tiistai 30. joulukuuta 2014

Maassa rauha. Ja jäätä.

Joulu on takanapäin, turska tuhottu ja kinkunrippeitä ripoteltu ruokaan kuin ruokaan, pyttipannusta minestronekeittoon. Oli mukava joulu. Rauhallinen ja tunnelmallinen. Ensi vuonna uusiksi, siinä sopiva tavoite. Sitä ennen on kuitenkin vielä monta juhlaa. Ja monen monta arkipäivää.

Lihakarjan kasvattajan arki ei ole helppoa. Tällä hetkellä suurin haasteemme on löytää ulkolaitumelle sopivia vasikoita kohtuuhintaan. Mustavalkoisia maidontuotannon ”sivutuotteitahan” saisi puoli-ilmaiseksi, mutta ne vasikat ovat heiveröisiä, eivät tarpeeksi vahvoja selviämään talvisista olosuhteista ulkona, ja tällä maatilalla navettatilat ovat rajoitetut.  Nautaeläinrotuja ei Portugalista puutu, kaiken kaikkiaan parisenkymmentä eri lajia tallustelee maan eri puolilla, etelän kuivilta tasangoilta pohjoisen vuorien huipuille.

Olemme pikkuhiljaa siirtymässä mustavalkoisesta karjasta varsinaiseen lihakarjaan. Ensimmäiset neljä Minhota-rodun vasikkaa, kaksi urosta ja kaksi naarasta, ovat jo isoja ja alkavat tulla sukukypsiksi. Urokset ottavat mittaa toisistaan puskien, naaraat hellivät suosikkiurostaan nuolemalla sen kaulaa tai päätä, kylkeäkin. Näkee, että sonnivasikat nauttivat siitä. Ne seisovat tai makaavat kaulat pitkinä, silmät ummessa, isot, kosteat sieraimet väristen, iso suu vähän raollaan. Joskus urokset yrittävät lähennellä naaraita, mutta vielä se on jäänyt esileikin asteelle. Me olemme malttamattomia saamaan omia vasikoita, mutta näitä asioita ei voi kiirehtiä tai pakottaa. Ne menevät luonnon ehdoilla.

Nauta näki punaista. Se kävi nuolaisemassa autoa.
Haluaisimme ostaa vasikoita lisää, mutta se ei ole niin helppoa kuin luulisi. Perjantaina ajoimme vasikoita katsomaan liki pohjoisrajalle asti, ohi Ponte de Liman, vielä ylös mutkaisia vuoristoteitä, yli laaksojen, pieniä teitä pitkin jyrkkiä rinteitä ja läpi pienten kylien. Tien ja satojen metrien pudotuksen välillä oli matala puukaide. Ei hirvittänyt. Ainakaan paljoa. 

Keskellä ei mitään, kapean tien varrella, vuorten syleilyssä, tai pitäisi oikeastaan sanoa puserruksessa, oli pieni parinkymmenen talon kylä, missä tietä pitkin kävelevä, mustiin pukeutunut vanha rouva tervehti vierasta autoa kättään heilauttaen. Linja-autopysäkin penkille, katoksen alle, oli pinottu polttopuita. Eräällä rinteellä oli tien poskessa jakkara, ja vähän matkan istui mies maassa lakki päässä, termospullo vieressään, siemaillen jotain peltimukista. Hän katseli vastakkaiselle rinteelle, jota aurinko jo kultasi. Ainoa mieleeni jäänyt liikennemerkki oli varoitus tiellä kulkevista nautaeläimistä. Ihan kuin hirvivaaramerkki Suomessa.

"Muuuullon komeet sarvet."
Jatkoimme vielä kylän ohi ja saavuimme lopulta erään vähän matalamman vuoren huipulla sijaitsevalle asumattomalle karjatilalle, missä autonkokoiset naudat töllöttivät tulijoita välinpitämättöminä, joillakin kellot kaulassa kilkaten. Olimme perillä, yli sadan kilometrin päässä kotoa. 

Rämmin uusissa talvisaappaissani sisälle navettaan vasikoita tutkimaan. Pienimmät keräsivät rohkeutta tulla haistelemaan kättä. Isommat eivät ujostelleet.

Totesimme kyseisen rodun vasikat liian pieniksi ja hidaskasvuisiksi hintaansa nähden. Karjankasvatus ei ole harrastus vaan elinkeino. Nyt kun olen vähän päässyt sisälle sen haasteisiin, katson ihan eri arvostuksella lautaselleni päätyvää pihviä. Sen tie on pitkä.

Vaikkei kauppoja syntynytkään, oli iltapäiväretki silti mukava. Pysähdyimme pikaisesti kahville Ponte de Limassa, missä oli niin lämmintä, että jotkut kulkivat paitahihaisillaan, toiset söivät ravintolan terassilla. Talven huomasi ilman kuulaudesta ja jouluvalaistuksesta, joka päiväsaikaan oli toki sammutettuna. Vuoristoteillä ajaessamme emme ehtineet pysähtyä ottamaan kuvia, sillä oli kiire pois vuorilta ennen pimeän tuloa. Mutkaisilla, valaisemattomilla teillä ei ole kiva ajella pimeällä, ei varsinkaan jos tien pinta jäätyy.

Suolaa? Jäätä?
Herätessäni tänä aamuna oli maa varjopaikoissa valkoinen. Aurinko oli jo sulatellut pääosan pellosta, mutta piha oli vielä valkean kuuran peitossa. Mitä tekee suomalainen? Ei kilju riemusta, mutta säntää silti ulos kameran kanssa. Kuvaussession jälkeen näpit olivat yhtä jäässä kuin maakin. Äidin lähettämät superlämpimät sukat pitivät onneksi kylmän loitolla jaloista.

Tätä vuotta on jäljellä puolitoista päivää. Viime vuodenvaihteessa avasimme kuohuviinipullon ja söimme kaksitoista rusinaa toiveita tehden. En muista enää yhtään mitä toivoin, enkä siksi tiedä toteutuivatko ne. Ei sillä ole oikeastaan edes väliä. Moni hyvä asia toteutui, moni ikävä asia jäi tapahtumatta tai olisi voinut mennä huonommin. Niin kauan kuin terveyttä riittää, läheisillä ja itsellä, on asiat loppujen lopuksi aika hyvin. Ja silloin kun terveys kompastelee, no, sitten mennään sen askelten tahdissa. Kaikkia asioita ei voi hallita. 

Huomenna keskiyöllä ensimmäisen rusinan kera toivonkin terveyttä. Perheelle ja muille läheisille, ystäville, itselle ja teille, rakkaat lukijat. Keholle voimia ja sitkeyttä, mielelle rauhaa ja tyyneyttä. Lisäksi toivon kaikille onnea arkeen pienten ilojen siivittäminä, uskoa huomiseen ja luottamusta siihen, että vastoinkäymisistä huolimatta kaikki järjestyy parhain päin.

Jos näiden kaikkien toiveiden jälkeen rusinoita vielä riittää, toivon lottovoittoa. Tai en ehkä sittenkään. Mitä minä sillä.


Onnellista Vuotta 2015!

tiistai 23. joulukuuta 2014

Toivotuksia

Rakkaat lukijat, ei teillä ole varmaan nyt aikaa lukea tätä blogia, eikä minullakaan oikein ole aikaa paneutua tämän kirjoittamiseen. Tulin vain toivottamaan teille kaikille Hyvää Joulua; sellaista rauhallista, tunnelmallista, lempeää, lämmintä. Kun kiireet helpottaa, voi mielen rauhoittaa, olla vaan.

Hyvää Joulua!

t. Anu-tonttu & Co.





keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Se aika vuodesta

Viime joulukuussa oli monena aamuna maa kuurassa varjopaikoissa. Kuvasin jäisiä kukkia, aamulla, äkkiä, ennen kuin hauras jää suli pois. 

Nytkin on viileää, tai kosteudesta johtuen oikeastaan koleaa. Aamuteetä juodessa hengitys höyryää. Nopean aamupalan jälkeen on hyvä pistää touhuten, ihan jo lämpimikseen. Päiväsaikaan on ulkona usein lämpimämpää kuin kivitalon sisällä, ja keittiön ovea pidetään paljon auki, että ilma vaihtuisi. Gaia-koira ilmoittaa kyllä jos sisälle hiipii hiiri.

On se aika vuodesta, jolloin muistelen kaiholla lämmintä Suomen asuntoani. Ja saunaa. Joulukinkkua ja perhettä; ei tässä nimenomaisessa järjestyksessä. Monta pientä pakettia lähti alkuviikolla postilaitoksen kyydissä kohti Suomea, ihan vain viestinä siitä, että en ole perhettä ja sukulaisia unohtanut, vaikka olen tänne kauas päätynyt.

Kirjoituksistani voi ehkä saada sen kuvan, että olen jatkuvassa autuaassa onnentilassa. Kerron teille (taas) salaisuuden: En ole. Ei kukaan ole. Hyvien hetkien ja päivien väliin mahtuu niitäkin, jolloin kaikki mättää. Tai mättää ainakin monet asiat. No, ainakin jokin asia. Muistisairaan vanhuksen kanssa eläminen ei ole helppoa. Joskus se on suorastaan raskasta. Kylmässä kivitalossa asuminen ei ole talvella kivaa. Oma aikakin on kortilla, sillä koko ajan teen talon töitä tai asioita muille. En ehdi kirjoittaa ja jos ehtisinkin, ei mene kauaa kun kädet jo hyytyvät. Viikonloppuna olisi ollut menoa Lissaboniin – mietin pitkään raaskinko lähteä. Matka maksaa ja kotityötkin ovat kasautuneet flunssan takana. Joulusiivous, iänikuinen joulusiivous, jota ilman joulu ei muka tule.

Joskus on vaikea tehdä päätöksiä. Se oli helpompaa silloin kun asui yksin eikä tarvinnut ottaa muita huomioon. Sen kun otti ja meni ja teki sen mitä mieli teki. Olen minä nytkin vapaa menemään ja tulemaan, en siihen lupia tarvitse. Mutta silti…

Kävimme yhtenä päivänä metsässä kävelyllä, sillä halusin pari männynoksaa ja taisin mainita jotain kävyistäkin. Kävelimme metsätietä pitkin, pellon laitaa, ja sähkölinjan alla olevien mehiläispönttöjen ohi, kunnes piti pistää juoksuksi. Kylmä ilma saa mehiläiset näköjään ärhäköiksi. Yksi pisti Carlosia poskeen ja kaksi kävi takkini karvakauluksen kimppuun. Tuli kiire repiä takki pois päältä. Metsässä oli viileää, mutta juoksupyrähdys ja adrenaliinisykäys lämmittivät kummasti. 

Selvittelin tovin aikaa pörisijöitä takissani ja ihmettelin kohta minne Carlos hävisi. Näin hänet sitten kauempana metsässä. Olin ihan valmis palaamaan kotiin, aurinko oli laskemassa ja olin oksani saanut, mutta mies sen kun kiertelee ja kaartelee puiden ympäri pusikossa.  Mitä ihmettä… menin lähemmäs ja näin hänen löytäneen isoja pinjamäntyjä. Ja männyissähän on niitä käpyjä, joita olin ohimennen haikaillut.

Palasimme kotiin taskut pullollaan joulukoristetarvikkeita.

Jos joskus jokin asia ottaakin päähän, niin koskaan ei voi eikä saa ottaa päähän se, että joku kuulee ja toteuttaa pienenkin toiveesi. Joulupukkia ei ole olemassa, mutta onneksi on näitä arjen sankareita.

Toimme naapurin metsätyömaalta myös männynlatvuksen joulupuuksi. Se on pieni, mutta kelpaa hyvin. Se on sentään aito. Pinjan kaataminen jouluksi on eettisesti lähes rikos, sillä ne kasvavat niin hitaasti.

Tämä käpyjen perässä rämpinyt mies sanoi kerran, että parisuhteessa täytyy joskus tehdä asioita toisen mieliksi, vaikkei itseä huvittaisikaan. Se kuuluu asiaan. Totta. Parisuhteen tarkoitus ei ole toteuttaa vain yhden osapuolen toiveita ja tavoitteita. Se on kahden kauppa, jonka vaihtotaseen pitää olla tasapainossa. Jouluna moni venyy ja on mieliksi puolisolleen. Voi olla, että se puolisokin myötäilee jossain asiassa, vaikket ikinä sitä arvaisikaan. Jos jokin asia joskus vetääkin vähän vastakarvaan, niin ei sitä aina ääneen tarvitse sanoa. Annetaan olla. Ei kaikki ole niin vakavaa. Etsitään toisillemme käpyjä vuorotellen niin näemme, miten toinen ilahtuu. Se on ilo itsellekin.

Vain se, joka viettää joulua itsekseen, välttyy kompromisseilta ja toisten mieliksi tekemiseltä. Saa laittaa omannäköisensä joulun oman aikataulunsa mukaisesti. Saa olla pyjamassa koko joulupäivän, tallustella pörrösukat jalassa, kampaamaton pää pörrössä, ottaa nokoset eikä kukaan tule kiljumaan huomiota. Paitsi jos omistaa koiran. Tai kissan. Tai molemmat. Joulu omin nokkineen ei ole niin kauhea asia kun sitä sopivalta kantilta katsoo. Se voi olla jopa oikein rentouttavaa. Ja ainakin tällä kertaa tiedän mistä puhun. 

Pitkähköin hampain tulen aattoiltana syömään kinkun sijasta keitettyä turskaa, mutta maassa maan tavalla joulunakin ja erityisesti juuri silloin. Meillä on sentään aito joulumänty eikä kaupan muovikuusta. 

Ja kullattuja käpyjä. 


Kuvissa graffiteja Portosta. Ja niitä käpyjä. 

maanantai 8. joulukuuta 2014

Kuinka tehdään koira onnelliseksi yhdellä luulla kahdesti. Tai jopa useammin.

Meillä on ollut pitkä viikonloppu. Lauantaina oli Suomen itsenäisyyspäivä, jota juhlistimme tekemällä ranskalaista ruokaa, burgundinpataa. Olisin tehnyt jälkiruuaksi mustikkapiirakan, mutta voimat loppui.

Sunnuntaina oli ihan normaali pyhäpäivä ja tänään maanantaina jonkin pyhimyksen päivä. Huom. Portugalissa ei siis vietetty itsenäisyyspäivää viikko sitten, mutta tiesminkäpyhimyksen päivä on yhä yleinen vapaapäivä.

Naapurin kakihedelmäpuu pudottelee
värikkäitä lehtiään meidänkin puolelle.
Hedelmiä ei.
Voimat loppui kesken juhlaruuan laiton, sillä olen ollut flunssassa. Viikon aikana olen viettänyt enemmän aikaa sängyssä kuin sen ulkopuolella. Pitkään sinnittelin vastaan, mutta lopulta oli pakko hyväksyä se, ettei tämä tästä nyt ihan levotta lähde. Siispä ensimmäisenä petipäivänä kömmin aamiaisen jälkeen takaisin peiton alle, pöyhin tyynyä ja mietin, että mitäs tässä nyt tehdään. Kun ei voi tehdä mitään. Keksin, että ainahan voi ajatella. Miettiä syntyjä syviä. Otin siis mukavan asennon, rentouduin ja olin valmis oivaltamaan Jotain Merkittävää.

Nukahdin alta minuutin. Heräsin jossain vaiheessa hengitykseni krohinaan, niistin hartaasti ja parantelin asentoa. Ajattelin, että nyt olen torkuista virkistäytynyt ja voin ajatella Jotain Merkittävää.

Pää kuitenkin tuntui jotenkin raskaalta ja poskiontelot pohjattomilta. Tovin niisteltyäni nukahdin uudelleen.

Viikko on mennyt siis näissä merkeissä. Edellisestä kunnon flunssasta on useampi vuosi, joten en enää oikein muista miten sairastetaan enkä sitä mitä lääkkeitä otetaan. Teetä on kuitenkin juotu. Vihreää teetä, punapensasteetä, valkoisen ja vihreän teen sekoitusta, välillä mintulla maustaen, iltapäivisin hunajalla höystäen. Ei auta mikään; kaikki teehen viittaava alkaa nyt lorista korvista ulos. Tauti saisi jo mennä tiehensä. Hus!

Gaia-koiralle päivittäinen vetäytymiseni takaisin sängyn syliin on ollut outoa. Kun olen iltaisin tullut alakertaan, se on istahtanut eteeni, tuijottaen herkeämättä, menemättä vakiomakuupaikalleen. Hain lopulta vanhan kylpyhuonematon ja pistin sen sohvan viereen lehmäntaljan päälle. Gaia kävi siihen heti maaten. Yhtenä päivänä se oli tullut omin avuin sisälle ja näki minun vilahtavan yläkerrassa. Se harppoi hetkessä rappuset ylös, häntä koipien välissä väpättäen, sillä se tietää, ettei se saa mennä yläkertaan. En tiedä mitä olen tehnyt, kun se on niin leimautunut minuun. Tuonut lihakaupasta meheviä luita ehkä?
C-vitamiinia mandariineissa.

Toin Suomesta pari isoa puruluuta (saahan niitä täältäkin, mutta höppänä toin koiralle tuliaisia Suomesta) ja erityisenä juhlapäivänä Gaia sai niistä ensimmäisen. Se vilisti luineen pihalle, ja oli viittä minuuttia myöhemmin takaisin keittiön oven takana suu leveässä virneessä. Arvasin. Se oli haudannut luun jonnekin varmaan paikkaan.

Antaessani toisen luun olin jo ovelampi. Seurasin kaukaa minne Gaia kävi sen hautaamassa, ja hetkeä myöhemmin kävin kaivamassa luun esille. Pesaisin ja kuivatin sen, ja tänään Gaia sai sen uudestaan lounaan jälkeen.

Hetken aikaa se keikaroi pihalla luu suussaan, kunnes kaivautui passionhedelmäpuskaan. Kutsuin sitä. Se antoi ottaa muutaman kuvan kunnes katosi taas. Hiivin sen perässä ja näin sen peittelemässä maata pihan perällä katoksen alla. Hetkeä myöhemmin se palasi lipoen multaista kuonoaan. Hoideltuani tiskit kävin hakemassa luun parempaan talteen, koiran näkemättä.

Tällä luulla koiramme tulee onnelliseksi vielä monta kertaa.

"Voi ei, mamma vahtii mua nyt."
Olen varma, että Gaia muistaa kulkukoirataustansa; hylätyksi tulemisen, kepeillä hätistelyn, nälän ja vilun. Nyt kun sillä on uusi koti ja perhe, se osaa yhä iloita pienistä asioista: rapsutuksesta ja taputuksesta; pienistä ruuantähteistä oman kuivamuonansa lisäksi; siitä kun illalla peittelen sen nukkumaan omaan huoneeseensa pihan puolelle; siitä kun käymme kävellen viemässä roskat; siitä kun se saa juosta pellolla vapaana naapurin narttukoiran kanssa. Naapurin koira on aamuisin portin takana odottamassa, kuin kysyäkseen ”Saako Gaia tulla ulos leikkimään?”. Niillä on kokoeroa kuin ponilla ja elefantilla, mutta ne ovat parhaat ystävykset.

Kyllä se muistaa menneisyytensä. Tarttuessani pihalla luutaan se kaikkoaa korvat luimussa kauemmas. Isomman leivänkannikan se käy piilottamassa, jollei sillä ole juuri sillä hetkellä nälkä. Se tietää ketkä kohtelevat sitä perheenjäsenenä, keiltä naapureilta heruu rapsutuksia, keiden koirien kanssa voi kaveerata. Se muistaa, että päivällä on hyvä makoilla auringossa, sillä yöllä voi tulla kylmä. Ei se ole unohtanut menneisyyttään, mutta se ymmärtää elää tätä päivää täysillä.

Poskionteloissani alkaa tulla pohja vastaan. Pää ei vielä toimi kunnolla, mutta mietin, että emme voi elää pelkästään tässä hetkessä tai tulevaisuutta suunnitellen. Menneisyydestä pitää kantaa jotain mukana. Pieniä taakkoja, pieniä kevennyksiä; asioita, jotka saavat arvostamaan oman elämän yksityiskohtia. Pitää kohdata vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, olla kuin kulkukoira, että oppii iloitsemaan niistä pienistäkin murusista mitä elämä tielle ripottelee. Ehkä menetysten kautta, joskus, tuleekin onnellisemmaksi. Onko se paradoksaalista? Onko niin, että kultalusikka suussa syntynyt myötätuulessa kulkija ei osaakaan olla onnellinen, jos kaikki on tullut valmiina eteen? Tai onko hänen onnellisuutensa lievempi, kun se on tullut niin helpolla? 

Lempipaikka auringossa. Puskan taakse on piilotettu
viimejouluinen jättiluu.
En minä tiedä. Gaia on käpertynyt kerälle kuin kissa sohvan eteen, vanhan, kulahtaneen kylpyhuonematon päälle. Se ei nuku. Ehkä se muistelee pihan perälle hautaamaansa luuta. Miksei se syönyt sitä? Saiko luun jemmaaminen koiran onnellisemmaksi, tieto siitä, että se on siellä ”tallessa” pahan päivän varalle? 

Ehkä se on oivaltanut, että onnea ei saa kaluta kerralla loppuun. Vähän kerrallaan, pieninä annoksina se maistuu parhaimmalta ja kestää pidempään. Kaikkimullehetinyt-hotkija saa kohta hirveän ähkyn ja hetken huuma on kaunis muisto vaan. Onnemme lähteitä pitää vähän säästellä ja säännöstellä, pistää pankkiin ja nauttia koroista. Miten? No, mietitään sitä kukin tykönämme. 

tiistai 2. joulukuuta 2014

Sinertävänvalkeat suomalaiset

Auringonkorkeus Etelä-Suomessa tammikuun ensimmäinen päivä klo 14.06. 
Kävin viime viikolla pikkujoululounaalla Portossa kymmenen muun suomalaisnaisen kanssa. Useimmat heistä tunsivat toisensa jo entuudestaan, mutta meitä oli pari uutta tulokasta. Ryhmän nuorimmalle oli tulossa portugalilaisia illallisvieraita, ja hän pyysi vinkkiä siihen, mitä suomalaista pääruokaa voisi tarjota. ”Makaronilaatikkoa”, huudahti hätäisin. ”Ei makaronilaatikkoa”, kielsi toinen. ”Lohta!” ”Karjalanpaistia!” ehdotettiin myös. ”Uunimakkaraa! Aah, juustoa päälle…” huokaili joku vesi kielellä. ”Täältä ei saa HK:n Sinistä”, surkuteltiin yhdessä.

Aleksis Kivi pohtii, hiihtäjä hiihtää.
Aloin pohtia, mikä olisi sellaista edustavaa suomalaista ruokaa, mitä voisi tarjota ulkomaalaisille vieraille niistä aineksista mitä Portugalissa on saatavilla. Tai edes Suomessa. En keksi mitään. Minulta on monesti kysytty, mikä on tyypillistä suomalaista ruokaa. ”Öö… lohi… makaronilaatikko… hernekeitto… nakit ja muusi…” vastaan hämilläni. Onhan Suomessa siiat ja silakat, mainiot makkarat, makoisat marjat, mutta tyypillinen suomalainen ruoka on sellaista mitä ei vieraille välttämättä tarjoaisi. Se on liian arkista.

Jos portugalilaisilta kysytään mikä on tyypillistä portugalilaista ruokaa, vastausten kirjo vaihtelee laidasta laitaan asuinpaikasta riippuen, mutta kansallisruokien ykköseksi ui varmasti turska, bacalhau, eri muodoissaan ja cozido á portuguesa (lihamuhennos, jossa on kaikkea mahdollista siansorkkia ja -korvia myöten). Cozido á portuguesa kuulostaa ja näyttää arkiselta, mutta on monessa ravintolassa varmaan myydyin sunnuntailounaan annos silloin kun se listalta löytyy. Voiko sitä sitten tarjota suomalaisille vieraille on eri asia. En osaa kuvitella sukulaisiani jäystämässä sitkeää porsaankorvaa kehuen sen herkullisuutta.

Hieno talo, mutta olisiko vähän väärällä paikalla?
Näihin aikoihin vuodesta moni ulkosuomalainen pohtii, ainakin ohimennen, kansallista identiteettiään ja suhdetta isänmaahan. Onko suomalaisuus muutakin kuin sauna, sisu ja sininen lenkki? Millaisin eväin olemme maailmalle lähteneet, onko reppuun pakattu jotain Reissumiestä vahvempaa? Kun äidinkieltä alkaa höystää asuinmaan kielen äänteillä ja herätessä aamulla mailla vierailla ensimmäinen ajatus on ”olen kotona”, alkaako suomalaisuus karista vai vahvistuuko se kaikesta huolimatta?

Ulkomaille muuttaessa joutuu ja jopa haluaa integroitua paikalliseen elämänmenoon. Sulaudutaan joukkoon, vaikka välillä pistettäisiinkin silmään kuin enkeli heinäsuovassa. Opetellaan paikallinen kieli, omaksutaan paikalliset tervehdystavat, löydetään uusi lempiruoka. Suomalainen tausta kuitenkin pulpahtelee välillä pinnalle. Jouluperinteissä, ruisleivän himossa, aitoudessa ja suorassa puheessa. 

Sinitaivas Suomenlinnassa.
Parhaimmillaan ulkosuomalainen säilyttää suomalaisuuden parhaat piirteet ja vastaavasti omaksuu asuinmaaltaan hyviä ominaisuuksia. Suomalaisesta tulee ulkomailla avoimempi ja ulospäin suuntautuneempi, riippumaton omilla jaloillaan seisoja jota yhteiskunnan ei tarvitse holhota. Jo se, että lähtee Suomineidon helmoista ulkomaille, vaatii tiettyä rohkeutta. Joskus uhkarohkeutta. Ulkosuomalainen ei pelkää.

Entinen kotimaa ei silti unohdu. Siellä on sukulaiset, perhettä, ystäviä. Uutiset kulkevat salamannopeasti ja niitä seurataan, säätilaa myöten. ”Joko siellä on tullut lunta?” monessa viestissä varmasti kysytään. ”Täällä ei”, jatketaan hymiön kera. Suomessa käydään mahdollisuuksien mukaan; jouluna, juhannuksena, syntymäpäivinä. Paluumatkalle matkalaukkuihin tungetaan salmiakkia, ruisleipää ja HK:n Sinistä, ja vielä lisää ruisleipää.

Eilen vietettiin Portugalin itsenäisyyspäivää. Tai ei sitä oikeastaan vietetä. Se lakkasi olemasta yleinen vapaapäivä pari vuotta sitten. Se ei ole niin tärkeä juttu. Joku sanoi, että itsenäistyminen Espanjasta ei ollut hyvä asia. Olisi ollut parempi pysyä osana Espanjaa, missä ihmisillä on parempi elintaso ja muutenkin asiat ovat paremmin järkyttävästä työttömyysasteesta huolimatta. Portugali yksin on niin pieni ja piskuinen.

Suomessa tuskin kukaan uskaltaisi sanoa ääneen, että voi kun oltaisiin vielä osa Venäjää.

Kesäkuinen poutapäivä Porvoossa. 
Suomen itsenäisyyspäivän lähestyessä mietin pitäisikö sitä jotenkin juhlistaa tai ”viettää”. Millaisen suomalaisen juhlaruuan katan pöytään? Sytytänkö sinisiä ja valkoisia kynttilöitä, katanko pöytään sinivalkoiset portugalilaiset lautaset, yritänkö virittää netistä näkyviin Linnan juhlat, toivotanko kaikille suomeksi ”Hyvää ruokahalua ja itsenäisyyspäivää”?

Kyllä, luulen, että tänä vuonna meillä vietetään Suomen itsenäisyyspäivää. Ei pelkästään siksi, että olen suomalainen vaan siksi, koska olen myös vähän portugalilainen, ja aina kun on jokin syy juhlia, niin pitää tehdä.