tiistai 8. elokuuta 2017

Valkoinen paperi

"Älä tule tähän heilumaan sen harjan kanssa."

Tässä se olla möllöttää silmien edessä, virtuaalinen valkoinen paperi. Ilkkuu minulle, mokoma, haastaa minut täyttämään sen kirjaimilla ja välimerkeillä, sanoilla ja lauseilla joilla pitäisi olla jokin merkitys muillekin kuin minulle. Se kehottaa minua välttämään tyhjänpäiväisyyksia, tekoyleviä ajatuksia ja niin kotikutoista filosofointia, että lauseet ratkeilevat saumoistaan. Se kuiskaa minulle ”älä pelkää, en pure”, tuijottaa silmiin, yrittää kai hypnositoida. Kirjain kirjaimelta, sana sanalta ja lause lauseelta käyn nujertamaan valkoista paperia ja sitä tosiasiaa, ettei minulla ole tällä hetkellä juuri mitään erityistä kerrottavaa.

Haluaisin kertoa teille, rakkaat lukijat, millaista oli asua neuvostoajan Siperiassa, mutta jätän sen tuonnemmaksi. Voisin kirjoittaa millaista on elämä muistisairaan kanssa – en voi, sillä siinä kajotaan hänen yksityisyyteensä. Puutava arkeni tuskin kiinnostaa ketään, vielä vähemmän hullut uneni, vaikka M.A. Nummisen nimittäminen presidenttiehdokkaaksi aika hauskaa olikin. Aamulla herätessäni yritin selittää Carlosille mikä niin nauratti. Se oli hiukan vaikeaa.

Henkisesti valmistaudun parhaani mukaan ihan kohta käsillä olevaan kirjanjulkistukseen. Samalla olen viimeistellyt uutta käsikirjoitusta. Kumma kun valkoinen paperi on paljon yhteistyöhalukkaampi silloin kun on kyse fiktion kirjoittamisesta.

Uusi kesämekko. Vähän lyhyt.
Entä jos kirjoittaisinkin puolifiktiivisen tarinan tavallisen arkipäivän kulusta Irtiotossa? Arvaa, rakas lukija, mikä on totta, mikä tarua...

"Heräsin eräänä päivänä aamuseitsemältä hyvin levänneenä. En ollut herännyt naapurin koiran haukuntaan kertaakaan koko yön aikana, luksusta! Sen sijaan jokin kissa mourusi, täysikuuta kai. Aamukuudesta alkaen parin minuutin välein Porton lentokentältä nousevat lentokoneet valitsivat toisen reitin kuin sen, joka kulkee melkein talomme yli. Kaikenkaikkiaan oli kiva herätä uuteen, aurinkoiseen päivään.

Pari päivää aiemmin pesemäni olohuoneen iso villamatto oli jo kuiva. Olin pessyt maton pihalaatoituksella suomalaisperinteitä noudattaen juuriharjalla ja kontallani, Carlosin viimeistellessä huuhtelun painepesurilla. Aloinkin heti aamusta laittamaan olohuonetta valmiiksi vastaanottamaan ruokapöydän alle puhtaan, raikkaan maton. Vanharouva nousi vartavasten ylös jo ennen kymmentä auttaakseen minua, vaikka yleensä viipyilee vuoteessa lounaaseen asti. Ensin imuroin lattian hänen pidellessä korviaan, sillä imuri pitää järkyttävää meteliä. Koirat kalppivat karkuun. Sitten vanharouva jynssäsi lattian mopilla puhtaaksi sillä välin kun minä järjestelin puhtaat valkeat pellavalakanat varjelemaan valkoisia sohvia.

Kyllä tuli puhdasta ja raikasta! Koirat kävivät nuuhkimassa vastapestyä mattoa, mutta menivät makoilemaan oven edessä olevalle toiselle matolle. Kyllähän nekin ymmärtävät, että niiden karvoja on kauhea jyystää imurilla irti isosta matosta.

Luomutomaatteja. 
Laitoimme lounasta. Alkuruuaksi oli kurpitsakeittoa oman maan kurpitsasta. Pääruuaksi taioin äkkiä pastalle kastikkeen pekonisuikaleista ja oman maan kesäkurpitsasta, paprikoista ja kirsikkatomaateista. Carlos kaivoi jääkaapista pullon kevyttä vinho verdeä: ”Nyt on niin kiva päivä, että avataanpa tämä”, hän sanoi omin päin opettelemallaan suomella. Minä hymyilin vastaukseksi – pari lasillista viiniä lounaalla takaisi makoisat iltapäivänokoset lounaan päälle.  

Vanharouva tarjoutui tiskaamaan astiat. Niiden unettavan kilinän kantautuessa keittiöstä kiipesin yläkertaan nokosille. Paria rauhallista tuntia myöhemmin heräsin täynnä energiaa ja päätin lähteä viemään kanoille ruokaa. Aloin vetää Kontioita jalkaan – kas, kuinka hauskaa, saappaaseen oli ryöminyt rupikonna! Mulistelin sen kukkapenkkiin jatkamaan päiväuniaan. Kanoillakin oli ollut kaikesta päätellen erinomainen päivä, sillä kaikki kolme kanaa olivat munineet, myös se harvakseltaan muniva, jolla on ikää jo viitisen vuotta ja joka on välttänyt pataan joutumisen ihan vain siksi, kun olemme niin kiintyneitä kanoihimme. Taputtelin niitä kepeästi päähän ja kehuin niitä jokaista erikseen: ”hyvä kana, hyvä kana, hyvä kana”. Kanat kotkottivat vastaukseksi eivätkä yhtään yrittäneet nokkia rukkasiani.

Rupikonna ryömi saappaaseen.
Mietin siinä puusta poimimaani persikkaa mutustellessa että mitä seuraavaksi ryhtyisi tekemään. Kirjottaisinko vähän, ommella surauttaisinko itselleni kesämekon vai lukisinko kirjaa? Oih, kasvimaalla oli kuivan näköistä, olisi pakko tarttua kastelukannuun, mutta siinä samassa paikalle purjehti pieni pilvi. Kiiruhdin koirien kanssa takaisin sisälle ja ehdimme juuri sopivasti ennen kuin taivaalta rojahti kaiken kasteleva sadekuuro. Sehän tuli kuin tilauksesta. 

Keittiössä kaikki kiilsi, sillä vanharouva oli tiskaamisen lisäksi pyyhkinyt kiviset työtasot. Missään ei näkynyt leivänmurun hiventäkään, mistä koirat olivat hiukan pettyneitä. Ne katselivat minua alahuulet lurpallaan, joten kaivoin niille kaapista pari isoa kuivattua siankorvaa. Ne riensivät ulos – aurinko paistoi taas – syömään makupalojaan vieri vieressä ja sulassa sovussa. 

Iltapäivän aikana kirjoitin viisi sivua, päivitin toista, käsityöpainotteista blogiani, luin loppuun Antti Tuomaisen Pelastajan, leivoin korvapuusteja ja sämpylöitä sekä ompelin itselleni sen kesämekon. Sen verran oli vielä virtaa ja aikaa jäljellä että kylvetin koirat, tein persikkahilloa ja kävin kitkemässä kasvimaan, missä pihvitomaatit ja vihreät paprikat kypsyttelevät pulleita luomuhedelmiään.

Kun Carlos oli vienyt naudoille iltaruoan odottelin häntä viikonloppuna uuden maalipinnan saaneiden puutarhakalusteiden luona portviinilasillisten kera. ”Kustantajalta tuli sähköpostia, että kirjan ensimmäinen painos on jo loppuunmyyty”, kerroin ylen tyytyväisenä. ”Hienoa”, sanoi Carlos jälleen selkeällä suomella, h-kirjainta liioittelematta. ”Tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan sitä”, hän vielä jatkoi.

Poimi puusta persikka.
Aloimme laittaa illallista. Vanharouva kattoi pöydän ja teki salaatin. Söimme herkullista paistettua kanaa ja ranskalaisia perunoita – kerranhan sitä vain eletään joten mitä väliä sillä on onko ruoka terveellistä vai ei? Jälkiruuaksi oli juustoa ja oman hedelmätarhan viikuna-hunajahilloa – hunajakin on omasta metsästä. Koirat torkkuivat takan edessä nauttien sen hehkusta. Toki oli muutenkin lämmintä, mutta takassa oli tuli ihan vain tunnelman vuoksi. Illallisen jälkeen vanharouva tarjoutui jälleen tiskaamaan mutta sanoin: ”Tsot tsot, olette tälle päivälle tehnyt jo niin paljon”. Hän palasi takaisin olohuoneeseen televisiota katselemaan, tiskasimme astiat Carlosin kanssa ja lähdimme sitten koirien kanssa viemään roskapussia ja muovipakkauksia keräysastiaan.

Oli ihana, lempeä ilta, täysikuu kipusi taivaalle ja valaisi tietämme keltaisten katuvalojen lisäksi. Batatinha kulki hihnassa nätisti eikä Gaia kertaakaan kaivanut tienposkesta mitään epämääräistä kökkökikkaretta tai kuollutta ja kuivettunutta rupikonnanraatoa. Kehuin niitä molempia vuolaasti ilon kyynel silmäkulmassa. Yhytimme pariskunnan, joka oli katselemassa nautojamme muurin yli. Kävelimme yhtä matkaa seuraavaan risteykseen jutellen niitä näitä. Kävi ilmi, että mies oli Carlosin kaukainen serkku.

Palasimme kotiin ja huomasimme, että vanharouva oli jo ottanut lääkkeensä ja yöpalansa ja mennyt nukkumaan. Televisio oli sammutettu, joten Carlos laittoi soimaan klassista musiikkia – Vivaldia – ennen  kuin kaatoi meille lasilliset Beirão-likööriä. Istuskelimme sohvalla vieretysten, käsi kädessä, juomiamme siemaillen, musiikkia kuunnellen ja mukavia jutellen hiilloksen hiipuessa takassa. Pian menimme yläkertaan nukkumaan. Carlos nukahti heti kun sai pään tyynyyn, minä valvoin hetken miettien kuinka oli ollut ihana päivä, ja nukahdin sitten enkä kuorsannut yhtään koko yönä. Näin hauskaa unta, että M.A. Numminen nimitettiin presidenttiehdokkaaksi ja minut vaalikampanjan viestinnästä vastaavaksi yhteyshenkilöksi. Heräsin aamulla hihitellen."

Sen pituinen se.

*****

Esikoiskirjani Huomenna sinä kuolet tulee painosta parin päivän kuluttua, ensi viikon loppupuolella pidetään pieni julkistustilaisuus Helsingissä perheen ja ystävien kesken. Tässä vielä viimeiset makustelupalat tarinasta, lisää voit lukea kirjasta. 

Poliisipäälliköllä oli heikkoutensa, kuten monilla miehillä. Hän kyllä rakasti vaimoaan, mutta… tämä oli niin järkyttävän laiha. Ei mitään mistä olisi saanut otetta. Kolme lasta imettäneet rinnat lerpattivat lohduttomina ja takapuolen paikalla oli kiinteät lihakset ja paksu, hyvin rasvattu nahka. Ei mitään hyllyvää eikä lyllyvää, sellaista, mistä poliisipäällikkö naisessa piti. Ei kurittomia ryntäitä, jotka rynnivät silmille, ei vararenkaita vyötäröllä eikä edes – luoja paratkoon, miten se oli sen ikäisellä mahdollista – kaksoisleukaa. Vaimo oli hyvä ihminen ja erinomainen ruuanlaittaja, piti kodin siistinä ja paidat silitettyinä, mutta täytettyään viisikymmentä ja nuorimmankin lapsen muutettua pois kotoa hän oli alkanut huolehtia itsestään. Hänen fyysinen vetovoimansa oli miehen silmissä lopahtanut joogan ja hölkkäämisen ja kuntosalin ja kaiken muun turhan hössötyksen myötä, ja miehen elin sen mukana.

***

Kärrypolun poikki vedetty poliisin sulkunauha sulki ulkopuolisten pääsyn murhapaikalle. Eristetty oli osa kärrypolkua ja vesiallas välittömine ympäristöineen. Poliisi oli tehnyt paikalla tutkimuksensa ja jättänyt jälkeensä vain tuulessa lepattavan nauhan, jonka aurinko pian haurastuttaisi poikki ja paloiksi ja tuuli lennättäisi tietymättömiin. Kauhea tappo olisi kohta riekaleinen muisto vaan, ja ennen pitkää aika tukahduttaisi sen, kuten periksiantamaton karhunvatukka autioksi jääneen talon.

***

Jonain päivänä setä jäisi eläkkeelle ja viinitila tarvitsisi hoitajaa. Se siirtyisi aikanaan Ruille, ja ajatus viinin kasvatuksesta ja valmistuksesta raadollisen – kirjaimellisesti – rikosetsivän työn sijaan houkutteli hetkittäin valtavasti. Siellä laakson rinteillä oli kaikki maailman rauha ja turva, sinne eivät pahan maailman lonkerot yltäneet. Kukot kiekuisivat, kanat kotkottaisivat, kylä valmistelisi juhlat kerran vuodessa omalle suojeluspyhimykselleen, kiertävä kalakauppias kurvaisi talon nurkalle joka
arkipäivä samaan kellonaikaan, lauantait mukaan lukien. Vanhat miehet kokoontuisivat aamuisin ainoaan kahvilaan kahden kilometrin säteellä juomaan kupin kahvia tai finon, pienen lasin olutta. Vanha leipurinainen leipoisi muhkeita leipiä valtavassa puu-uunissa ja kerran viikossa kakkua. Satunnainen turisti pysähtyisi kysyäkseen tietä jonnekin ymmärtämättä sitä, että hän oli jo siellä, perillä, siellä missä oli kaikki maailman rauha.

Tilaa kirja Myllylahdelta, kysy kirjakaupasta tai kirjastosta. Tulossa myös e-kirjana. 


keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Lasinen kannu

Joskus ylireagoi ja nielee sen kiltisti kunnes tapahtunut löytää oikeat mittasuhteet.

Olimme saamassa illallista valmiiksi, Carlos valmisti pota-mustekalan suikaleita valkopapu-tomaattikastikkeessa. Minä avustin kuorimalla ja silppuamalla vihanneksia ja kaivamalla jääkaapista tarvikkeita ja korjaamalla työtasolta pois sitä mitä ei enää tarvittu. Normaali työnjako. Carlos kurottui ottamaan toiselta työtasolta viinikarahvin täyttääkseen sen. Se kolahti vieressä ollutta vesikannua vasten. Molemmat räsähtivät rikki.

Viinikarahvi oli sellainen sirolinjainen, kaulasta tartuttavaa mallia, mutta täysin tusinalasia. Olin ostanut sen läheisestä kodintarvikeliikkeestä mitättömään 1,99 euron hintaan ja tänään haen tilalle uuden.

Vesikannu oli käsinpuhallettua lasia ja vanha. Muistan sen lapsuudestani, äiti piti siinä joskus kukkia. Hän antoi sen minulle muutama vuosi sitten muuten vaan. Halusi kai siivota kaappejaan. Kannussa oli paksu pohja ja pullea muoto, kaatonokka oli nipistetty suppuun, kädensija oli täydellisesti muotoiltu käteen sopivaksi ja kiinnitetty huolella lasimassan ollessa vielä kuumaa. Lasin sisällä oli pari ilmakuplaa kuin signeerauksina siitä, ettei käsin tehdyn tarvitse olla virheetöntä. Kannu oli kaunis käyttöesine, kauniimpi kuin mikään näkemäni niin sanottu taidelasiesine.

Käytimme lasikannua viedäksemme vettä lounaspöytään. Viimeksi pari päivää sitten ajattelin, että kannu pitäisi viedä takaisin astiakaappiin ja käyttää jotain muuta sen sijasta. Enpä sitten tehnyt niin.

Carlos sai ranteen sisäpuolelle haavan. Vähän syvempi viilto olisi aukaissut valtimon. Kiikutin hänelle agua oxigenadaa (mitä lie suomeksi) verenvuodon tyrehdyttämiseksi, juuri päivällä olin tuonut pullon yläkerrasta keittiöön kun Carlos oli leikannut sirpillä peukalonpään auki. En kummallakaan kertaa ryhtynyt antamaan ensiapua, sillä en pysty. Pyörryn jos näen verta, ja siinä on turha sanoa että ”älä ole vauva”. Se ei ole valintakysymys tai edes tahdon asia. En voi pohtia että pyörtyisinkö nyt vai ei, sillä jalat katoavat alta ja taju lähtee. Se on niin yksinkertaista.

Varmistuttuani ettei Carlosilla ollut hätää ärjyin joka paikkaan kuonoaan tunkevaa Batatinhaa loitommalle ja hain harjan ja rikkakihvelin. Aloin lakaista lattiaa verenpaineet tapissa, naama punaisena harmituksesta ja surun iskiessä naskalia syvemmälle sydämeen. Minulla on iso astiakaapillinen laseja, lautasia, maljakoita, kannuja. Osa niistä on isovanhempien perua. Suutuspäissäni suunnittelin pakkaavani ne kaikki, vieväni ne pois jonnekin turvaan, että levittäisin niiden ylle kanaemon suojelevat siivet ja ärjyisin kuin naarastiikeri kaikille, jotka yrittäisivät koskea niihin.

Tiesin ylireagoivani, ja silti tein niin, liioittelin tapahtunutta vahinkoa.  

Vanhemmiltani saadut ja perityt astiat ovat niitä juuria, ilmajuuria, jotka karjalaisevakoiden– kodeistaan sodan vuoksi häädettyjen pakolaisten – lapsi voi pakata ja viedä mukanaan Euroopan toiselle laidalle, tai yhtä hyvin vaikka maapallon toiselle puolelle, ja purkaa ne siellä laatikoistaan ja pyöritellä esiin kääreistään ja asettua taloksi. Siksi arvokas lasikannu oli arkikäytössä – tutut astiat, kalusteet ja muut tavarat saavat tuntemaan että olen kotonani. Minulla ei ole muuta konkreettista, käsin kosketeltavaa. Talohan on vanhanrouvan, ja hän muistaa siitä kyllä mainita tiuhaan tahtiin.

Illallinen ei sujunut kokonaan hiljaisen mökötyksen vallitessa, sillä tunnelmaa yritettiin keventää erilaisilla keskustelunaloituksilla. Olisin toki voinut motkottaa Carlosille moisesta tumpeloinnista, mutta miksi? Tiesin miten raskasta työtä hän oli päivällä tehnyt, olinhan osan aikaa itsekin mukana pellolla. Kädet väsyvät. Tavarat tipahtelevat. Hän on moneen kertaan sanonut ettei meidän pitäisi käyttää näitä arvokkaita astioita. Ne voivat särkyä. Käytän silti. Niillä on arvoa vain minulle ja minun jälkeeni ne eivät kiinnosta enää ketään. Särkykööt, mokomat, jos eivät ehjinä pysy.


Maailmassa on toki oikeitakin ongelmia. Lasinen kannu on kohta unohtunut, sen tilalle pöytään kiikutetaan toinen. Kaikki materialistinen on korvattavissa. Pahemminkin olisi voinut käydä, valtimo olisi voinut aueta. Tapahtunut löytää oikeat mittasuhteet ja verenpaine palaa normaaliin, harmitus haihtuu ja elämä palaa ennalleen. Ihan kohta.

*******

Ja sitten vielä pari otetta elokuussa - siis ihan kohtapuoliin - ilmestyvästä romaanista Huomenna sinä kuolet

– Luís…, Clara aloitti varovasti, tietämättä oikein mitä sanoa. Lopulta hän päätti pistää kaiken peliin. – Oletko koskaan ajatellut sitä mahdollisuutta, että voisimme yrittää vielä uudestaan. Minä olen muuttunut paljon. Olen ihan eri ihminen. 
     Lausahdus ei ollut valkoinen valhe. Se oli tummanharmaa, mustan puolelle vivahtava vale, mutta se mitä hän oikeasti oli ja se mitä hän halusi pyrkiä olemaan jos tilanne niin vaatisi, ne olivat kaksi eri asiaa. Kyllä hän pystyisi muuttumaan jos se olisi tarpeen. Ihan varmasti.
     Luís Lobo Calado nosti katseensa lattiasta tyrmistyneenä. Hänen ex-vaimonsa oli punaisessa mekossaan häkellyttävän kaunis ja itsevarma. Hänen koko sensuelli olemuksensa huokui lupauksia, joita moni mies naiselta kaipasi. Täydellisten säärten pohjukassa sijaitsi taivaallisen nautinnon lähde – hän tiesi sen kyllä, koska oli sen nektareita nauttinut useamman vuoden ajan. Nuo kädet olivat taitavat elvyttämään väsähtäneitä elimiä, ja punattu suu kätki ahnaan ja tuhman kielen. Nainen oli fyysisen rakkauden ruumiillistuma, mutta se loppui siihen. Sydän ei saanut häneltä mitään ravinnokseen.

***

Rikosetsivä ravisti päätään ja yritti palauttaa itsensä takaisin maanpinnalle. Todennäköisesti murhattu nainen oli ihan tavallinen. Kärsi ehkä närästyksestä ja ilmavaivoista, puhui honottavalla äänellä ja nielaisi puolet sanoista, jätti suihkukaapin lattiakaivoon sotkuisen tukun hiuksia, levitteli joka paikkaan alusvaatteita ja naistenlehtiä, kaiveli korviaan ja röyhtäili vapautuneesti ainakin silloin kun oli yksin. Rui Santos kuvitteli unelmiensa naisen raspaamassa jalkapohjia, nyppimässä nenäkarvoja, syömässä seisaallaan jugurttia, joka valui pitkin suupieltä, aivastamassa niin että pärskeet lensivät, raapimassa päätään ja nauramassa hysteeristä, kikattavaa naurua, mutta mikään ei auttanut, mikään ei riittänyt tahraamaan unelmaa. Hän katseli naisen kuvaa ja tunsi rakastavansa tätä. Tiesi, ettei se ollut totta, mutta se oli silti se mitä hän tunsi.


Tilaa kirja Myllylahdelta (tulossa pian verkkokauppaan), kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myös e-kirjana. 


maanantai 17. heinäkuuta 2017

Munanainen ja Ruohomies

Nykyajan cowboy surffaa älypuhelimella. 

Ennen muuttoaan tähän taloon ja tälle kylälle Carlos oli asunut koko elämänsä toisella kylällä, merenrannalla. Hän tuntee siellä kaikki ja kaikki tuntevat hänet. Sama pätee vanhaanrouvaan, vaikka hän onkin tässä talossa kasvanut. Sen ajan ja paluumuuton välillä ehti kuitenkin tapahtua sukupolvenvaihdos eikä kadulla enää kävele vanhoja tuttuja vastaan kuin harvakseltaan.

Ken on heistä kaikkein kaunein...? 
Olemme hiljalleen tutustuneet lähitienoon ihmisiin. Aluksi naapureihin, sitten piiri on hitaasti laajentunut. Emme välttämättä tiedä ihmisten nimiä, ja vaikka tietäisimmekin, viittaamme heihin sillä asialla, mistä he ovat tuttuja. Yksi ensimmäisistä uusista tuttavuuksista oli Mulher de ovos, Munanainen, joka oli olohuoneen ikkunasta käytävän munakauppamme ainoa asiakas niihin aikoihin kun meillä oli vielä kuusi kanaa. Muutaman kuukauden tuttavuuden jälkeen hän esittäytyi ja kertoi nimekseen Daniela eli Néla, mutta silti kun hän kauppareissuillamme tulee joskus kadulla vastaan, puhumme hänestä Munanaisena kun vilkutamme hänelle autosta käsin.

Kerran laitumenpuoleiselle portille kolkutteli mies, jota en ollut koskaan nähnyt, mutta arvasin heti kenestä oli kyse. Carlos oli ohimennen maininnut haluavansa hakea ruohoa, mutta ei ollut tavoittanut miestä kotoaan. Pian tämä iäkkään äitinsa kanssa kahdestaan asuva vanhapoika tulikin ilmoittamaan, että ruohoa on saatavilla. Siitä hän on saanut lisänimen Homem de Erva, Ruohomies. Hän kertoi lastanneensa kaksi paalia, niitä jättiläismuurahaisenmunia, tiedättehän, Carlosin paikalle viemään peräkärryyn.

Naudat pitävät tästä ruohosta tai heinästä, kummin päin vaan. Ilmeisesti Caseiron, vuokralaisemme tytär tai joku muu lähistöllä asuva tykkää vähän toisenlaisesta. Tänne tullessamme ihmettelimme kun pihalla tuntui toisinaan poltetun ruohon hajua. No, sylttytehdas on lähellä mutta olkoon, peace and love. Ei siitä ole häiriötä kellekään. 

Nyt on muodissa raidallinen vesikampaus. 
Kammataas vielä tuo häntä kun on niin sotkussa...

Viimeisimpiä tuttavuuksia on lähitilaa miehensä kanssa pitävä nainen, jolta käyn lauantaisin ostamassa vihanneksia. Toissapäivän ostokset, viisi porkkanaa, kaksi isoa coração de boi eli häränsydän-pihvitomaattia, nippu pitkiä, ohuita papuja sekä muutama sitruuna, joita Mulher de Legumes eli Vihannesnainen ei edes punninnut, maksoi kaksi euroa.  Voimme tietysti alkaa heristelemään sormea ja puhumaan veroista ja kuiteista, mutta annetaan poliisin ensin selvittää minne jotkut portugalilaispankit tärväsivät miljardeja euroja ja ketkä ovat ottaneet lahjuksia vastaan ja ketkä niitä ovat tarjonneet. Ja veroviranomainen voisi ensi alkuun ratsata vaikka toreja ja kiinakauppoja ja vuokratuloja joista ei kirjoiteta kuitteja, ennen kuin siirtyvät tutkimaan näitä pieniä sivubusineksiä. Vihannesnaisella ja hänen miehellään (O Marido da Mulher de Legumes) on kaksi lasta ja muutama lehmä. Ei heillä erityisen leveästi elellä. Iltaisinkin syövät pelkkää keittoa ja leipää, kertoi Vihannesnainen kerran.


Vahva tahto vie vaikka läpi harmaan puun.
Muttei sen ympäri. 




Heinäkuu soljuu hiljalleen eteenpäin Irtiotossakin. Aamuinen sumu on muuttunut poutapilvien kautta ohueksi yläpilveksi. Maissi huojuu tuulessa, kastelulaite heittää vettä päälle, parin levottoman yön jälkeen on taas saatu nukuttua kun emostaan vieroitettu kahdeksan kuukauden ikäinen sonnivasikka on vihdoin lakannut ulisemasta. Kaikki mikä saa vettä kasvaa kohisten, kaikki muu kuivuu ja kuolee tai vetäytyy lepotilaan. Maantiellä vaelletaan peräkanaa Santiagoon, päivänsini vyöryy pellonlaidalla hyökyaallon lailla, pyykit lepattavat, pääskyset viuhtovat halki taivaan, vieno savunhaju luikertelee sieraimiin. Jossain palaa.  Kylä toisensa jälkeen juhlii, virittää valot pääkadulle, kaiuttimista raikaa pimba, ilmassa tuoksahtaa uppoöljyssä paistetut farturat ja kauneuskilpailuun osallistuvia nautoja kammataan edustuskuntoon. Kesä on kaikkea tätä ja paljon muuta. Aah!  


********

Ja sitten vielä pari pikkupätkää elokuussa ilmestyvästä rikosromaanista Huomenna sinä kuolet

Siitä oli keskusteltu kahvilassa eräänä päivänä. Miten puhe olikaan kääntynyt jääkiekkoon? Joku taisi puhua Suomesta? Miksi? Johtuiko se suomalaisnaisen murhasta, joka ei ollut jäänyt kylällä noteeraamatta. Kahvikupposten ja pelikorttien äärellä tentattiin, mitä kukakin tiesi Suomesta. ”Se on kaukana Pohjoisessa.” ”Jääkarhut kävelevät kadulla.” ”Ihmiset ovat kylmiä ja epäkohteliaita.” Tähän maanviljelijä esitti vastalauseensa, muistellen edesmennyttä naapuriaan lämmöllä, josta hänen vaimonsa olisi sopinut olla huolissaan. ”Siellä tehtiin ennen maailman parhaat matkapuhelimet, ei tehdä enää.” ”Siellä syödään paskalta näyttävää ruokaa pääsiäisenä”, oli joku lukenut netistä hyvänä vitsinä, eikä kukaan ottanut häntä todesta, vaan kaikki nauraa röhöttivät älyttömälle väitteelle. ”Ne eivät halunneet antaa Portugalille lisärahoitusta, mokomatkin…” Tämä keräsi myöntyvää murahtelua pienen pyöreän pöydän äärellä. ”Siellä on maailman kauneimmat naiset”, hihkaisi sentään joku tunnelman keventämiseksi. ”Niin on”, myönsi maanviljelijä antaumuksella.

***

Lobo Calado kaivoi paljain käsin pehmeää, kuohkeaa multaa, kunnes osui johonkin kovaan. Hän sai siitä otteen ja veti sen esille. – Mitä ihmettä? Hänen kädessään oli luu, mutta hän ei ollut riittävän perehtynyt selkärangallisten anatomiaan tietääkseen, minkä luu se oli. Luu oli kuitenkin tuore, se oli valkea, ja sitä oli kaluttu äskettäin, mitä todisti myös Rockyn tyytyväinen ilme ja heiluva häntä. Se yritti napata luusta kiinni, mutta turhaan.


Tilaa kirja Myllylahdelta (tulossa verkkokauppaan) tai kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myöe e-kirjana. 


keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Hidasta heräilyä


Tekemässäni elämänmuutoksessa, Irtiotossa, yksi parhaista puolista on vapaus herätyskellosta. Kun on parin vuosikymmenen ajan herännyt säälimättömään piipatukseen kello kuudelta viitenä aamuna viikossa, osaa hiukan arvostaa sitä, että saa herätä silloin kun siltä tuntuu. Yleensä se on aamuneljän ja -viiden välillä, kun luonto kutsuu. On siis noustava ylös pissalle.

Uuden unen tulo vie joskus tunnin, pari. Ei se mitään, koska minun ei tarvitse sännätä aamukuudelta uudestaan ylös, suihkuun, juomaan hätäisesti muki teetä ja lasi mustikkakeittoa, maalaamaan naama edes välttävään edustuskuntoon ja tekemään hiuksille se mitä niille ylipäätänsä on tehtävissä, mikä ei ole kovin paljoa, ja sitten se kaikkein pahin: vaatteiden valinta työpäivään. Jokainen nainen tietää sen epätoivon tunteen, kun ei ole mitään päällepantavaa.


Nyt on kaikki toisin. Aamuyöstä valvon kaikessa rauhassa, mietin omia juttujani, kirjoituksia, käsitöitä, läheisiä ihmisiä, eläimiä, muistelen menneitäkin. Joskus ajatukset ovat hapantuneita ja harmistuneita, sillä ei Irtiottokaan mikään ruusutarha ole. Tuleva kirjanjulkaisu jännittää – millaisen vastaanoton se saa. Koti sotkeentuu nopeammin kuin ehdin ja jaksan siivota sitä, ja sotkut käyvät hermoille. Tällä hetkellä en edes vilkaise pesua odottaviin ikkunoihin päin, sillä moni muukin paikka on puunaamisen tarpeessa. Hermoille käy välillä myös vanharouva, joka ei halua tai kykene ymmärtämään joitakin asioita, jotka minun vinkkelistä katsottuna ovat tärkeitä. Batatinha hyppii aina vaan ihmisiä vasten lepsuista kurinpalautusyrityksistäni huolimatta. Viime aikoina käsityötkään eivät ole sujuneet. Into ja inspiraatio puuttuu.

Vaikka kuinka olen ottanut oman elämäni omiin käsiini, huomaan, etten voi kontrolloida läheskään kaikkea. Elämä on. Kontrolloimaton.


Parin aamuyöllä valvotun tunnin jälkeen tulevat unet ovat makeat. Tänään näin unta valkeasta, pörröisestä kissasta ja koirista. Kuulemani hurina ei ollut sylissä makoilevan kissan kehräystä, vaan omaa kuorsausta. Carlos on usein ihmetellyt miten pystyn kuorsaamaan vaikka nukun vatsallani tai kyljelläni. En tiedä. Kai se vaatii jotain erityislahjakkuutta, tai sitten erityisen löysiä kitapurjeita.

Aamu-unilta en saa herätä ihan oman aikataulun mukaan. Se tapahtuu kun vierustoveri alkaa venyttelemään ja haukottelemaan ja huokailemaan. Olo on usein tasoa ”mikä maa mikä valuutta” kun syvästä unesta näin herätetään. Silmät eivät tahdo aueta. Ylellisyyttä on kuitenkin, kun saa kaikessa rauhassa odotella palikoiden aivoissa loksahtelevan kohdalleen. Ei tarvitse sännätä ylös. Carlos, joka ilman kelloakin heräilee joka aamu viiden minuutin tarkkuudella samaan aikaan, availee ikkunaluukut ja päästää valon sisään. Nousen vasta kun hän on mennyt ulos, teen aamutoimet kaikessa rauhassa ja menen keittiöön laittamaan aamiaista: kreikkalaista jugurttia, kaurapuuroa ja inkiväärillä höystettyä vihreää teetä.


Aamiaisen voisi nauttia kaikessa rauhassa, mutta en malta. Jugurtin lusikoimisen ohessa korjaan pois edellisiltana tiskatut astiat. Puuron muhiessa mikrossa käyn laittamassa pyykkiä koneeseen. Puuro on viskaistu naamaan alle kahden minuutin, sen pidempään en sitä makustele, koska vaihtelevista mausteista huolimatta se ei todellakaan maistu enää hyvälle. Teekannu tyhjenee päivän mittaan. Siihen ei kyllästy.

Rauhallisen heräilyn lisäksi toinen vapautta tuova tekijä on se, ettei tarvitse epätoivon vimmalla miettiä mitä pistää päälle. Se ei tarkoita sitä, että kulkisin löpsähtäneissä verkkareissa ja reikäisissä villapaidoissa, tai edes farkuissa ja collegepaidassa. Saan pistää ylleni jotain mukavaa. Talvella se on usein neulemekko, kesällä hame ja pusero. Vaatteita, jotka eivät hierrä eivätkä kiristä tai purista tai kutita. Jalassa on sisällä tohvelit, ulkona pihakengät tai kumisaappaat. Kesällä ei tarvitse käyttää mitään toimistorotan työasuun kuuluvia inhottavia sukkahousuja, vaan voi kulkea paljain säärin. Aah, mikä ihana vapauden tunne!

Hitaan heräämisen ja nopean nukahtamisen  siihen menee yleensä vain minuutti tai pari  välisen ajan täyttää monenlainen tekeminen. En osaa ottaa kirjaa käteen ja käydä vain pötköttämään ja lukemaan. Se on heidän etuoikeus, jotka ovat lomalla tai eläkkeellä.

Hitaita heräämisiä heinäkuulle, rakkaat lukijat!

Kuvat ovat muutaman vuoden takaiselta retkeltä Peneda-Gerêsin kansallispuistoon, josta tänään lounaalla tuli puhetta. Olin unohtanut, että olimme käyneet jonkin vuoren huipulla olevalla linnoituksella. Löytyihän siitä valokuva todisteeksi. Kuvat todistavat myös, että naudat osaavat kulkea tien oikealla puolella. Mukana myös harvinainen yhteiskuva meistä, otettu em. linnoituksen edessä. 

*********

Lopuksi vielä pari pätkää elokuussa ilmestyvästä dekkarista Huomenna sinä kuolet. 

Rikosetsivä Rui Santos huokaisi syvään. Häneltä alkoivat epäillyt loppua, ja iso X ilkkui hänelle tietokoneen ruudulta. Kuka se voisi olla? Heli-ystävä? Vai joku Suomesta vartavasten tullut tappaja tai ex-poikaystävä tai muu vihamies? Millainen ihminen oli kaunis Johanna oikeasti? Oliko hän sittenkään niin enkeli kuin miltä näytti? Mitä luurankoja hän oli komeroissaan mahdollisesti piilotellut? Mitä hän oli tehnyt ennen Portugaliin muuttoaan?

Oli aika pyytää virka-apua Suomen poliisilta. Elokuvaenglantia puhuva Silva saisi sen hoitaakseen.

***

Häpeä nousi yhä punaamaan pojan poskia, kun hän muisti tilanteen. Seuraavalla kerralla, kun hän näki Johannan koiran kanssa kävelyllä, hän ei ollut keksinyt muuta sanottavaa kuin: ”Amanhã vais morrer, huomenna sinä kuolet.” Hän oli mumissut sanat matalalla äänellä, alta kulmain katsellen, toistaen saman vielä uudestaan. Johanna oli suuttunut valtavasti ja huutanut hänelle kasvot
punaisina, uhannut kutsua poliisin, jos hän vielä sanoisi jotain vastaavaa.

Sen jälkeen hän ei ollut lähestynyt Johanna-rouvaa. Vovón, mummin läksytyksellä ja korville singahtaneella tillikalla oli ollut oma osuutensa asiaan. Hän oli tyytynyt seuraamaan naisen kävelyretkiä maissiruokojen suojasta, kurkistaen niiden välistä tämän mentyä ohi, katsellen, miten tämä käveli varovasti varvastossuillaan, pidellen helmojaan. Hän nuuhki ilmaa naisen jäljiltä, siinä tuntui jotain makeaa ja ihanaa. Mansikoita, manteleita, kirsikoita ja appelsiininkukkia, hunajaa.

Tilaa kirja Myllylahdelta tai kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myös e-kirjana. 


keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Välähdyksiä


Viime viikolla Vila do Conden kaduille levitetyt kukkamatot vaihtuivatkin begonioihin ja hortensioihin Helsingin Arabianrannassa. Otin äkkilähdön Suomeen yllättäen selkäleikkaukseen joutuneen perheystävän avuksi. Olin varautunut hoitamaan kaikki taloustyöt, mutta lähinnä olen ollut kanto- ja istutusapuna ja aluksi seurana rauhallisilla kävelylenkeillä.

Sain sitten vielä kunnon suomalaisen kesäflunssan. Se vähän hidastaa vauhtia nyt.  

Pariin viikkoon on mahtunut ystävätapaamisten ja asioiden hoidon lisäksi paljon muuta. Ne ovat jääneet mieleen välähdyksinä:

Pihlajankukkien tuoksu ja satakielen laulu. Nappasin koivusta lehden ja heiluttelin nenän edessä, tungin melkein sieraimiin. Alkava nuha riisti tuoksun.

Sauna ja saunaolut kattoterassilla. Se puhtoinen olo, jonka vain voi kokea saunottuaan.

Aamupuurossa mustikoita ja mansikoita.

Nurmikon poikki juokseva kesäasuinen lumikko. Luulin sitä ensin oravanpojaksi, jolle ei vielä ollut ehtinyt kasvaa tuuheaa häntää.

Kävelyretki Porvoon vanhassa kaupungissa. Silloin kun olin lapsi, siellä ei kiertänyt kaukaa Kiinasta tulleita turistiryhmiä sateenvarjojen kanssa aurinkoisena päivänä. Putkahdin eräälle kujalle kai vähän eksyneen näköisenä, koska paikalle osunut posteljooni kysyi: ”Kaikki hyvin?” Meni hetki palata takaisin tolkkuihin jonkun puhuteltua minua Suomessa. Kävi ilmi, että olemme asuneet joskus naapurikaduilla.

Aivan pläkä meri ja vedenpinnalla punaiset ruusun terälehdet merkkaamassa viimeistä leposijaa. Tuhkat eivät leviä merelle aaltojen mukana, ne vaipuvat pohjaan. Sitä en ennen tiennyt.

Tunteroinen Suomalaisessa kirjakaupassa tutkien alelaareja. Ostin kotimaisia dekkareita ja taputin itseäni olalle. Hyvä tyttö.

Toinen tunteroinen lehmuksen alla Ruttopuistossa lukien Ilkka Remeksen Ruttokelloja, jonka juuri olin ostanut Hietsun kirpparilta eurolla. Viereiselle penkille aikova nuorimies kysyi, häiritseekö minua jos hän polttaa siinä hetken sikaria. Ei häirinnyt. Enkä säikähtänyt kun minua puhuteltiin. 

Portugalista kantautuneet traagiset uutiset metsäpalojen uhreista. On vaikea uskoa, että sellaista voi tapahtua.

Lasilliset raikasta valkoviiniä ravintola Koskenrannan terassilla lämpimässä auringonpaisteessa. Väitin, että huhut kylmästä keväästä ovat vahvasti liioiteltuja.

Seuraavana päivänä hieman erilainen turistikierros Helsingissä: Jarkko Sipilän vetämä rikoskävely Aleksilla. Oli hyytävä tuuli ja taivaalla väijyi tummia pilviä valmiina rojauttamaan sadetta niskaan. Aleksi 13:n kohdalla alkoi kadota tunto sormista. Mielenkiintoinen esitys Aleksin kulmien rikoshistoriasta piti kuitenkin otteessaan. Kiitos Jarkolle myös antamistaan käytännön neuvoista; mm. jos kavaltaa rahaa, ei kannata siemailla kallista samppanjaa julkisella paikalla vaan mieluummin piilossa muurin takana. Silmäkulmassa taisi vilahtaa pieni pilke. 

Kirjoitus talouspaperin palassa: ”Mökkiterassilla kaksin. Katselet merelle. Voimme olla yhdessä ihan hiljaa.” Portugalilainen versio siitä kuuluisi: ”Täpötäydessä rantakahvilassa. Katselet Atlantille. Voimme jutella yhdessä kaikessa rauhassa.”

Perjantaiaamuna palaan kotiin ehtiäkseni juhannuksen, São Joãon viettoon. Syömme grillattuja sardiineja ja broa-maissileipää, salaattia ja keitettyjä perunoita. Olen melko varma siitä, ettemme valvo läpi yön, kuten joidenkin perinteisiin kuuluu. Koska herätys Suomessa on ennen aamuneljää, on jo saavutus jos selviän silmät auki iltakymmeneen asti.

Seuraavan kerran Suomeen elokuussa. 

*********

Lopuksi vielä pari makupalaa elokuussa ilmestyvästä kirjastani Huomenna sinä kuolet

Mikä murhissa ja tapoissa sai tavallisen kansalaisen päänahan kihelmöimään niin jännittävän miellyttävästi? Oliko se jokin alkukantainen saalistava eläin, joka lymyili jokaisen sisimmässä, vai vahingoniloa tai helpotusta siitä, että se tapahtui tälläkin kertaa jollekulle muulle? Yksityiskohtien mässäily mediassa sai aikaan yökötyksensekaisen hekuman, mitä verisempää ja väkivaltaisempaa,
sen parempaa viihdettä sai mediamaksujensa vastikkeeksi. Murhiahan sai tapahtua, kaikin mokomin, kunhan ne eivät koskettaneet omaa lähipiiriä. Tai jos niiden piti koskettaa lähipiiriä, niin mieluummin sitä ikävää työkaveria tai rasittavaa anoppia tai naapuria, jonka koirat räksyttivät yötä päivää. Ihmisen itsensä piti kuitenkin saada olla pienen sievän turvakehänsä suojissa, pahan tavoittamattomissa. 

***

Joskus pesästä löytyi kuoreton muna. Sitten pelkät kuoret. Ollessaan vielä paremmassa kunnossa maanviljelijän äiti puuttui siinä vaiheessa asiaan ja pisti kanalta kaulan poikki. Valutti veren talteen, nyppi höyhenet ja laittoi kanan pataan ja keitteli siitä veren kanssa maukkaan muhennoksen, arroz de cabidelan.
Nyt häntä ei enää päästetty tappopuuhiin. Ei sen jälkeen kun eräs päätön kana oli päässyt vanhuksen näpeistä karkuun ja juossut itsensä hengiltä, sotkien pihakivetyksen punaisilla roiskeilla. Hyvät veret menivät hukkaan, vanhus harmitteli monta päivää, kunnes tapaus painui muistin mustaan aukkoon.


Tilaa kirja Myllylahdelta tai kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myös e-kirjana. 


Tunnelmallista ja turvallista juhannusta, rakkaat lukijat!


keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

"Palaatko koskaan Suomeen?" + 10 muuta kysymystä



Sain Liebster Awardin eli blogitunnustuksen Life in English -blogia pitävältä kaimalta, kiitos siitä! Tunnustuksen/haasteen mukana tuli kysymyksiä, jotka pistivät ikään kuin tekemään pienen välitilinpäätöksen ulkomailla asumisesta.

Lopussa on lista blogeista, joille haluan lähettää saman tunnustuksen.

Kysymykset tunnustuksen saajille:

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi?
Sympaattiset ihmiset. Tuntemattomat ihmiset pysähtyvät juttelemaan ja kertoilevat aika avoimestikin omasta elämästään.

2. Entä ikävintä?
Suomi on niin kaukana Portugalista, ei voi tuosta noin vaan pistäytyä kyläilemään perheen tai ystävien luona. Kosteus myös rasittaa välillä talvella, varsinkin kun asuu lämmittämättömässä talossa.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?
Tekisin kiertomatkan Italiaan. Olen käynyt vain Roomassa. Haluaisin valokuvata Toscanan valoa ja Venetsiaa ja Firenzeä ja pikkukyliä jne.

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?
Nizzaan lähtisin muutamaksi päiväksi milloin vaan.

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?
Melkein kaikkea pystyy järjestämään Portugalissa, ruisleipää teen itse ja salmiakkia kuskaan Suomesta. Kunnon jauhoinen lenkkimakkara, jota voi syödä kylmänäkin, on ekojen päivien hankinta Suomen reissuilla.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?
Ei se mahdotonta ole, mutta epätodennäköistä. Suomessa on kiva käydä, ja kiva on kun pääsee takaisin kotiin Portugaliin.

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?
Erilaisia pyhimysjuhlia on varsinkin kesäisin, ja ne ovat osalle väestöä todella tärkeitä, varsinkin pikkukylissä. Muutoin juhlat noudattavat pitkälti samaa kalenteria kuin Suomessakin. Uudenvuoden viettoon liittyy tiettyjä perinteitä; rusinoiden tai viinirypäleiden syöminen ja toiveiden esittäminen, sekä kattilankansien kalistelu puolenyön aikoihin pahojen henkien karkottamiseksi. Vappuna oviin ja ikkunoihin laitetaan keltaista maia-kukkaa, ettei aasi, burro, pääsisi sisälle.

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?
Se kun läheiset ihmiset jäivät Suomeen. Pakko oli muistutella itselleen, että minun täytyy elää omaa elämääni enkä voi elää sitä muiden kautta. Muuttaminen yksin ei pelottanut eikä melkolailla tyhjän päälle heittäytyminen.

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?
Mikä ettei, jos löytäisin paikan jossa viihtyisin vielä paremmin ja jos se olisi taloudellisesti mahdollista. Mieluummin kuitenkin tekisin enemmän matkoja eri paikkoihin, sillä ainakin pienet kaupungit on aika pian valokuvattu loppuun.

10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?
Kyllä se oli se, kun sain sähköpostia kustantajalta, jolle olin lähettänyt juuri valmistuneen käsikirjoituksen paria viikkoa aiemmin. Ajattelin ensin että sieltä tulee kielteinen vastaus enkä avannut viestiä heti, en viitsinyt pilata päivää. Sitten avasin viestin ja näin että tarjottiin kustannussopimusta. Olihan se aika riemukasta. 

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?
Elokuulle on jo varattu Suomen matka, kun on kirjani julkistustilaisuus.


Säännöt Liebster Awardin vastaanottamiseen:
Kirjoita postaus palkinnon saamisesta ja julkaise se blogissasi
Kiitä henkilöä, joka nimitti blogisi ja linkkaa hänen bloginsa postauksessasi
Lisää blogiisi Liebster Awardin logo osoitukseksi palkinnosta
Lisää postaukseen myös palkinnon säännöt
Vastaa palkinnon antajan esittämiin kysymyksiin
Nimitä 5-11 uutta blogia
Keksi kysymykset bloggaajille, jotka nimität
Ilmoita nimityksestä valitsemillesi bloggaajille ja linkkaa oma postauksesi heille
Linkkaa Liebster Award -postauksesi myös sinut nimittäneen blogin postaukseen

Haluaisin lähettää samat 11 kysymystä seuraaville blogeille:
Viherjuuria - myös tämän vuoden esikoiskirjailija

Juudean jupinoita - elämää Israelissa


torstai 8. kesäkuuta 2017

Tulossa elokuussa:

Portviinin syvillä sävyillä maalattu rikosromaani pienen maalaiskylän jännitteistä, jotka suomalainen tulokas saa kiristymään kohtalokkaalla tavalla. Portugalissa asuvan esikoiskirjailijan tarkat havainnot paikallisesta elämänmenosta kehystävät ilmeikkäiden henkilöiden ympärille punoutuvaa juonisikermää.

Portugaliin muuttanut suomalainen Johanna löytyy kuolleena kotinsa lähettyviltä. Tapausta ryhtyy tutkimaan rikosetsivä Rui Santos, portviinistä ja pyöräilystä pitävä, murhia kuvaavia PowerPoint-kaavioita piirtelevä portolaispoliisi, joka sotkee jutun selvittelyssä niin kenkänsä kuin tunteensakin. Kun samasta paikasta löytyy myöhemmin uusi, melkein tunnistuskelvoton ruumis, näyttää tapaus hetken aikaa ratkaistulta. Vai liikkuuko pienellä maalaiskylällä sittenkin vielä toinen tappaja?

Rui Santosin tie käy maissipellon laidalta Dourojoen partaille, Atlantin rannalle ja takaisin pikkukylän raitille. Niin nuoren kuin vanhan, köyhän kuin rikkaan yhdistää viime kädessä yksi tekijä – yksinjäämisen pelko.

Pitkään yritysjohdon parissa työskennellyt porvoolaislähtöinen Anu Patrakka päätti eräänä talvisena päivänä, että nyt on aika tehdä jotain muuta. Hän irtisanoutui työstään, muutti Portugaliin ja alkoi kirjoittaa. Huomenna sinä kuolet on se jotain muuta.

KIRJA ILMESTYY ELOKUUSSA 2017. 

Tilaa Myllylahdelta tai kysy kirjakaupasta, tulossa myös e-kirjana.

********

– Mitä meillä täällä on?
– Ruumis.
Rikosetsivä Rui Santos oli kärsivällinen mies. Hänen pinnansa venyi ja vanui aivan yhtä joustavasti kuin hänen lempijälkiruokansa baba de camelo, kamelin kuolaksi kutsuttu karamellivanukas, joten jokseenkin itsestään selviltä vaikuttavat vastaukset eivät häntä pahemmin närästäneet. Hän tulkitsikin vanhempi konstaapeli Pedro Silvan kommentin lieväksi ironiaksi. Totta kai siellä oli ruumis. Rikosetsivä Rui Santosia ei kutsuttu paikalle, jollei siellä ollut ruumista, eikä hän todellakaan kulkisi uusilla nahkapohjaisilla kengillään pienen kylän perimmäisellä kärrypolulla lehmänlantapaakkuja väistellen, jollei määränpäässä ollut luvassa epäselvän kuoleman kokenutta kehoa.

***

Rui Santos katsoi hellästi ruumissäkkiin laskettua vainajaa, joka etäisesti muistutti nukkuvaa prinsessaa. Silmät olivat kiinni ja huulet raollaan kuin hän vielä hengittäisi, mutta muutoin hän näytti juuri siltä mitä olikin – kuolleelta. Märät hiukset lojuivat takkuisena sotkuna mustalla muovilla, Rui Santosin teki mieli silittää niitä. Jos hän suutelisi naista, heräisikö tämä henkiin? Avaisi suljetut silmänsä ja vetäisi ilmaa noiden sinertävien huulien läpi, väri palaisi kalpeille kasvoille? Katsahtaisi rikosetsivään ja hymyilisi, ojentaisi kankeaa, kylmää kättään ja kiittäisi?

***

Täyteläinen portviini makeutti ja kostutti suuta ja lämmitti pian verta, laittoi sen valumaan valtimoista ulos ja laskimoista sisään, vei sydämeen, joka väsyneenä pumppasi elämän nektaria verisuoniverkkoon. Siitä ei tullut yhtään parempi olo, tai tuli ehkä sittenkin. Kaiken pettymyksen ja väsymyksen ja nälän ja janon keskellä se turrutti aisteja juuri sopivasti. Paineli päässä pyörivät ajatukset pumpuliin, veti väliin verhon suojaksi uteliailta katseilta, antoi luvan olla hetken hiljaa, pysähtyä.