keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Juustohöylä


Tarkkaan aseteltu.

Asiat, jotka itselle ovat itsestäänselviä, voivat toiselle olla outoja.

Pohjois-Portugalissa on päästy heinätöihin. Suomesta muuttaneelle tuntuu eriskummalliselta niittää heinää huhtikuussa. Kaksi satoa vuodessa on pohjoisen näkövinkkelistä luksusta. Talven sateiden myötä heinä onkin roihahtanut pitkäksi – koirat kun pistävät painellen pellolla ei näy edes rottweilerinpuolikkaan hännänpäätä. Takaisin polulle ne palaavat ei-toivottujen liftarien kanssa. Ensimmäisen punkin havaittuani koirat saivat tablettimuodossa ulkoloishäädön, jonka vaikutus viime vuonna kesti koko kesän. Tropista huolimatta sunnuntaisen lenkin jälkeen löytyi kummankin koiran korvalehdestä punkki. Pyörittelin niitä hiukan peukalolla, ja ne ottivat kaikki koipensa alleen ja irrottivat otteensa.

Keittiötarvikkeiden inventaari paljasti, että meillä on kolme juustohöylää. Yhdelläkin pärjäisi, mutta jostain niitä on vuosien mittaan kertynyt. No, tiedänhän minä mistä, mutta tuskin se ketään kiinnostaa. Ok, kerron silti. Yksi on peräisin Järvenpään kodistani, toinen peritty isältä ja sen kolmannen ostin ollessani vuoden vuorotteluvapaalla Portugalissa. Luulin nimittäin tarvitsevani juustohöylää. Vuoden verran pärjäsin kyllä pelkillä kynsisaksilla, muita ei huushollista löytynyt, mutta kuvittelin että juustolle tarvitaan höylä. Erehdyin. 

Höylään nykyisin lähinnä Lidlistä ostettua Goudaa, sillä pidän siitä itse leivotun (juureen, tietenkin) ruisleivän päällä. Jätän höylän välillä odottamaan työtasolle seuraavaa käyttökertaa.

Yhtenä päivänä Carlos tarttui juustohöylään ja kysyi leikataanko sillä ananasta tai jotain muuta hedelmää. Leukani loksahti auki, mutta sain sen kurottua kiinni kertoakseni, että ei kun juustoa. Carlos naurahti ja sanoi, että täällä on kyllä totuttu leikkaamaan juustosta kunnon viipaleita. Ei mitään lehdenohuita siivuja.

Tajusin silloin yhden asian, eroavaisuuden portugalilaisten ja suomalaisten välillä: juustosiivun paksuuden. Suomessa juustosta nyhrätään aneemisen ohuita siivuja. Miksi? Yksi selitys voi löytyä siitä, että ennen Oltermannin keksimistä juusto oli kallista. Paitsi Edam, joka ei maistu millekään. Ohuilla siivuilla säästetään paitsi kukkaroa myös vyötäröä, onhan meidät jo äidinmaidon myötä syyllistetty kaikenlaisen energiapitoisen ruuan nauttimisesta. Kyllähän juusto lihottaa, jos sitä ylenmäärin syö. Näkyypä näppylöinä naamassakin.

Outo pulla tuijottaa. 
Me suomalaiset olemme tottuneet ohuisiin siivuihin pienestä pitäen. Kun olin lukioaikoina kielikurssilla englantilaisperheessä, siellä leikattiin veitsellä cheddar-juustosta tankoja leivän päälle. Ne olivat niin paksuja ja rasvaisia, että en aluksi ollut saada niitä syötyä. Olin tottunut näiväkkään Edamiin.

Portugalin juustokulttuuri on jäänyt sveitsiläisten ja hollantilaisten varjoon. Täällä on aivan loistavan monipuolinen valikoima juustoja, joita tehdään lehmänmaidon lisäksi myös vuohen- ja lampaanmaidosta. Lempijuustostani löytyy kaikkia näitä kolmea. Kotijuuston tapaisten tuorejuustojen lisäksi on kypsytettyjä kiekkoja, curado, ja nuorempia, pehmeämpiä amanteigado-juustoja, joista jotkut ovat niin pehmeitä, että niitä pitää lusikoida kuoren suojista. Azoreiden kovat, vahvat juustot ovat aivan oma lajinsa.

Portugalilaiset rakastavat juustojaan ja osaavat nauttia niistä. Niistä ei höylätä ohuita siivuja, joista päivä paistaa läpi, vaan leikataan isolla veitsellä kunnon rouheita viipaleita. Siihen on ihan käytännön syykin; monet juustot ovat niin pehmeitä ja kermaisia, ettei mikään juustohöylä pure niihin. Tämän opin vuorotteluvapaalla Aveirossa, kun ei ollut lähettyvillä sitä Lidliä Goudineen. Höylä jäi olemattomalle käytölle. 

"Pidä huolta terveydestäsi,
syö kinkkua."
Jos haluamme oikein herkutella ja hemmotella itseämme, kannamme jälkiruuaksi pöytään edellä mainittua lehmän-lampaan-vuohenmaitojuustoa, marmelosta eli kvittenistä tehtyä marmeladia tai kotitekoista hilloa (suosikkini on portviinillä ja hunajalla säväytetty viikunahillo) ja marie-keksejä. Carlos toimii seremoniamestarina. Hän poistaa juustosta kuoren, leikkaa viipaleen keksin päälle ja annostelee hilloa. Ojentaa annoksen ensin vanhallerouvalle, sitten minulle, sitten itselleen. Ja uusi kierros. Herkkupala huuhdotaan alas punaviinillä. Jälkiruualla on romanttinen nimi, Romeu e Julieta, Romeo ja Julia. 

Tällainen nautiskelu ei tietenkään ole jokailtaista kolmen kolesterolitapauksen talossa. Ruisleivän päälle vetelen arkena taas juustohöylällä ohuelti Goudaa.

Pieni kotifilosofi sisälläni kurkistelee keväiseen auringonpaisteeseen. Elämään voi suhtautua niin kuin juustoon. Siitä voi nauttia isoina, mehevinä paloina hillon ja viinin kera, ajatella että onpa ihanaa, tällaista tämän pitää olla. Tai voi höyliä näiväköitä siivuja näkkärin päälle kolmen kurkkuviipaleen kera, huuhtoa alas vedellä ja tuntea hyvää mieltä siitä, että tuli taas pihdattua ja hillittyä himonsa.

Tai sitten voi yhdistellä molempia kohtuudella. Painosta, vastapainosta ja tasapainosta kirjoitin kerran (lue täältä). Tasapainon voi saavuttaa, kun nauttii vuorotellen, sopivassa suhteessa, sekä kunnon paksuja viipaleita ja ohuita siivuja niin juustoista kuin elämästä.

Kuvituksena pitäisi nyt olla pari taiteellista näpäytystä kaikista kolmesta juustohöylästä, mutta ei ole. Palataan sen sijaan vielä Espanjan turneen tunnelmiin ja sikäläisiin herkkuihin. 



lauantai 7. huhtikuuta 2018

Vettä ja verta



Vuosi sitten maaliskuussa oli niin kuivaa, että lähellämme oleva metsä paloi kolmen viikon ajan. Palokunta kävi välillä sammuttamassa isompia roihuja, mutta muuten palo talttui vasta kun satoi kunnolla.

Tänä vuonna maaliskuu oli toiseksi sateisin sitten vuoden 1931. Vuodet eivät todellakaan ole veljeksiä keskenään. Huhtikuu on alkanut ihan samoissa merkeissä. Pekka Poudalla olisi naurussa pitelemistä täälläkin.

Tällä viikolla saatiin sentään kaksi enimmäkseen aurinkoista päivää. Onneksi tämä päiväsaikainen (tokihan yöllä satoi) poutajakso osui juuri niille päiville, jolloin Sveitsissä asuva serkkuni oli käymässä Vila do Condessa perheensä kanssa. Emme olleet nähneet yli viiteentoista vuoteen (kylläpä aika rientää), sitäkin ennen lähinnä vain ohimennen hautajaisissa tms. ja harvakseltaan, asuimmehan Suomessa ihan eri puolilla maata ja sitten kokonaan eri maissa. Silti tunnistimme toisemme lentokentällä heti, ja juttu luisti. Veri on vettä sakeampaa, sanotaan. On se. Päivät kuluivat ihan liian nopeasti. 

Luulen, että jos asuisin yhä Suomessa, ei meillä olisi ollut tilaisuutta viettää tällaista laatuaikaa kahta päivää peräkkäin. Aikaa olisi vaikeampi järjestää. Joskus on mentävä kauemmas, että ihmiset tulevat lähemmäs. Olisi mukavaa, kun useammat sukulaiset, ystävät ja tuttavat löytäisivät tiensä tänne pohjoiseen Portugaliin, mielelläni olisin oppaana.

Espanjan matkan ja serkkuni vierailun jälkeen arki lumpsahtaa taas vanhoihin uomiinsa. Koko kevään ja kesän kökötän näillä näkymin enimmäkseen kotona; siivoan, hoidan puutarhaa, teen käsitöitä ja kirjoitan. Viimeksi mainittua odotan innolla pienen tauon jälkeen, ensiksi mainittua en niinkään. Luvassa on tekemisentäyteinen kesä, toivottavasti myös lämmin sellainen.


Tällä kertaa näin lyhyesti, sillä iltapäivä hurahti siihen kun näpersin blogiteksteille tunnisteet, joilla tekstit on ryhmitelty aiheittain. Nyt on helpompi selailla vaikkapa pienen kotifilosofin pohdintoja, matkailujuttuja tai portugalin kieleen liittyviä kirjoituksia. Tunnisteet näkyvät blogia tietokoneella katsottaessa, ei mobiiliversiossa.


Kuvissa katukiveystä espanjalaiseen tapaan. On niissäkin ollut näpertämistä.

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Hyviä hetkiä



Päässä pörisee vielä eilen päättyneen Espanjan matkan tapahtumat. Mistä aloittaisin kertomaan? Otetaan kaupunki kerrallaan:

Maaliskuinen raekuuro, Madrid. 
Madrid pe-aamu – ma-aamu

Madridiin mennään taidemuseoiden vuoksi, mutta tällä kertaa en käynyt yhdessäkään. Kiertelin kaupungilla kameran kanssa matkakumppanien ollessa museoissa. Lauantaina metsästin lankakauppaa. Eräässä käsityöliikkeessä neuvottiin mistä niitä löytyy. Ostin lankaa junamatkojen varalle, sillä siirtyminen kaupungista toiseen tapahtui junalla.

Sunnuntai-iltäpäivänä poikkesin huoneistomme lähellä olevaan jazz-baariin välipalalle. Pikavisiitiksi tarkoitettu käynti venähti neljään tuntiin. Baaria pitävä pariskunta hyppäsi tiskin toiselle puolelle kun saivat apulaisen paikalle, ryhdyimme juttusille ja seuraan liittyi pari kanta-asiakasta. Kuulemma tuntevat erään Madridissa asuvan suomalaisen, joten heti löytyi yhdistävä tekijä. Juttelimme sujuvasti espanjan, portugalin ja englannin sekoituksella. Poislähtiessäni hyvästeltiin poskisuudelmin maan tapaan, tottakai. Keskellä suurkaupunkia näin välitön ystävällisyys yksin liikkuvaa kohtaan on liikuttavaa. Ja harvinaista. Mutta kyllä, suomalaisuuteni lisäksi kiinnostusta lisäsi se, kun kerroin asuvani Portugalissa ja kirjoittavani rikosromaaneja.
Patio Córdobassa.

Córdoba ma-iltapäivä – ti-iltapäivä

Córdoban sateisia pikkukujia pitkin löytyi tie suorastaan hämmentävään Mesquitaan, joka on alun perin ollut maurien rakentama moskeija, sittemmin katolilaisten omima ja täydentämä katedraali. Pari muutakin kiinnostavaa kohdetta tuli nähtyä, mutta päällimmäisenä Córdobasta jäi tällä kertaa mieleen illallinen. Menimme matkakumppanin kanssa ihan tavalliseen ravintolaan nimeltä Taberna Casa Bravo, tilasimme illan menun. Pian paikalle ilmestyi mies kitaran kanssa. "Voi ei", ajattelin, "se on joku katusoittaja" (joista monet ovat toki erittäin hyviä) "ja nyt joudumme kuuntelemaan besamemuchoa ynnä muuta koko illallisen ajan". Väärässä olin, ja iloinen siitä. Mies alkoi lurittelemaan kitarallaan kauniita flamenco-kappaleita, kappaleiden välissä selosti jotakin mukanaan tulleelle pariskunnalle hiljaisella ja rauhallisella äänellä. 

Seuraavaksi paikalle asteli arviolta ainakin kahdeksankymppinen mies hentoisin askelin. Hänellä oli musta puku, valkoinen paita ja musta tasalierinen hattu. Tyy-li-käs! Hän tervehti kevyesti kumartaen, istahti nurkkapöytään ja tilasi pullon sherryä ja neljä lasia.

Pieni Koraani, La Casa Andalusí, Córdoba.
Jatkoimme syömistä, kuuntelimme kitaramusiikkia, enkä kiinnittänyt huomiota siihen mitä ympärillä tapahtui, kunnes selkäni takana kajahti. Katto nousi leijumaan. Ei, en liioittele. Siltä ainakin tuntui. Varovasti käännyin katsomaan ja näin, että kitaristin kanssa samaan pitkään pöytään oli istuutunut isokokoinen mies, joka kädet levällään ja silmät pullistuen revitteli niin keuhkojensa pohjasta, että joutui säkeiden välillä yskähtämään. Vahvaa tulkintaa! Seuraan liittyi kohta vanhempi, vaaleahiuksinen herrasmies, jolla vaalean puvun alla oli salaatinvihreä paita ja sävy-sävyyn solmio. Miehet lauloivat kilpaa olé-huudahdusten saattelemina. Paikalle valui lisää väkeä, välillä kitara kiersi ravintolan baaritiskin takana olleelle miehelle, joka takoi sen melkein epävireeseen. Mustahattuinen mies tilasi annoksen ranskalaisia perunoita ja köpötteli tarjoamassa sitä musikanteille ja tutulle yleisölle, ei sentään meille.

Ruoka ja jälkiruoka oli syöty, mutta vielä piti tilata lasi vino finoa ja jäädä kuuntelemaan tätä yllättävää konserttia. Tarjoilijalta kuulin, että muusikot tulevat paikalle jammailemaan joka maanantai. Voi kunpa asuisin Córdobassa, edes päivän viikossa. 

Kuja Sevillassa. 
Sevilla ti-iltapäivä – ke-iltapäivä

Sevillasta tuli nähtyä niin kevyt pintaraapaisu, että sinne on palattava joskus ajan kanssa. Kiertelin kapeita kujia, luulin eksyneeni, mutta päädyinkin aina takaisin kujille, joita olin jo kulkenut. Kaupungissa oli rento tunnelma ja turisteja ihan riittävästi. Eräässä pikkutavernassa kiinnitin huomiota yksin matkustavaan nuoreen mieheen, joka ilahtui suunnattomasti, kun tiskin takaa löytyi ruokalista koreaksi.

Kävimme myös kuninkaanpalatsissa, joka sekin on alkujaan maurien rakentama kaunis rakennus pylväineen, holvikaarineen ja monine patioineen.

Málaga ke-ilta – ma-aamu

Matkani varsinainen tarkoitus oli käydä Torremolinosin ja Benalmadenan Suomi-yhdistyksissä kertomassa kirjoistani ja kirjoittamisesta. Lämmin kiitos Matti T.:lle, joka nämä vierailut järjesti! Oli mukava nähdä opaskeikoilta tuttuja ihmisiä, mukavaa oli myös huomata miten aktiivista väkeä yhdistyksissä on. Molemmissa yhdistyksissä on mm. kirjasto ja erilaisia harrastepiirejä, järjestetään tansseja ja retkiä. Yksin ei tarvitse jäädä!

Benalmadenassa oli paikalla kirjoittajapiirin jäseniä, ja kakkukahvien äärellä virisi vilkas keskustelu kirjoittamisesta, kustantajista ja kirjojen julkaisemisesta. Muistoksi sain kirjoittajapiirin julkaiseman antologian Heijastuksia. Vasta alkaessani lukemaan sitä kotimatkalla huomasin nimen. Seuraavaksi suunnittelemani romaanikäsikirjoituksen yhtenä teemana on heijastukset.

Palatessani Benalmadenasta näin paikallisbussissa tutunnäköisen nuorenmiehen. Saman korealaisen, joka pari päivää aiemmin hihkui ilosta kun pikkukuppilasta löytyi koreankielinen ruokalista. Jäi vielä pois samalla pysäkillä. Minullahan ei jää kasvot mieleen, paitsi jos ne ovat kovin persoonalliset, kuten tällä henkilöllä.  

Heijastuksia Málagassa. Ja turskaa. 
Pari päivää Málagassa kiertelyä, runsaasti tapaksia ja parit lasilliset maukasta Manzanillaa. Palmusunnuntaina kaupungin kadut täyttyivät kulkueista, mutta se on jo ihan oma tarinansa. 

Reissussa oli monia hyviä hetkiä, mutta kotiinkin oli kiva palata. Kevät on jarrutellut tuloaan täälläkin, mutta nyt sentään aurinko paistaa ja pyykit kuivaa.  

Huomenna taas sataa. Se ei ole pessimismiä, vaan meteorologiaa. 

torstai 15. maaliskuuta 2018

Koodauksia


Miten suhtautuisit, jos ulkomaalainen seurustelukumppanisi ehdottaisi sinulle seuraavaa: ”Muuta asumaan kanssani vanhempieni luokse, huolehdi kotitöistä, siivoa, tiskaa ja laita meille kaikille ruokaa. Voit pyörittää siinä sivussa pientä omaa bisnestä, kunhan se ei vie liikaa aikaa kotitöiltä. Näin meillä päin on tapana toimia.”

Ensimmäinen reaktio lienee järkytyksen, kauhistuksen ja syvän torjunnan yhdistelmä. Meihin suomalaisiin – niin naisiin kuin miehiin – on koodattu arvomaailma, jossa naisilla on samat oikeudet kuin miehilläkin ja kotityöt jaetaan puolisoiden kesken. Ei välttämättä tasapuolisesti, mutta melkein jokainen tekee kuitenkin jotakin. Jollei muuta, niin vähintäänkin estää makoilullaan sen, ettei sohvalle pääse kertymään pölyä.

Jollekin kotirouvan pesti voi olla unelma-”ammatti”. Sitä tosin ei saa sanoa ääneen, sillä se herättäisi syvää paheksuntaa. Meihin on koodattu myös arvomaailma, jossa ammatin hankkimista, ansiotyön tekemistä ja veronmaksua arvostetaan yli kaiken muun. Se on suomalaisen yhteiskunnan kivijalka. Ilman sitä kaikki luhistuisi. Lapset, kotirouvat, työttömät ja eläkeläiset ovat kakkosluokan kansalaisia, sillä he eivät tuota mitään (huom. tämä ei ole minun mielipiteeni vaan kärjistetty tulkinta vallalla olevasta näkemyksestä). Opiskelijat ovat siinä välimaastossa, sillä hehän sentään hankkivat sitä ammattia, jonka turvin voivat, toivottavasti pian, tuottaa yhteiskunnan tarvitsemia asioita, kuten verotuloja.

Suomalaisen yhteiskunnan ulkoistusbuumi lähti vaivihkaa siitä, kun naisille ennen muinoin tavanomainen hoivarooli ulkoistettiin lastentarhoille, perhepäivähoitajille ja vanhusten hoitokodeille. Se oli käytännön sanelema pakko: sotien jälkeinen yhteiskunta tarvitsi työvoimaa ja perheet tarvitsivat rahaa elääkseen yhä kallistuvassa maassa ja tavoitellakseen kohenevaa elintasoa. Naiset myös huomasivat, että on antoisaa kun voi toteuttaa itseään ja ambitioitaan perhepiirin ulkopuolella. Naisen arvo yhteiskunnalle kasvoi sen myötä kun hänestä tuli tuottamattoman kotityön tekijän sijaan tuottavaa työtä tekevä yhteiskunnan täysarvoinen jäsen. Kaikki muuttui muutamassa vuosikymmenessä, yhden sukupolven aikana. 60-luvun alussa äitini oli kotirouva, 60-luvun lopussa ei enää. 

Kaikissa yhteiskunnissa ei ole näin. Joissakin kulttuureissa useampi sukupolvi asuu samaa taloa ja naisen/miniän ensisijaiseksi tehtäväksi mielletään kodin, lasten ja vanhusten hoito. En käytä sanaa ”yhä”, sillä se viittaisi siihen, että sellainen kulttuuri olisi jotenkin kehityksestä jäljessä. Voi se ollakin, mutta mieluummin ajattelen vain, että se on erilainen. Kyseisen kulttuurin edustajiin on koodattu arvomaailma, joka suomalaisen silmissä näyttää oudolta. Naista alistavalta. Sehän ei meille sovi. Huntupakkokin on kuin näyttäisi pirulle ristiä tai heiluttaisi vampyyrille valkosipulilettiä. Silti eräs arabinainen sanoi, että hänellä on oma vapautensa. Miehen tehtäviin kuuluu perheen elättäminen, naisella on omat tehtävänsä. Eikä sen hunnun ja kaavun alla ole yhtään mitään väliä millainen tukkapäivä tänään on tai oletko hiljattain ajellut säärikarvasi. Feministit paukutelkoot nyt rintsikkansa rikki, mutta vapautta se on tuokin jollei muusta haaveile. En minä sano, että arabinaisten asema olisi tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen, en sano. Koodaukset vain ovat erilaiset. 

Missä sitten menee kipukynnys, jota suomalaisin arvoin koodattu nainen ei voi, ei pysty ylittämään? Taloudellinen riippuvaisuus on yksi mittari. Ilman omia tuloja tai omaa varallisuutta on riippuvainen puolisostaan. Se on kylmä fakta, jota voi toki lämmitellä yhteisen pankkitilin kautta. Kotitöiden jakautuminen on toinen mittari. Jos puunaa, putsaa, pesee, pyykkää ja vielä kokkaa sillä välin kun talouden muut jäsenet täysin terveitä anoppia ja appea myöten keskittyvät estämään pölyn kertymistä sohvalle, tulee kilteimmälläkin naisella raja vastaan. Jos kyseessä olisikin vain oma perhe, kipukynnys olisi korkeampi ja naisella enemmän vaikutusmahdollisuuksia. Lapsia voi kasvattaa ja miestäkin tarpeen tullen kouluttaa. Voi ainakin yrittää. Liiton mukana tulevat kaksijalkaiset, harmaantuvat myötäjäiset laskevat kipukynnystä ja vahvatahtoisen anopin alaisuudessa älykkäästä ja osaavastakin naisesta voi tulla pelkkä piika. Sitä on vaikea niellä.

Kaikki on lopulta kiinni pakosta ja tahdosta. Ihminen sopeutuu vaikka mihin ja koodaa arvomaailmansa uudelleen, jos hän niin haluaa tai hänen on pakko. Sopeutumista hidastaa tai se voi estyä kokonaan, jos ei ole halua eikä pakkoa. Se on niin yksinkertaista.

Aloin pohtia näitä juttuja nähtyäni some-keskustelun, jossa tuo alussa esitetty ehdotus oli tehty eräälle suomalaisnaiselle, eikä hän tiennyt miten siihen suhtautua. Arvomaailmojen koodaukset kun eivät osu yhteen, ja yksittäisen ihmisen voi olla utopistista odottaa, että toisen maan kulttuuri ja perinteet muuttuisivat vastaamaan hänen toiveitaan ihan pian. Pioneereja on toki aina. 

Näissä tunnelmissa valmistaudun seuraavaan matkaan. Poissa ollessani kukaan ei siivoa eikä pyykkää, ruokaa sentään laitetaan ja tiskataan. Tästä tietoisena ja vapaana liikkumaan lähden pienelle kierrokselle Espanjaan. Viikon kuluttua on luvassa kirjaesittelyt sekä Torremolinosin että Benalmadenan Suomi-yhdistyksissä. Jännityksellä odotan, tuleeko väkeä kuuntelemaan tuntematonta, aloittelevaa kirjailijaa.  

Kuvituksena tuore lehmä ja parin tunnin ikäinen urosvasikka. Niihin on koodattu paljon selkeämmät arvomaailmat kuin meihin ihmisiin. Niiden onnelliseksi tekemiseen riittää ruoka, lämpö ja lauma. 

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Lavandariadraamaa


Sillä välin kun olin Suomessa, oli kotona Portugalissa keväiset ilmat. Aurinko paistoi ja linnut lauloi. Soittelimme Carlosin kanssa joka ilta, ja hän kertoili olleensa t-paitasillaan ulkona. Helsingissä minä survoin villasukkia talvikenkien sisään ja hieroin jäätynyttä nenänpäätä ulkona.

Jo toisena päivänä kotiinpaluun jälkeen alkoi sataa. Yleensähän ei sada montaa päivää peräkkäin, mutta nyt kahden viikon säätiedotus ei luvannut yhtään täysin aurinkoista päivää ja sen kahden viikon perästä lähden taas reissuun. Sadesäästä seuraa käytännön ongelmia. Poissaoloni aikana kasautunut pyykkivuori + matkavaatteeni kaipasivat pesua. No, pestä voi kyllä, mutta kuivaksi ei saa millään. Yritin kyllä lämpöpuhaltimen ja kosteudenpoistolaitteen avulla. Sähköä palaa ja pyykki on yhä nahkeaa. Olen suunnitellut ostavani seuraavaksi mustia lakanoita ja pyyhkeitä, sillä ne kuivuisivat ulkona nopeasti. Silloin kun aurinko paistaa. 

Laitoin kyselyn pienelle kokkausryhmällemme, että onko heillä kokemuksia itsepalvelupesuloista eli lavandaria self-serviceistä. Vastauksista rohkaistuneena pakkasin eilen kaksi jättikauppakassillista pyykkiä ja Carlos vei minut lähimmän ostarin vieressä olevaan lavandariaan siksi aikaa kun hän itse meni lounaan jälkeiselle kahvilleen ja ruokakauppaan. Pyykit olisi voinut pestä kotonakin ja viedä vain kuivattavaksi, mutta minulla oli niin kova hinku päästä kosteasta likapyykistä eroon, että olin valmis maksamaan siitä ilosta. 

Kyseisessä lavandariassa oli kolme erikokoista pesukonetta ja neljä kuivausrumpua. Koneet seisoivat tyhjinä, kuivausrummuista kahdessa pyöri pyykkiä. Jes! Tungin vaatteet ja kolikoita koneeseen, kaivoin esille printatun käsikirjoituksen, johon teen käsin korjauksia, ja asetuin taloksi. Ensimmäinen koneellinen valmistui 45 minuutissa. Siirsin pyykit kuivausrumpuun ja täytin pesukoneen uudelleen. Juttelin viereisessä koneessa pyykkiä pesevän naisen kanssa. Päivittelimme surkeaa säätä, vaikkei meillä sentään ole ollut tornadoja, kuten Algarvessa. Satoi kaatamalla ja lavandarian ohi käveli läpimäräksi kastunut mies hartiat kyyryssä ja surkean näköisenä. Ihmettelin, miksei hän tullut sisään ja heittänyt vaatteitaan kuivausrumpuun. En tainnut ajatella ihan loppuun saakka. Öh.

Lavandarian ohi kävi tiuhaan tahtiin. Pari nuorta miestä ja muutama nainen kävivät kuivaamassa pyykkejään. Kuivausrummut pyörivät tauotta ja hurisivat unettavasti, oli mukavan lämmintä paitsi silloin kun ovesta tuli vetoa. Käsikirjoituksen korjailu eteni.

Carlosin työvaatteet kestivät kuivua kauan, ja nappasin ne kuivurista kun toisessa pesukoneellisessa oli enää minuutti pesuaikaa jäljellä. Siinä samassa ovi kävi ja sisään astui kaksi isoa naista isojen kassien kanssa. Heidän katseensa suuntautuivat heti kuivausrumpuihin, joista yksi ainoa oli vapaana – se, josta olin juuri ottanut pyykkini ja johon olin jo latonut kolikoita ja johon aioin vajaan minuutin kuluttua siirtää seuraavat pyykit kuivumaan. Ilmassa oli kaksintaistelun tuntua, tosin tällä kertaa se oli kaksi yhtä vastaan. Yhdellä harppauksella loikkasin kuivausrummun eteen varjellakseni ”omaisuuttani”. Sydän pamppasi täysillä, mikä minun tapauksessani on aika paljon. En tiedä millainen nokkimisjärjestys lavandariassa on. Onko etusija kuivausrumpuun sillä, joka on ensimmäisenä paikalla ja jonka maksamaa aikaa on vielä koneessa jäljellä, vai sillä, jonka pyykit ovat sillä sekunnilla valmiit sujahtamaan rumpuun? Päästin varmaan surkean ynähdyksen, sillä nainen, jonka kanssa olin vaihtanut välttämättömät sääkuulumiset ja jonka pesussa olevat pyykit myös olivat valmistumassa, kiirehti hätiin ja selitti tulijoille missä järjestyksessä mennään. Minä ensin, sitten hän, sitten vastatulleet. Kiitos ymmärryksestä ja tervetuloa.

Ei minulla muuten mitään kiirettä, mutta halusin saada kaiken valmiiksi ennen kuin Carlos tulisi hakemaan minua. Piti päästä vielä postiinkin.

Sykkeen laannuttua ja saatuani toisen pyykkisatsin kuivuriin palasin paikalleni. Viereen istahti edellä mainittujen naisten mukana tullut nuorimies. Ehkä noin kahdeksanvuotias. Hän alkoi vilkuilla käsikirjoitustani, joka näytti huvittavan häntä kovasti. Selitin, että se on finlandês, suomea. Hän selitti pelaavansa kännykällään jalkapalloa. Cristiano Ronaldo oli tehnyt jo neljä maalia. Siinä me istuttiin ja touhuttiin omia juttujamme ja pyykit kuivuivat. Aah, mikä helpotus! Onni paistoi varmaan kasvoillani Carlosin tullessa hakemaan minua ja puhtaita, kuivia pyykkejä. 

Mitä lavandarialysti sitten maksaa? Pienimmän, M-kokoisen koneen pyöräytys on 4 euroa, L-koossa 6 euroa, ja XL-koossa kolikoita pitää syöttää 8 euron edestä. Kuivaus kustantaa 1,50 euroa per 15 minuuttia ja 50 snt jokaiselta seuraavalta viideltä minuutilta. Tiedän missä seuraavaksi pesen ja kuivaan untuvapeiton ja -tyynyt. Kuivaan siellä myös seuraavat pyykit, sillä sadesäät jatkuvat.

Ehkä olet jo huomannut, Rakas Lukija, että rakastan pyykinpesua. Toisin kuin ikkunoidenpesua. 

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Jotain hyvää


Lauantaina vietimme toisen kirjani julkkareita Rikhardinkadun kirjastossa Helsingissä. Sali oli lähes täynnä, enimmäkseen ystäviä, sukulaisia ja muita tuttuja, mutta oli myös muutama tuntematon. Kannattaa kuulemma kirjoittaa kirja, että saa sukua edes joskus kokoon!

Kerroin aluksi hiukan kirjan Kuolet vain kahdesti taustoista. Idean tarinaan sain, kun kuulin tositarinan naisesta, joka asui vanhan kerrostalon ylimmässä kerroksessa Porton historiallisessa keskustassa, eikä poistunut kotoaan moneen vuoteen. Miksi, ihmettelin tietenkin. Siksi, koska nainen oli niin ylipainoinen, ettei olisi selvinnyt rappusista hengissä. Miksei hän sitten muuttanut muualle, oli seuraava kysymykseni. Koska hänen miehensä ei halunnut. Heidän vuokrasopimuksensa oli Neilikkavallankumouksen perua ja vain parikymppiä kuussa.

Siirsin tämän tositarinan inspiroiman naisen asumaan Ribeiran rantakadulle, keksin hänelle nimen, menneisyyden ja luonteenpiirteet. Hän ei ollut mukava nainen. Ehkä esikuva oli, en tiedä. Fiktiivisen tarinan kannalta sillä ei ole merkitystä. 

Jo esikoiskirjaa kirjoittaessani jouduin miettimään, millaisia henkilöhahmoja luon ja loukkaavatko ne mahdollisesti jotakuta. Kun kirjassa on henkilö, joka on kehitysvammainen, muistisairas, homoseksuaali, ylipainoinen, etnistä vähemmistöä – mitä tahansa ”keskivertoihmisestä” poikkeavaa, niin kirjoittaja liukastelee heikoilla jäillä, varsinkin jos kyseinen henkilö esitetään ei-niin-kivana. Joku voi pahastua. Ne ovat eräänlaisia tabuja, aiheita, joihin ei saisi koskea. Tylsäksi kävisi kuitenkin sekin, jos fiktiivisten henkilöhahmojen täytyisi läpäistä tiukka soveliaisuuden seula. Kirjoissa saa käyttää fiktion keinoja. Kaiken ei tarvitse olla totta. Tietynasteinen uskottavuus on suotavaa, mutta ei täysin välttämätöntä.

Julkkareissa toin esille omiin kokemuksiin perustuvan käsitykseni, että jos haluaa tavoitella unelmiaan, pitää ihan ensiksi lakata haaveilemasta. Unelmaa ei pidä enää kutsua unelmaksi, vaan tavoitteeksi. Tavoitteen saavuttamiseksi voi käyttää yritysmaailmassa käytettyjä keinoja: laaditaan toimintasuunnitelma, aikataulu, budjetti, swot-analyysi, arvot jne. Aikataulut liruttelevat aina kintuille ja budjetit ylittyvät, mutta ei se mitään, kunhan tavoite saavutetaan.

Korostin myös sitä, että lukemisesta saa tulla hyvä olo. Ei ole pelkästään oma havaintoni, että kurjuus suomalaisessa kirjallisuudessa on muotia, oli ainakin pari vuotta sitten. Parhaimmillaan kirja herättää monenlaisia tunteita ja ajatuksia, mutta päällimmäisenä tai ainakin viimeisenä tunteena soisi jäävän edes jonkinasteisen hyvän olon tunteen. Mitä iloa lukemisesta on, jos siitä ahdistuu? Ei se paranna kenenkään maailmaa. 

Julkkareissa kerroin traumaattisesta kokemuksesta, kun käydessäni seitsemännen luokan suomalaisessa yksityiskoulussa Siperiassa oli yhtenä luettavana kirjana Toivo Pekkasen kirjoittama, hänen omaan lapsuuteensa pohjautuva kirja. Se oli ainakin senikäiselle lapselle niin ahdistava, että kirjan luettuani masennuin moneksi päiväksi. Ei koskaan enää, päätin silloin. En ole lukenut Sofi Oksasen Puhdistusta enkä Katja Ketun Kätilöä. Kirjallinen makuni saattaa lipsahtaa usein viihteen puolelle, mutta mitä siitä? Lukeminen on hengähdystauko tosielämästä. 

Yritän sijoittaa kirjoihini erilaisia onnellisia loppuja. Se voi olla muutakin kuin romanttisessa mielessä. Joku voi löytää elämälleen suunnan, toinen piilossa olleita kykyjä, joku rohkaistuu tekemään jotain, mitä ei ole ennen tehnyt. Elävässäkin elämässä ihminen tarvitsee usein pienen tai vähän isommankin tönäyksen pakottamaan hänet oikeaan suuntaan. Joku sanoi kerran eräässä haastattelussa, että sairastuminen syöpään oli parasta, mitä hänelle oli tapahtunut. Se sai laittamaan elämänarvot oikeaan järjestykseen ja löytämään itsestään uusia voimavaroja.  

Tai kuten kirjassani eräs henkilöhahmo sanoo: ”Joskus pitää tapahtua jotain pahaa, että pääsee tapahtumaan jotain hyvää.”

Kirjaa on jo saatavilla joistakin kirjakaupoista ja kustantaja Myllylahdelta, tulossa myös kirjastoihin. Jos haluat omistuskirjoituksella varustetun kappaleen, voit ottaa minuun yhteyttä sähköpostitse (anu.patrakka(at)gmail.com). 


tiistai 30. tammikuuta 2018

Muratin mustat marjat

Valkoisia...

Juuri kun olin ajatellut, että tätä koleaa ja kosteaa talvea riittää vielä piiiitkien kuukausien ajan, saimme iloksemme yllätyskevään. Aurinko on paistanut pari päivää jopa kuumasti, pikkulinnut laulavat, puissa silmut pullistelevat, jopa pihapiirin rupikonnilla on kevättä rinnassa, kun ne ryömivät öisin pitkin muurinpieltä yksi toisen reppuselässä.

Sinisiä...
Voisin olla ulkona vaihtamassa ruukkukasveille uusia multia tai raivaamassa hedelmätarhaa varsin rehevästä rikkaruohokasvustosta. Voisin kävellä meren rannalla tai kylän kujilla kamera kourassa. Voisin istua piharakennuksen vintille vievillä portailla rapsuttamassa koiria ja neulomassa, mutta  en tee sitäkään. Kirjoitan kolmatta kirjaani enkä osaa oikein irrottautua mihinkään muuhun.

Periaatteessa sen kanssa ei ole mikään kiire, mutta olen kärsimätön. Haluan päästä pian käsiksi seuraavaan ideaan, joka on ihan jotain muuta kuin dekkari. Ehkä. Siinä kyllä etsitään jotain, joka on kadonnut. Löytyykö se lopulta, siitä en ole vielä varma. Antaa tarinan kuljettaa itseään ja katsotaan mihin se vie.

On tammikuu, kello on viisi ja istun sisällä ikkunat auki aurinkoon. Päivät ovat pidentyneet aimo harppauksen, valo tunkeutuu silmien perukoille ja sieltä ties mihin tumakkeisiin tai johonkin paikkaan missä se voimistuu kuin suurennuslasin läpi energiaksi, joka saa minut melkein pomppimaan. Joka kevät sama juttu. Hiukan valoa ja lämpöä, ja duracellpupu minussa pääsee irti. Tai pääsisi, jollei kirjoittamiseen keskittyminen vähän hillitsisi. Joka aamupäivä teen kyllä jotain muuta normiaskareiden lisäksi. Eilen värjäsin yhden neulomani kaulahuivin, tänään tein chilihilloa, huomenna ties mitä.

Päivän kirjoitusrupeaman päätteeksi käyn koirien kanssa kävelyllä traktoripolulla. Heti kun ne näkevät minun vetävän saappaita jalkaan, ne aloittavat innokkaan ulinan ja tasajalkaa pomppimisen ja keskenään räyhäämisen. Portille on kauhea kiire ja kilpa siitä, kumpi pääsee ensimmäisenä pujahtamaan ulos. Ne viilettävät pitkin polkua tai peltoa kuin torpedot, korvat lepattaen ja riemun virne naamoillaan. Gaia käy ruohon sekaan makaamaan ja väijymään, vain sen päälaki näkyy. Batatinha juoksee sitä kohti, Gaia nousee ylös ja yrittää torpata Batatinhan, joka hyppää sen yli ketterällä loikalla. Kutsun niitä, ja kunhan karkeloiltaan kerkeävät, ne tulevat luo ja näyttävät niin onnellisilta.

Violetteja...

Traktoripolku on roihahtanut kukkimaan talven pienin kukin. Sinisiä, valkoisia, violetteja, keltaisia – kaikki minulle yhtä nimettömiä ja yhtä kauniita. Muratin (luulisin) mustat marjat kypsyvät, kesällä muuria pitkin kulkevat köynnökset kukkivat mehiläisparven ahkeroidessa niiden kimpussa. Kurkistelen pientareen pikkuruisia kukkia ja poimin mukaani minikokoisen kimpun, pistän sen kotona Iittalan Kivi-lyhtyyn, sillä se on niille juuri sopivan kokoinen maljakko.

Kotiin palatessa poimin hedelmätarhalta mukaan pari appelsiinia, joista seuraavana aamuna puristan mehua. Appelsiinipuu valmistautuu jo ensi talven satoon, se kukkii, ja kukkien tuoksu leviää ilmaan kuin parfyymi. Lyhtykirsikoissa on pitkät oksat täynnään pienen hedelmän sisältäviä lyhtyjä. Ne kypsyvät hiljalleen pitkin talvea ja kesää. Keitän niistäkin hilloa, purkillinen kerrallaan, seuraksi kermaiselle juustolle.  

Keltaisia...
Pihalla pellavat aloittelevat kukintaa pienin kukin. Ne viivähtävät ilonamme vain muutaman tunnin, sitten terälehdet varisevat maahan  sinisenä sateena. Huomenna avautuu uusia kukkia, tämänpäiväistä enemmän. Loppukesästä itse itsensä kylväneet kosmoskukat ovat kituutelleet sinnikkäästi läpi talven, silti vain muutaman sentin pituisissa kasveissa on niissäkin pienet kukat. Kesällä, jos vettä riittää, ne voivat kasvaa yli metrisiksi pensaiksi. Lievässä talvihorroksessa uinunut puutarha heräilee, ja kasvit venyttelevät siroja varsiaan kohti aurinkoa.

Joskus harmaina päivinä ottaa kaikki päähän. Mikään ei suju kuten toivoisi, teksti kangertelee, käsityöt eivät innosta, pienet sotkut keittiössä ja muuallakin huutavat putsaajaa, on kylmää ja kosteaa ja ankeaa, koirat levittelevät kuraisia tassunjälkiä joka paikkaan ja tuuletuksenkin puutteen huomaa.

Sitten tulee tällainen päivä kuin tänään. Se paistaa joka risukasaan. Antaa uskoa tulevaan ja Duracellpupuun taas virtaa. Talven selkää on taivuteltu, jos ei ihan vielä taitettu, ja kevättä kohti kuljetaan.

Kahden viikon päästä olen päässyt matkalaukkuni kera – toivottavasti – perille Helsinkiin. Toisen dekkarini Kuolet vain kahdesti  julkkarit pidetään lauantaina 17. helmikuuta klo 14.00 Rikhardinkadun kirjastossa Helsingissä (lukusali 3. kerros). Tervetuloa!


Tänään otin kameran mukaan kävelylle. 

Ja muratin mustat marjat.