maanantai 17. heinäkuuta 2017

Munanainen ja Ruohomies

Nykyajan cowboy surffaa älypuhelimella. 

Ennen muuttoaan tähän taloon ja tälle kylälle Carlos oli asunut koko elämänsä toisella kylällä, merenrannalla. Hän tuntee siellä kaikki ja kaikki tuntevat hänet. Sama pätee vanhaanrouvaan, vaikka hän onkin tässä talossa kasvanut. Sen ajan ja paluumuuton välillä ehti kuitenkin tapahtua sukupolvenvaihdos eikä kadulla enää kävele vanhoja tuttuja vastaan kuin harvakseltaan.

Ken on heistä kaikkein kaunein...? 
Olemme hiljalleen tutustuneet lähitienoon ihmisiin. Aluksi naapureihin, sitten piiri on hitaasti laajentunut. Emme välttämättä tiedä ihmisten nimiä, ja vaikka tietäisimmekin, viittaamme heihin sillä asialla, mistä he ovat tuttuja. Yksi ensimmäisistä uusista tuttavuuksista oli Mulher de ovos, Munanainen, joka oli olohuoneen ikkunasta käytävän munakauppamme ainoa asiakas niihin aikoihin kun meillä oli vielä kuusi kanaa. Muutaman kuukauden tuttavuuden jälkeen hän esittäytyi ja kertoi nimekseen Daniela eli Néla, mutta silti kun hän kauppareissuillamme tulee joskus kadulla vastaan, puhumme hänestä Munanaisena kun vilkutamme hänelle autosta käsin.

Kerran laitumenpuoleiselle portille kolkutteli mies, jota en ollut koskaan nähnyt, mutta arvasin heti kenestä oli kyse. Carlos oli ohimennen maininnut haluavansa hakea ruohoa, mutta ei ollut tavoittanut miestä kotoaan. Pian tämä iäkkään äitinsa kanssa kahdestaan asuva vanhapoika tulikin ilmoittamaan, että ruohoa on saatavilla. Siitä hän on saanut lisänimen Homem de Erva, Ruohomies. Hän kertoi lastanneensa kaksi paalia, niitä jättiläismuurahaisenmunia, tiedättehän, Carlosin paikalle viemään peräkärryyn.

Naudat pitävät tästä ruohosta tai heinästä, kummin päin vaan. Ilmeisesti Caseiron, vuokralaisemme tytär tai joku muu lähistöllä asuva tykkää vähän toisenlaisesta. Tänne tullessamme ihmettelimme kun pihalla tuntui toisinaan poltetun ruohon hajua. No, sylttytehdas on lähellä mutta olkoon, peace and love. Ei siitä ole häiriötä kellekään. 

Nyt on muodissa raidallinen vesikampaus. 
Kammataas vielä tuo häntä kun on niin sotkussa...

Viimeisimpiä tuttavuuksia on lähitilaa miehensä kanssa pitävä nainen, jolta käyn lauantaisin ostamassa vihanneksia. Toissapäivän ostokset, viisi porkkanaa, kaksi isoa coração de boi eli häränsydän-pihvitomaattia, nippu pitkiä, ohuita papuja sekä muutama sitruuna, joita Mulher de Legumes eli Vihannesnainen ei edes punninnut, maksoi kaksi euroa.  Voimme tietysti alkaa heristelemään sormea ja puhumaan veroista ja kuiteista, mutta annetaan poliisin ensin selvittää minne jotkut portugalilaispankit tärväsivät miljardeja euroja ja ketkä ovat ottaneet lahjuksia vastaan ja ketkä niitä ovat tarjonneet. Ja veroviranomainen voisi ensi alkuun ratsata vaikka toreja ja kiinakauppoja ja vuokratuloja joista ei kirjoiteta kuitteja, ennen kuin siirtyvät tutkimaan näitä pieniä sivubusineksiä. Vihannesnaisella ja hänen miehellään (O Marido da Mulher de Legumes) on kaksi lasta ja muutama lehmä. Ei heillä erityisen leveästi elellä. Iltaisinkin syövät pelkkää keittoa ja leipää, kertoi Vihannesnainen kerran.


Vahva tahto vie vaikka läpi harmaan puun.
Muttei sen ympäri. 




Heinäkuu soljuu hiljalleen eteenpäin Irtiotossakin. Aamuinen sumu on muuttunut poutapilvien kautta ohueksi yläpilveksi. Maissi huojuu tuulessa, kastelulaite heittää vettä päälle, parin levottoman yön jälkeen on taas saatu nukuttua kun emostaan vieroitettu kahdeksan kuukauden ikäinen sonnivasikka on vihdoin lakannut ulisemasta. Kaikki mikä saa vettä kasvaa kohisten, kaikki muu kuivuu ja kuolee tai vetäytyy lepotilaan. Maantiellä vaelletaan peräkanaa Santiagoon, päivänsini vyöryy pellonlaidalla hyökyaallon lailla, pyykit lepattavat, pääskyset viuhtovat halki taivaan, vieno savunhaju luikertelee sieraimiin. Jossain palaa.  Kylä toisensa jälkeen juhlii, virittää valot pääkadulle, kaiuttimista raikaa pimba, ilmassa tuoksahtaa uppoöljyssä paistetut farturat ja kauneuskilpailuun osallistuvia nautoja kammataan edustuskuntoon. Kesä on kaikkea tätä ja paljon muuta. Aah!  


********

Ja sitten vielä pari pikkupätkää elokuussa ilmestyvästä rikosromaanista Huomenna sinä kuolet

Siitä oli keskusteltu kahvilassa eräänä päivänä. Miten puhe olikaan kääntynyt jääkiekkoon? Joku taisi puhua Suomesta? Miksi? Johtuiko se suomalaisnaisen murhasta, joka ei ollut jäänyt kylällä noteeraamatta. Kahvikupposten ja pelikorttien äärellä tentattiin, mitä kukakin tiesi Suomesta. ”Se on kaukana Pohjoisessa.” ”Jääkarhut kävelevät kadulla.” ”Ihmiset ovat kylmiä ja epäkohteliaita.” Tähän maanviljelijä esitti vastalauseensa, muistellen edesmennyttä naapuriaan lämmöllä, josta hänen vaimonsa olisi sopinut olla huolissaan. ”Siellä tehtiin ennen maailman parhaat matkapuhelimet, ei tehdä enää.” ”Siellä syödään paskalta näyttävää ruokaa pääsiäisenä”, oli joku lukenut netistä hyvänä vitsinä, eikä kukaan ottanut häntä todesta, vaan kaikki nauraa röhöttivät älyttömälle väitteelle. ”Ne eivät halunneet antaa Portugalille lisärahoitusta, mokomatkin…” Tämä keräsi myöntyvää murahtelua pienen pyöreän pöydän äärellä. ”Siellä on maailman kauneimmat naiset”, hihkaisi sentään joku tunnelman keventämiseksi. ”Niin on”, myönsi maanviljelijä antaumuksella.

***

Lobo Calado kaivoi paljain käsin pehmeää, kuohkeaa multaa, kunnes osui johonkin kovaan. Hän sai siitä otteen ja veti sen esille. – Mitä ihmettä? Hänen kädessään oli luu, mutta hän ei ollut riittävän perehtynyt selkärangallisten anatomiaan tietääkseen, minkä luu se oli. Luu oli kuitenkin tuore, se oli valkea, ja sitä oli kaluttu äskettäin, mitä todisti myös Rockyn tyytyväinen ilme ja heiluva häntä. Se yritti napata luusta kiinni, mutta turhaan.


Tilaa kirja Myllylahdelta (tulossa verkkokauppaan) tai kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myöe e-kirjana. 


keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Hidasta heräilyä


Tekemässäni elämänmuutoksessa, Irtiotossa, yksi parhaista puolista on vapaus herätyskellosta. Kun on parin vuosikymmenen ajan herännyt säälimättömään piipatukseen kello kuudelta viitenä aamuna viikossa, osaa hiukan arvostaa sitä, että saa herätä silloin kun siltä tuntuu. Yleensä se on aamuneljän ja -viiden välillä, kun luonto kutsuu. On siis noustava ylös pissalle.

Uuden unen tulo vie joskus tunnin, pari. Ei se mitään, koska minun ei tarvitse sännätä aamukuudelta uudestaan ylös, suihkuun, juomaan hätäisesti muki teetä ja lasi mustikkakeittoa, maalaamaan naama edes välttävään edustuskuntoon ja tekemään hiuksille se mitä niille ylipäätänsä on tehtävissä, mikä ei ole kovin paljoa, ja sitten se kaikkein pahin: vaatteiden valinta työpäivään. Jokainen nainen tietää sen epätoivon tunteen, kun ei ole mitään päällepantavaa.


Nyt on kaikki toisin. Aamuyöstä valvon kaikessa rauhassa, mietin omia juttujani, kirjoituksia, käsitöitä, läheisiä ihmisiä, eläimiä, muistelen menneitäkin. Joskus ajatukset ovat hapantuneita ja harmistuneita, sillä ei Irtiottokaan mikään ruusutarha ole. Tuleva kirjanjulkaisu jännittää – millaisen vastaanoton se saa. Koti sotkeentuu nopeammin kuin ehdin ja jaksan siivota sitä, ja sotkut käyvät hermoille. Tällä hetkellä en edes vilkaise pesua odottaviin ikkunoihin päin, sillä moni muukin paikka on puunaamisen tarpeessa. Hermoille käy välillä myös vanharouva, joka ei halua tai kykene ymmärtämään joitakin asioita, jotka minun vinkkelistä katsottuna ovat tärkeitä. Batatinha hyppii aina vaan ihmisiä vasten lepsuista kurinpalautusyrityksistäni huolimatta. Viime aikoina käsityötkään eivät ole sujuneet. Into ja inspiraatio puuttuu.

Vaikka kuinka olen ottanut oman elämäni omiin käsiini, huomaan, etten voi kontrolloida läheskään kaikkea. Elämä on. Kontrolloimaton.


Parin aamuyöllä valvotun tunnin jälkeen tulevat unet ovat makeat. Tänään näin unta valkeasta, pörröisestä kissasta ja koirista. Kuulemani hurina ei ollut sylissä makoilevan kissan kehräystä, vaan omaa kuorsausta. Carlos on usein ihmetellyt miten pystyn kuorsaamaan vaikka nukun vatsallani tai kyljelläni. En tiedä. Kai se vaatii jotain erityislahjakkuutta, tai sitten erityisen löysiä kitapurjeita.

Aamu-unilta en saa herätä ihan oman aikataulun mukaan. Se tapahtuu kun vierustoveri alkaa venyttelemään ja haukottelemaan ja huokailemaan. Olo on usein tasoa ”mikä maa mikä valuutta” kun syvästä unesta näin herätetään. Silmät eivät tahdo aueta. Ylellisyyttä on kuitenkin, kun saa kaikessa rauhassa odotella palikoiden aivoissa loksahtelevan kohdalleen. Ei tarvitse sännätä ylös. Carlos, joka ilman kelloakin heräilee joka aamu viiden minuutin tarkkuudella samaan aikaan, availee ikkunaluukut ja päästää valon sisään. Nousen vasta kun hän on mennyt ulos, teen aamutoimet kaikessa rauhassa ja menen keittiöön laittamaan aamiaista: kreikkalaista jugurttia, kaurapuuroa ja inkiväärillä höystettyä vihreää teetä.


Aamiaisen voisi nauttia kaikessa rauhassa, mutta en malta. Jugurtin lusikoimisen ohessa korjaan pois edellisiltana tiskatut astiat. Puuron muhiessa mikrossa käyn laittamassa pyykkiä koneeseen. Puuro on viskaistu naamaan alle kahden minuutin, sen pidempään en sitä makustele, koska vaihtelevista mausteista huolimatta se ei todellakaan maistu enää hyvälle. Teekannu tyhjenee päivän mittaan. Siihen ei kyllästy.

Rauhallisen heräilyn lisäksi toinen vapautta tuova tekijä on se, ettei tarvitse epätoivon vimmalla miettiä mitä pistää päälle. Se ei tarkoita sitä, että kulkisin löpsähtäneissä verkkareissa ja reikäisissä villapaidoissa, tai edes farkuissa ja collegepaidassa. Saan pistää ylleni jotain mukavaa. Talvella se on usein neulemekko, kesällä hame ja pusero. Vaatteita, jotka eivät hierrä eivätkä kiristä tai purista tai kutita. Jalassa on sisällä tohvelit, ulkona pihakengät tai kumisaappaat. Kesällä ei tarvitse käyttää mitään toimistorotan työasuun kuuluvia inhottavia sukkahousuja, vaan voi kulkea paljain säärin. Aah, mikä ihana vapauden tunne!

Hitaan heräämisen ja nopean nukahtamisen  siihen menee yleensä vain minuutti tai pari  välisen ajan täyttää monenlainen tekeminen. En osaa ottaa kirjaa käteen ja käydä vain pötköttämään ja lukemaan. Se on heidän etuoikeus, jotka ovat lomalla tai eläkkeellä.

Hitaita heräämisiä heinäkuulle, rakkaat lukijat!

Kuvat ovat muutaman vuoden takaiselta retkeltä Peneda-Gerêsin kansallispuistoon, josta tänään lounaalla tuli puhetta. Olin unohtanut, että olimme käyneet jonkin vuoren huipulla olevalla linnoituksella. Löytyihän siitä valokuva todisteeksi. Kuvat todistavat myös, että naudat osaavat kulkea tien oikealla puolella. Mukana myös harvinainen yhteiskuva meistä, otettu em. linnoituksen edessä. 

*********

Lopuksi vielä pari pätkää elokuussa ilmestyvästä dekkarista Huomenna sinä kuolet. 

Rikosetsivä Rui Santos huokaisi syvään. Häneltä alkoivat epäillyt loppua, ja iso X ilkkui hänelle tietokoneen ruudulta. Kuka se voisi olla? Heli-ystävä? Vai joku Suomesta vartavasten tullut tappaja tai ex-poikaystävä tai muu vihamies? Millainen ihminen oli kaunis Johanna oikeasti? Oliko hän sittenkään niin enkeli kuin miltä näytti? Mitä luurankoja hän oli komeroissaan mahdollisesti piilotellut? Mitä hän oli tehnyt ennen Portugaliin muuttoaan?

Oli aika pyytää virka-apua Suomen poliisilta. Elokuvaenglantia puhuva Silva saisi sen hoitaakseen.

***

Häpeä nousi yhä punaamaan pojan poskia, kun hän muisti tilanteen. Seuraavalla kerralla, kun hän näki Johannan koiran kanssa kävelyllä, hän ei ollut keksinyt muuta sanottavaa kuin: ”Amanhã vais morrer, huomenna sinä kuolet.” Hän oli mumissut sanat matalalla äänellä, alta kulmain katsellen, toistaen saman vielä uudestaan. Johanna oli suuttunut valtavasti ja huutanut hänelle kasvot
punaisina, uhannut kutsua poliisin, jos hän vielä sanoisi jotain vastaavaa.

Sen jälkeen hän ei ollut lähestynyt Johanna-rouvaa. Vovón, mummin läksytyksellä ja korville singahtaneella tillikalla oli ollut oma osuutensa asiaan. Hän oli tyytynyt seuraamaan naisen kävelyretkiä maissiruokojen suojasta, kurkistaen niiden välistä tämän mentyä ohi, katsellen, miten tämä käveli varovasti varvastossuillaan, pidellen helmojaan. Hän nuuhki ilmaa naisen jäljiltä, siinä tuntui jotain makeaa ja ihanaa. Mansikoita, manteleita, kirsikoita ja appelsiininkukkia, hunajaa.

Tilaa kirja Myllylahdelta tai kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myös e-kirjana.