maanantai 28. elokuuta 2017

Superviikonloppu ja Dream Team

Alan hiljalleen laskeutua takaisin maanpinnalle reilu viikko sitten pidettyjen kirjajulkkareiden jälkeen. Suomeentulomatkan koettelemusten jälkeen herra Murphy hellitti otettaan, ja kemut sujuivat mainiosti. Paikalla oli sukua, ystäviä ja muita mukavia ihmisiä, lämmin kiitos kaikille paikan päälle saapuneille! Tilaisuuden aloitti sympaattinen trubaduuri Chrisu Österberg tunnelmallisella kappaleellaan Um chã preto, se faz favor. Pidin pienen puheen, jossa osoittelin sormella ”syyllisiä”, rikosromaanista kun on kyse. Dekkarin kirjoittaminen kun ei ollut alun perin oma ideani, vaan siihen suorastaan yllytettiin ja ”syyllinen” tähän löytyi paikan päältä. 

Kustantaja Myllylahden Niina Within puheen jälkeen tein sen mitä kirjailijat vastaavissa tilaisuuksissa käsittääkseni tekevät: istuuduin pöydän ääreen ja aloin signeerata kirjoja melkein kirjaimellisesti salamavalojen räiskeessä – tosin juhlapaikka, Hietsun Paviljonki, oli niin valoisa, etteivät kännykkäkamerat tarvinneet salamavaloa. Mutta räpsyivät kovasti kuitenkin. Kyllä siinä väkisinkin alkoi tuntea itsensä ihan oikeaksi kirjailijaksi. Siinä kynän sauhutessa seurasin ilolla miten toisilleen tuntemattomat ihmiset ryhtyivät juttusille – portugalilaiseen tapaan, vaikka suomalaisia suurin osa olikin. Laskujeni mukaan paikalla oli kuutta eri kansallisuutta, mutta ei yhtään portugalilaista, ikävä kyllä ei edes Carlosia. Emme voi matkustaa samaan aikaan, jonkun täytyy pitää kotona huolta kaikesta. 

Tarjolla oli pientä suolapalaa portugalilaisittain sekä sangriaa ja sitruunajuoma limonadaa sekä aivan syntisen ihanaa ystäväni Any Gonzalezin tekemää passionhedelmäjuustokakkua. Any on kakkutaituri! Kemujen valmistelut tehtiin omin ja tukijoukkojen voimin. Yksin en olisi pystynyt ja valmiina ostettuun ei olisi kukkaro venynyt. 

Julkkareiden päätyttyä oli kiirus raivata paikka, sillä tilan seuraavaksi varannut porukka alkoi aika pian kannella omia tavaroitaan sisään. Olin ihan pyörällä päästä enkä ehtinyt itse edes miettiä mihin ryhtyä, kun tukijoukot – perhettä, sukulaisia ja ystäviä – olivat jo korjaamassa loppuruokia pöydästä, putsaamassa lattiaa, viemässä roskia ja pakkaamassa tavaroita autoihin. Puolessa tunnissa kaikki oli hoidettu. Varsinainen Dream Team, jättikokoinen kiitos teille!

Voin hyvillä mielin todeta, että silloin kun on hyvä syy juhlia, on syytä juhlia, ja talkoovoimin syntyy ikimuistoisimmat juhlat.

Superviikonloppua pohjusti edellisenä iltana ollut tapaaminen lapsuusajan naapureiden kanssa. Paikalle porvoolaiseen ravintolaan oli saapunut kaksitoista samalla kadulla 70-80 -luvuilla asunutta ”kakaraa”. Alue oli sille ajalle tyypillistä vastarakennettua omakotitaloaluetta, missä asui melkein pelkästään lapsiperheitä. Suurinta osaa "kakaroista" en olisi nyt enää tunnistanut jos olisi kadulla tullut vastaan, mutta esittäydyttyämme uudemman kerran juttu luisti ja nauru kaikui kun muistelimme menneitä ja vaihdoimme kuulumisia. Oli hurjan kiva nähdä vuosikymmenten jälkeen, tuntui kuin vuodet olisivat rapisseet pois hartioilta. Lisää tällaista herkkua!

Taidemaalari Maiju Talvitie esitteli Porvoon kirjastossa esillä olevaa, kantaa ottavaa näyttelyään.
Superviikonlopun jälkeiseen viikkoon mahtui paljon mukavia tapaamisia, muun muassa käynti Porvoon kirjastossa katsomassa Maiju Talvitien Itsenäisyyden vuosikymmenet pastissein -näyttelyä, joka liittyy Suomi100-juhlallisuuksiin. Kannattaa käydä katsomassa ajatuksia herättävä näyttely, se on esillä 2.9. saakka. Porvoo on taiteilijoiden kaupunki!

Suomalainen syö jätskinsä ulkona vaikka vesisateessa. 
Yksi koko reissun monesta  kohokohdasta oli retki sienipaikalleni Sipooseen. En ole koskaan lähtenyt siitä metsästä tyhjin käsin pois. Koriin on yleensä kertynyt herkkutatteja, mustatorvisieniä, kantarelleja, karvarouskuja... Nyt kantarellit helottivat kaadetun kuusikon seassa jo kaukaa ja niitä oli p-a-l-j-o-n. ”Iiik!” kiljaisin minä. Lisää löytyi metsänreunasta. Sienestämisessä löytämisen riemu on melkeinpä parempaa herkkua kuin saaliin syöminen.


Nyt olen palannut kotiin Portugaliin ja yritän totutella arkeen, tekemistä on paljon ja hiukan vaikea päättää mistä päästä lähtisi sumaa purkamaan. Sää on melkein yhtä sumuinen kuin lähtiessäni Suomeen kaksi viikkoa sitten, joten ainakin puunaus ja pyykkäys saavat odottaa parempia ilmoja. Kirjoitusprojektit jatkuvat, uuden dekkarin lisäksi tekeillä on muutakin. Koirat kiljuvat huomiota ja Carloskin on tainnut kaivata seuraa. Viikunasato on kypsymässä ja tätä kirjoittaessa on ensimmäinen satsi viikuna-portviini-hunajahilloa muhimassa kattilassa.  

Jännityksellä vaan odottelen, millaista palautetta kirjasta alkaa tipahdella... apuuuuuva! 

torstai 17. elokuuta 2017

Rakas herra Murphy

Kirjoitan Teille, sillä minun on pakko tunnustaa, että tähän asti olen pitänyt Teitä urbaanina legendana ja taruolentona, jonka nimiin pistetään kaikenmaailman vastoinkäymiset. Nyt olen saanut oppia, että olette oikeasti ollut olemassa ja että kehittämäänne lakia voi soveltaa monin eri tavoin.  

Kaikki alkoi siitä, kun maanantaiaamuna kotiseuduillani Portugalissa vallitsi sakea sumu. Sellainen, missä ilma tihkuu kaikkeen kiinni tarraavaa kosteutta. Olin lähdössä illansuussa matkalle, ja viimeiset pyykit oli tarkoitus pestä aamulla siinä uskossa, että vallitsee se sama liki 30 asteen lämpötila kuin edeltävinä päivinä. Jos olette joskus käynyt Pohjois-Portugalissa, herra Murphy, tiedätte, ettei siellä kuivata mitään silloin kun on sumua. Minun olisi pitänyt pestä pyykit jo sunnuntaina vaikka olikin lepopäivä.

Sain kuitenkin runsaat tavarani pakattua ja pääsin lähtemään hyvissä ajoin kohti Porton lentokenttää. Pian jouduimme toteamaan, että liikenne maantiellä oli aivan tukossa onnettomuuden vuoksi. Hetken aikaa jonon hännillä roikuttuamme ikänsä niillä seuduilla asunut puolisoni muisti pienen sivutien, jota pitkin pääsimme ohittamaan sumppukohdan. Jättäessäni kentällä matkalaukkua ruumaan vietäväksi tapahtui toista kertaa eläissäni se, että myös käsimatkatavara punnittiin. Molemmilla kerroilla ylipainoa oli. Olisi ehkä pitänyt pakata ne sangriaa varten varatut appelsiinit käsilaukkuun. 

Päästyäni turvatarkastuksen läpi sain todeta, että lentoni Lissaboniin tulisi lähtemään tunnin myöhässä. Ei vielä hätää, jäisi silti tunti aikaa ehtiä jatkolennolle kohti Helsinkiä, jonne oli määrä saapua aamukuudelta tiistaina. Kävin syömässä pienen pastasalaatin että jaksaisin seuraavaan lentoon saakka. Tilanne kuitenkin muuttui pian ja lopulta lähtöportilla minulle ilmoitettiin, etten ehtisi jatkolennolle vaan minun pitäisi jäädä yöksi Lissaboniin. Kotiin en voisi palata yöksi, sillä sumun ennustettiin jatkuvan. Olisi sittenkin pitänyt varata tuntia aiempi lento Lissaboniin. Sekin lähti myöhässä, mutta sillä olisi sentään ehtinyt jatkolennolle.

En sen tarkemmin vaivaa Teitä sillä kaaoksella, joka Lissabonissa lentokentän transfer-palvelussa vallitsi, enkä sillä satojen ihmisten jonolla, joka kiemurteli laukkujensa kanssa etelän leudossa yössä kohti taksikyytiä. Pääsin lentoyhtiön järjestämään hotelliin ”in-the-middle-of-nowhere” yhden aikoihin yöllä. Oli nälkä ja jano ja ja väsy ja ravintola luonnollisesti kiinni. Vastaanoton sympaattinen vanha herrasmies haki minulle aamiaispaketin, säälistä varmaan. Söin yöpalaksi jugurttia. Menin nukkumaan ja ehdin nukkua melkein kolme tuntia ennen herätystä. En voinut käydä virkistävässä suihkussa, sillä matkalaukun jäätyä kentälle odottamaan aamulentoa, ei minulla ollut muassani juuri muuta kuin hammasharja. Nainen tarvitsee kaikenlaisia tarvikkeita siistiytyäkseen, herra Murphy. Esimerkiksi hiusharjan.

Valmistautuessani nousemaan nuhjuisena Lissabonista Brysseliin menevään koneeseen minulle ilmoitettiin, että käsimatkatavara täytyy laittaa ruumaan. Että se ei muka mahdu matkatavaralokeroon. Kyllä se mahtuu. Olen matkustanut sen kanssa kymmeniä kertoja, herra Murphy. Laukku vain näyttää pullealta, mutta oikeasti se on solakka, ihan oikeasti on. Ei silti auttanut muu kuin kaivaa laukusta arvotavarat; kannettava tietokone, järjestelmäkamera ja kaulakoru ja pakata ne mukanani olleeseen kukikkaaseen kauppakassiin. Olisi pitänyt pakata mukaan myös muuta tarpeellista, kuten lääkkeet ja toilettitarvikkeet. Jälkimmäisistä edes se hammasharja.

Vielä lentokoneen ovella varmistin henkilökunnalta, että laukku varmasti kulkee Helsinkiin asti. Toki. Ei vaan tullut tarkistettua että milloin.

Sitten kaikki sujui vähän aikaa ihan hyvin. Lennot eivät kulkeneet aikataulussa mutta pääsin kuitenkin Helsinkiin, missä alahuuli väpättäen seurasin kun samalla lennolla tulleet poimivat matkatavarahihnalta laukkujaan, myös Lissabonista asti tulleet. Kumpaakaan minun laukkuani ei näkynyt.

Vasta tehdessäni katoamisilmoitusta tajusin, että lääkkeet olivat jääneet käsimatkatavaraan joka oli nyt siis ties missä, varmaan Brysselissä. Minulla on eteisvärinätaipumus, herra Murphy. Ilman lääkitystä sydämeni heittäytyy holtittomaksi. Se tuntuu siltä kuin joku pitäisi sitä nyrkkeilysäkkinään. Minulla oli käsilaukussa illan lääkeannos ja laskeskelin, että pärjään kyllä seuraavaan iltaan saakka. Toivottavasti. Valvominen laukaisee joskus kohtauksen lääkityksestä huolimatta, ja minähän olin tosiaan valvonut.


Matkatavarat löytyivät ja tuotiin seuraavana päivänä. Aloin purkaa tuomisia ja huomasin, että Suomessa käyttämäni puhelimen laturi oli kadonnut käsimatkatavarasta. Tavarat oli tutkittu, sillä lääkepakkaukset ja Toblerone-pötkö oli revitty auki. Onneksi lääkkeitä ei oltu takavarikoitu, tuumin siinä sydän tykyttäen, eihän niissä ollut mitään kiinni lätkäistyä reseptitarraa kuten Suomessa on tapana laittaa. Vanhan nokialaisen laturi oli kuitenkin kelvannut tai jäänyt laittamatta takaisin laukkuun. Ei, kadonneiden matkatavaroiden asiakaspalvelusta ei ollut mitään apua, herra Murphy. He tekivät vain vahinkoilmoituksen ja voin hakea korvausta viisi vuotta vanhasta laturista jota tarvitsisin juuri tässä ja nyt heti. Virta on käymässä vähiin ja joudun soittelemaan lainapuhelimella.

Tokihan asioilla on taipumus aina järjestyä, vaikka usko siihen oli horjahtaa kun kirjanjulkistustilaisuuteeni soittamaan tulossa ollut pianisti perui tulonsa, koska joutui oikeisiin töihinsä, musikaalin ylimääräisiin harjoituksiin. Ensi-ilta koittaa kohta. Onnenkantamoisia osuu joskus kuitenkin minunkin kohdalleni, herra Murphy, ja tällä kertaa näytän Teidän laillenne pitkää nenää: tilaisuuteen tulossa oleva ystävä lupautui esiintymään kemujen alussa. Hän olisi joka tapauksessa liikkeellä kitaransa kanssa. 

Pieniä ovat vastoinkäymiseni, herra Murphy, suorastaan mitättömiä monen muun rinnalla. Niin monta tapaa on tehdä asioita, eikä niiden pieleen meneminen ole läheskään aina itsestä kiinni vaan sattuma sohii kaikkea. Jossittelu ja jälkiviisaus ovat turhaa viisastelua, mutta jotain voi kuitenkin ottaa aina opiksi. Pysytään rauhallisina ja luotetaan siihen, että kaikki järjestyy. Kuten eräs ystävä kannusti: mikä alkaa huonosti, voi vain päättyä hyvin.

Ei minulla muuta, herra Murphy. Toivon, että tämä kirje tavoittaa Teidät vähintäänkin hyvissä sielun voimissa. Ruumiinne lienee jo tomua. 

Parhain terveisin

Anu Patrakka
Esikoiskirjailija

P.S. Oheistan kuvia seiteissä tasapainottelevista ötököistä. Siltä minusta on viime aikoina vähän tuntunut. 

tiistai 8. elokuuta 2017

Valkoinen paperi

"Älä tule tähän heilumaan sen harjan kanssa."

Tässä se olla möllöttää silmien edessä, virtuaalinen valkoinen paperi. Ilkkuu minulle, mokoma, haastaa minut täyttämään sen kirjaimilla ja välimerkeillä, sanoilla ja lauseilla joilla pitäisi olla jokin merkitys muillekin kuin minulle. Se kehottaa minua välttämään tyhjänpäiväisyyksia, tekoyleviä ajatuksia ja niin kotikutoista filosofointia, että lauseet ratkeilevat saumoistaan. Se kuiskaa minulle ”älä pelkää, en pure”, tuijottaa silmiin, yrittää kai hypnositoida. Kirjain kirjaimelta, sana sanalta ja lause lauseelta käyn nujertamaan valkoista paperia ja sitä tosiasiaa, ettei minulla ole tällä hetkellä juuri mitään erityistä kerrottavaa.

Haluaisin kertoa teille, rakkaat lukijat, millaista oli asua neuvostoajan Siperiassa, mutta jätän sen tuonnemmaksi. Voisin kirjoittaa millaista on elämä muistisairaan kanssa – en voi, sillä siinä kajotaan hänen yksityisyyteensä. Puutava arkeni tuskin kiinnostaa ketään, vielä vähemmän hullut uneni, vaikka M.A. Nummisen nimittäminen presidenttiehdokkaaksi aika hauskaa olikin. Aamulla herätessäni yritin selittää Carlosille mikä niin nauratti. Se oli hiukan vaikeaa.

Henkisesti valmistaudun parhaani mukaan ihan kohta käsillä olevaan kirjanjulkistukseen. Samalla olen viimeistellyt uutta käsikirjoitusta. Kumma kun valkoinen paperi on paljon yhteistyöhalukkaampi silloin kun on kyse fiktion kirjoittamisesta.

Uusi kesämekko. Vähän lyhyt.
Entä jos kirjoittaisinkin puolifiktiivisen tarinan tavallisen arkipäivän kulusta Irtiotossa? Arvaa, rakas lukija, mikä on totta, mikä tarua...

"Heräsin eräänä päivänä aamuseitsemältä hyvin levänneenä. En ollut herännyt naapurin koiran haukuntaan kertaakaan koko yön aikana, luksusta! Sen sijaan jokin kissa mourusi, täysikuuta kai. Aamukuudesta alkaen parin minuutin välein Porton lentokentältä nousevat lentokoneet valitsivat toisen reitin kuin sen, joka kulkee melkein talomme yli. Kaikenkaikkiaan oli kiva herätä uuteen, aurinkoiseen päivään.

Pari päivää aiemmin pesemäni olohuoneen iso villamatto oli jo kuiva. Olin pessyt maton pihalaatoituksella suomalaisperinteitä noudattaen juuriharjalla ja kontallani, Carlosin viimeistellessä huuhtelun painepesurilla. Aloinkin heti aamusta laittamaan olohuonetta valmiiksi vastaanottamaan ruokapöydän alle puhtaan, raikkaan maton. Vanharouva nousi vartavasten ylös jo ennen kymmentä auttaakseen minua, vaikka yleensä viipyilee vuoteessa lounaaseen asti. Ensin imuroin lattian hänen pidellessä korviaan, sillä imuri pitää järkyttävää meteliä. Koirat kalppivat karkuun. Sitten vanharouva jynssäsi lattian mopilla puhtaaksi sillä välin kun minä järjestelin puhtaat valkeat pellavalakanat varjelemaan valkoisia sohvia.

Kyllä tuli puhdasta ja raikasta! Koirat kävivät nuuhkimassa vastapestyä mattoa, mutta menivät makoilemaan oven edessä olevalle toiselle matolle. Kyllähän nekin ymmärtävät, että niiden karvoja on kauhea jyystää imurilla irti isosta matosta.

Luomutomaatteja. 
Laitoimme lounasta. Alkuruuaksi oli kurpitsakeittoa oman maan kurpitsasta. Pääruuaksi taioin äkkiä pastalle kastikkeen pekonisuikaleista ja oman maan kesäkurpitsasta, paprikoista ja kirsikkatomaateista. Carlos kaivoi jääkaapista pullon kevyttä vinho verdeä: ”Nyt on niin kiva päivä, että avataanpa tämä”, hän sanoi omin päin opettelemallaan suomella. Minä hymyilin vastaukseksi – pari lasillista viiniä lounaalla takaisi makoisat iltapäivänokoset lounaan päälle.  

Vanharouva tarjoutui tiskaamaan astiat. Niiden unettavan kilinän kantautuessa keittiöstä kiipesin yläkertaan nokosille. Paria rauhallista tuntia myöhemmin heräsin täynnä energiaa ja päätin lähteä viemään kanoille ruokaa. Aloin vetää Kontioita jalkaan – kas, kuinka hauskaa, saappaaseen oli ryöminyt rupikonna! Mulistelin sen kukkapenkkiin jatkamaan päiväuniaan. Kanoillakin oli ollut kaikesta päätellen erinomainen päivä, sillä kaikki kolme kanaa olivat munineet, myös se harvakseltaan muniva, jolla on ikää jo viitisen vuotta ja joka on välttänyt pataan joutumisen ihan vain siksi, kun olemme niin kiintyneitä kanoihimme. Taputtelin niitä kepeästi päähän ja kehuin niitä jokaista erikseen: ”hyvä kana, hyvä kana, hyvä kana”. Kanat kotkottivat vastaukseksi eivätkä yhtään yrittäneet nokkia rukkasiani.

Rupikonna ryömi saappaaseen.
Mietin siinä puusta poimimaani persikkaa mutustellessa että mitä seuraavaksi ryhtyisi tekemään. Kirjottaisinko vähän, ommella surauttaisinko itselleni kesämekon vai lukisinko kirjaa? Oih, kasvimaalla oli kuivan näköistä, olisi pakko tarttua kastelukannuun, mutta siinä samassa paikalle purjehti pieni pilvi. Kiiruhdin koirien kanssa takaisin sisälle ja ehdimme juuri sopivasti ennen kuin taivaalta rojahti kaiken kasteleva sadekuuro. Sehän tuli kuin tilauksesta. 

Keittiössä kaikki kiilsi, sillä vanharouva oli tiskaamisen lisäksi pyyhkinyt kiviset työtasot. Missään ei näkynyt leivänmurun hiventäkään, mistä koirat olivat hiukan pettyneitä. Ne katselivat minua alahuulet lurpallaan, joten kaivoin niille kaapista pari isoa kuivattua siankorvaa. Ne riensivät ulos – aurinko paistoi taas – syömään makupalojaan vieri vieressä ja sulassa sovussa. 

Iltapäivän aikana kirjoitin viisi sivua, päivitin toista, käsityöpainotteista blogiani, luin loppuun Antti Tuomaisen Pelastajan, leivoin korvapuusteja ja sämpylöitä sekä ompelin itselleni sen kesämekon. Sen verran oli vielä virtaa ja aikaa jäljellä että kylvetin koirat, tein persikkahilloa ja kävin kitkemässä kasvimaan, missä pihvitomaatit ja vihreät paprikat kypsyttelevät pulleita luomuhedelmiään.

Kun Carlos oli vienyt naudoille iltaruoan odottelin häntä viikonloppuna uuden maalipinnan saaneiden puutarhakalusteiden luona portviinilasillisten kera. ”Kustantajalta tuli sähköpostia, että kirjan ensimmäinen painos on jo loppuunmyyty”, kerroin ylen tyytyväisenä. ”Hienoa”, sanoi Carlos jälleen selkeällä suomella, h-kirjainta liioittelematta. ”Tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan sitä”, hän vielä jatkoi.

Poimi puusta persikka.
Aloimme laittaa illallista. Vanharouva kattoi pöydän ja teki salaatin. Söimme herkullista paistettua kanaa ja ranskalaisia perunoita – kerranhan sitä vain eletään joten mitä väliä sillä on onko ruoka terveellistä vai ei? Jälkiruuaksi oli juustoa ja oman hedelmätarhan viikuna-hunajahilloa – hunajakin on omasta metsästä. Koirat torkkuivat takan edessä nauttien sen hehkusta. Toki oli muutenkin lämmintä, mutta takassa oli tuli ihan vain tunnelman vuoksi. Illallisen jälkeen vanharouva tarjoutui jälleen tiskaamaan mutta sanoin: ”Tsot tsot, olette tälle päivälle tehnyt jo niin paljon”. Hän palasi takaisin olohuoneeseen televisiota katselemaan, tiskasimme astiat Carlosin kanssa ja lähdimme sitten koirien kanssa viemään roskapussia ja muovipakkauksia keräysastiaan.

Oli ihana, lempeä ilta, täysikuu kipusi taivaalle ja valaisi tietämme keltaisten katuvalojen lisäksi. Batatinha kulki hihnassa nätisti eikä Gaia kertaakaan kaivanut tienposkesta mitään epämääräistä kökkökikkaretta tai kuollutta ja kuivettunutta rupikonnanraatoa. Kehuin niitä molempia vuolaasti ilon kyynel silmäkulmassa. Yhytimme pariskunnan, joka oli katselemassa nautojamme muurin yli. Kävelimme yhtä matkaa seuraavaan risteykseen jutellen niitä näitä. Kävi ilmi, että mies oli Carlosin kaukainen serkku.

Palasimme kotiin ja huomasimme, että vanharouva oli jo ottanut lääkkeensä ja yöpalansa ja mennyt nukkumaan. Televisio oli sammutettu, joten Carlos laittoi soimaan klassista musiikkia – Vivaldia – ennen  kuin kaatoi meille lasilliset Beirão-likööriä. Istuskelimme sohvalla vieretysten, käsi kädessä, juomiamme siemaillen, musiikkia kuunnellen ja mukavia jutellen hiilloksen hiipuessa takassa. Pian menimme yläkertaan nukkumaan. Carlos nukahti heti kun sai pään tyynyyn, minä valvoin hetken miettien kuinka oli ollut ihana päivä, ja nukahdin sitten enkä kuorsannut yhtään koko yönä. Näin hauskaa unta, että M.A. Numminen nimitettiin presidenttiehdokkaaksi ja minut vaalikampanjan viestinnästä vastaavaksi yhteyshenkilöksi. Heräsin aamulla hihitellen."

Sen pituinen se.

*****

Esikoiskirjani Huomenna sinä kuolet tulee painosta parin päivän kuluttua, ensi viikon loppupuolella pidetään pieni julkistustilaisuus Helsingissä perheen ja ystävien kesken. Tässä vielä viimeiset makustelupalat tarinasta, lisää voit lukea kirjasta. 

Poliisipäälliköllä oli heikkoutensa, kuten monilla miehillä. Hän kyllä rakasti vaimoaan, mutta… tämä oli niin järkyttävän laiha. Ei mitään mistä olisi saanut otetta. Kolme lasta imettäneet rinnat lerpattivat lohduttomina ja takapuolen paikalla oli kiinteät lihakset ja paksu, hyvin rasvattu nahka. Ei mitään hyllyvää eikä lyllyvää, sellaista, mistä poliisipäällikkö naisessa piti. Ei kurittomia ryntäitä, jotka rynnivät silmille, ei vararenkaita vyötäröllä eikä edes – luoja paratkoon, miten se oli sen ikäisellä mahdollista – kaksoisleukaa. Vaimo oli hyvä ihminen ja erinomainen ruuanlaittaja, piti kodin siistinä ja paidat silitettyinä, mutta täytettyään viisikymmentä ja nuorimmankin lapsen muutettua pois kotoa hän oli alkanut huolehtia itsestään. Hänen fyysinen vetovoimansa oli miehen silmissä lopahtanut joogan ja hölkkäämisen ja kuntosalin ja kaiken muun turhan hössötyksen myötä, ja miehen elin sen mukana.

***

Kärrypolun poikki vedetty poliisin sulkunauha sulki ulkopuolisten pääsyn murhapaikalle. Eristetty oli osa kärrypolkua ja vesiallas välittömine ympäristöineen. Poliisi oli tehnyt paikalla tutkimuksensa ja jättänyt jälkeensä vain tuulessa lepattavan nauhan, jonka aurinko pian haurastuttaisi poikki ja paloiksi ja tuuli lennättäisi tietymättömiin. Kauhea tappo olisi kohta riekaleinen muisto vaan, ja ennen pitkää aika tukahduttaisi sen, kuten periksiantamaton karhunvatukka autioksi jääneen talon.

***

Jonain päivänä setä jäisi eläkkeelle ja viinitila tarvitsisi hoitajaa. Se siirtyisi aikanaan Ruille, ja ajatus viinin kasvatuksesta ja valmistuksesta raadollisen – kirjaimellisesti – rikosetsivän työn sijaan houkutteli hetkittäin valtavasti. Siellä laakson rinteillä oli kaikki maailman rauha ja turva, sinne eivät pahan maailman lonkerot yltäneet. Kukot kiekuisivat, kanat kotkottaisivat, kylä valmistelisi juhlat kerran vuodessa omalle suojeluspyhimykselleen, kiertävä kalakauppias kurvaisi talon nurkalle joka
arkipäivä samaan kellonaikaan, lauantait mukaan lukien. Vanhat miehet kokoontuisivat aamuisin ainoaan kahvilaan kahden kilometrin säteellä juomaan kupin kahvia tai finon, pienen lasin olutta. Vanha leipurinainen leipoisi muhkeita leipiä valtavassa puu-uunissa ja kerran viikossa kakkua. Satunnainen turisti pysähtyisi kysyäkseen tietä jonnekin ymmärtämättä sitä, että hän oli jo siellä, perillä, siellä missä oli kaikki maailman rauha.

Tilaa kirja Myllylahdelta, kysy kirjakaupasta tai kirjastosta. Tulossa myös e-kirjana.