sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Surua ja juhlaa

Kylän kirkko usvan keskellä.
Istuimme taas yhtenä iltana yläterassilla illallisen jälkeen cevada-kupillisten kanssa. Olin kuullut jostain, että kotikylässä on viikonloppuna juhlat jonkin pyhimyksen kunniaksi ja ehdotin Carlosille, että mennään käymään siellä. ”Miksi? Ei niissä ole mitään kiinnostavaa”, hän vastusteli. Kerroin, että tarvitsen uusia aiheita blogiin. Kun täällä kylällä ei koskaan tapahdu mitään. ”Miten niin? Kirjoita siitä kun maissi kasvaa. Ja kastelulaite junnaa paikallaan jo toista päivää. Ja vasikat märehtii ruokaansa laitumella. Miten niin täällä ei tapahdu mitään?”

Uh.

Olin kyllä näkevinäni silmäkulmassa pientä pilkettä.

Perjantaina lähdimme illallisen jälkeen kahville, kuten kesäviikonloppuisin usein on tapana. Emme siis jämähdä telkkarin eteen. Carlos muisti, että nythän on ne juhlat ja jokin konsertti. Minä tietenkin nätisti pyytämään, että mennään katsomaan. Mentiin. Jo kaukaa näimme, että kylän kirkko oli kauniisti valaistu. Lähestyttäessä kirkkoa näimme myös, että parkkipaikoista oli pulaa. Jouduimme jättämään auton tien varteen melkein kilometrin päähän. Tallustelimme yön pimeydessä kivettyä tietä pitkin kohti kirkkoa ja juhlien huipentumispaikkaa. Se tuntui pienimuotoiselta pyhiinvaellusmatkalta. Ainakin jaloissa se tuntui koettelemukselta, sillä Carlos oli varvastossuissa ja minä vähemmän mukavissa sandaaleissa.

Olin kirjoittamassa, kun tämä poppoo ilmaantui akkunan taa.
Konsertti alkoi teknisten ongelmien vuoksi myöhässä, yhdentoista aikaan. Väkeä oli paikalla, ei nyt tuhatmäärin mutta ainakin satamäärin. Kaikki kylän kynnelle kykenevät ja vähän vielä naapurikylistä. Paikalle saapunut, tv:ssäkin esiintynyt iskelmälaulaja Sergio Rossi lauloi ja liikkui hyvin ja oli helppo katsella näin keski-ikäisen täti-ihmisen näkövinkkelistä. Miehille oli silmänruokaa taustalaulajissa ja lavalla tanssineessa neitokaisessa. Väki tuntui viihtyvän.

Portugalilaisesta iskelmämusiikista käytetään nimeä "pimba". Yritin selvittää mitä sana tarkoittaa, mutta selitykset jäivät hämärän peittoon. Tuuppaamista, juomista ja jotain sinne päin. Musiikki joka tapauksessa on sekoitus humppaa jenkkaa iskelmää sambaa ja ties mitä muuta. Rytmikästä renkutusta, joka pahimmillaan jää soimaan päähän, parhaimmillaan siltä säästyy. Mutta monet tykkäävät, tuskin muuten saapuisivat paikalle kuuntelemaan sitä ihan livenä ja vieläpä keskellä yötä.

Kirkko on valmis juhlaan.
Kuuntelimme Sergion kolme ensimmäistä kappaletta ennen kuin vilu vei voiton, talsimme takaisin autolle ja palasimme kotiin. Naapurin leskirouva kertoi olleensa juhlissa tappiin asti, aamukahteen. Nostan hänelle olkihattuani. Tänään naapurin perheellä on iso juhla: molemmat pojantyttäret käyvät ehtoollisella, toinen ensimmäistä ja toinen toista kertaa. He ovat vuokranneet juhlatilan kemuja varten. Entisen luterilaisen näkövinkkelistä on vaikea mieltää juhlan merkityksellisyyttä, mutta kuulemma sitä voi verrata häihin.

Kirkolle vievä tie on koristeltu paperikukkasin ja maahan on viime yön aikana tehty matto, ei kukista kuten Vila do Condessa viime kesänä, vaan värjätystä puumurskasta. Tätä kirjoittaessani kylältä kuuluu pauketta ja pamauksia, kohta lienee lähdössä kulkue liikkeelle.

Kylällä juhlitaan, mutta meillä on surulliset tunnelmat. Yksi vasikoista on heikossa kunnossa, ja se tuskin tulee selviämään. On sydäntä riipivää katsoa, kun sen vointi heikkenee. Se on mustavalkoinen maidontuotannon ”sivutuote”, joka on saanut äidinmaitoa vain viikon verran, ja sen vastustuskyky on sitä perua. Nykyään hankimme toista, ruskeaa rotua, joka soveltuu paremmin lihantuotantoon. Tällä viikolla meille saapui kahdeksan kuukauden ikäinen vasikka, joka sai äidinmaitoa siihen saakka kunnes se muutti tänne. Ero on valtava.  Se näkyy tietenkin myös hinnassa.

Kulkueen odottelua. 
Olen hirveän eläinrakas. Lapsena en pystynyt katsomaan telkkarista Lassieta tai Mustaa oria, koska ainahan ne joutuivat pulaan jossain vaiheessa. Ainakin otaksuin niin. Nyt olen päätynyt asumaan karjatilalle, tietäen hyvin, että eläimet tulevat ja menevät, ja että niiden elämäntehtävä on tuottaa pihviä ja lihapullia sinun ja minun ruokapöytään. Vaikka joskus mietin ankarasti onko minusta asumaan toimivalla maatilalla, niin on minun hyväksyttävä ne puitteet jotka elämä on tarjonnut ja joihin vapaaehtoisesti olen tullut. Myös menetys kuuluu joskus elämään. 

Oleellista on, että eläimillä on hyvät oltavat. Rotu, johon jatkossa keskitymme, on sopeutunut olemaan laitumella kesät talvet. Ne saavat olla ja liikkua vapaina, sähköpaimenen sallimissa puitteissa. Lehmiä ei keinosiemennetä, vaan sonnit saavat toteuttaa luontaisia viettejään. Ne saavat nyppiä ruohoa maasta, ja kahdesti päivässä ne saavat tuoretta heinää, kuivattua on koko ajan saatavilla. Vettä ne juovat suoraan lähteestä, ja öisin ne makoilevat vieri vieressä, yhdessä. Niillä on aina seuraa, ja joskus niiden näkee nuolevan ja hellivän toisiaan. Sen luomumpaa ei juuri voi olla.

Kirkko lehmien näkökulmasta.
Ei tämä ehkä ole tehokkain mahdollinen tapa tuottaa lihaa, mutta omaatuntoa ei tarvitse hyssytellä ja saamme toivottavasti riittävän toimeentulon. Antaa naapurien ajella hopeanvärisillä mersuillaan, meille riittää rapainen rellu. Nukumme yömme hyvin, syömme hyvin ja meillä on siisti koti. Mitä muuta sitä muka tarvitsee? Vain terveyttä ja pitkää ikää. 

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Rekkamiehen rusketus ja rivo pukki

Katso Sagrada Famílian kattoa.
Jos jokunen viikko sitten vietin joulua keskellä kesää, niin lauantaina oli heinäkuinen talvipäivä. Satoi vettä. Ihan kunnolla, ei siis silleen vaan vähän ropsimalla. Ainoa ero helmikuuhun verrattuna oli lämpötila. Tarkeni puuvillamekossa ja varvastossuissa niin sisällä kuin ulkona.

Viime vuonna näihin aikoihin kärvisteltiin metsäpalojen keskellä. Savu kirveli nenässä harva se aamu. Tänä vuonna on toistaiseksi päästy vähemmällä, silti tähän mennessä on saatu kiinni jo kaksi pyromaania. Niin, muistinvirkistykseksi mainittakoon, että osa metsäpaloista on sytytetty ihan tarkoituksella tai aikaansaatu huolimattomalla tulenkäytöllä. Roskia ei saisi polttaa kuivana aikana, silti usein näkee savuvanoja luikertelemassa taivasta kohti.

Punaista katukuvassa.
Tällä viikolla kaikki aamut ovat olleet harmaita. Sumu alkaa nousta illalla, heti auringonlaskun jälkeen, se vyöryy kosteana pilvenä joka kolkkaan, vaimentaa maaseudun äänet; koirien haukunnan, traktorin pärinän, kaukaisen riikinkukon rääkäisyt ja kirkonkellot. Iltapäivällä, lounasaikaan, jaksaa tuuli taas alkaa puhaltaa ja se puskee pilvet pois. Sumuisen aamun jälkeen on luvassa kuuma loppupäivä.  

Sumussa piilee vaara. Kun aurinko kajastaa heikostikin sen läpi se polttaa, pahemmin kuin kirkkaalla paisteella. Ennen kuin huomaakaan on nahka palanut ja punoittaa iloisen helakasti. Sumussa aurinkoa ei aluksi huomaa varoa, mutta kyllä sen kerrasta oppii.

Meillä on Carlosin kanssa rekkamiehen rusketukset. Keväällä lämpötilan kohotessa paitojen hihat lyhenivät samassa suhteessa. Kun ollaan paljon ulkotöissä, ovat kädet mukavasti päivettyneet – hauikseen saakka. Minulla myös polvet ovat hyvin ruskeat – hameenhelman ja saappaiden yläreunan väliseltä matkalta. Vanharouva kysyi olenko käynyt jo rannalla. No, en ole ehtinyt eikä oikein ole tehnyt mielikään. Enkä sitä paitsi kehtaa. En tällaisella pohjarusketuksella.

El toro pohtii. 
Vuohet ja lampaat ovat olleet maisemanhoitotöissä, toisin sanoen ne on päiväsaikaan laitettu liekaan hedelmätarhan laitaan, ja ne ovat saaneet mussuttaa heinää mielin määrin. Maria-kutulla on ollut ilmeisesti juoksuaika, tai mitä vuohitermiä nyt pitäisikään käyttää. Luís-pukilla on ollut tuliset oltavat päiväsaikaan kun se ei ole päässyt kutun luo, ja se on saanut vain haistella sen ihanaa parfyymiä ilmassa. Yhtenä päivänä olin paikalla kun vuohet vietiin yöksi aitaukseensa. Luís alkoi välittömästi jahdata Maria-parkaa pitkin aitausta ja onnistui lopulta ahdistamaan sen nurkkaan. Homma oli nopeasti ohi, Maria meni katoksen alle seisomaan ihmeissään ja Luís jökötti keskellä niin tyytyväisen näköisenä, että se olisi varmaan takonut sorkkiaan rintaan jos se olisi anatomisesti mahdollista.

Hetken kuluttua Maria lähti syömään. Luís seurasi perässä ja lätkytti kieltään Marian korvanjuuressa. Ehkä se oli vuohimainen hellyydenosoitus, mene ja tiedä, mutta melkoisen roisilta pukkimme näytti. Sen hormonit hyrräävät ylikierroksilla, sillä se on yhtenään ahdistelemassa kuttuja.

Minä en enää mene aitaukseen sisälle jos voin välttää sitä. Luís nimittäin haluaa osoittaa olevansa paikan kingi, ja sillä alkaa olla isot ja teräväkärkiset sarvet. 

Patsaaksi jähmettynyt katutaiteilija?
Vai vahamuseon mainosnukke?
Vielä kanakuulumisia: olemme jälleen vuodentakaisessa tilanteessa, jolloin ne pullauttivat yhden munan päivässä – kaikki kanat yhteensä. Talvella leivoin kevyesti kakun viikossa ja möimme puolikkaan tai kokonaisen munatusinan lähellä asuvalle rouvalle. Nyt olen siirtynyt tekemään murotaikinapohjaisia hedelmäpiiraita, joihin ei munia tarvita. Kirsikkapiiraasta tuli muuten hurjan hyvää. Kirsikkahillokin onnistui. Tosin poistettuani käsin kivet kahdesta kilosta kirsikoita päätin että ei koskaan enää. Aamulla meni vielä puoli tuntia kun jynssäsin kaasuliedeltä ylikiehuneet ja kiinnikärvähtäneet hillot.  

Vaikka tuntuu siltä että kesä ei ole kunnolla vielä alkanutkaan, on se jo pitkällä. Maissi on hujahtanut äkkiä parimetriseksi. Palatessani Suomesta kesäkuun alussa se ulottui suunnilleen nilkkoihin asti. Paria viikkoa myöhemmin Gaian juostessa pellolla tarpeilleen erotin vain sen hännänhuipun maissirivien välissä. Nyt se vaan katoaa pöheikköön ja juosta kirmaa hetken kuluttua takaisin, läähättää ja hymyilee korvasta korvaan.  Onnellinen koira.

Saippuakuplataiteilija.
Maissi saa kasvaa vielä kuukauden, pari. Se havisee hiljaa tuulessa, aaltoilee vihreänä merenä. Pääskyset lentelevät latvoja hipoen, haukka vahtii kivipylvään nokassa, kiljaisee. Illalla, kun hämärtyy, lähtevät liikkeelle lepakot, yön pääskyset. Ne kiertelevät, kaartelevat, tekevät voltteja, sujahtelevat ja pujahtelevat nopeasti pieninä varjoina. Vilahtavat näkyviin, pois näkyvistä, näkyviin. Ihan kuten naapurin leskirouvan pakit saanut ihailija, joka piileskelee lyhtypylvään takana, kurkistaen sieltä välillä. Kahdeksankymppinen mies riutuu rakkaudesta, tai yksinäisyydestä, mutta liikkuu yllättävän ketterästi kun huomaa että hänet on havaittu.


Barcelonan reissun jälkeen olen ollut täynnä virtaa ja saanut viikon aikana paljon aikaan. Siitä hyvästä laitan vielä tähän juttuun kuvia Barcelonasta. Seuraava reissu suuntautuu Lissaboniin ihan lähiaikoina. Sitä ennen pitäisi kai vihdoin saada ikkunat pestyä. 

Pläääh! Ikkunakalterikoriste näyttää kieltä ohikulkijoille. 

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Väsynyt, mutta...

Muutaman päivän ihanan reissun jälkeen oli kiva palata kotiin kun lentokentällä oltiin vastassa ja kotipihalla rottweilerinpuolikas pyrki syliin heti kun avasin auton oven. Se vaeltaa taas kuin varjo kannoillani, vahtii kuin vankia.

Barcelonasta jäi mukavat mielikuvat ja muistot. Sain viettää neljä kokonaista päivää veljeni perheen kanssa, mukaan lukien kummipoikani. Erinomainen syy lähteä reissuun, sillä joskus sitä jämähtää omalle mukavuusalueelleen vähän liiankin tukevasti. Ihan kuin olisi liimattu sijoilleen. Tiedättehän tunteen, rakkaat lukijat? Takapuoli ei millään irtoa sohvasta, ei ainakaan jos täytyy lähteä työpaikkaa tai jääkaappia kauemmas. Välillä kuitenkin pitää lähteä sillä se kannattaa. 

Gaudi oli outo heppu. 
Barcelona on paljon, kaikkea. Paljon ihmisiä. Siis paljon. Ja paljon nuoria. Paljon ravintoloita, putiikkeja, autoja ja polkupyöriä. Paljon nähtävyyksiä. Paljon tapahtumia, musiikkia, katutaiteilijoita. Paljon vanhoja, massiivisia rakennuksia, paljon patsaita ja valtavan paljon yksityiskohtia. Rakennusten detaljeihin hurahtanut valokuvaaja sai ähkyn ja nosti lopulta kätösensä pystyyn ja laski kameran alas. Loppujen lopuksi hauskimmat kuvat tulivat saippuakuplista, joita pari miestä Barcelonan riemukaaren juurelta lähtevässä puistossa lähetteli ilmaan lasten ja muiden ohikulkijoiden iloksi – ja omaksi pikkutienestikseen. Niin, Barcelonassakin on riemukaari, Arc de Triomf. 

Pari vinkkiä Barcelonaan suuntaaville: jos haluatte käydä katsomassa nähtävyyksiä, kannattaa suunnitella ohjelma jo kotona ja ottakaa etukäteen selvää sisäänpääsykäytännöistä. Siten säästää aikaa ja hermoja, sillä joissakin kohteissa on tietyt kiintiöt joiden mukaisesti väkeä lasketaan kerrallaan sisälle. Jos lipun ostaa vasta paikan päällä voi omaa sisäänpääsyaikaansa joutua odottamaan parikin tuntia. Sesonkiaikaan on nimittäin muutama muukin liikkeellä.

Mies kadunkulmassa.
Toinen vinkki on se, että Barcelonaan ei kannata lähteä löhöilylomalle, vaikka siellä ranta onkin. Nähtävää on joka lähtöön ja makuun, joten kyllä niitä kannattaa käydä katsomassa. Lepäillä voi kotonakin. Sitä paitsi sieltä rannalta voi olla hiukan vaikeaa löytää paikkaa auringossa. Sielläkin on näes muutama muukin makoilemassa.

Barcelona osasi myös yllättää. Kävimme yhtenä iltana katsomassa Montjuïcin suihkulähteiden valo- ja musiikkinäytöstä. Pulppuavien, pyörivien, suihkuavien ja lorottavien valaistujen vesipatsaiden muuttaessa muotoaan tahtia antoi 90-luvun diskopoppi. Se sopi näytökseen yhtä hyvin kuin kermavaahto ruisleivän päälle. Lähdimme aika pian pois ahdistavasta väkitungoksesta, sillä tokihan siellä paikalla oli muutama muukin showta ihmettelemässä.

Maalaus kaupan ovikaihtimessa.
Neljän päivän talsimisen jälkeen on siis pohkeet maitohapoilla ja lievä uupumus kurittaa kroppaa, mutta olen melkoisen tyytyväinen. Perheen kanssa vietetty aika on kullanarvoista. Määrällisesti sitä on vähän ja harvoin, mutta se on sitäkin laadukkaampaa. Myös ympäristönvaihdos teki hyvää. Mukavuusalueesta on tullut liiankin mukava, siihen käpertyy kuin kissa kerälle takan eteen. Pois ei tee mieli, mutta joskus pitää lähteä pois, kauemmas, uusiin maisemiin. Se avartaa omaa maailmaa, tuo uusia ajatuksia ja uutta energiaa. Quebrar a rotina, rikkoa rutiinit. Niin pitäisi jokaisen joskus tehdä tavalla tai toisella, että jaksaa taas niitä rutiineja. 

Loikkaus miljoonakaupungin hälinästä maaseudun prinsessaruusumaiseen rauhaan oli nopeasti hypätty. Eilen puolenpäivän aikoihin olin jo kotona lounastamassa meidän omassa "ristorantessa", sen jälkeen vähän pyykkäystä, siivousta, kukkien ja kasvimaan kastelua, Gaian kanssa leikkimistä. Illansuussa vielä heinätöitä, ja pääsin ensimmäistä kertaa eläissäni traktorin kyytiin. Vähän pelotti, myönnän. Ensi kerralla en keiku ohjaushytissä vaan menen lavalle heinien päälle korsi suussa istumaan ja vilkuttelen vastaantulijoille. Hullu hollantilainen, luulevat kyläläiset, sillä vanharouvahan on kertonut kaikille minun olevan hollantilainen, niin kuin hän sen muistaa.

Jeesus riippuu ristillä
maan ja taivaan välillä.
Vanhanrouvan kunto on muutamassa päivässä heikentynyt. Maanantaina hän oli niin heikkona, että olin vähällä perua koko matkan. Tiistaina Carlos käytti häntä sairaalan päivystyksessä, mutta sai vain ohjeeksi laittaa kipugeeliä kipeään olkapäähän. Sitä oli tosin laitettu jo parin päivän ajan. Neljä päivää vanharouva on surffannut sängyn ja sohvan väliä eikä mennyt edes päiväkerhoon. Tänään hän oli menossa sinne, vaan on sunnuntai. Hänen äänensä on käynyt heiveröiseksi, ja on aina vain vaikeampaa saada selvää siitä mitä hän puhuu. Fyysisen kunnon rapistumista vauhdittaa täydellinen tahdonvoiman puute. Hän tuntuu luovuttaneen. 

Barcelonassa erään ruokakaupan edustalla kyyhötti kasvoiltaan tummaksi paahtunut mies edessään kulunut muovimuki. Katse maahan painettuna hän tervehti kauppaan tulijoita ja hyvästeli ostoksiensa kanssa lähtevät. Ei pyytänyt rahaa, toivoi vain saavansa jotain. Hänen kasvoillaan kuvastui epätoivo – ja luovuttaminen. Näin hänessä ihmisen, joka on menettänyt kaiken, ihmisen, joka on sietokykynsä äärirajoilla. Ehkä näin väärin, ehkä en.

Tyttö juoksi kuvaan.
Joskus minua risoo kun pyykinpesukoneen luukku jumittuu kiinni enkä saa sitä omin avuin auki. Tiskikonekin hajosi aikoja sitten, eikä korjaajaa, yhtä naapurin leskirouvan seitsemästä pojasta, ole näkynyt toiste vaikka hän lupasi hakea koneen korjattavaksi. Keittiön ruokapöytä ja lattia ovat jatkuvasti leivänmurusten roskaamat ja talon kolme kylpyhuonetta sotkeentuvat nopeampaan tahtiin kuin ehdin ja jaksan siivota. Vanharouva kävi suihkussa huoneemme yhteydessä olevassa kylpyhuoneessa, käytti hammasharjaani ja Carlosin pyyhettä eikä vetänyt vessaa.

Valitanko minä? En. No en ainakaan paljoa. Olen valinnut asenteen olla tyytyväinen siihen mikä on hyvin. Ainakin yritän. Meillä on niin moni asia hyvin. Kunpa kaikilla olisi, ja kunpa ne, joilla on, osaisivat myös valita asenteen olla tyytyväinen. On vaan helpompi valittaa kuin kiittää, kritisoida kuin kehua. Pidetään itsestäänselvyyksinä asioita jotka eivät sitä ole. Jos jotain asiaa pitää itsestäänselvyytenä se alkaa menettää arvoaan, ja pian on vaarassa menettää sen kokonaan. Ei kaikkea hyvää pidä joka päivä ylistää taivaisiin, mutta edes joskus pitää ymmärtää kiittää siitä mitä on saanut.

Tiedän, että taas tänään kun illallisen jälkeen tiskaan astioita, Carlos alkaa huuhtelemaan niitä ja laittelee samalla vanhanrouvan yöeväät. Tämä puolestaan kuskaa uutterasti käytetyt astiat olohuoneesta keittiöön ja vie ruuantähteet Gaialle, joka puolestaan nuohoaa keittiönlattiaa puhtaaksi leivänmuruista. Vielä kupilliset cevadaa yläkerran terassilla auringon laskiessa, katsellen laitumella käyskenteleviä sonneja, rauhallinen hetki päivän päätteeksi. Koko päivän puhkunut tuuli tyyntyy, auringon kuumentama seinä hohkaa lämpöä, lentokentältä nousee taas yksi kone kohti jotain. Joku kauas matkustaa, joku kotiin palaa. 

Olen varmaan hirveän yksinkertainen ihminen kun osaan olla tyytyväinen pienistä asioista mutta ei se mitään, sillä olen, ainakin hetkittäin, myös hirveän onnellinen ihminen. 


lauantai 5. heinäkuuta 2014

Joulu keskellä kesää

Perintölipasto, kirpputorilta ostettu saviruukkulamppu
ja antiikkimarkkinoilta löytynyt kiinalaispatsas.
Anteeksi, rakkaat lukijat, blogin päivitys on myöhässä. Viime päivinä olen viettänyt joulua, sillä olen purkanut Suomesta lähettämiäni tavaroita, jotka tuotiin maanantai-iltana. En enää muistanut tarkkaan mitä kaikkea tuli lähetettyä, joten pakkauksia avatessa on tullut vastaan kivoja pikku yllätyksiä. Olen innoissani esitellyt niitä Carlosille. Ylioppilaskuvaa piti vähän selitellä, samoin veitsien määrää. Miten monta keittiöveistä nainen oikein tarvitsee? (Kala, liha, vihannes, juures, leipä, voi…. eikö vaan?) Ja on minulla täytynyt olla iso asunto, kun pöytälamppuja on niin paljon... 

Muuttoliike Transportes Senhora da Agonia järjesti sekalaisen huonekalu- ja laatikkolähetykseni Järvenpäästä tänne Vila do Conden perukoille. Suomalainen yhteistyökumppani Pegasus Moving pakkasi tavarat isoon vanerilaatikkoon ja yhdelle siirtolavalle, suojasi pahvein ja muovein ne huonekalut joita en itse ollut suojannut sen kummemmin. Kaikki tuli perille ehjänä ja  ilman naarmuakaan, niin televisio, printteri kuin hauraat kristallilasitkin, savikipot ja tiffany-valaisin. 

Lehmä lattialla äkeen alla.
Viime päivinä olemme uudelleenjärjestelleet mm. lukuisia astioita ja laitelleet huonekaluja uusille sijoilleen. Astiakaappi, joka Järvenpään rivarikaksion tilavassa olohuoneessa näytti valtavalta järkäleeltä, on täällä isossa ”salissa” (olohuone = sala) hyvinkin sopusuhtainen, jopa hieman pienenlainen. Vähän reilu vuosi sitten kun taloon tulimme, oli olohuoneessa vain vanha sohvakalusto. Talosta löytyi myös eri puolilta pari-kolmekymmentä tuolia. Ehdotin, että pistämme ne pitkin seiniä ja alamme pitää päivätansseja kylän senioreille. Tilaa oli. Nyt kalusteita alkaa olla huoneen täydeltä ja niin eri tyylisiä, että niiden yhteensovittelemisessa on tekemistä. Silti kodikkuus on lisääntynyt samassa suhteessa kalusteiden määrän kanssa. Joskus enemmän on – noh, enemmän.

Yhtenä päivänä Carlosin lähtiessä viemään äitiään lääkäriin pistin toimeksi. Imuroin ja pesin olohuoneen lattian ja levitin vanhasta äkeestä ja lasikannesta tehdyn sohvapöydän alle ruskeavalkoisen lehmäntaljan. Olin ihan hipihiljaa Carlosin tullessa kotiin. Hän käväisi olohuoneessa ja keittiöön tullessaan kommentoi: ”Meillä on näköjään uusi matto”. ”Niin on”, totesin ja lohduttelin, että talja ei sentään ole mustavalkoinen, kuten suurin osa vasikoistamme.

Talja on edelleen lattialla ja näyttää siltä, että se on saanut hiljaisen hyväksynnän. Paitsi Gaialta. Se nuuhkaisi taljaa varovasti ja kipitti nukkumaan vakiopaikalleen, ruokapöydän alle lämpimän maton päälle. 

Ekologisesti ajateltuna kaikkien kamppeiden raahaaminen Suomesta ei ehkä tehnyt hyvää hiilijalanjäljelleni, mutta toisaalta suuri osa tavaroista on kirppareilta ja antiikkikaupoista hankittua, ainakin kertaalleen kierrätettyä. Tai sitten lahjaksi tai perinnöksi saatuja. Omatuntoni on rauhallinen. Pohdin kyllä, että olenko vähän materialisti, mutta jos olenkin, niin onko siinä jotain pahaa? Koti on enemmän kuin lattia, seinät ja katto. Se on paikka, joka ei tule valmiina pakettina vaan vain itse tekemällä ja laittamalla, miettimällä, kokeilemalla ja välillä myös muuttamalla. Sen pitää olla omannäköinen, ja meidän kotimme varmaan näyttää meiltä; kahden kulttuurin ja kahden persoonan yhteen sulatetulta yhdistelmältä, kompromissilta niin omien mieltymystemme kuin taloudellisten mahdollisuuksiemme mukaisesti. Vanhanrouvan koriste-esineet ja pitsiliinat siinä vielä sokerisena kuorrutuksena.
Pieni puu, iso kukka.

Yksi pieni haaveeni on taas toteutunut. Vuosia olen unelmoinut pasuunakukkapuusta. Tiedättehän ne sellaiset, joita on etelän maissa, täynnään illalla ihanasti tuoksuvia kukkia. Saimme sellaisen juurtumaan, ja pieni puunalku ponnisteli ja ponnisteli ja kasvatti yhden kukan, jolla mittaa enemmän kuin koko puulla. Tästä ponnistelusta uuvahtaneena se tiputti kaikki lehtensä. Hetken aikaa luulin sen kuolevan, mutta nyt sitkeässä kasvissa on paljon, paljon pieniä lehtiä. Kyllä siitä vielä kasvaa iso pasuunakukkapuu. 

Suomessa on lomakausi viileistä ilmoista kuumimmillaan ja täälläkin siihen valmistaudutaan. Me emme pidä yhteistä lomaa. Eläimet on hoidettava joka päivä, satoi tai paistoi, oli synttärit, jalka poikki tai mitä vaan. Päävastuu on Carlosilla, minä yritän helpottaa hänen elämäänsä mahdollisuuksieni mukaan. Meille minilomaa on se, kun arkipäivänä, vanhanrouvan ollessa päiväkerhossa, katamme lounaan pihalle yhtenä päivänä ilmestyneeseen yksityiseen pop-up ristoranteen, syömme kaksistaan Gaian makoillessa lähistöllä, juttelemme, joskus juomme lasin viiniä. Leppoisan ruokatauon jälkeen jatkamme töitä. Näin me jaksamme. Tämä on elämäntapa.

"Pop-up ristorante"
Minä en ole täysin sidottu tilan hoitoon. Jo muuttaessani tänne sovimme, että jatkan matkustelua ja omien juttujeni tekemistä. Se kuuluu minun elämäntapaani. Vastavuoroisesti Carlos käy, joskin harvakseltaan, illanvietoissa kavereidensa kanssa ja päivittäin myös kahvilla. Jokaisella pitää olla omat juttunsa. Ei homma muuten toimi.

Ensi viikolla pakkaan pienen pyörällisen reppuni ja hyppään Ryanairin kyytiin, suhautan Barcelonaan. Edellinen reissuni Katalonian pääkaupunkiin oli sateinen ja meluisa, kun pienellä kadulla hotellia vastapäätä porattiin parvekkeita irti pitkin päivää. La Ramblalla kuulin parin suomalaisnuorukaisen hihkaisevan toisilleen ”Lähetääs ostaa ruohoo” ja samaisella kadulla tilatut sangria-lasilliset olivat turistiversioita, niin hirveeeeen vahvoja että oli pystyssä pitelemistä kun matka taas jatkui. Mielenkiinnolla odotan, millainen vaikutelma kaupungista tällä kertaa muodostuu ja millaisia kuvia onnistun siellä ottamaan. Niistä tunnelmista tarkemmin noin viikon kuluttua.