tiistai 30. joulukuuta 2014

Maassa rauha. Ja jäätä.

Joulu on takanapäin, turska tuhottu ja kinkunrippeitä ripoteltu ruokaan kuin ruokaan, pyttipannusta minestronekeittoon. Oli mukava joulu. Rauhallinen ja tunnelmallinen. Ensi vuonna uusiksi, siinä sopiva tavoite. Sitä ennen on kuitenkin vielä monta juhlaa. Ja monen monta arkipäivää.

Lihakarjan kasvattajan arki ei ole helppoa. Tällä hetkellä suurin haasteemme on löytää ulkolaitumelle sopivia vasikoita kohtuuhintaan. Mustavalkoisia maidontuotannon ”sivutuotteitahan” saisi puoli-ilmaiseksi, mutta ne vasikat ovat heiveröisiä, eivät tarpeeksi vahvoja selviämään talvisista olosuhteista ulkona, ja tällä maatilalla navettatilat ovat rajoitetut.  Nautaeläinrotuja ei Portugalista puutu, kaiken kaikkiaan parisenkymmentä eri lajia tallustelee maan eri puolilla, etelän kuivilta tasangoilta pohjoisen vuorien huipuille.

Olemme pikkuhiljaa siirtymässä mustavalkoisesta karjasta varsinaiseen lihakarjaan. Ensimmäiset neljä Minhota-rodun vasikkaa, kaksi urosta ja kaksi naarasta, ovat jo isoja ja alkavat tulla sukukypsiksi. Urokset ottavat mittaa toisistaan puskien, naaraat hellivät suosikkiurostaan nuolemalla sen kaulaa tai päätä, kylkeäkin. Näkee, että sonnivasikat nauttivat siitä. Ne seisovat tai makaavat kaulat pitkinä, silmät ummessa, isot, kosteat sieraimet väristen, iso suu vähän raollaan. Joskus urokset yrittävät lähennellä naaraita, mutta vielä se on jäänyt esileikin asteelle. Me olemme malttamattomia saamaan omia vasikoita, mutta näitä asioita ei voi kiirehtiä tai pakottaa. Ne menevät luonnon ehdoilla.

Nauta näki punaista. Se kävi nuolaisemassa autoa.
Haluaisimme ostaa vasikoita lisää, mutta se ei ole niin helppoa kuin luulisi. Perjantaina ajoimme vasikoita katsomaan liki pohjoisrajalle asti, ohi Ponte de Liman, vielä ylös mutkaisia vuoristoteitä, yli laaksojen, pieniä teitä pitkin jyrkkiä rinteitä ja läpi pienten kylien. Tien ja satojen metrien pudotuksen välillä oli matala puukaide. Ei hirvittänyt. Ainakaan paljoa. 

Keskellä ei mitään, kapean tien varrella, vuorten syleilyssä, tai pitäisi oikeastaan sanoa puserruksessa, oli pieni parinkymmenen talon kylä, missä tietä pitkin kävelevä, mustiin pukeutunut vanha rouva tervehti vierasta autoa kättään heilauttaen. Linja-autopysäkin penkille, katoksen alle, oli pinottu polttopuita. Eräällä rinteellä oli tien poskessa jakkara, ja vähän matkan istui mies maassa lakki päässä, termospullo vieressään, siemaillen jotain peltimukista. Hän katseli vastakkaiselle rinteelle, jota aurinko jo kultasi. Ainoa mieleeni jäänyt liikennemerkki oli varoitus tiellä kulkevista nautaeläimistä. Ihan kuin hirvivaaramerkki Suomessa.

"Muuuullon komeet sarvet."
Jatkoimme vielä kylän ohi ja saavuimme lopulta erään vähän matalamman vuoren huipulla sijaitsevalle asumattomalle karjatilalle, missä autonkokoiset naudat töllöttivät tulijoita välinpitämättöminä, joillakin kellot kaulassa kilkaten. Olimme perillä, yli sadan kilometrin päässä kotoa. 

Rämmin uusissa talvisaappaissani sisälle navettaan vasikoita tutkimaan. Pienimmät keräsivät rohkeutta tulla haistelemaan kättä. Isommat eivät ujostelleet.

Totesimme kyseisen rodun vasikat liian pieniksi ja hidaskasvuisiksi hintaansa nähden. Karjankasvatus ei ole harrastus vaan elinkeino. Nyt kun olen vähän päässyt sisälle sen haasteisiin, katson ihan eri arvostuksella lautaselleni päätyvää pihviä. Sen tie on pitkä.

Vaikkei kauppoja syntynytkään, oli iltapäiväretki silti mukava. Pysähdyimme pikaisesti kahville Ponte de Limassa, missä oli niin lämmintä, että jotkut kulkivat paitahihaisillaan, toiset söivät ravintolan terassilla. Talven huomasi ilman kuulaudesta ja jouluvalaistuksesta, joka päiväsaikaan oli toki sammutettuna. Vuoristoteillä ajaessamme emme ehtineet pysähtyä ottamaan kuvia, sillä oli kiire pois vuorilta ennen pimeän tuloa. Mutkaisilla, valaisemattomilla teillä ei ole kiva ajella pimeällä, ei varsinkaan jos tien pinta jäätyy.

Suolaa? Jäätä?
Herätessäni tänä aamuna oli maa varjopaikoissa valkoinen. Aurinko oli jo sulatellut pääosan pellosta, mutta piha oli vielä valkean kuuran peitossa. Mitä tekee suomalainen? Ei kilju riemusta, mutta säntää silti ulos kameran kanssa. Kuvaussession jälkeen näpit olivat yhtä jäässä kuin maakin. Äidin lähettämät superlämpimät sukat pitivät onneksi kylmän loitolla jaloista.

Tätä vuotta on jäljellä puolitoista päivää. Viime vuodenvaihteessa avasimme kuohuviinipullon ja söimme kaksitoista rusinaa toiveita tehden. En muista enää yhtään mitä toivoin, enkä siksi tiedä toteutuivatko ne. Ei sillä ole oikeastaan edes väliä. Moni hyvä asia toteutui, moni ikävä asia jäi tapahtumatta tai olisi voinut mennä huonommin. Niin kauan kuin terveyttä riittää, läheisillä ja itsellä, on asiat loppujen lopuksi aika hyvin. Ja silloin kun terveys kompastelee, no, sitten mennään sen askelten tahdissa. Kaikkia asioita ei voi hallita. 

Huomenna keskiyöllä ensimmäisen rusinan kera toivonkin terveyttä. Perheelle ja muille läheisille, ystäville, itselle ja teille, rakkaat lukijat. Keholle voimia ja sitkeyttä, mielelle rauhaa ja tyyneyttä. Lisäksi toivon kaikille onnea arkeen pienten ilojen siivittäminä, uskoa huomiseen ja luottamusta siihen, että vastoinkäymisistä huolimatta kaikki järjestyy parhain päin.

Jos näiden kaikkien toiveiden jälkeen rusinoita vielä riittää, toivon lottovoittoa. Tai en ehkä sittenkään. Mitä minä sillä.


Onnellista Vuotta 2015!

tiistai 23. joulukuuta 2014

Toivotuksia

Rakkaat lukijat, ei teillä ole varmaan nyt aikaa lukea tätä blogia, eikä minullakaan oikein ole aikaa paneutua tämän kirjoittamiseen. Tulin vain toivottamaan teille kaikille Hyvää Joulua; sellaista rauhallista, tunnelmallista, lempeää, lämmintä. Kun kiireet helpottaa, voi mielen rauhoittaa, olla vaan.

Hyvää Joulua!

t. Anu-tonttu & Co.





keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Se aika vuodesta

Viime joulukuussa oli monena aamuna maa kuurassa varjopaikoissa. Kuvasin jäisiä kukkia, aamulla, äkkiä, ennen kuin hauras jää suli pois. 

Nytkin on viileää, tai kosteudesta johtuen oikeastaan koleaa. Aamuteetä juodessa hengitys höyryää. Nopean aamupalan jälkeen on hyvä pistää touhuten, ihan jo lämpimikseen. Päiväsaikaan on ulkona usein lämpimämpää kuin kivitalon sisällä, ja keittiön ovea pidetään paljon auki, että ilma vaihtuisi. Gaia-koira ilmoittaa kyllä jos sisälle hiipii hiiri.

On se aika vuodesta, jolloin muistelen kaiholla lämmintä Suomen asuntoani. Ja saunaa. Joulukinkkua ja perhettä; ei tässä nimenomaisessa järjestyksessä. Monta pientä pakettia lähti alkuviikolla postilaitoksen kyydissä kohti Suomea, ihan vain viestinä siitä, että en ole perhettä ja sukulaisia unohtanut, vaikka olen tänne kauas päätynyt.

Kirjoituksistani voi ehkä saada sen kuvan, että olen jatkuvassa autuaassa onnentilassa. Kerron teille (taas) salaisuuden: En ole. Ei kukaan ole. Hyvien hetkien ja päivien väliin mahtuu niitäkin, jolloin kaikki mättää. Tai mättää ainakin monet asiat. No, ainakin jokin asia. Muistisairaan vanhuksen kanssa eläminen ei ole helppoa. Joskus se on suorastaan raskasta. Kylmässä kivitalossa asuminen ei ole talvella kivaa. Oma aikakin on kortilla, sillä koko ajan teen talon töitä tai asioita muille. En ehdi kirjoittaa ja jos ehtisinkin, ei mene kauaa kun kädet jo hyytyvät. Viikonloppuna olisi ollut menoa Lissaboniin – mietin pitkään raaskinko lähteä. Matka maksaa ja kotityötkin ovat kasautuneet flunssan takana. Joulusiivous, iänikuinen joulusiivous, jota ilman joulu ei muka tule.

Joskus on vaikea tehdä päätöksiä. Se oli helpompaa silloin kun asui yksin eikä tarvinnut ottaa muita huomioon. Sen kun otti ja meni ja teki sen mitä mieli teki. Olen minä nytkin vapaa menemään ja tulemaan, en siihen lupia tarvitse. Mutta silti…

Kävimme yhtenä päivänä metsässä kävelyllä, sillä halusin pari männynoksaa ja taisin mainita jotain kävyistäkin. Kävelimme metsätietä pitkin, pellon laitaa, ja sähkölinjan alla olevien mehiläispönttöjen ohi, kunnes piti pistää juoksuksi. Kylmä ilma saa mehiläiset näköjään ärhäköiksi. Yksi pisti Carlosia poskeen ja kaksi kävi takkini karvakauluksen kimppuun. Tuli kiire repiä takki pois päältä. Metsässä oli viileää, mutta juoksupyrähdys ja adrenaliinisykäys lämmittivät kummasti. 

Selvittelin tovin aikaa pörisijöitä takissani ja ihmettelin kohta minne Carlos hävisi. Näin hänet sitten kauempana metsässä. Olin ihan valmis palaamaan kotiin, aurinko oli laskemassa ja olin oksani saanut, mutta mies sen kun kiertelee ja kaartelee puiden ympäri pusikossa.  Mitä ihmettä… menin lähemmäs ja näin hänen löytäneen isoja pinjamäntyjä. Ja männyissähän on niitä käpyjä, joita olin ohimennen haikaillut.

Palasimme kotiin taskut pullollaan joulukoristetarvikkeita.

Jos joskus jokin asia ottaakin päähän, niin koskaan ei voi eikä saa ottaa päähän se, että joku kuulee ja toteuttaa pienenkin toiveesi. Joulupukkia ei ole olemassa, mutta onneksi on näitä arjen sankareita.

Toimme naapurin metsätyömaalta myös männynlatvuksen joulupuuksi. Se on pieni, mutta kelpaa hyvin. Se on sentään aito. Pinjan kaataminen jouluksi on eettisesti lähes rikos, sillä ne kasvavat niin hitaasti.

Tämä käpyjen perässä rämpinyt mies sanoi kerran, että parisuhteessa täytyy joskus tehdä asioita toisen mieliksi, vaikkei itseä huvittaisikaan. Se kuuluu asiaan. Totta. Parisuhteen tarkoitus ei ole toteuttaa vain yhden osapuolen toiveita ja tavoitteita. Se on kahden kauppa, jonka vaihtotaseen pitää olla tasapainossa. Jouluna moni venyy ja on mieliksi puolisolleen. Voi olla, että se puolisokin myötäilee jossain asiassa, vaikket ikinä sitä arvaisikaan. Jos jokin asia joskus vetääkin vähän vastakarvaan, niin ei sitä aina ääneen tarvitse sanoa. Annetaan olla. Ei kaikki ole niin vakavaa. Etsitään toisillemme käpyjä vuorotellen niin näemme, miten toinen ilahtuu. Se on ilo itsellekin.

Vain se, joka viettää joulua itsekseen, välttyy kompromisseilta ja toisten mieliksi tekemiseltä. Saa laittaa omannäköisensä joulun oman aikataulunsa mukaisesti. Saa olla pyjamassa koko joulupäivän, tallustella pörrösukat jalassa, kampaamaton pää pörrössä, ottaa nokoset eikä kukaan tule kiljumaan huomiota. Paitsi jos omistaa koiran. Tai kissan. Tai molemmat. Joulu omin nokkineen ei ole niin kauhea asia kun sitä sopivalta kantilta katsoo. Se voi olla jopa oikein rentouttavaa. Ja ainakin tällä kertaa tiedän mistä puhun. 

Pitkähköin hampain tulen aattoiltana syömään kinkun sijasta keitettyä turskaa, mutta maassa maan tavalla joulunakin ja erityisesti juuri silloin. Meillä on sentään aito joulumänty eikä kaupan muovikuusta. 

Ja kullattuja käpyjä. 


Kuvissa graffiteja Portosta. Ja niitä käpyjä. 

maanantai 8. joulukuuta 2014

Kuinka tehdään koira onnelliseksi yhdellä luulla kahdesti. Tai jopa useammin.

Meillä on ollut pitkä viikonloppu. Lauantaina oli Suomen itsenäisyyspäivä, jota juhlistimme tekemällä ranskalaista ruokaa, burgundinpataa. Olisin tehnyt jälkiruuaksi mustikkapiirakan, mutta voimat loppui.

Sunnuntaina oli ihan normaali pyhäpäivä ja tänään maanantaina jonkin pyhimyksen päivä. Huom. Portugalissa ei siis vietetty itsenäisyyspäivää viikko sitten, mutta tiesminkäpyhimyksen päivä on yhä yleinen vapaapäivä.

Naapurin kakihedelmäpuu pudottelee
värikkäitä lehtiään meidänkin puolelle.
Hedelmiä ei.
Voimat loppui kesken juhlaruuan laiton, sillä olen ollut flunssassa. Viikon aikana olen viettänyt enemmän aikaa sängyssä kuin sen ulkopuolella. Pitkään sinnittelin vastaan, mutta lopulta oli pakko hyväksyä se, ettei tämä tästä nyt ihan levotta lähde. Siispä ensimmäisenä petipäivänä kömmin aamiaisen jälkeen takaisin peiton alle, pöyhin tyynyä ja mietin, että mitäs tässä nyt tehdään. Kun ei voi tehdä mitään. Keksin, että ainahan voi ajatella. Miettiä syntyjä syviä. Otin siis mukavan asennon, rentouduin ja olin valmis oivaltamaan Jotain Merkittävää.

Nukahdin alta minuutin. Heräsin jossain vaiheessa hengitykseni krohinaan, niistin hartaasti ja parantelin asentoa. Ajattelin, että nyt olen torkuista virkistäytynyt ja voin ajatella Jotain Merkittävää.

Pää kuitenkin tuntui jotenkin raskaalta ja poskiontelot pohjattomilta. Tovin niisteltyäni nukahdin uudelleen.

Viikko on mennyt siis näissä merkeissä. Edellisestä kunnon flunssasta on useampi vuosi, joten en enää oikein muista miten sairastetaan enkä sitä mitä lääkkeitä otetaan. Teetä on kuitenkin juotu. Vihreää teetä, punapensasteetä, valkoisen ja vihreän teen sekoitusta, välillä mintulla maustaen, iltapäivisin hunajalla höystäen. Ei auta mikään; kaikki teehen viittaava alkaa nyt lorista korvista ulos. Tauti saisi jo mennä tiehensä. Hus!

Gaia-koiralle päivittäinen vetäytymiseni takaisin sängyn syliin on ollut outoa. Kun olen iltaisin tullut alakertaan, se on istahtanut eteeni, tuijottaen herkeämättä, menemättä vakiomakuupaikalleen. Hain lopulta vanhan kylpyhuonematon ja pistin sen sohvan viereen lehmäntaljan päälle. Gaia kävi siihen heti maaten. Yhtenä päivänä se oli tullut omin avuin sisälle ja näki minun vilahtavan yläkerrassa. Se harppoi hetkessä rappuset ylös, häntä koipien välissä väpättäen, sillä se tietää, ettei se saa mennä yläkertaan. En tiedä mitä olen tehnyt, kun se on niin leimautunut minuun. Tuonut lihakaupasta meheviä luita ehkä?
C-vitamiinia mandariineissa.

Toin Suomesta pari isoa puruluuta (saahan niitä täältäkin, mutta höppänä toin koiralle tuliaisia Suomesta) ja erityisenä juhlapäivänä Gaia sai niistä ensimmäisen. Se vilisti luineen pihalle, ja oli viittä minuuttia myöhemmin takaisin keittiön oven takana suu leveässä virneessä. Arvasin. Se oli haudannut luun jonnekin varmaan paikkaan.

Antaessani toisen luun olin jo ovelampi. Seurasin kaukaa minne Gaia kävi sen hautaamassa, ja hetkeä myöhemmin kävin kaivamassa luun esille. Pesaisin ja kuivatin sen, ja tänään Gaia sai sen uudestaan lounaan jälkeen.

Hetken aikaa se keikaroi pihalla luu suussaan, kunnes kaivautui passionhedelmäpuskaan. Kutsuin sitä. Se antoi ottaa muutaman kuvan kunnes katosi taas. Hiivin sen perässä ja näin sen peittelemässä maata pihan perällä katoksen alla. Hetkeä myöhemmin se palasi lipoen multaista kuonoaan. Hoideltuani tiskit kävin hakemassa luun parempaan talteen, koiran näkemättä.

Tällä luulla koiramme tulee onnelliseksi vielä monta kertaa.

"Voi ei, mamma vahtii mua nyt."
Olen varma, että Gaia muistaa kulkukoirataustansa; hylätyksi tulemisen, kepeillä hätistelyn, nälän ja vilun. Nyt kun sillä on uusi koti ja perhe, se osaa yhä iloita pienistä asioista: rapsutuksesta ja taputuksesta; pienistä ruuantähteistä oman kuivamuonansa lisäksi; siitä kun illalla peittelen sen nukkumaan omaan huoneeseensa pihan puolelle; siitä kun käymme kävellen viemässä roskat; siitä kun se saa juosta pellolla vapaana naapurin narttukoiran kanssa. Naapurin koira on aamuisin portin takana odottamassa, kuin kysyäkseen ”Saako Gaia tulla ulos leikkimään?”. Niillä on kokoeroa kuin ponilla ja elefantilla, mutta ne ovat parhaat ystävykset.

Kyllä se muistaa menneisyytensä. Tarttuessani pihalla luutaan se kaikkoaa korvat luimussa kauemmas. Isomman leivänkannikan se käy piilottamassa, jollei sillä ole juuri sillä hetkellä nälkä. Se tietää ketkä kohtelevat sitä perheenjäsenenä, keiltä naapureilta heruu rapsutuksia, keiden koirien kanssa voi kaveerata. Se muistaa, että päivällä on hyvä makoilla auringossa, sillä yöllä voi tulla kylmä. Ei se ole unohtanut menneisyyttään, mutta se ymmärtää elää tätä päivää täysillä.

Poskionteloissani alkaa tulla pohja vastaan. Pää ei vielä toimi kunnolla, mutta mietin, että emme voi elää pelkästään tässä hetkessä tai tulevaisuutta suunnitellen. Menneisyydestä pitää kantaa jotain mukana. Pieniä taakkoja, pieniä kevennyksiä; asioita, jotka saavat arvostamaan oman elämän yksityiskohtia. Pitää kohdata vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, olla kuin kulkukoira, että oppii iloitsemaan niistä pienistäkin murusista mitä elämä tielle ripottelee. Ehkä menetysten kautta, joskus, tuleekin onnellisemmaksi. Onko se paradoksaalista? Onko niin, että kultalusikka suussa syntynyt myötätuulessa kulkija ei osaakaan olla onnellinen, jos kaikki on tullut valmiina eteen? Tai onko hänen onnellisuutensa lievempi, kun se on tullut niin helpolla? 

Lempipaikka auringossa. Puskan taakse on piilotettu
viimejouluinen jättiluu.
En minä tiedä. Gaia on käpertynyt kerälle kuin kissa sohvan eteen, vanhan, kulahtaneen kylpyhuonematon päälle. Se ei nuku. Ehkä se muistelee pihan perälle hautaamaansa luuta. Miksei se syönyt sitä? Saiko luun jemmaaminen koiran onnellisemmaksi, tieto siitä, että se on siellä ”tallessa” pahan päivän varalle? 

Ehkä se on oivaltanut, että onnea ei saa kaluta kerralla loppuun. Vähän kerrallaan, pieninä annoksina se maistuu parhaimmalta ja kestää pidempään. Kaikkimullehetinyt-hotkija saa kohta hirveän ähkyn ja hetken huuma on kaunis muisto vaan. Onnemme lähteitä pitää vähän säästellä ja säännöstellä, pistää pankkiin ja nauttia koroista. Miten? No, mietitään sitä kukin tykönämme. 

tiistai 2. joulukuuta 2014

Sinertävänvalkeat suomalaiset

Auringonkorkeus Etelä-Suomessa tammikuun ensimmäinen päivä klo 14.06. 
Kävin viime viikolla pikkujoululounaalla Portossa kymmenen muun suomalaisnaisen kanssa. Useimmat heistä tunsivat toisensa jo entuudestaan, mutta meitä oli pari uutta tulokasta. Ryhmän nuorimmalle oli tulossa portugalilaisia illallisvieraita, ja hän pyysi vinkkiä siihen, mitä suomalaista pääruokaa voisi tarjota. ”Makaronilaatikkoa”, huudahti hätäisin. ”Ei makaronilaatikkoa”, kielsi toinen. ”Lohta!” ”Karjalanpaistia!” ehdotettiin myös. ”Uunimakkaraa! Aah, juustoa päälle…” huokaili joku vesi kielellä. ”Täältä ei saa HK:n Sinistä”, surkuteltiin yhdessä.

Aleksis Kivi pohtii, hiihtäjä hiihtää.
Aloin pohtia, mikä olisi sellaista edustavaa suomalaista ruokaa, mitä voisi tarjota ulkomaalaisille vieraille niistä aineksista mitä Portugalissa on saatavilla. Tai edes Suomessa. En keksi mitään. Minulta on monesti kysytty, mikä on tyypillistä suomalaista ruokaa. ”Öö… lohi… makaronilaatikko… hernekeitto… nakit ja muusi…” vastaan hämilläni. Onhan Suomessa siiat ja silakat, mainiot makkarat, makoisat marjat, mutta tyypillinen suomalainen ruoka on sellaista mitä ei vieraille välttämättä tarjoaisi. Se on liian arkista.

Jos portugalilaisilta kysytään mikä on tyypillistä portugalilaista ruokaa, vastausten kirjo vaihtelee laidasta laitaan asuinpaikasta riippuen, mutta kansallisruokien ykköseksi ui varmasti turska, bacalhau, eri muodoissaan ja cozido á portuguesa (lihamuhennos, jossa on kaikkea mahdollista siansorkkia ja -korvia myöten). Cozido á portuguesa kuulostaa ja näyttää arkiselta, mutta on monessa ravintolassa varmaan myydyin sunnuntailounaan annos silloin kun se listalta löytyy. Voiko sitä sitten tarjota suomalaisille vieraille on eri asia. En osaa kuvitella sukulaisiani jäystämässä sitkeää porsaankorvaa kehuen sen herkullisuutta.

Hieno talo, mutta olisiko vähän väärällä paikalla?
Näihin aikoihin vuodesta moni ulkosuomalainen pohtii, ainakin ohimennen, kansallista identiteettiään ja suhdetta isänmaahan. Onko suomalaisuus muutakin kuin sauna, sisu ja sininen lenkki? Millaisin eväin olemme maailmalle lähteneet, onko reppuun pakattu jotain Reissumiestä vahvempaa? Kun äidinkieltä alkaa höystää asuinmaan kielen äänteillä ja herätessä aamulla mailla vierailla ensimmäinen ajatus on ”olen kotona”, alkaako suomalaisuus karista vai vahvistuuko se kaikesta huolimatta?

Ulkomaille muuttaessa joutuu ja jopa haluaa integroitua paikalliseen elämänmenoon. Sulaudutaan joukkoon, vaikka välillä pistettäisiinkin silmään kuin enkeli heinäsuovassa. Opetellaan paikallinen kieli, omaksutaan paikalliset tervehdystavat, löydetään uusi lempiruoka. Suomalainen tausta kuitenkin pulpahtelee välillä pinnalle. Jouluperinteissä, ruisleivän himossa, aitoudessa ja suorassa puheessa. 

Sinitaivas Suomenlinnassa.
Parhaimmillaan ulkosuomalainen säilyttää suomalaisuuden parhaat piirteet ja vastaavasti omaksuu asuinmaaltaan hyviä ominaisuuksia. Suomalaisesta tulee ulkomailla avoimempi ja ulospäin suuntautuneempi, riippumaton omilla jaloillaan seisoja jota yhteiskunnan ei tarvitse holhota. Jo se, että lähtee Suomineidon helmoista ulkomaille, vaatii tiettyä rohkeutta. Joskus uhkarohkeutta. Ulkosuomalainen ei pelkää.

Entinen kotimaa ei silti unohdu. Siellä on sukulaiset, perhettä, ystäviä. Uutiset kulkevat salamannopeasti ja niitä seurataan, säätilaa myöten. ”Joko siellä on tullut lunta?” monessa viestissä varmasti kysytään. ”Täällä ei”, jatketaan hymiön kera. Suomessa käydään mahdollisuuksien mukaan; jouluna, juhannuksena, syntymäpäivinä. Paluumatkalle matkalaukkuihin tungetaan salmiakkia, ruisleipää ja HK:n Sinistä, ja vielä lisää ruisleipää.

Eilen vietettiin Portugalin itsenäisyyspäivää. Tai ei sitä oikeastaan vietetä. Se lakkasi olemasta yleinen vapaapäivä pari vuotta sitten. Se ei ole niin tärkeä juttu. Joku sanoi, että itsenäistyminen Espanjasta ei ollut hyvä asia. Olisi ollut parempi pysyä osana Espanjaa, missä ihmisillä on parempi elintaso ja muutenkin asiat ovat paremmin järkyttävästä työttömyysasteesta huolimatta. Portugali yksin on niin pieni ja piskuinen.

Suomessa tuskin kukaan uskaltaisi sanoa ääneen, että voi kun oltaisiin vielä osa Venäjää.

Kesäkuinen poutapäivä Porvoossa. 
Suomen itsenäisyyspäivän lähestyessä mietin pitäisikö sitä jotenkin juhlistaa tai ”viettää”. Millaisen suomalaisen juhlaruuan katan pöytään? Sytytänkö sinisiä ja valkoisia kynttilöitä, katanko pöytään sinivalkoiset portugalilaiset lautaset, yritänkö virittää netistä näkyviin Linnan juhlat, toivotanko kaikille suomeksi ”Hyvää ruokahalua ja itsenäisyyspäivää”?

Kyllä, luulen, että tänä vuonna meillä vietetään Suomen itsenäisyyspäivää. Ei pelkästään siksi, että olen suomalainen vaan siksi, koska olen myös vähän portugalilainen, ja aina kun on jokin syy juhlia, niin pitää tehdä. 

tiistai 25. marraskuuta 2014

Postimies tööttää aina kahdesti

Viime viikon Lissabonin matkan jälkeen on elämä lumpsahtanut takaisin arkeen kuin jalka kosteaan saappaaseen. Vähän nahkeasti siis. Huomaan, että minulla on monta tekemätöntä työtä, onneksi on myös paljon energiaa niiden tekemiseen. Mistä tätä energiaa oikein tulee? En tiedä. Olo on välillä kuin täydellä ilmapallolla, joka on sitomattomana päästetty ilmaan. Se sinkoilee sinne tänne iloisesti pörähdellen ja tömpsähtää sitten latteana maahan. Luulenpa, että jouluna annan itseni tömpsähtää ja silloin ihan vain olen ja lötkötän latteana kuin pannukakku.

Jouluvalmisteluihin ei oikein ymmärrä ryhtyä. Sitä on niin tottunut siihen, että joulunalusaikana sataa räntää, on pimeää, ahdistaa. Täällä ruoho vihertää, mandariinit ja appelsiinit alkavat kellertää ja aurinkoisina päivinä – joskin harvoina – ei tosiaankaan ahdista. Joulun lähestymisen näkee lähinnä kalenterista ja kauppakeskusten isoista muovikuusista. Ihmisetkin alkavat hiljalleen laitella ikkunoihin joulukoristeita ja -valoja, tosin yhdellä naapuruston rouvalla oli koko kesän ikkunalaudalla joulupukki poronsa kanssa. Olin ottaa siitä valokuvan kesäkuussa. Nyt siinä ei olisi mitään ideaa, joten olkoon. Sitä paitsi talo on nyt suljettu, ikkunaluukut ovat kiinni. Rouva lähti Ranskaan poikansa luo ja tulee takaisin vasta keväämmällä. ”Pojan talossa on varmasti lämmitys”, meidän vanharouva totesi.

Täällä ei ole tullut vielä kunnolla kylmä. Aurinkoisena päivänä avaan ikkunoita levälleen ja päästä lämpimän ilman sisälle kuivattamaan ja tuulettamaan. Tosin lähipelloille on viime päivinä levitelty (taas) navetoiden lantalietettä, joten pitää olla tarkkana siinä mistä suunnasta tulee, ja sulkea ikkunat hajun puolelta. Aurinkoisina päivinä tekemistä riittää, sillä pitää pyykätä, tuulettaa petivaatteita ja omia vaatteita, pestä lattioita ja kylpyhuoneita, ommella pikkutarkkoja töitä, hoitaa puutarhaa ja tehdä kaikkia niitä asioita joita sateella ei voi tai viitsi tehdä.

Aurinkoisena päivänä on hyvä istua myös työpöydän ääressä. Aurinko paistaa tähän ja lämmittää sormia, jotka helposti hyytyvät kirjoittaessa. Gaia-koirakin makoilee ruokapöydän alla aurinkoisessa läiskässä. Se ei nuku, vaan kuuntelee korvat höröllä ympäristön ääniä. Sisäpihan puolella kaksi miestä korjaa ajoporttia, vanharouva yskii yläkerrassa, Carlos kolistelee keittiössä. Kadulla huristelee ohi traktoreita, autoja ja mopoja, joskus joku vanhempi rouva polkupyörällä. Ylämäkeen taluttaen, alamäkeen varovaisen hiljaa, sillä kivetyssä kadussa on kuoppia. Sadevesi syö hiekkaa kivien välistä. 

Myös posteljooni laskettelee moottoripyörällä katua pitkin ensin yhteen suuntaan, käy kääntymässä naapurikylän rajalla ja palaa sitten takaisin toiseen suuntaan. Kun hänellä on kuitattavaa postia, hän tööttää talon ovella tai portilla, kerran, kahdesti. Kun kadulta siis kuuluu tööttäys, ryntää koko naapurusto ikkunoihinsa katsomaan kenelle postimies tööttää. Joulun alla torvea tultaneen kuulemaan tähänastista vähän useammin.  

Lissabonin reissun jäljiltä minulla oli lievä kieli-identiteettikriisi. Kun matkan aikana puhuin pääosin suomea ja sen lisäksi englantia, jäi se vaihde päälle kotiin palatessa. Yhtenä päivänä pyysin Carlosia tuomaan sisältä pyykkipoikakorin, sillä en viitsinyt alkaa ottamaan jaloista niitä nahkeita saappaita. Kun hän keittiön ovella ojensi korin, sanoin automaattisesti ”kiitos”. Jotenkin se ei tuntunut ihan oikealta, joten hetken mietittyäni lisäsin vielä ”thank you”. Vasta kääntyessäni poispäin hoksasin sanoa ”obrigada”. Carlos kuunteli tätä vuolasta kiittelyä kulmakarvat kohollaan. 

Lämmitin eilen illalla paistetun possun seuraksi kiinalaista eineskastiketta, sillä minun tekee välillä (aika useinkin) mieli mausteista ruokaa. Täällähän yleisin ja usein ainoa mauste on suola. Makunystyräni vaativat kuitenkin välillä vähän rankempia makuja, eikä ihan joka kerta tee mieli silputa raakaa chiliäkään lautaselle. Lämmitin siis valmiskastiketta ja tarjosin sitä muodon vuoksi myös vanhallerouvalle, joka totesi ykskantaan: ”En tahdo. Se on punaista. Kommunistien kastiketta.” Kysäisin piruuttani, että jos kastike olisi vihreää, kelpaisiko se silloin hänelle. 

Vihreä kastike, molho verde, on yleinen seuralainen grillatulle kalalle. Siihen tulee silputtua sileälehtipersiljaa ja valkosipulia, ripaus suolaa, loraus etikkaa ja vähän ronskimmin oliiviöljyä. Jos kastiketta jää yli, levitän sitä seuraavana aamuna paahdetun leivän päälle Carlosin kohotellessa jälleen kulmakarvojaan. Minulla on kuulemma outoja tapoja. 

Arkeen ja arjen askareisiin on siis palattu. Yritän psyykata itseäni neulomaan villasukkia.  Pukinkonttiin siis.Tai edes säärystimiä, niin ei tarvitse tehdä kantapäitä eikä kärkikavennuksia. Jossain pitää ja saa välillä vähän oikaista. 


keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Kotiin halki sateen

Sade ropisee ikkunaan. Taas. Kuulostaa puhki kuluneelta tavalta aloittaa blogipäivitys. Tällä kertaa se ropisee kuitenkin junan ikkunaan. Olen matkalla Lissabonista Portoon ja sieltä kohti kotia.

Juna etenee halki märän, vettyneen maiseman. Joillakin pelloilla on niin paljon vettä, että ne sopisivat parhaiten riisin viljelyyn. Sitä joissakin paikoissa yhä viljelläänkin. Juna heittelehtii, etenee nykäyksittäin, ajaa alkumatkasta pitkin Tejojoen rantaa kohdassa, jossa joki on niin leveä että se näyttää järveltä. Maisema on tasaista kuin Pohjanmaalla. Aakeeta laakeeta peltoa, hevosia laitumilla, kaupunkeja, jotka ovat holtiton sekoitus vanhaa, kaunista rakennuskantaa ja uudempia rumia kerrostaloja. Joskus uuden ja vanhan yhteensovittaminen silmää esteettisesti miellyttävällä tavalla on mahdoton tehtävä. Ei sitä ole välttämättä yritetty tavoitellakaan. Asuntojen rakentaminen on ollut tärkeämpää. 
Koira kurkottaa kadulle.

Joka kerta kun juna pysähtyy Entroncamenton asemalla ajattelen, että se on varmaan Portugalin rumin kaupunki, ainakin asemanseutu. Yritän miettiä vertailukohdetta Suomesta, mutta kun en halua loukata ketään niin jätän mietinnän sikseen. Jokaisessa kaupungissa on jotain rumaa ja jotain kaunista. Entroncamentossakin täytyy olla jotain mikä ilahduttaa silmää, ja asetankin itselleni haasteeksi mennä sinne jokin kerta ja kaivaa sen kauneuden esille.

Eilen vietettiin Details/Detalhes-valokuvanäyttelyn avajaisia Bookshop Bivarissa. Seinille ripustettiin neljätoista valokuvaa, viidestoista nököttää näyteikkunassa. Tylystä vesisateesta huolimatta paikalle saapui toistakymmentä sadetta pelkäämätöntä vierailijaa. Minulla oli ilo tutustua moneen uuteen ihmiseen, moneen suomalaiseen, joista jokaisella on ollut oma syynsä tulla Portugaliin ja jäädä tänne. Paikalle saapui myös pari henkilöä, joiden vierailusta olen erityisen otettu. Sydämeni sykkii lämpimänä kaikille avajaisiin tulleille, kiitos teille! Erityinen kiitos vielä Leenalle, kirjakaupan omistajalle, josta on hiljalleen kehkeytymässä eteenpäin ponnistelevien taiteilijoiden suojelusenkeli.
Kaksi Portugaliin päätynyttä suomalaista,
allekirjoittanut vasemmalla ja oikealla Bivarin hehkeä emäntä.

Joistakin kuvista arvuuttelin ihmisiä, että mitä ne mahtavat esittää. Kun kuvaa yksityiskohtaa, ei välttämättä näe minkä osa se on. Ankkurin sakarasta tulee Amorin nuoli, rosoinen seinäpinta näyttää hiekalta. Veneen keulan tunnistaa veneeksi veden heijastuksesta ja siitä, että siihen on maalattu veneen nimi. Näyttelykuvissa on rapistunutta metallia ja maalia, yksinkertaisia mustavalkoisia katukuvia ja vahvoja värejä. Lissabonissa, Algarvessa tai Portossa käynyt matkailija ei välttämättä tunnistaisi kuvien olevan Portugalista mutta täältä ne ovat, ja esittävät pintaraapaisun siitä mitä itse täällä näen. Siis vain pintaraapaisun. 

Juna jatkaa taipaleellaan. Sade rapsuttelee sormiaan ikkunaan ja vesi valuu noroina lasin pintaa pitkin, piilottaa harmaan maiseman vetisen verhon taakse. Juna kulkee nyt tasaisemmin, hiljentää vauhtia, sillä saavumme seuraavalle asemalle. Tejojoki jää kohta taakse ja maisema muuttuu kumpuilevammaksi. Lähes paljaat, leikatut viiniköynnökset kiipeilevät siisteinä riveinä pitkin rinteitä, pienet metsiköt täplittävät maisemaa. On vihreää, mutta sateisena päivänä väri on sameaa, latteaa, elotonta. Joillakin pelloilla on niin paljon vettä, ettei niille ole voitu kylvää talveksi mitään. Sateinen vuosi. Sateen luulisi olevan etelän maassa aina taivaan lahja, mutta liika on liikaa sitäkin.
Ylös, alas, ylös, alas,
vie funicularin tie. 

Kotona odottaa makuuhuoneen katon maalausremontin viimeistely ja paluu romaanikäsikirjoituksen kimppuun parin kuukauden tauon jälkeen. Siellä odottavat myös Carlos, vanharouva ja Gaia-koira, jolla on kuulemma ollut ikävä. Se tulee taas kulkemaan kannoillani niin tiivisti, että astuu välillä tohvelieni kannoille. Kun istun työpöydän ääreen viimeistelemään tätä päivitystä, se tulee istumaan viereeni, yrittäen näykkiä sormiani. Tiedän sen. Tunnen sen niin hyvin.  

Viinilaseja ravintolan ikkunaverhona.
Kananmunakauppamme joutui pistämään lapun luukulle. Viisi kanaa olivat intoutuneet munimaan oikein antaumuksella, varmaan uuden maissinjyvä-kotilodieetin myötä, mutta lauantaina aitauksesta löytyi neljä kanaa kuolleina. Ilmeisesti lumikko oli jahdannut ne hengiltä ja imenyt niistä veren. Julma kohtalo kanapoloilla. Viides, ainoa elossa selvinnyt kana oli järkytyksestä pois tolaltaan. Sille ei maistunut edes kotilot. Hankimme sen seuraksi kaksi uutta kanaa, ja ne on nyt siirretty sisäpihan puolelle turvallisempaan paikkaan. Menee kuitenkin pari kuukautta ennen kuin uudet tulokkaat alkavat munia.

Kanojen kohtalo surettaa. Vaikkei niillä ollut kananaivoja kummempaa älyllistä elintä, ne olivat kuitenkin eläviä olentoja ja tunnistivat kyllä hoitajansa. Juttelivat kotkottamalla ja hyppivät innosta nähdessään purkin, johon keräsin kotiloita. Kerran yksi niistä lensi tohkeissaan kaksinkertaisen kanaverkon läpi. Se näytti itsekin yllättyneeltä saavutuksestaan. Heltta tökötti hämmästyksestä pystyssä.

Katselen junan ikkunasta ulos ja harmaassa maisemassa näkyy yllättäen väriläiskiä. Plataanipuut hehkuvat keltaisina ja punaisina. Ruska ei ole suomalaisten yksinoikeus! Puiden lehdet tippuvat vielä, mutta ei mene pitkää aikaa kun ne ovat jälleen hiirenkorvalla. Aika kulkee kuin juna raiteillaan, hidastelee välillä, heilahtelee, mutta kulkee aina vain eteenpäin. Talvi tulee, talvi menee.  Se on varmaa.

Junan lähestyessä Portoa ja ylittäessä Dourojokea tunnen korvalehdissä tutun kihelmöinnin, käsivarsissa iho nousee kananlihalle. Harmaanakin päivänä Porto on pysähdyttävän kaunis. En pysty selittämään tarkemmin. Se on pakko nähdä itse. Edes kerran elämässä. 


Vaikka Portoa taas hehkutankin, on näissä kuvissa bongauksia Lissabonin katukuvasta. 

maanantai 10. marraskuuta 2014

Kuumia tunteita turskatiskillä

Herättelin vanhaarouvaa yhtenä aamuna terveyskeskuskäyntiä varten. Hän avasi silmänsä ja tokaisi: ”Tänään pitää mennä ostamaan turskaa ennen kuin se loppuu!” Olin ihmeissäni. Mitä unta hän nyt on nähnyt? ”Oliko se tarjous tänään?”, hän alkoi seuraavaksi pohtia. Sitten muistin, että edellisenä iltana uutislähetyksen mainostauolla eräs suuri supermarketketju oli mainostanut kuivatun, suolatun turskan supertarjousta. Tämä portugalilaisten perinneherkku, joulupöydän johtotähti vain 5 e/kg!

Huonomuistinen vanharouva muistaa kyllä ne tärkeät asiat.

Lähdimme iltapäivällä Carlosin kanssa ostoksille. Turskatiskillä oli tungosta. Otimme vuoronumeron, valitsimme kalapinosta kaksi komeaa filettä ja jäimme odottamaan vuoroamme kahden-kolmenkymmenen muun asiakkaan jälkeen. Kaksi nuorta tyttöä huolehti kalan leikkuusta ja pakkauksesta, yksi vanhempi rouva pakkasi kokonaisia fileitä isoihin pusseihin. Yksi myyjä lastasi lisää kalaa pahvilaatikoista myyntitiskille. Siivooja lakaisi suolakiteitä lattialta, vartija kävi vilkaisemassa onko kaikki järjestyksessä. Asiakkaat odottivat kärsivällisesti vuoroaan. Ainakin melkein kaikki.

Kahden miehen välille syntyi kinaa jonotusjärjestyksestä. Toinen heistä kiehahti kuin hernekeitto hellepäivänä ja huusi punakalla naamalla toiselle miehelle. Tämä yritti tyynnytellä toista, turhaan. Mies jatkoi huutamistaan kuin olisi ollut vaarassa jäädä turskaa vaille. Muut asiakkaat kohottelivat kulmakarvojaan ja vilkuilivat toisiaan sivusilmällä huvittuneesti.  Tilanne rauhoittui vasta kun kuumaverinen turskanhamstraaja sai kalansa punnittua ja pakattua ja poistui paikalta.

Kuivatun turskan valmistaminen lähentelee taidetta. Ensinnäkin sitä voi valmistaa ainakin miljoonalla eri tavalla, mutta tärkeintä on kalan huolellinen liotus vedessä liian suolan poistamiseksi. Samalla kala turpoaa ja pienestä kittanasta kasvaa muhkea fileenpala. Kalaa ei vaan saa liottaa liian kauaa, muuten se alkaa maistua vetiseltä. Ja miksi turska yhä kuivataan ja suolataan, vaikka pakastimetkin on keksitty? No, sitä on vaan totuttu laittamaan niin. Perinteistä ei päästetä irti, ei.

Jouluvalmistelut ovat nyt siis alkaneet siitä kaikkein tärkeimmästä, turskasta. Ja syödään sitä toki muulloinkin. 

Viime aikoina olen valmistellut jotain ihan muuta. Minulle tarjoutui mahdollisuus järjestää valokuvanäyttely Bivar-kirjakaupassa Lissabonissa, ja avajaiset pidetään ensi viikon tiistaina. Suomalaisen Leenan omistamassa kirjakaupassa myydään vähänkäytettyjä englanninkielisiä kirjoja, ja siinä ohessa on vaihtuvia näyttelyitä. Yksi haave toteutuu, pääsen laittamaan kuviani näytille. Kiitos Leenalle!

Näyttelyn pitäminen on yksi askel tiellä, jolle hypähdin reilut pari vuotta sitten. Polku on mutkainen, mutta kompastellen etenen. Pitää uskoa itseensä, siihen mitä tekee, ja yrittää, yrittää, yrittää, kuten eräs valokuvaava ystävä yhtenä päivänä kirjoitti. Saavuttaa sen mitä saavuttaa, ei aina ehkä sitä mitä tavoittelee, mutta aina jotain kuitenkin. Elämä ei mene pilalle jos kaikki ei mene omien toiveiden mukaan. Joskus se voi mennä jopa paremmin. Haaveen täyttymys on aina saavutus, yksi etappi elämän polulla. 

Kuvani eivät muuta maailmaa. Ne eivät provosoi, eivät herätä ihmetystä tai pahennusta ja tuskin edes sen kummempaa keskustelua. Olen iloinen, jos edes yksi ihminen pysähtyy katsomaan jotain kuvaa ja näkee siinä sen mitä minäkin; yksinkertaisen kauneuden, harmonian, värien sinfonian; yksityiskohdan, jonka ohitse muut kävelevät sitä huomaamatta. Pieniä maiseman kauneuspilkkuja ja silmänilon aiheita löytyy joka puolelta, kun vain pysähtyy näkemään ne.

Huomenna vietetään S. Martinhon päivää, ja juhlistamme sitä paahdetuilla kastanjoilla. Jälleen yksi perinne, joka rytmittää elämää ja vuoden kulkua tahtipuikon lailla. Maailma muuttuu, mutta ei niin paljoa, että perinteistä tarvitsisi luopua. 


Ylimmästä kuvasta lähti liikkeelle hurahdukseni portugalilaisten kaupunkien ja kylien yksityiskohtiin. Muut kuvat eivät löytäneet paikkaansa näyttelykuvien joukossa. 

maanantai 3. marraskuuta 2014

Enkeli taivaan

On maanantai. Sataa. Istun työpöytäni, perityn pienen antiikkipöydän ääressä. Gaia-koira istuu vieressäni ja kerjää huomiota. Se haistelee tohveliani, nuolaisee kantapäätäni, haukottelee, hakee katsekontaktia ja kun onnistuu siinä, heiluttaa häntäänsä. On vaikea keskittyä kirjoittamiseen, kun joku tuijottaa vieressä. Vielä vaikeampaa on naputella näppäimistöä, kun koira tunkee päätään ranteen alle rapsutuksen toivossa.

Kun se kääntää selkänsä minulle ja alkaa tuijottaa ovea, käyn päästämässä sen ulos pihalle. Se menee ulos mutta käännähtää heti ovensuussa ja kiiruhtaa takaisin sisälle. Se ei pidä sateesta. Kun aamulla tihkusateessa vein kanoille tuoretta ruohoa, Gaia meni traktorin peräkärryn alle sateensuojaan, luimisteli sieltä kulmat kurtussa.

On satanut aamusta asti. Vesi valuu puroina kadun molemmilla laidoilla. Sade ropisee ikkunoissa ja valuu noroina niitä pitkin. Se on kuin hillitöntä itkua kylmin kyynelein. Taivas itkee. Se itki eilen, itkee tänään, ja itkee vielä huomennakin. Miksi se on niin surullinen?

Sataa, tuulee ja on hämärää. Laitan takanreunukselle tuikkukynttilän palamaan keskellä päivää siinä toivossa, että se toisi vähän lämmintä tunnelmaa harmaaseen maanantaihin. Vilkaisen sitä aina välillä, enkelilyhtyä, jonka sain kun isäni lennähti pilvenreunalle. Siitä tuli viime viikolla kuluneeksi kolme vuotta.

Taivas ei hillitse kyyneleitään. Suru ei hellitä ajan kanssa. Aina välillä se lyö kovan nyrkkinsä palleaan ja iskee ilmat pihalle. Iskut kuitenkin harvenevat, ja niiden kanssa oppii elämään. Siihen tottuu, sopeutuu. Mitä muutakaan sitä voi?

Portugalissakin vietettiin lauantaina pyhäinmiesten päivää, O Dia de Todos os Santos. Omaisten haudoille vietiin krysanteemeja ja sytytettiin kynttilöitä. Naapurin leskirouva ei iltapäivällä ehtinyt juttelemaan kanssani kovin pitkään, sillä hänellä oli kiire laittautua valmiiksi missaan, jonka päätteeksi oli kulkue kirkolta hautausmaalle. En mennyt uteliaana ulkomaalaisena katsomaan enkä varsinkaan napsimaan kuvia. Se on omaisten tapahtuma, johon ulkopuolisilla ei ole asiaa.

Carlos kävi äitinsä kanssa isovanhempien haudalla. Illalla vanharouva itki ikävöivänsä vanhempiaan. Suru ei hellitä ajan kanssa. 

Sataa. Taivas itkee mutta tiedän, että ylhäällä pilvenreunalla aurinko paistaa. Paistaa se taas täällä maan päälläkin, kuivaten taivaalta tippuneet kyyneleet. Siitä odotellessa pieni kynttilä palaa enkelilyhdyssä, tuo lämpöä, valonpilkahduksen hämärään päivään. 

Tällä kertaa ei tämän enempää, mutta kirjoitan lisää lähipäivinä, ja silloin on luvassa iloisia asioita. 

maanantai 27. lokakuuta 2014

Kilonsa kullakin

Sain viime viikolla kymmenen vuotta voimassa olevan ”asukaskortin”, joka järjestyi huomattavan paljon helpommin kuin viiden vuoden takainen oleskelurekisteröinti. Näiden pitäisi olla EU-kansalaiselle ihan läpihuutojuttuja, mutta eivät ne aina ole. Piti olla monisivuinen hakemuslomake, kaksi passikuvaa, passikopio ja kopio tuoreesta laskusta tai muu todiste asuinpaikasta. Kävin Portossa kahdesti ja kaikkiaan kolmen virkailijan käsiteltävänä. Ajanvaraus piti tehdä puhelimitse, silti vuoron odottelua oli tunnin verran. 

Ollessani ulkomaalaisvirastossa hetken aikaa ainoa asiakas kolmen virkailijan miehittämässä työhuoneessa, asiaani hoitanut virkailija ihmetteli mikä on saanut suomalaisen naisen Portugaliin. ”Só temos sol e dividas”, ”Meillä on vain aurinkoa ja velkoja”, hän huudahti kädet ilmassa lentäen. Kerroin vakioselostukseni unohtamatta mainita hyvää ruokaa. Tähän toinen virkailija kehumaan, että minussa ei kyllä yhtään näy, että pidän ruuasta. Hänen äänessään tai ilmeessään ei ollut kateuden häivää. Nainen oli varmastikin runsaiden muotojensa kanssa niin sinut, että pystyi sanomaan vilpittömän kohteliaisuuden sellaiselle, jolla niitä on vähemmän. Itsetunnon vahvuutta, josta voisi hyvin olla kateellinen jos olisi siihen taipuvainen. 

Yksi suomalaisen yhteiskunnan keskeisimmistä kirjoittamattomista käyttäytymissäännöistä on se, että ylipainoiselle ei saa sanoa tämän olevan lihava (pullukka ihminen saa kyllä huomauttaa hoikalle tämän laihuudesta nenä arvostellen rutussa). Se olisi haukkumista ja kiusaamista. Kun Portugalissa kuulin ensimmäisen kerran jonkun kommentoivan toista lihavaksi, gordo, niskavillani nousivat pystyyn ja korvilehtiä pisteli niin että teki kipeää. Tutut saattavat kadulla tavatessaan taputtaa toista leikillisesti mahaan ja kehua, että onpas hieno pipa, tynnyri. Suositun tv-kilpailuohjelman juontajan lempinimi on O gordinho. Ihan avoimesti. Eikä hän pahastu siitä. Eihän totuus ole loukkaus, kun sitä ei loukkauksena sanota. 

Suomessa toitotetaan terveellistä elämää, tehokkuutta ja kiitämistä paikasta toiseen. Pitää suoriutua siitä ja tästä ja näyttää hyvältä ja trimmatulta koko ajan eikä hiuskarvakaan saa olla vinossa. Muuten on epäonnistunut. Ylipaino on häpeä, aina henkilön omaa syytä ja tabu, josta ei sovi puhua edes ystävien kesken. Pst, kerron teille salaisuuden: ylipaino ei ole aina henkilön omaa syytä. Meidät on veistetty monesta erilaisesta puusta, ja joidenkin kohdalla rakennusaineita on käytetty runsaammalla mitalla. Joidenkin kohdalla sitten vähän kitsaammin. Ja joillekin ne kilot vaan kertyvät helpommin kuin toisille. Yhdelle suklaalevy tuo kilon lisää lanteille, ainakin erään ystäväni mukaan, ja toiselle ei mitään.  
Portugalissa liikakilot hyväksytään, vaikka niitä voidaan joskus vähän päivitelläkin. Niissä ei silti ole mitään paheksuttavaa. Ei ole kovin kaukana takanapäin ne ajat, jolloin nälkä oli vakituinen vieras monen perheen ruokapöydässä. Ja on muuten edelleen. Elintasolihavuus on täällä silti hyvin yleistä ja ihan samanlainen tikittävä aikapommi kuin Suomessakin.  Mutta ihmisiä ei syyllistetä siitä. Kilonsa kullakin, oli niitä vähän tai paljon. 

Juttelin kahden ulkomaalaistoimiston virkailijan kanssa muun muassa ruuanlaitosta ja maalaiselämästä, kunnes toisellekin tuli asiakkaita. Ojentaessaan minulle kortin, jossa passikuvan lisäksi komeilee etusormenjälki ja johon on merkitty vanhempieni nimet ja siviilisäätyni, asiaani hoitanut virkailija toivotti hymyillen hyvää oleskelua Portugalissa. Oih, kiitos, obrigada! 

Suomeen on kuulemma saapunut syys pitkän ja kuuman kesän jälkeen. Portugalissa on kylvetty auringonpaisteessa, joka tuntuu melkeinpä keväiseltä. Kävellessäni aamukasteen kostuttamaa traktoripolkua pitkin kuuluu pusikoista tutunoloista sirkutusta. Lintuja, joiden laulusta tulee mieleen koivujen hiirenkorvat, suvivirsi ja kuivuvan nurmikon tuoksu. Vihertsirpottajia, peippojaisia ja ties mitä lirkuttajia, jotka ovat lähteneet pakoon Pohjolan talvea ja pysähtyneet tänne lepäämään tai viihtymään jopa pidemmän aikaa. Ainoa tunnistamani lintu on eukalyptusmetsikössä, maahan pudonneissa kuivissa lehdissä rapisteleva mustarastas, jonka kaunis laulu kaikuu aamuyössä kilpaa naapurin kukon kanssa.

"Isi oli täällä."
Kevään tuntua vahvistaa maissilta vapautuneilla pelloilla orasteleva kirkuvanvihreä ruoho. Ruoho kurkottelee valoa kohti myös kotikadun kivetyksen raoista, hentoina, mutta rohkeina haivenina. Autojen renkaat eivät lannista sitä. Se on päättänyt kasvaa juuri siinä.

Lähdimme sunnuntailounaan jälkeen kävelylle rannalle, tänä vuonna varmaan viimeistä kertaa ilman takkeja, talvisaappaita, huppuja ja hansikkaita. Rantahiekka tuntui muavan karhealta paljaan jalan alla, ja nouseva Atlantin vesi huuhteli vaahtona varpaita. Mainingit löivät rantaan läjähtäen, heittäen pärskeitä ilmaan. Lokit väistelivät meitä. Pienessä poukamassa isä ja tytär kirjoittivat hiekkaan, eräs perhe oli koiriensa kanssa lepäilemässä aurinkovarjojen alla. 

Rannalta lähti mukaan pari puikulaista kiveä ja simpukankuori tai kaksi, ja muisto aurinkoisesta sunnuntaipäivästä. Vaikka joskus huolet painavat mieltä, niin rannalla kävellessä mieli on kevyt kuin hattarapilvi sinisellä taivaalla. 

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Vanhuus tulee kello kaulassa

Tuntuuko teistäkin, rakkaat lukijat, siltä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika kuluu? Lapsuudessa kouluaikojen kesälomat kestivät ikuisuuden, nyt yksi kesä on sujahtanut ohi melkein huomaamatta. Se tuli, oli hetken ja meni. Hups vaan. Tosin tänään se tuli takaisin. Oli hellepäivä. 

Elämä on kuin pyörre, joka imaisee syvyyksiinsä, kieppuen aina vain lujempaa ja lujempaa, pistäen lopulta pään pyörälle niin, että asiat unohtuvat ja kaikki menee sekaisin, ihan sekaisin. Sitä yrittää tarrata kiinni johonkin, ihan mihin vaan, pysyäkseen tasapainossa hyrränä pyörivällä keinulaudalla, jonka toinen puoli on menneisyydessä ja toinen tulevaisuudessa. 

Luin joskus, että tunne ajan nopeutumisesta johtuu siitä, että vanhempana toistamme ja koemme samoja asioita aina uudelleen ja uudelleen. Lapselle kaikki on uutta ja ihmeellistä. 

Jos siis haluaa hidastaa ajan kulumista, pitää järjestää joka päivälle jotain uutta koettavaa tai opittavaa. Jokin uusi elämys. Koskaan ei ole myöhäistä aloittaa uuden kielen opiskelu, opetella neulomaan villasukkia, toteuttaa jokin pieni unelma tai kokeilla pärjääkö yön yli aamuun asti käymättä pissalla. Tai no, ehkä tuossa viimeksi mainitussa tulee jossain vaiheessa vastaan raja, jonka jälkeen se ei enää ole mahdollista. Tai ei ainakaan järkevää. 

Vanhanrouvan virkeä serkku kävi taas eilen kyläilemässä. Hän on dementikko, joka avustettuna elelee yhä yksin. Arkisin hän käy vanhainkodin päiväkeskuksessa, iltaisin kotiin palkattu apulainen laittaa hänet nukkumaan, viikonloppuisin hän on lastensa luona ja nyt välillä meillä. Hän päivitteli omaa, yli kahdeksankymmenen vuoden ikäänsä (tarkkaa ikää hän ei muista) ja vanhanrouvan vanhenemista. Lohduttelin, että ikääntyminen on hyvä merkki. Se tarkoittaa sitä, että on yhä elossa. Hän ymmärsi heti, mitä tarkoitin. 

Käsitän vanhenemisen ja ikääntymisen hieman eri asioina. Ikääntyminen on vuosien ja kokemuksen kertymistä, eikä siltä välty kukaan, ei edes fyysisesti tervein ja psyykkisesti skarpein, ei vaikka juoksisi väsyksiin asti kauneuskäsittelyissä. Vanhenemiseen kuuluu krempat ja krampat, kehon ja/tai mielen kuluminen ja hiljalleen hiipien tapahtuva rapistuminen. Sairaudet nopeuttavat vanhenemisprosessia, joskus radikaalistikin. Eikä sille voi mitään. 

”Vanheneminen ei ole kivaa”, huomautti empaattinen, ikinuori tätini käydessäni kyläilemässä syyskuussa. Joskus vanheneva ihminen haluaa olla omissa oloissaan, surffata sängyn ja sohvan välillä ja olla pukeutumatta moneen päivään. ”Sitä pitää kunnioittaa”, tätini totesi. En ollut tullut ajatelleeksi asiaa siltä kannalta patistellessani vanhaarouvaa ylös sängystä puolenpäivän aikaan. Patistelen yhä, sillä liikkuvuuden ylläpitäminen on ihan hirveän tärkeää, mutta en enää painosta häntä pukeutumaan, jos hän ei itse halua. Pyjamassa on lämmin ja mukava olla.

Vanheneminen ei ole ihmisen yksityisasia. Se koskettaa koko lähipiiriä, halusi tai ei. Huoli vanhuksen pärjäämisestä ja turvallisuudesta on päällimmäisenä. Silti välillä iskee väsymys. Väsymys asioiden hoitamiseen toisen puolesta, asioiden toistamiseen, samojen asioiden kuulemiseen ja kaikenlaiseen huolehtimiseen. Kai vanhemmatkin joskus väsyivät lastensa kanssa. Silloin joskus vuosikymmeniä sitten. 

Väsyä saa, mutta siitä pitää päästä yli ja jaksaa taas.  

Onko ikä vain numero?
Hiljalleen alkaa tiedostamaton valmistautuminen luopumiseen, sillä sen aika koittaa ennemmin tai myöhemmin. Aika ei unohda ketään. Se ei hyppää kenenkään yli, se ei säästä eikä sääli ketään. Ajan kanssa olemme jonain päivänä kaikki samalla maaliviivalla. Sen viivan ylitettyämme aika menettää merkityksensä. 

Vanheneminen tulee kello kaulassa, varoittaa eri tavoin; muisti alkaa takkuilla, askel haparoituu, säilykepurkit eivät enää aukea niin helposti, päivän mittaan napsii enemmän pillereitä kuin pastilleja. Silti vanheneminen tulee shokkina. Yhtenä päivänä sitä vaan tajuaa, jopa dementikko, että nyt sitä ollaan kiistatta vanhoja. Peilistä tuijottaa vastaan haalistunein silmin vieraan näköinen naama, omituinen ryppyinen harmaahapsi, ja sen huulet liikkuvat ihan kuin se yrittäisi tavata omaa nimeään. Se näyttää samaan aikaan tutulta ja vieraalta. Ei yhtään omalta itseltä. 

Se tekee kipeää. Raastaa ja riipii. Tekee mieli harata vastaan, kurottaa kaikin voimin takaisin aikaan joka ei enää palaa, se on karannut ja kadonnut, mennyt menojaan. Se oli vain lainassa, ei sitä omaksi annettu. Jäi vain muistot mieleen, hyvät ja huonot. Muuta ei jäänyt.

Rakkaat lukijat, ollaan kärsivällisiä lähipiiriimme kuuluvien vanhusten kanssa. Ja myös muiden vanhusten kanssa. Kukaan ei vanhene vapaaehtoisesti eikä lastensa kiusaksi. Jonain päivänä jokainen meistä, jos hyvin käy, ikääntyy ja/tai vanhenee. Silloin meillekin rakkain asia voi olla muistot omasta elämästä, sillä ne ovat loppujen lopuksi ainoa asia mitä emme menetä, ei vaikka muisti kuinka kramppailisi. Ja ne muistot haluaa jakaa, kun vaan paikalle osuu kuuleva korvapari. Kuunnellaan niitä nyt kun on meidän aikamme kuunnella. Ollaan edes kuuntelevinamme. Ehkä joku aikanaan kuuntelee meitä kun sen aika on. 

Ikääntymistä odotellessa tehdään hyviä muistoja. Hidastetaan ajan kulumista uusilla, pienilläkin elämyksillä. Havainnoilla ympäröivästä maailmasta, kokeillen uusia asioita, kulkien välillä eri reittiä pisteiden A ja B välillä, pistäen jalkaan eripariset sukat ihan vain huvin vuoksi, soittaen ystävälle tai perheenjäsenelle vaikkei olisi mitään asiaa, halaten syksyistä puuta silloin kun ei ole ketään katsomassa, ja vaikka olisikin, niin mitä siitä? 


Kuvasato tämänpäiväiseltä kävelyretkeltä läheiseen Maltan kylään. Syksy on saapunut tännekin, mutta huomiselle on luvassa vielä hellelukemia. Ihanaa! 


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Onnenkanojen juhlaviikot

Vuoden rankin viikko on vihdoin takanapäin. Torstaita lukuun ottamatta Carlos on ollut joka päivä, eilen lauantainakin, maissinkorjuutöissä aamusta yömyöhään. Minä olen hoidellut eläinten iltaruokinnan ja kuumeilevan vanhanrouvan. Kahtena päivänä olen myös kierrellyt puimurin parturoimalla pellolla noukkimassa pudonneita maissintähkiä. Niitä on nyt iso kasa kuivumassapihakatoksen alla. Keräilyviettini on vähäksi aikaa tyydytetty. Voimia ei enää ole raahata yhtään mitään pellolta, ei edes pientä perunannäköistä kiveä, joka on osunut kohdalle muutamaan kertaan.

Ken urakkaan ryhtyy se urakan tehköön.
Maissintähkät pitää kuoria. 
Ei, emme grillaile maissintähkiä pihvin tai makkaran lisukkeeksi emmekä paahda paukkujyviä takassa kylminä talvi-iltoina. Isoista, kuivahtaneista tähkistä ei ole muuhun kuin rehuksi tai jauhettavaksi. Kunhan ne vielä vähän kuivahtavat, irrotan siemenet, ja näin meillä on kanoille proteiinipitoista apetta pitkäksi aikaa. Onnenkanoilla on juhlat joka päivä viikkojen, kuukausien ajan. Eikä maksa muuta kuin vaivan. Tai aika paljon vaivaa. 

Tosin jos kanat eivät näiden herkkujen siivittäminä innostu munimaan aiempaa paremmin, on niiden seuraava osoite pikku hiljaa poriseva pata. Niiden paras munintaikä on jo takanapäin, ne ovat kai siis tulossa menopaussiin. Toisaalta, jos munia riittää omiksi tarpeiksi ja puoli tusinaa viikossa myyntiinkin, niin mitäpä me enemmällä tekisimme. Paitsi myisimme kokonaisen tusinan.

Naapurin leskirouva kierteli pellolla samaan aikaan kuin minäkin. Hän kertoi kanojensa syöneen omat munansa, joten hän pisti kanat vaihtoon. Rouvalla on diabetes ja sydänvaivoja, mutta kevyen näköisesti hän nosti olalleen kuorituilla maissintähkillä täytetyn painavan säkin. Totesimme yhteen ääneen, että tekemämme raskas työ tekee hyvää niin päälle kuin keholle. Olimme molemmat niin tyytyväisiä, kun tähkiä löytyi niin paljon. Hehkuimme kilpaa lokakuisen auringon kanssa. Siinä jutellessamme katselimme kalutulle pellolle, jossa tököttäviä maissiruo´on tynkiä aurinko kultasi. Viereisellä pellolla vaelteli kaksi miestä samoissa keruupuuhissa. Heillä oli pieni traktori maissien poiskuljetukseen. Meillä naisilla vain omat lihaksemme, leskirouvalla lisäksi pieni vetokärry. 

Sänkirivejä.
Kun yhtenä harmaana aamuna leikkasin pellonpientareella heinää niille vasikoille, jotka eivät ole laitumella, mietin kyllä että voisihan sitä helpommallakin päästä. Voisin olla vielä lämpimässä sängyssä ja antaa Carlosin hoitaa kaikki työt ennen kuin lähtee maissinkorjuuseen. Hänen duuniaanhan se on. Tai voisin olla kuivassa, lämpimässä toimistossa, naputella tietokonetta ja siemailla siinä sivussa vihreää teetä. Voisin kyllä. Voisin myös olla omissa oloissani, kaikessa rauhassa, ilman huonomuistista anoppia ja sukkia lattialle lojumaan jättävää miestä. Ihan hyvin. 

Olen viimein saavuttanut sen olotilan, että onnellisuuteni ei ole riippuvainen muista ihmisistä. Ei tarvitse vaatia ruusutarhaa keneltäkään eikä suunnitella sellaisen laittamista ominkaan voimin. En haikaile sellaisen perään mikä tällä hetkellä ei ole mahdollista toteuttaa, ja mikä ei ole edes tarpeellista tai oleellista. Onnellisuus on kiinni vain ja ainoastaan omasta suhtautumisesta ja siitä, että on mahdollisuus elää omien arvojensa mukaisesti. Jos aikoinaan työelämässä pidin tyhjänä humputuksena arvoista puhumista, niin omassa elämässä ne kyllä ohjaavat siihen suuntaan, mistä löytyy tasapaino ja harmonia. Kun oivaltaa sen mikä itselle on tärkeää ja oleellista, mikä vähemmän sitä. Mistä voi tinkiä, mikä on kultaakin arvokkaampaa. Sitten on helpompi ottaa muutkin ihmiset huomioon. 

Yksi ihmisen henkisistä perustarpeista on saada kokea olevansa tarpeellinen muille ihmisille. Ei ihminen elä vain itseään varten, tai jos niin tekee, voi jäädä aika yksin sen oman elämänsä kanssa. Pieni itsekkyys on aina tarpeen, ei itseään saa unohtaa, mutta välillä tekee hyvää olla epäitsekäs ja asettaa muiden tarpeet omiensa edelle. Kannattaa kokeilla. 

Eilen oli hyvä päivä. Nousin aamukahdeksalta ja lähdin heinätöihin. Iltapäivällä tuli vanhanrouvan serkku kyläilemään, ja rouvilla riitti juteltavaa pitkäksi aikaa. Tilaan kuuluvan pikkutalon vuokralainen maksoi vuokransa ja viisi kanaa muni kolme muhkeaa munaa. Olin illallisen jälkeen ulkona juomassa cevadaa, ja sisälle palatessani näin että vanharouva oli tullut huoneestaan etsimään minua. ”Luulin, että Ana eksyi. Ettekö muista että kerroin pelkääväni olla yksin yläkerrassa?” hän kysyi. ”Sängyn alla on mörköjä”, hän jatkoi, ja tiesin hänen laskevan leikkiä. Saattelin hänet takaisin huoneeseensa ja peittelin nukkumaan. Yö oli autuaan rauhallinen. 

Tänään illansuussa en malttanut pysyä poissa pellolta. Tuotapikaa palasin kotiin kahden täyden maissikassillisen kanssa ja tungin tähkiä vielä takinkin taskuihin. Onnenkanojen juhlaviikot saivat jatkoaikaa.