perjantai 24. marraskuuta 2017

Eka kerta

Praia do Monte Clérigo, Aljezur, Algarve

Minulta, kuten varmasti monelta muultakin ulkosuomalaiselta, kysytään usein miten päädyin juuri Portugaliin. Selitän, että se on erään lomamatkan seurausta – olin vuoden 2009 kesällä erään tuttuni luona lomalla Keski-Portugalissa ja ihastuin niin maisemiin, ihmisiin kuin ruokaankin. Pian palasin Portugaliin, ensin vuoden vuorotteluvapaalle, sitten parin Suomen vuoden jälkeen uudelleen, tällä kertaa ehkä pysyvästi.

Hämyisä kuja, Ribeira, Porto
Varsinaisesti ensimmäisestä Portugalin matkasta on kuitenkin aikaa jo, öh, likimain kolmekymmentä vuotta. Silloinen avopuolisoni voitti firman pikkujoulujen arvonnassa lentoliput Lissaboniin. Mahtavasta palkinnosta huolimatta harmittelimme ensin, että miksi juuri Lissaboniin, mitä näkemistä piskuisen Portugalin pääkaupungissa muka on. Päätimme kuitenkin lähteä matkaan, varasimme liput minullekin ja huoneen hotelli Mundialista, joka on yhä olemassa.

Olimme niin väärässä. Lissabonissa oli nähtävää läkähdyksiin asti, pidennetty viikonloppu ei riittänyt lähimainkaan. Parasta oli se, että kaupungissa sai liikkua kuin tutkimusmatkalla, kun kaupungista ei entuudestaan tiennyt muuta kuin sen mitä pienestä taskuoppaasta oli häthätää opiskellut. Minuun teki vaikutuksen niin Eduardo VII:n puiston yläpäästä alas Tejo-joelle laskeutuva maisema kuin Carmon kirkko, missä vuoden 1755 tuhoisassa maanjäristyksessä katto romahti seurakuntalaisten päälle. Jerónimos-luostarissa saatoin kuvitella kaapuihin pukeutuneet munkin vaeltamassa pitkin holvikäytäviä, Belémin tornissa kuulin muka kanuunan pamauksen kun ryöstäjät pyrkivät jokea pitkin. São Jorgen linnoituksella käyskentelevät riikinkukot, Alfaman kapeat kujat ja hotellihuoneen ikkunasta näkyvä, talojen katoilla levittäytyvä televisioantennimetsä tekivät yhtälailla lähtemättömän vaikutuksen kuten myös aamuvarhaisesta lähtien hotellin ohi kolistelevat raitiovaunut. En vielä maininnut funiculareja, rinneraitiovaunuja? Enkä vaunumuseota tai kasvitieteellistä puutarhaa? Tai lukuisia miradouroja, näköalapaikkoja?

Kolmisenkymmentä vuotta sitten, ennen Lissabonin maailmannäyttelyä, kaupunki oli hurjan paljon hiljaisempi kuin nykyään. Turisteja ei ollut nimeksikään ainakaan silloin maaliskuussa. Haasteeksi osoittautui ruokapaikkojen löytäminen. Niitä ei kerta kaikkiaan tuntunut olevan ja neljän päivän aikana laihduinkin pari kiloa. Nyt tiedän, että olimme liikkeellä suomalaiseen tapaan liian aikaisin, illallista alettiin syömään vasta kahdeksan aikoihin. Paras, ja samalla myös edullisin ateria  oli matkaoppaan mainitsemassa, kansanruokalaksi ristimässämme ravintolassa, jossa oli iso, kaakeliseinäinen sali. Se oli täynnä väkeä elämän kaikilta laidoilta, puheensorina kohosi korkeaan kattoon ja tunnelma oli 90-luvun alun Suomesta tulleelle kieltämättä eksoottinen. Ruokalistalta sai valita mitä halusi ja lisukkeet erikseen. Grillattu kana vihannesten ja viinipullon kera maksoi muutaman senaikaisen markan.

Hylätty luostari, Cabo Espichel, Sesimbra, Setúbal

Seuraava retkeni Portugaliin suuntautui Azoreille. Siitä saatan kirjoittaa joskus toiste erikseen. 

Ensimmäisestä Lissabonin reissusta lähtien olen pitänyt parhaimpina matkoja sellaisiin paikkoihin, jotka eivät ole ”TV:stä tuttuja”, toisin sanoen paikkoja, joiden nähtävyydet eivät ole entuudestaan tuttuja tai missä ei ole varsinaisia turistirysiä ollenkaan. Myönnän, Eiffel-torni ja Colosseum ovat ihan vaikuttavia livenäkin, mutta varsinaista löytämisen riemua olen tuntenut eksyessäni autiolle rannalle Algarvessa, jyrkänteen laidalla olevan hylätyn luostarin luo Setúbalissa tai hämyisälle kujalle Portossa, kivenheiton päässä turistien kansoittamista ravintoloista. Omien polkujen kulkija näkee enemmän, kokee vahvemmin – ja tärvää vähemmän aikaa jonottamiseen. 


lauantai 11. marraskuuta 2017

Valintoja


Elämä on täynnä valintoja. Viimeisin valinta, jonka tein, oli alkaa kirjoittaa tätä blogipäivitystä vaikka inspiraatio on jossain syvällä piilossa. Annoin itselleni vaihtoehdoksi pestä yläkerran ikkunat. Ilma olisi siihen mainio, mutta pelkkä ajatus ikkunoiden ja erityisesti ikkunapokien hinkkaamisesta saa inhon väreet kipittämään pitkin selkärankaa. Olen siis nyt tässä ja kirjoitan. 

Alakerran ikkunat pesin reilut pari viikkoa sitten jossain omituisessa tarmonpuuskassa. Ikävä kyllä olohuoneen kadunpuoleiset ikkunat piti puunata uudestaan pyhäinmiestenpäivän (sukupuolineutraalisuuden nimissä pitäisi nykyään kai sanoa pyhäinpäivän) aamuna, sillä jotkut keppostelijat olivat edellisenä iltana karkinkerjuukierroksellaan roiskineet jauho-vesiseosta pitkin ikkunoita ja seinää. Näin kyllä nuorisojoukon kadulla naapurien kanssa kun petiin mennessäni kurkistin ikkunasta, mutta eipä kukaan meidän ovelle kolkuttanut. Ovikellohan ei toimi. Olisin tarjonnut supisuomalaista salmiakkia kostoksi. Hähää! Musta, suolainen karkki olisi varmaan saanut inhoa tihkuvan vastaanoton.

Carlos, joka oli melkein yhtä suiviintunut kuin minäkin, tarttui painepesuriin ja ryhtyi jynssäämään kuivunutta liisteriä ikkunoista. Eräällä naapurilla oli vielä huonompi tuuri; hän oli saanut seinäänsä myös kanamunan.

Emme siis kauheasti innostu tällaisista tuontiperinteistä. Valinta se on sekin.


Valintojen tekeminen on joskus tuhottoman vaikeaa. Sitä helpottaa oleellisesti vaihtoehtojen vähyys. Kun tänä aamuna mietin tartunko imuriin vai en, oli vaihtoehtoja tasan kaksi. Olin jo päättänyt lykätä siivousta ensi viikkoon ja energisempään päivään, kun näin millaisessa kunnossa olohuoneessa ruokapöydän alla oleva iso villamatto oli. Söimme nimittäin eilen illalla jälkiruuaksi kastanjoita, hiukan etuajassa, sillä São Martinhon päivä on tänään. Kaikenlaista pientä kuorenpalaa oli roiskunut sinne ja tänne, ja yhtäkkiä en enää nähnytkään muuta vaihtoehtoa kuin kaivaa imuri esiin.

Pölyjen pyyhkiminen on melkein yhtä inhottavaa kuin ikkunoiden pesu, joten seuraava valintani on että pyyhinkö pölyt tänään vai ”annanko niiden vielä laskeutua imuroinnin jäljiltä”. Ne ovat saaneet laskeutua rauhassa jo viimeviikkoisenkin imuroinnin jäljiltä. Vanharouva välillä vetäisee tv-tasoa sormellaan ja toteaa varmaan, että pölyinen on. Ehkä pitäisi viedä sinne pölyriepu tyrkylle.


Kaikesta edellä olevasta voi hätäisesti vetää sen johtopäätöksen, ettei meillä ole talo putsplankissa koko ajan. Aivan oikein päätelty. Pakko myöntää ja tunnustaa, että talo on liian iso ja liian nopeasti likaantuva minun yksin siivottavaksi. On kaksi koiraa, joista toisella jatkuva karvanlähtö, siltä ainakin tuntuu (ja näyttää tietyissä nurkissa) ja toinen tykkää piehtaroida pihalla ja tulla sen jälkeen sisälle torkkumaan. On myöskin vanhus, joka kulkee leipää syöden paikasta A paikkaan B ja sen jälkeen vielä paikkaan C, muruvanasta voi päätellä missä kaikkialla hän kulkee, tosin koirat nuohoavat isommat murut heti kun ehtivät paikalle. Sitten on vielä karjankasvattaja, jolla on taskut ja sukat täynnä oljenpätkiä ja muuta sälää. Oman kortensa pölykekoon kantaa käsityöhullu emäntä, joka ei pelkästään ompele, virkkaa ja neulo, vaan myös värjää lankoja ja tottahan ne langat täytyy kerältä kieputella vyyhdiksi ja värjäyksen jälkeen vyyhdiltä uudestaan keräksi. Kyllä nurkkiin keräytyvät villakoirat tykkää kun saavat lisää pölyä ja karvaa.  


Ei ole tullut mieleen ehdottaa, että Carlos liittyisi siivoustalkoisiin. Hän hoitaa enimmäkseen ulkotyöt ja niitäkin riittää. Olen minäkin ruohonleikkuria lykkinyt muutaman kerran, mutta totesin sen liian väsyttäväksi puuhaksi. Kun syke ei nouse, väsyy. Rytmihäiriölääkityksen varjopuolia. Enkä voi valita olla ottamatta niitä.

Siivousapua saisi 5-6 eurolla tunti, ja jonain päivänä olen varmaan sen valinnan edessä, että pyydänkö naapurin leskirouvan miniää avuksi. Edes pesemään ikkunat. Ja pyyhkimään pölyt. Ja pesemään kylpyhuoneet, kaikki kolme. 

Teen sen heti sitten kun (lue: JOS) olen menestynyt kirjailija. Naapurin leskirouvan miniä ainakin olisi mielissään kun saisi lisää töitä. 

Kuvissa heijastuksia Amarantesin kaupungissa, missä pistäydyimme pikaisesti muutama viikko sitten.