt oven kiinni sen livahdettua sinne nukkumaan, ja vasta illalla huomasin etsiä sitä kaapista. Parina yönä se on piiloutunut sisälle ja tullut herättämään meidät keskellä yötä. Että tarttis päästä ulos. Se päästää jonka naamaa se nuolee.  

Kisun ilmestyttyä meille suunnittelin, että siitä tulee myyriä ja hiiriä jahtaava ulkokissa. Vähänpä tiesin, miten pian se luikertelisi sisälle ja sydämiimme. Nyt se nukkuu tuossa vieressäni, masu patéeta pullollaan ja kissanunia katsellen. Tassut nykivät, häntä vispaa, se maiskuttelee. Taitaa olla maukas uni. 


Text Smith -blogi kirjoitti syvällisen arvion kolmannesta rikosromaanistani Syyllisyyden ranta. Lue arvio täältä. Tällaisen palautteen jälkeen on mukava viimeistellä seuraavaa, tammikuussa 2020 ilmestyvää Rui Santos -tarinaa.