perjantai 31. toukokuuta 2013

Kulttuurien pehmeä yhteentörmäys

Joskus vuosia, vuosia sitten joku koulukaverini opetti minulle, ettei suolapurkkia saa ojentaa toiselle suoraan käteen, vaan se pitää laskea pöydälle tämän eteen. Muuten kyseisistä henkilöistä tulee vihamiehiä keskenään. Tämä taikausko tuskin on Suomessa kovin pitkälle levinnyt, mutta nuorena opitut asiat upposivat kaikenuskovaan ja -omaksuvaan maaperään, ja edellä mainittu tapa istuu vieläkin minussa tiukasti kuin syntymämerkki pakarassa. Nyt kun illallispöydässä pyydän suolaa, odotan että Carlos laskee purkin pöydälle minua lähemmäs. Olen toki selittänyt hänelle miksen ota suolapurkkia vastaan suoraan kädestä. Jos hän sattuu sen unohtamaan, muistutan osoittamalla pöytää sormellani. Por favor. Ja tunnen itseni ihan hölmöksi. 

Eilen, siirtäessään pyynnöstäni suolaa pöydällä lähemmäs minua, hän totesi, että nyt kun asun Portugalissa, minun pitäisi omaksua portugalilaiset tavat ja unohtaa suomalaiset taikauskot. Aloin pohtimaan kansallista identiteettiäni. Tunnen kyllä olevani edelleen suomalainen, mutta jossain määrin olen portugalilaistunut. Laitan suolaa salaattiin. Lähden varta vasten kahvilaan kahville. Tervehdin poskisuudelmin ja vastaan kun joku ventovieras puhuu minulle. Katson uutiset illallisaikaan ja joskus jopa jalkapalloa. Päivittelen maan talouskriisiä ja ihmettelen poliitikkojen touhuja.

Muuttokuorman mukana tuli helsinkiläiseltä kirpputorilta ostamani esiliina, joka yllättäen on samantapainen kuin mitä naiset täällä yleisesti käyttävät. Täällähän monet naiset kulkevat kaupungillakin essu päällään. Carlosin nähdessä punavalkoruudullisen essuni ensimmäistä kertaa, hänen mustat kulmakarvansa kohosivat. Kun talven mittaan aloin käyttää kotona mekon kanssa mustia villaisia polvisukkia, kohosivat kulmakarvat vielä ylemmäs. Kuulemma kalastajien vaimot käyttävät sellaisia. Kalastajaeukot, ja sattumoisin yksi viluinen suomalainen.

Portugalissa naisten pukeutuminen on paljon vapaamuotoisempaa kuin Suomessa. Täällä vanhakin voi pukeutua nuorekkaasti, tosin välillä ainakin minun silmissäni hyvän maun rajaa kolkutellaan. Nainen saa kuitenkin olla sensuelli, jopa seksikäs. Siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Siinäkään ei ole mitään pahaa, jos miehet huomaavat viehkeän naisen, olivat he tai nämä varattuja tai ei. Naiset pitävät sitä kohteliaisuutena, ja miehet kokevat olevansa kohteliaita. Tämä on ehkä niitä suurimpia kulttuurieroja, joihin olen törmännyt, ja asia, johon moni pohjoismaalaisen ja latinon välinen liitto saattaa kariutua, näin kuvittelisin.

Tai sitten kaverit ovat vaan narranneet minua!

Maassa maan tavalla, mutta suomalaisen tasa-arvon mukaisesti varaan itsellenikin oikeuden "huomata" kadulla vastaan kävelevän komean miehen. Perisuomalaiseen tapaan käännän katseeni toiseen suuntaan. Portugalilainen katsoisi silmiin ja hymyilisi. 

Kotoutuminen Portugaliin näkyy kuitenkin keittiön puolella ja muutenkin kuin essusta. Lenkkimakkaran sijasta kattilaan sujahtaa kalaa. Viikko sitten tein kalakauppiaan ohjeen mukaisesti mustekalamuhennosta, caldeirada de lulas. Tuli aivan hirmuisen hyvää. Tällä viikolla tein turskaa, bacalhau à brás, joka on vähän kuin täkäläinen versio pyttipannusta. Paistetaan turskaa, sipulia, tulitikunohuita ranskalaisia perunoita ja kananmunaa. Sekoitetaan hyvin ja koristellaan oliiveilla ja persiljalla. Nam! 

Välillä paistan kotoisia pinaattilettuja, sillä Carlosin kasvimaa kasvaa villinään pinaattia. Ensi-ihmetyksen jälkeen letut maistuivat hyvin Ikeasta hakemani puolukkahillon kanssa.
Ehkä minä pikkuhiljaa, ihan salaa, ujutan tänne vähän suomalaisuutta. Seuraavaksi testaan millaisen vastaanoton saa kaalipata.

Kävimme eilen maitotilalla. Kaupunkilaisille tiedoksi: maito tulee lypsämällä lehmistä. Lehmä on sorkkaeläin. Sorkat ovat lehmän jalat. 

Tilan isäntäpari esitteli lypsyrobottia. Lehmät saavat omien aikataulujensa mukaisesti käydä lypsyllä, aamulla, illalla, vaikka keskellä päivää. Robotti pesaisee utareet, hakee laserilla utareet kiinnittääkseen imukupit ja alkaa lypsää. Lehmä saa sillä välin syödä namiruokaa. Lopuksi kone desinfioi utareet, ja lehmä pääsee vaikkapa päiväunille tai muuten vaan märehtimään. Seuraava muuaaja on yleensä jo odottamassa lypsyvuoroaan. Jotkut käyvät keventämässä oloaan kolme, neljä kertaa päivässä. 

Tilan emäntä antoi minulle aboboran, kurpitsan, ja neuvoi miten siitä tehdään hilloa ja mihin kurpitsahilloa käytetään. En ole koskaan käyttänyt kesäkurpitsaa kummempaa kurpitsaa, joten nyt on jännä nähdä mitä tästä tulee. Kurpitsaa ei saa kuulemma leikata millään metallisella esineellä, ettei siitä tule sardiinin makuinen. Kuori pitää siis rikkoa ja kasvis paloitella jollain muovisella tai puisella lastalla. En tiedä miten se on käytännössä mahdollista, mutta tartun kaksin käsin haasteeseen, kovapintaiseen kurpitsaan, ja teen siitä hilloa.

Vaikkei minulla ole edelliselle romaanille vielä kustantajaa, olen aloittanut uuden kirjoittamisen. Olen tutkinut aiheeseen liittyen taustoja netistä. Aluksi ajattelin haukanneeni liian ison palan, sillä aihe on vaikea, mutta nyt kun olen päässyt vauhtiin, on kirjoittaminen suorastaan hykerryttävää.

Ensi viikolla kirjoittamiseen tulee taukoa, sillä lähden maalaushommiin. Carlos muuttaa toiseen taloon, ja siellä maalit vähän kuplivat. Rivitalokaksion maalaamisesta saadun kokemuksen vahvistamana tarjouduin auttamaan kokonaisen talon maalaamisessa. Tulikohan nyt haukattua liian iso pala? Ei kai.

Vila do Condessa alkaa tunnelma tihentyä sunnuntain suuren juhlan, Corpo de Deusin  lähestyessä. Kaupungin historiallisen keskustan kaduille, lähes kolmen kilometrin matkalle, tehdään kukista matto. Kukat saadaan lahjoituksina alueen kylistä. Vapaaehtoisten viikkoja kestänyt valmistelutyö on loppusuoralla, ja ilmassa tuntuu fenkolin mausteinen tuoksu, kun sitä kuljetetaan kuorma-autojen lavoilla reitin varrelle. Kuudelta illalla lähtee kulkue liikkeelle. Veikkaan, että väkeä on paikalla vielä enemmän kuin pääsiäisenä, jolloin Juudasta poltettiin.

On hienoa saada olla näkemässä jälleen yksi paikallisten asukkaiden mittava voimainponnistus. Yhteisöllisyys ei tarkoita kommunikointia sosiaalisessa mediassa, vaan oikeaa yhdessä tekemistä siten, että ihmiset ovat fyysisesti läsnä samassa paikassa samaan aikaan. Taas kaupunkilaisille tiedoksi.

Ehkäpä sallin itseni muuntua vielä vähän enemmän portugalilaiseksi. Huumorintajuni silti on ja taitaa pysyäkin suomalaisena.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Kukko kiekuu ja varpusparvi komppaa


"Kohta sataa."
Blogin päivityksessä on ollut taukoa, sillä minulla oli vieras Suomesta ja olin ikään kuin lomalla. Tosin neljän ensimmäisen päivän jälkeen olimme molemmat lepoloman tarpeessa. Tuli käveltyä ”aika paljon”. 

Ilmat eivät ikävä kyllä olleet vieraan puolella. Kun Suomessa on kuulemma nautittu helteestä, täällä vedettiin takinkauluksia ylös, ja välillä kaipasin kipeästi käsineitä kätösiini. Pohjoisesta puhaltava viima oli ajoin hyytävä, eivätkä reippaat sadekuurot juuri auttaneet. Niiden lomassa sain napsittua oheiset kuvat. Suomalaisella sisulla tallustelimme kahteen otteeseen Portossa, ja nähtyä tuli São Benton rautatieaseman kaakelimaalaukset, Cálemin viinikellarit, São Fransiscon kultainen kirkko ja vanhaan vankilaan tehty valokuvausmuseo. Jälkimmäisen lähellä bongasin ulkokirpputorin, jonne täytyy suunnata toiste uudemman kerran tutkimaan tarjontaa.  

Postikorttipilviä
Vieraani viihtyi hyvin ja lupasi tulla uudestaan. Ehkä silloin saamme lähdettyä myös Guimarãesiin, joka viime vuonna oli yksi Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Tutustumislistalla meillä oli myös "Portugalin Venetsia" eli Aveiron kaupunki, mutta sekin jäi odottamaan seuraavaa kertaa. Lomalla ei saa vetää itseään ihan piippuun. 

Tänään siis saattelin vieraan lentokentälle pitkälle kotimatkalleen, ja haikein mielin palasin omaan kotiini. Yksin olo tuntuu nyt oudolta, vaikkei tässä montaa tuntia ehdi mennäkään, kun jo saan illallisseuraa. Mutta siltikin. Vieraan kanssa aamiaispöydässä jutellessa tuli mieleen myös Suomen kesä, pusikoissa lirkuttelevat peipposet ja koivun tuoksu. Voih.

Pesupalju
Naapurissa olevan maatilan kukko on saanut välillä hepuleita. Se kiekuu kuin henkensä edestä, tai ehkä osoittaakseen kanaparvelle kuka on kingi. Vaikuttaa siltä, että se on pistetty nyt kesäksi yöpymään pihalle, sillä sen aamukiekaisut kuuluvat paljon selvemmin kuin talvella. Tai ehkä se johtuu siitä, kun meri ei enää pidä niin kovaa kohinaa.

Olin salaa elätellyt toivoa, että pihapuuhun pesiytynyt varpusparvi muuttaisi väljemmille oksille kesän tullen, mutta ei. Kauhulla odottelen sitä, kun ne saavat poikasia. Aikamoinen kakofonia on jo nyt, kun aamun sarastaessa kukko kiekuu ja varpusparvi vastaa. Äänestä päätellen varpusparven kuoronjohtaja oli yhtenä aamuna parvekkeeni kaiteella vetämässä sooloa. Pidän kyllä luonnon äänistä, todella pidän, mutta aamuviideltä haluaisin mieluummin nukkua kuin herätä niihin.

No, täällä sitä kuitenkin ollaan ja näillä äänillä mennään. Ja hajuilla. Tänne muuttaessani huomasin kyllä, että vieressä on maatila lampaineen. Kuumalla ilmalla ne hajahtavat. Silloinkin tuoksahti, kun pelloille vietiin lantaa. Haju hävisi kun maa muokattiin. Muuttaessani en kuitenkaan tiennyt sitä, että lähes nurkan takana on kalasäilyketehdas. Joinakin päivinä sen tuntee vahvasti nenässään. Olen siis tavallaan kahden hajun välissä.

"Kohta sataa, osa 2."
Vajaan parin viikon päästä voi kuitenkin nauttia kukkien tuoksusta. 2.6. Vila do Condessa pidetään juhla, ”Corpo de Deus” (”jumalan ruumis”), jolloin kaupungin kaduille rakennetaan kukkamattoja. Kyllä, satojen metrien pituudelta kukista tehtyä mattoa. Valmistelut on jo aloitettu. Olen muutamana iltana nähnyt, kun joissakin taloissa rouvat käyvät läpi vihreitä lehviä. Kukkamatot tehdään kuulemma yön aikana ja ne kestävät ainoastaan yhden päivän. Juhla pidetään vain neljän vuoden välein, joten jos nyt kesäkuun alussa sattuu olemaan liikkeellä Pohjois-Portugalissa päin, kannattaa suunnata Vila do Condeen katsomaan kukkamattoja. Portosta pääsee helposti metrolla. Lisää vinkkejä voi kysyä minultakin sähköpostitse, anu.patrakka(at)gmail.com.

Katutaidetta?
Loma on siis ohi, ja seuraava työ (vai ”työ”?) odottaa. Alan kirjoittamaan uutta kirjaa, jonka aihetta olen pyöritellyt mielessä pitkään, väännellyt ja käännellyt, miettinyt ja suunnitellut. Vaikea aihe, vaikea kirjoittaa, mutta periksi en aio antaa. Suomalainen sisu nostaa päätään taas. 

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Hatunnosto kohteliaisuudelle


Kävin yhtenä päivänä marketissa ostoksilla, ja menin täyden korini kanssa kassajonon hännille. Hämmennyin, kun kahdessa eri jonossa viimeisinä olleet miehet tarjoutuivat päästämään minut edelleen. Kumpikaan jonoista ei ollut edes se, jossa vanhukset, invalidit ja raskaana olevat ovat etusijalla. En ole mitään edellä mainituista, vaan ihan vaan tavallinen nainen. Tosin ulkomaalainen. 

Sama juttu lähikaupassa, frutariassa. Sinne osui samaan aikaan lihakauppias, jonka kanssa juttelimme odottaessamme vuoroamme kassalle. Lihakauppias tarjoutui päästämään minut edelleen.

Kysyin myöhemmin Carlosilta, että mitä minun pitäisi tehdä, tai miten minun odotetaan toimivan tällaisessa tilanteessa. Suomalaiselle kun on jokseenkin käsittämätöntä, että joku tarjoaa paikkaansa kassajonossa. Päinvastoin, joku yhden ostoksen kanssa oleva kiireinen saattaa joskus pakon edessä pyytää pääsevänsä ohitse. Carlos vastasi hymyillen, että ”käytä vaan tilaisuutta hyväksesi, kun kerran tarjotaan”.

Mutta mitä teki suomalainen nainen? Heilutteli käsiään ja sanoi ”Kiitos, kiitos kovasti, mutta ei minulla ole mikään kiire”. Täysi torjunta ja tyrmäys.

Seuraavalla kerralla (sillä onhan tällaista tapahtunut aiemminkin) otan vastaan tarjotun paikan jonossa, ihan vaan sen vuoksi, että mies saisi kohteliaasta käyttäytymisestään yhtä hyvin mielen kuin minäkin. 

Ensimmäisen Portugalin vuoteni aikana ihmettelin, kun autoja pysäköitiin ihan minne vaan. Jalkakäytäville, suojateille, risteyksiin… paikkoihin, joista Suomessa rapsahtaa sakko ennen kuin auton valot lakkaavat vilkkumasta napsautettuasi ovet lukkoon. Muistan katselleeni näitä ”loistopysäköintejä” ärtyneenä, otsa syvässä kurtussa, kuten Suomessa on tapana tehdä. Perusluonteeseemmehan kuuluu ärsyyntyä kaikesta, mikä rikkoo yleisiä sääntöjä. Klassinen tapaus: joku ajaa risteykseen, valot vaihtuvat, ja hän jää tukkeeksi keskelle risteystä. Miten reagoivat muut autoilijat? Tuhinaa ja jupinaa, päänpuistelua ("taas joku nainen ratissa"), nyrkinheristelyä, jopa tööttäilyä. Yleistä kiukkua. Syntipukkina risteykseen jämähtänyt rassukka, joka sillä hetkellä haluaisi asfaltin nielevän hänet.

Miten reagoidaan Portugalissa? Ei mitenkään. Annetaan toiselle tietä. Ei kai nyt tuollaisesta kannata herneitä sulloa nenuun. Eihän se ole kivaa kun joku tukkii risteyksen mutta hei, sattuuhan sitä, ja on maailmassa pahempiakin asioita. Annetaan tilaa toisille, saadaan sitä sitten itsellemmekin silloin kun on tarpeen.

En tietenkään ole sitä mieltä, että yhteisten sääntöjen rikkominen olisi sallittavaa. Mutta, jos joku tekee niin, niin ei kannata antaa sen pilata päiväänsä. Otetaan vähän rennommin. Ystävällisyys ei maksa kellekään mitään. Sallitaan ihmisille epätäydellisyys. Emme mekään ole täydellisiä. Jokaisella on joskus vähän huono päivä tai kiire jonnekin ja vahinkoja sattuu.

Joskus liika kohteliaisuus liikenteessä voi olla vaarallistakin. Ainakin silloin, kun vilkasta risteystä ylittävä herrasmiespappa pysähtyy vihreissä valoissa päästämään jalankulkijat suojatien yli punaisilla valoilla. Kaksikaistaisella kadulla voi käydä niin, ettei viereistä kaistaa ajava pysähdykään suojatien eteen vihreissä valoissaan.

Suomalainen lappuliisa saattaisi täällä lomaillessaan stressaantua aika pahasti. Joutuisi kyllä kulkemaan laput silmillään. 

Myönnän, että on ihan kivaa olla nainen täällä. Miehet osoittavat vanhan ajan hyviä tapoja, ja se tulee ihan luonnostaan. Eivätkä naiset ole yhtään sen huonompia. Jo portugalin kieli kuvastaa syvään juurtunutta kohteliaisuutta; anteeksi pyydetään eri tilanteissa eri tavoin, eikä vain tokaisemalla ”sori!”.  Kun kaupassa myyjälle ojentaa maksukortin tai rahaa, hän sanoo ”com licença”, ”luvallanne”. Sama juttu kun kahvilan työntekijä laskee kahvikupin pöytään tai kaksi ihmistä ohittaa toisensa kapealla jalkakäytävällä. Eikä mulkaista toista. Myös sana ”kiitos” on enemmän kuin pelkkä pieni sana; ”obrigado/a” tarkoittaa sitä, että kiittäjä on kiitollisuudenvelassa. Aina tervehditään ja hyvästellään myös kaupan kassaa. Tietenkin. Höh.

Tietyissä tilanteissa ulkomaalaisuudesta on hyötyä. Kun ”feissari” kauppakeskuksessa alkaa tuputtaa jotain luottokorttia tai marketissa kauppaketjun korttia, tai kun kotiovelle kolkuttaa kaapeli-tv:n myyjä, levitän vihreät silmäni lautasen kokoiseksi. Vastapuoli näkee niistä heti, etten ole täältä kotoisin, ja jättää minut rauhaan ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan.

On vihreistä silmistä joskus haittaakin. Olen käynyt antiikkimarkkinoilla ja etsinyt pieniä kivoja esineitä, joita voisin myydä Suomeen. Kerran kysyin jonkin tavaran hintaa. ”45 euroa”, ilmoitti myyjä. Otin aurinkolasit silmiltä nähdäkseni esineen paremmin. Mies näki silmäni ja alkoi takellella ”Ei kun se on 70 euroa, se on hyvin vanha.”

Nyt pidän aurinkolasit visusti silmillä, vetelen hiuksia kapeiden slaavilaiskasvojen peitoksi ja puhun mahdollisimman vähän.

Mietin kovasti auton hankkimista, että pääsisin liikkumaan vapaammin muun muassa sisämaahan, kuvausretkille. Keräilen vielä (uhka)rohkeutta autonajoon. Kohteliaista kuskeista huolimatta liikenne on agressiivista ja vauhti lujaa, ja peltiä rytisee tämän tästä. Alkoholinhuuruisena rusinana pinnalla kelluu eriasteisissa humalatiloissa ajavat autoilijat. Ikävä kyllä se on ihan tavallista. Vaikeinta minulle olisi kuitenkin löytää perille, minne sitten olisi tarkoitus ajaakaan. Kadut ovat sokkeloisia labyrinttejä, tienviitat vähän miten sattuu. Kadunnimiä laitetaan talojen seiniin silloin kuin muistetaan, siltä vaikuttaa. Matkustajan paikalla istuessa reitit eivät painu mieleen. Navigaattori olisi välttämätön.

Ajotaitoni on (muistaakseni) tosin sitä luokkaa, että saattaisin saada jopa portugalilaisen herrasmies-kuskin liikenneraivon tai ainakin epätoivon partaalle.

Pärjäisinköhän sittenkin skootterilla..? Sellaisella kivalla punaisella...? Sellaisella olisi helppo pysähtyä kysymään tietä silloin kun olen eksynyt. Olen huomannut, että ihmiset neuvovat mielellään. Joskus jopa kävelevät vähän aikaa samaa matkaa ja juttelevat samalla, ja teiden erotessa toivottavat hyvää päivänjatkoa. Ja vanhat herrat nostavat kohteliaasti hattuaan. 

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Saksalainen hippi ja roskarouva


"Eläminen on taistelua"
Portugalissa ei ole minkäänlaisia vappuhulinoita. Tänään vapunpäivänä voi jossain olla kommunistien ja työväen tilaisuuksia, mutta muutoin on ihan tavallinen arkipyhä, monilla työpäivä. Vappuaaton perinteisiin kuuluu ripustaa ovelle ja/tai ikkunoihin eräitä keltaisia kukkia, kuulemma siksi, etteivät noidat (toisen selityksen mukaan aasit) pääsisi sisälle. Naapurinkin ovella roikkuu nyt kukkia. 

Itse juhlistin vappua eilen tuoreilla katkaravuilla, kuohuviinillä ja tapaksilla. Viihdyimme illallispöydässä puolille öin napostellen ja keskustellen. Vapunpäivä vierii käsitöiden ja kirjoitushommien parissa. Ystäväni Carlos aloitteli tänään heinänteon, ja se taitaa tulla tänään valmiiksikin hänen pelloillaan. Osuuskunnan puimuri on käytössä tuntivuokralla, ja joukko maanviljelijöitä tekee yhdessä kaikkien heinätyöt. Aikaa vievintä on kuskata heinät pellolta varastoitavaksi maatilalle, joten siihen työhön valjastetaan kaikkien traktorit.

Luterilaisen koulukasvatuksen saaneena joudun välillä miettimään suhdetta työntekoon. Kun terveelle työikäiselle nähtävästi ainoa oikea tapa elää on tehdä rutosti töitä ja ansaita palkkaa, poden lievää syyllisyyttä siitä, että irtisanouduin työpaikastani ja olen nyt vapaalla. Jouten en silti ole, vaan koko ajan teen jotain. En vaan vielä ole ansainnut senttiäkään, mutta tahtotila ja tavoitteet on olemassa.   

Suomessa ihmisen arvo usein määritellään hänen tekemänsä työn perusteella. Jopa ”sinkkumarkkinoilla” mikä tahansa päällikkö on kovempaa valuuttaa kuin taksikuski. Jokainenhan sen tietää, vaikkei myönnä. Ammatti jossain määrin kertoo millainen olet ihmisenä ja mihin yhteiskuntaluokkaan kuulut Suomen muka luokattomassa yhteiskunnassa. Oletko "pelkkä" duunari vai "jopa" johtaja? 

Mutta miten määritellään työ? Mikä on työtä? Wikipedia-tietosanakirja määrittelee työn näin: Työllä tarkoitetaan jonkin tehtävän suorittamiseen tähtäävää pitkäjänteistä, aktiivista ja tavoitteellista toimintaa, joka liittyy tyypillisesti toimeentulon hankkimiseen (ansiotyö) tai yksilön omien taikka hänen lähipiirinsä aineellisten tarpeiden tyydyttämiseen (kotityö). Muunlaista työtä kutsutaan vapaaehtoistyöksi.”

Onko siis niin, että tekeminen muuttuu työksi vasta sitten, kun joku maksaa siitä jotain ja sillä ansaitsee elantonsa? Muuttuuko kultasepän tekemä koru työn tulokseksi vasta sitten kun hän saa sen myytyä? Ja talouskriisissä, kun kauppa ei käy, hänen korujen eteen tekemänsä työ onkin arvotonta tekemistä? Vuokraemäntäni aikuinen tytär on osa-aikatöissä supermarketissa. Hän ei ansaitse tarpeeksi voidakseen muuttaa pois kotoa. Eikö hän siis teekään töitä, koska ei ansaitse elantoaan?

Onko kirjoittaminen työtä vasta sitten kun kirja julkaistaan? Sitä ennen se on pientä puuhastelua? Vapaaehtoista se ainakin on. Itse suhtaudun kirjoittamiseen työnä, sillä en pelkästään omaksi ilokseni ole tarinaa miettinyt ja sanoja lauseiksi muotoillut. Kyllä sillä on tarkoitus ansaitakin jotain, jos hyvin käy. Tiedän kyllä, että Suomessa on kirjailijaksi pyrkiviä satamäärin, jollei tuhansia, ja että jokaista tuhatta kustantajille tarjottua käsikirjoitusta kohden yksi julkaistaan. Vuoden aikana julkaistuista kirjoista kun vähentää poliitikkojen muistelmat, muut julkkikset ja jo asemansa vakiinnuttaneet kirjailijat, niin montako esikoiskirjailijaa saa äänensä kuuluviin?

En anna tuon lannistaa. Ainakin yritän, ettei sitten vanhana kiikkustuolissa tarvitse jossitella. 

Vein ison Ikea-paperikassillisen lehtiä ja kartonkia keräyspisteeseen. Niitä on täällä melkein joka kadunkulmassa, mutta silti kaikki eivät ymmärrä lajitella ja kierrättää. Roskiksessa pilkottaa usein muovisia vesipulloja tai viinipulloja. No, aloin lappoa paperisälää keräyssäiliöön, kun seinänaapurissa asuva rouva hihkaisi minulle ja tuli luokseni. Hän kysyi, saisiko hän sen kassillisen paperia ja kartonkia, ja sanoi vielä, että voisin jättää kaikki kierrätettävät jätteet heidän ovelleen tai hänen autonsa luo. Hän hoitaa ne kierrätykseen, hän on työtön.

Ihmettelin Carlosille illallispöydässä, että mahtaa naapurin rouvalla olla melkoinen ekologinen omatunto, kun haluaa lajitella roskia muiden puolesta. Ei sentään. Carlos kertoi, että on firmoja jotka ostavat keräyspaperia, metallia, muovia jne. Ei siitä juuri mitään makseta, ehkä euron tai pari saa autolastillisesta uusiokäyttöön kelpaavaa tavaraa. Naapurin rouva siis käy läpi muiden jätteitä ja valikoi niistä sen minkä voi myydä kierrätysfirmoille. Olen nähnyt hänen tekevän niin, en vain aiemmin ymmärtänyt syytä. Ja hän tekee sen vain muutaman euron tähden. Työtä se on sekin, vaan harva meistä suomalaisista moiseen työhön ryhtyisi. 

Työtähän tehdään yleensä sen takia, että siitä saadaan rahaa. Bonusta on, jos työstään vielä pitää, eikö vaan? Mutta onko palkkatöissä käyminen ja rahan tienaaminen ainoa oikea tapa elää? Entä itse elämä? Pärjäisikö sitä vähemmälläkin rahalla?

Lähikylässä asuu saksalainen nuorukainen vuokraamassaan pienessä hökkelissä. Hän tekee paikallisille maanviljelijöille satunnaisesti töitä, esimerkiksi poimii pellolta puimurin tiputtamat maissintähkät. Töitä hän tekee juuri sen verran kuin on tarpeen saadakseen rahaa kahviin ja tupakkaan. Vihannekset hän kasvattaa itse ja pyydystää myös kaneja ruuaksi. Kun hän ottaa kylvyn, hän tekee pihalla tulen alumiiniammeen alle ja lämmittää veden suoraan ammeessa. Ja miksi hän viettää tällaista hippielämää? Siksi, koska elämä Saksassa oli arkisin pelkkää pendelöintiä työn ja kodin välillä, ja viikonloppuna vedettiin pää täyteen. Sama rutiini viikosta toiseen. Aurinko näyttäytyi hänen kotiseudullaan muutamana päivänä vuodessa. Hän sai siitä tarpeekseen, päätti lähteä Brasiliaan ja päätyi matkan varrella pieneen kylään Portugaliin. Hän valitsi itselleen sopivan tavan elää. 

Perheettömän on tietenkin helpompi tehdä tällaisia valintoja, kun vastuun kantaa vain itsestään. Paradoksaalista, että usein juuri perheellisten on pakko tehdä töitä ja paljon, jolloin aikaa ja voimia jää vähemmän juuri sille jonka vuoksi työtä tekee: perheelle.

Kun nyt, tässä iässä ja tässä tilanteessa, puntaroin kumman valitsisin, jos se olisi mahdollista; perheen ja palkkatyön vai tämänhetkisen vapauden, niin en osaa valita. Pohdinta on lähinnä retorista, sillä valinnanmahdollisuutta ei ole. Ei sillä ole edes väliä. Tämä on minun osani, ja sillä hyvä.

Jutun kuvituksena ei ole työtä tekeviä ihmisiä, vaan yksityiskohtia kalastajaveneistä. Joka vuosi moni kalastaja päätyy hyiseen hautaan Atlantin aalloilla. Läheisen Caxinasin kalastajakylän sumusireeni on huutanut melkein läpi koko talven varoittaen milloin sumusta, milloin kovasta aallokosta. Silti kalastajat uhmaavat vaaraa tehdäkseen työtään. Miksi? Jollei pyydä kalaa, ei saa rahaa, eikä perheellä ole ruokaa.

Elämän realiteetit EU-maassa ovat joskus karun yksinkertaisia.