keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Lasinen kannu

Joskus ylireagoi ja nielee sen kiltisti kunnes tapahtunut löytää oikeat mittasuhteet.

Olimme saamassa illallista valmiiksi, Carlos valmisti pota-mustekalan suikaleita valkopapu-tomaattikastikkeessa. Minä avustin kuorimalla ja silppuamalla vihanneksia ja kaivamalla jääkaapista tarvikkeita ja korjaamalla työtasolta pois sitä mitä ei enää tarvittu. Normaali työnjako. Carlos kurottui ottamaan toiselta työtasolta viinikarahvin täyttääkseen sen. Se kolahti vieressä ollutta vesikannua vasten. Molemmat räsähtivät rikki.

Viinikarahvi oli sellainen sirolinjainen, kaulasta tartuttavaa mallia, mutta täysin tusinalasia. Olin ostanut sen läheisestä kodintarvikeliikkeestä mitättömään 1,99 euron hintaan ja tänään haen tilalle uuden.

Vesikannu oli käsinpuhallettua lasia ja vanha. Muistan sen lapsuudestani, äiti piti siinä joskus kukkia. Hän antoi sen minulle muutama vuosi sitten muuten vaan. Halusi kai siivota kaappejaan. Kannussa oli paksu pohja ja pullea muoto, kaatonokka oli nipistetty suppuun, kädensija oli täydellisesti muotoiltu käteen sopivaksi ja kiinnitetty huolella lasimassan ollessa vielä kuumaa. Lasin sisällä oli pari ilmakuplaa kuin signeerauksina siitä, ettei käsin tehdyn tarvitse olla virheetöntä. Kannu oli kaunis käyttöesine, kauniimpi kuin mikään näkemäni niin sanottu taidelasiesine.

Käytimme lasikannua viedäksemme vettä lounaspöytään. Viimeksi pari päivää sitten ajattelin, että kannu pitäisi viedä takaisin astiakaappiin ja käyttää jotain muuta sen sijasta. Enpä sitten tehnyt niin.

Carlos sai ranteen sisäpuolelle haavan. Vähän syvempi viilto olisi aukaissut valtimon. Kiikutin hänelle agua oxigenadaa (mitä lie suomeksi) verenvuodon tyrehdyttämiseksi, juuri päivällä olin tuonut pullon yläkerrasta keittiöön kun Carlos oli leikannut sirpillä peukalonpään auki. En kummallakaan kertaa ryhtynyt antamaan ensiapua, sillä en pysty. Pyörryn jos näen verta, ja siinä on turha sanoa että ”älä ole vauva”. Se ei ole valintakysymys tai edes tahdon asia. En voi pohtia että pyörtyisinkö nyt vai ei, sillä jalat katoavat alta ja taju lähtee. Se on niin yksinkertaista.

Varmistuttuani ettei Carlosilla ollut hätää ärjyin joka paikkaan kuonoaan tunkevaa Batatinhaa loitommalle ja hain harjan ja rikkakihvelin. Aloin lakaista lattiaa verenpaineet tapissa, naama punaisena harmituksesta ja surun iskiessä naskalia syvemmälle sydämeen. Minulla on iso astiakaapillinen laseja, lautasia, maljakoita, kannuja. Osa niistä on isovanhempien perua. Suutuspäissäni suunnittelin pakkaavani ne kaikki, vieväni ne pois jonnekin turvaan, että levittäisin niiden ylle kanaemon suojelevat siivet ja ärjyisin kuin naarastiikeri kaikille, jotka yrittäisivät koskea niihin.

Tiesin ylireagoivani, ja silti tein niin, liioittelin tapahtunutta vahinkoa.  

Vanhemmiltani saadut ja perityt astiat ovat niitä juuria, ilmajuuria, jotka karjalaisevakoiden– kodeistaan sodan vuoksi häädettyjen pakolaisten – lapsi voi pakata ja viedä mukanaan Euroopan toiselle laidalle, tai yhtä hyvin vaikka maapallon toiselle puolelle, ja purkaa ne siellä laatikoistaan ja pyöritellä esiin kääreistään ja asettua taloksi. Siksi arvokas lasikannu oli arkikäytössä – tutut astiat, kalusteet ja muut tavarat saavat tuntemaan että olen kotonani. Minulla ei ole muuta konkreettista, käsin kosketeltavaa. Talohan on vanhanrouvan, ja hän muistaa siitä kyllä mainita tiuhaan tahtiin.

Illallinen ei sujunut kokonaan hiljaisen mökötyksen vallitessa, sillä tunnelmaa yritettiin keventää erilaisilla keskustelunaloituksilla. Olisin toki voinut motkottaa Carlosille moisesta tumpeloinnista, mutta miksi? Tiesin miten raskasta työtä hän oli päivällä tehnyt, olinhan osan aikaa itsekin mukana pellolla. Kädet väsyvät. Tavarat tipahtelevat. Hän on moneen kertaan sanonut ettei meidän pitäisi käyttää näitä arvokkaita astioita. Ne voivat särkyä. Käytän silti. Niillä on arvoa vain minulle ja minun jälkeeni ne eivät kiinnosta enää ketään. Särkykööt, mokomat, jos eivät ehjinä pysy.


Maailmassa on toki oikeitakin ongelmia. Lasinen kannu on kohta unohtunut, sen tilalle pöytään kiikutetaan toinen. Kaikki materialistinen on korvattavissa. Pahemminkin olisi voinut käydä, valtimo olisi voinut aueta. Tapahtunut löytää oikeat mittasuhteet ja verenpaine palaa normaaliin, harmitus haihtuu ja elämä palaa ennalleen. Ihan kohta.

*******

Ja sitten vielä pari otetta elokuussa - siis ihan kohtapuoliin - ilmestyvästä romaanista Huomenna sinä kuolet

– Luís…, Clara aloitti varovasti, tietämättä oikein mitä sanoa. Lopulta hän päätti pistää kaiken peliin. – Oletko koskaan ajatellut sitä mahdollisuutta, että voisimme yrittää vielä uudestaan. Minä olen muuttunut paljon. Olen ihan eri ihminen. 
     Lausahdus ei ollut valkoinen valhe. Se oli tummanharmaa, mustan puolelle vivahtava vale, mutta se mitä hän oikeasti oli ja se mitä hän halusi pyrkiä olemaan jos tilanne niin vaatisi, ne olivat kaksi eri asiaa. Kyllä hän pystyisi muuttumaan jos se olisi tarpeen. Ihan varmasti.
     Luís Lobo Calado nosti katseensa lattiasta tyrmistyneenä. Hänen ex-vaimonsa oli punaisessa mekossaan häkellyttävän kaunis ja itsevarma. Hänen koko sensuelli olemuksensa huokui lupauksia, joita moni mies naiselta kaipasi. Täydellisten säärten pohjukassa sijaitsi taivaallisen nautinnon lähde – hän tiesi sen kyllä, koska oli sen nektareita nauttinut useamman vuoden ajan. Nuo kädet olivat taitavat elvyttämään väsähtäneitä elimiä, ja punattu suu kätki ahnaan ja tuhman kielen. Nainen oli fyysisen rakkauden ruumiillistuma, mutta se loppui siihen. Sydän ei saanut häneltä mitään ravinnokseen.

***

Rikosetsivä ravisti päätään ja yritti palauttaa itsensä takaisin maanpinnalle. Todennäköisesti murhattu nainen oli ihan tavallinen. Kärsi ehkä närästyksestä ja ilmavaivoista, puhui honottavalla äänellä ja nielaisi puolet sanoista, jätti suihkukaapin lattiakaivoon sotkuisen tukun hiuksia, levitteli joka paikkaan alusvaatteita ja naistenlehtiä, kaiveli korviaan ja röyhtäili vapautuneesti ainakin silloin kun oli yksin. Rui Santos kuvitteli unelmiensa naisen raspaamassa jalkapohjia, nyppimässä nenäkarvoja, syömässä seisaallaan jugurttia, joka valui pitkin suupieltä, aivastamassa niin että pärskeet lensivät, raapimassa päätään ja nauramassa hysteeristä, kikattavaa naurua, mutta mikään ei auttanut, mikään ei riittänyt tahraamaan unelmaa. Hän katseli naisen kuvaa ja tunsi rakastavansa tätä. Tiesi, ettei se ollut totta, mutta se oli silti se mitä hän tunsi.


Tilaa kirja Myllylahdelta (tulossa pian verkkokauppaan), kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myös e-kirjana. 


maanantai 17. heinäkuuta 2017

Munanainen ja Ruohomies

Nykyajan cowboy surffaa älypuhelimella. 

Ennen muuttoaan tähän taloon ja tälle kylälle Carlos oli asunut koko elämänsä toisella kylällä, merenrannalla. Hän tuntee siellä kaikki ja kaikki tuntevat hänet. Sama pätee vanhaanrouvaan, vaikka hän onkin tässä talossa kasvanut. Sen ajan ja paluumuuton välillä ehti kuitenkin tapahtua sukupolvenvaihdos eikä kadulla enää kävele vanhoja tuttuja vastaan kuin harvakseltaan.

Ken on heistä kaikkein kaunein...? 
Olemme hiljalleen tutustuneet lähitienoon ihmisiin. Aluksi naapureihin, sitten piiri on hitaasti laajentunut. Emme välttämättä tiedä ihmisten nimiä, ja vaikka tietäisimmekin, viittaamme heihin sillä asialla, mistä he ovat tuttuja. Yksi ensimmäisistä uusista tuttavuuksista oli Mulher de ovos, Munanainen, joka oli olohuoneen ikkunasta käytävän munakauppamme ainoa asiakas niihin aikoihin kun meillä oli vielä kuusi kanaa. Muutaman kuukauden tuttavuuden jälkeen hän esittäytyi ja kertoi nimekseen Daniela eli Néla, mutta silti kun hän kauppareissuillamme tulee joskus kadulla vastaan, puhumme hänestä Munanaisena kun vilkutamme hänelle autosta käsin.

Kerran laitumenpuoleiselle portille kolkutteli mies, jota en ollut koskaan nähnyt, mutta arvasin heti kenestä oli kyse. Carlos oli ohimennen maininnut haluavansa hakea ruohoa, mutta ei ollut tavoittanut miestä kotoaan. Pian tämä iäkkään äitinsa kanssa kahdestaan asuva vanhapoika tulikin ilmoittamaan, että ruohoa on saatavilla. Siitä hän on saanut lisänimen Homem de Erva, Ruohomies. Hän kertoi lastanneensa kaksi paalia, niitä jättiläismuurahaisenmunia, tiedättehän, Carlosin paikalle viemään peräkärryyn.

Naudat pitävät tästä ruohosta tai heinästä, kummin päin vaan. Ilmeisesti Caseiron, vuokralaisemme tytär tai joku muu lähistöllä asuva tykkää vähän toisenlaisesta. Tänne tullessamme ihmettelimme kun pihalla tuntui toisinaan poltetun ruohon hajua. No, sylttytehdas on lähellä mutta olkoon, peace and love. Ei siitä ole häiriötä kellekään. 

Nyt on muodissa raidallinen vesikampaus. 
Kammataas vielä tuo häntä kun on niin sotkussa...

Viimeisimpiä tuttavuuksia on lähitilaa miehensä kanssa pitävä nainen, jolta käyn lauantaisin ostamassa vihanneksia. Toissapäivän ostokset, viisi porkkanaa, kaksi isoa coração de boi eli häränsydän-pihvitomaattia, nippu pitkiä, ohuita papuja sekä muutama sitruuna, joita Mulher de Legumes eli Vihannesnainen ei edes punninnut, maksoi kaksi euroa.  Voimme tietysti alkaa heristelemään sormea ja puhumaan veroista ja kuiteista, mutta annetaan poliisin ensin selvittää minne jotkut portugalilaispankit tärväsivät miljardeja euroja ja ketkä ovat ottaneet lahjuksia vastaan ja ketkä niitä ovat tarjonneet. Ja veroviranomainen voisi ensi alkuun ratsata vaikka toreja ja kiinakauppoja ja vuokratuloja joista ei kirjoiteta kuitteja, ennen kuin siirtyvät tutkimaan näitä pieniä sivubusineksiä. Vihannesnaisella ja hänen miehellään (O Marido da Mulher de Legumes) on kaksi lasta ja muutama lehmä. Ei heillä erityisen leveästi elellä. Iltaisinkin syövät pelkkää keittoa ja leipää, kertoi Vihannesnainen kerran.


Vahva tahto vie vaikka läpi harmaan puun.
Muttei sen ympäri. 




Heinäkuu soljuu hiljalleen eteenpäin Irtiotossakin. Aamuinen sumu on muuttunut poutapilvien kautta ohueksi yläpilveksi. Maissi huojuu tuulessa, kastelulaite heittää vettä päälle, parin levottoman yön jälkeen on taas saatu nukuttua kun emostaan vieroitettu kahdeksan kuukauden ikäinen sonnivasikka on vihdoin lakannut ulisemasta. Kaikki mikä saa vettä kasvaa kohisten, kaikki muu kuivuu ja kuolee tai vetäytyy lepotilaan. Maantiellä vaelletaan peräkanaa Santiagoon, päivänsini vyöryy pellonlaidalla hyökyaallon lailla, pyykit lepattavat, pääskyset viuhtovat halki taivaan, vieno savunhaju luikertelee sieraimiin. Jossain palaa.  Kylä toisensa jälkeen juhlii, virittää valot pääkadulle, kaiuttimista raikaa pimba, ilmassa tuoksahtaa uppoöljyssä paistetut farturat ja kauneuskilpailuun osallistuvia nautoja kammataan edustuskuntoon. Kesä on kaikkea tätä ja paljon muuta. Aah!  


********

Ja sitten vielä pari pikkupätkää elokuussa ilmestyvästä rikosromaanista Huomenna sinä kuolet

Siitä oli keskusteltu kahvilassa eräänä päivänä. Miten puhe olikaan kääntynyt jääkiekkoon? Joku taisi puhua Suomesta? Miksi? Johtuiko se suomalaisnaisen murhasta, joka ei ollut jäänyt kylällä noteeraamatta. Kahvikupposten ja pelikorttien äärellä tentattiin, mitä kukakin tiesi Suomesta. ”Se on kaukana Pohjoisessa.” ”Jääkarhut kävelevät kadulla.” ”Ihmiset ovat kylmiä ja epäkohteliaita.” Tähän maanviljelijä esitti vastalauseensa, muistellen edesmennyttä naapuriaan lämmöllä, josta hänen vaimonsa olisi sopinut olla huolissaan. ”Siellä tehtiin ennen maailman parhaat matkapuhelimet, ei tehdä enää.” ”Siellä syödään paskalta näyttävää ruokaa pääsiäisenä”, oli joku lukenut netistä hyvänä vitsinä, eikä kukaan ottanut häntä todesta, vaan kaikki nauraa röhöttivät älyttömälle väitteelle. ”Ne eivät halunneet antaa Portugalille lisärahoitusta, mokomatkin…” Tämä keräsi myöntyvää murahtelua pienen pyöreän pöydän äärellä. ”Siellä on maailman kauneimmat naiset”, hihkaisi sentään joku tunnelman keventämiseksi. ”Niin on”, myönsi maanviljelijä antaumuksella.

***

Lobo Calado kaivoi paljain käsin pehmeää, kuohkeaa multaa, kunnes osui johonkin kovaan. Hän sai siitä otteen ja veti sen esille. – Mitä ihmettä? Hänen kädessään oli luu, mutta hän ei ollut riittävän perehtynyt selkärangallisten anatomiaan tietääkseen, minkä luu se oli. Luu oli kuitenkin tuore, se oli valkea, ja sitä oli kaluttu äskettäin, mitä todisti myös Rockyn tyytyväinen ilme ja heiluva häntä. Se yritti napata luusta kiinni, mutta turhaan.


Tilaa kirja Myllylahdelta (tulossa verkkokauppaan) tai kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myöe e-kirjana. 


keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Hidasta heräilyä


Tekemässäni elämänmuutoksessa, Irtiotossa, yksi parhaista puolista on vapaus herätyskellosta. Kun on parin vuosikymmenen ajan herännyt säälimättömään piipatukseen kello kuudelta viitenä aamuna viikossa, osaa hiukan arvostaa sitä, että saa herätä silloin kun siltä tuntuu. Yleensä se on aamuneljän ja -viiden välillä, kun luonto kutsuu. On siis noustava ylös pissalle.

Uuden unen tulo vie joskus tunnin, pari. Ei se mitään, koska minun ei tarvitse sännätä aamukuudelta uudestaan ylös, suihkuun, juomaan hätäisesti muki teetä ja lasi mustikkakeittoa, maalaamaan naama edes välttävään edustuskuntoon ja tekemään hiuksille se mitä niille ylipäätänsä on tehtävissä, mikä ei ole kovin paljoa, ja sitten se kaikkein pahin: vaatteiden valinta työpäivään. Jokainen nainen tietää sen epätoivon tunteen, kun ei ole mitään päällepantavaa.


Nyt on kaikki toisin. Aamuyöstä valvon kaikessa rauhassa, mietin omia juttujani, kirjoituksia, käsitöitä, läheisiä ihmisiä, eläimiä, muistelen menneitäkin. Joskus ajatukset ovat hapantuneita ja harmistuneita, sillä ei Irtiottokaan mikään ruusutarha ole. Tuleva kirjanjulkaisu jännittää – millaisen vastaanoton se saa. Koti sotkeentuu nopeammin kuin ehdin ja jaksan siivota sitä, ja sotkut käyvät hermoille. Tällä hetkellä en edes vilkaise pesua odottaviin ikkunoihin päin, sillä moni muukin paikka on puunaamisen tarpeessa. Hermoille käy välillä myös vanharouva, joka ei halua tai kykene ymmärtämään joitakin asioita, jotka minun vinkkelistä katsottuna ovat tärkeitä. Batatinha hyppii aina vaan ihmisiä vasten lepsuista kurinpalautusyrityksistäni huolimatta. Viime aikoina käsityötkään eivät ole sujuneet. Into ja inspiraatio puuttuu.

Vaikka kuinka olen ottanut oman elämäni omiin käsiini, huomaan, etten voi kontrolloida läheskään kaikkea. Elämä on. Kontrolloimaton.


Parin aamuyöllä valvotun tunnin jälkeen tulevat unet ovat makeat. Tänään näin unta valkeasta, pörröisestä kissasta ja koirista. Kuulemani hurina ei ollut sylissä makoilevan kissan kehräystä, vaan omaa kuorsausta. Carlos on usein ihmetellyt miten pystyn kuorsaamaan vaikka nukun vatsallani tai kyljelläni. En tiedä. Kai se vaatii jotain erityislahjakkuutta, tai sitten erityisen löysiä kitapurjeita.

Aamu-unilta en saa herätä ihan oman aikataulun mukaan. Se tapahtuu kun vierustoveri alkaa venyttelemään ja haukottelemaan ja huokailemaan. Olo on usein tasoa ”mikä maa mikä valuutta” kun syvästä unesta näin herätetään. Silmät eivät tahdo aueta. Ylellisyyttä on kuitenkin, kun saa kaikessa rauhassa odotella palikoiden aivoissa loksahtelevan kohdalleen. Ei tarvitse sännätä ylös. Carlos, joka ilman kelloakin heräilee joka aamu viiden minuutin tarkkuudella samaan aikaan, availee ikkunaluukut ja päästää valon sisään. Nousen vasta kun hän on mennyt ulos, teen aamutoimet kaikessa rauhassa ja menen keittiöön laittamaan aamiaista: kreikkalaista jugurttia, kaurapuuroa ja inkiväärillä höystettyä vihreää teetä.


Aamiaisen voisi nauttia kaikessa rauhassa, mutta en malta. Jugurtin lusikoimisen ohessa korjaan pois edellisiltana tiskatut astiat. Puuron muhiessa mikrossa käyn laittamassa pyykkiä koneeseen. Puuro on viskaistu naamaan alle kahden minuutin, sen pidempään en sitä makustele, koska vaihtelevista mausteista huolimatta se ei todellakaan maistu enää hyvälle. Teekannu tyhjenee päivän mittaan. Siihen ei kyllästy.

Rauhallisen heräilyn lisäksi toinen vapautta tuova tekijä on se, ettei tarvitse epätoivon vimmalla miettiä mitä pistää päälle. Se ei tarkoita sitä, että kulkisin löpsähtäneissä verkkareissa ja reikäisissä villapaidoissa, tai edes farkuissa ja collegepaidassa. Saan pistää ylleni jotain mukavaa. Talvella se on usein neulemekko, kesällä hame ja pusero. Vaatteita, jotka eivät hierrä eivätkä kiristä tai purista tai kutita. Jalassa on sisällä tohvelit, ulkona pihakengät tai kumisaappaat. Kesällä ei tarvitse käyttää mitään toimistorotan työasuun kuuluvia inhottavia sukkahousuja, vaan voi kulkea paljain säärin. Aah, mikä ihana vapauden tunne!

Hitaan heräämisen ja nopean nukahtamisen  siihen menee yleensä vain minuutti tai pari  välisen ajan täyttää monenlainen tekeminen. En osaa ottaa kirjaa käteen ja käydä vain pötköttämään ja lukemaan. Se on heidän etuoikeus, jotka ovat lomalla tai eläkkeellä.

Hitaita heräämisiä heinäkuulle, rakkaat lukijat!

Kuvat ovat muutaman vuoden takaiselta retkeltä Peneda-Gerêsin kansallispuistoon, josta tänään lounaalla tuli puhetta. Olin unohtanut, että olimme käyneet jonkin vuoren huipulla olevalla linnoituksella. Löytyihän siitä valokuva todisteeksi. Kuvat todistavat myös, että naudat osaavat kulkea tien oikealla puolella. Mukana myös harvinainen yhteiskuva meistä, otettu em. linnoituksen edessä. 

*********

Lopuksi vielä pari pätkää elokuussa ilmestyvästä dekkarista Huomenna sinä kuolet. 

Rikosetsivä Rui Santos huokaisi syvään. Häneltä alkoivat epäillyt loppua, ja iso X ilkkui hänelle tietokoneen ruudulta. Kuka se voisi olla? Heli-ystävä? Vai joku Suomesta vartavasten tullut tappaja tai ex-poikaystävä tai muu vihamies? Millainen ihminen oli kaunis Johanna oikeasti? Oliko hän sittenkään niin enkeli kuin miltä näytti? Mitä luurankoja hän oli komeroissaan mahdollisesti piilotellut? Mitä hän oli tehnyt ennen Portugaliin muuttoaan?

Oli aika pyytää virka-apua Suomen poliisilta. Elokuvaenglantia puhuva Silva saisi sen hoitaakseen.

***

Häpeä nousi yhä punaamaan pojan poskia, kun hän muisti tilanteen. Seuraavalla kerralla, kun hän näki Johannan koiran kanssa kävelyllä, hän ei ollut keksinyt muuta sanottavaa kuin: ”Amanhã vais morrer, huomenna sinä kuolet.” Hän oli mumissut sanat matalalla äänellä, alta kulmain katsellen, toistaen saman vielä uudestaan. Johanna oli suuttunut valtavasti ja huutanut hänelle kasvot
punaisina, uhannut kutsua poliisin, jos hän vielä sanoisi jotain vastaavaa.

Sen jälkeen hän ei ollut lähestynyt Johanna-rouvaa. Vovón, mummin läksytyksellä ja korville singahtaneella tillikalla oli ollut oma osuutensa asiaan. Hän oli tyytynyt seuraamaan naisen kävelyretkiä maissiruokojen suojasta, kurkistaen niiden välistä tämän mentyä ohi, katsellen, miten tämä käveli varovasti varvastossuillaan, pidellen helmojaan. Hän nuuhki ilmaa naisen jäljiltä, siinä tuntui jotain makeaa ja ihanaa. Mansikoita, manteleita, kirsikoita ja appelsiininkukkia, hunajaa.

Tilaa kirja Myllylahdelta tai kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myös e-kirjana.