keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

"Se tahtoo sormen"

Alma.
Palasin yli viikko sitten sateen leimaamalta Espanjan kierrokselta. Ilmoista huolimatta matka oli mukava ja tuli taas nähtyä uusia, erilaisia paikkoja; Portugalin puolella Viana do Castelo, sieltä Espanjaan ja Vigoon, Santiago de Compostelaan ja Léoniin, josta paluu Vigoon ja sieltä Portoon. Matkat junilla kuluivat upeita maisemia ihmetellen. Laskin kuinka monen tunnelin läpi juna Léonin ja Vigon välillä kulkee. Sekosin laskuissa pariin otteeseen, mutta sain silti loppulukemaksi noin 90. Pitkän matkaa juna kulki Minho-joen vartta, jonka toisella puolella näkyi Portugali.

Vigo oli kaunis, rauhallinen kaupunki ison merenlahden rannalla, Santiago de Compostela odotetusti täynnään määränpäähänsä päässeitä pyhiinvaeltajia, Léon mielenkiintoinen muureineen, vanhoine rakennuksineen ja joka puolella vastaan tupsahtavine leijona-tunnuksineen. Silti kun matkalta palattuamme lähdimme matkakumppanin kanssa käymään Portossa, tuli tunne siitä että nyt olen taas kotona. Aurinko paistoi, ihmiset hymyilivät, askel oli keveä.

Matkan jälkeen ei ole kaikki mennyt ihan putkeen. Ensin hajosi tietokone, sitten pyykinpesukone. Tietokoneen korjaus vei monta päivää ja muutaman setelin. Pesukoneen tilalle pitää hankkia uusi. Niin kauan kuin rahalla selviää ja sitä sen verran löytyy, en valita. Hankalampaa on kun kroppa reistailee; minulla välillä nilkka ei kestä astumista ja Carlos joutui tänään käymään päivystyksessä polven takia. ”Alamme tulla vanhoiksi”, naureskelemme toisillemme, mutta naurussa on ontohko kaiku. Tiedämme hyvin, että alamme tulla vanhoiksi. Sen näkee ihan jo kun katsoo peiliin.

Matkan aikana oli syntynyt jälleen yksi vasikkaneito. Tällä kertaa kaikki sujui ongelmitta, vasikka oli paljon pienikokoisempi kuin roteva Alma. Almakin voi hyvin. Se on lämpiminä päivinä päässyt ulos laitumelle, mutta vielä sitä ei ole kunnolla hyväksytty lauman jäseneksi. Se kulkee Carlosin, sijaisemonsa, kannoilla kuin koiranpentu, kiehnaa kyljessä ja kerjää huomiota. Se on oppinut juomaan maitonsa itsekseen, mutta ei halua, vaan muuaa äänekkäästi. ”Quer o dedo, se tahtoo sormen”, sanoo Carlos. Sormi on utareen ja tutin korvike, tuo turvallisuudentunnetta ja lohtua yksinäisyyteen. Sille on yritetty hankkia pari nuorta maitolehmän vasikkaa seuraksi, mutta vielä ei ole karjanvälittäjä ilmoitellut niistä.

Eräänä aamuna, saatuani aamutoimet tehtyä, availin makuuhuoneen ikkunaa tuuletusta varten. Carlos oli viemässä viikon vanhaa vasikkaa ulos laitumelle emonsa luo. Emo ei ole suostunut tulemaan navettaan yön ajaksi. Vasikka juoksi aitauksen laitaa pitkin portille, emo vastaavasti aidan toisella puolella sitä vastaan. Carlos avasi portin, ja ne pääsivät toistensa luo, vasikka säntäsi suoraan utareille emon alkaessa nuolla sitä. Jäin katselemaan niitä. Minulla ei ollut kiire juosta junalle, ei linja-autolle, ei toimistoon eikä minnekään muuallekaan, ei edes omalle aamiaiselleni. Sain rauhassa katsella pienen vasikan ja sen emon kohtaamista erossa vietetyn yön jälkeen. Aurinko valaisi aamu-usvaista maisemaa, taivaalla singahteli pääskysiä, pellot aaltoilivat vihreinä. Uusi päivä oli alkamassa.

Mieleeni juolahti, että juuri sellaisten hetkien takia tein Irtioton. Sen takia, ettei olisi alati kiire. Kiire tarttuu sydämeen, höykyttää ja möyhentää sitä. Ainaisen kiireen ja stressinkö takia sain rytmihäiriön? Kestin kyllä työpaineet sen aikaa mitä oli tarpeen, mutta kyllä se söi naista. 

Tiedän vallan hyvin, että yhteiskunta pysähtyisi jos kaikki tekisivät Irtioton. Ei kaikilla ole siihen edes halua, tarvetta tai rohkeutta. Mutta minä tein sen ja sillä tiellä yhä olen. Olen nähnyt auringon laskevan Atlanttiin, kappelin kukkulan huipulla, kukkamattoja maassa, vasikan syntyvän, pitsinnyplääjän poseeraavan kahvilan ikkunassa,  possun karkuteillä, hymyilevän kadunlakaisijan, tyylikkään vanhan miehen metrossavuohen kiipeävän puskaan, Johanneksen kasteen, talvipäivän seisahduksen, rukoilijasirkan pellonlaidassakannoillani kaksi varjoa, hattuni laskeutuvan. Irtiotto ei tarkoita ihmeitä, vaan ihan normaaleja asioita. 

Espanjan matkan kuvia toisella kertaa. 


sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Kevään merkkejä

Kevät on tehnyt tuloaan Portugaliin etananvauhtia. On ollut kylmää, sateista, välillä aurinkoista, taas kylmää ja sateista. Siitä huolimatta lehdet puskevat silmuista ulos niissä puissa ja pensaissa, jotka ovat ne talveksi tiputtaneet, hedelmäpuut kukkivat, mustarastas viheltelee yössä ja maanviljelijät aloittelevat heinätöitä. Muutama päivä sitten voimakas etelätuuli toi muassaan ensimmäiset pääskyset – ja rankkoja sateita.

Kevään merkkejä on sekin, että sain puhtia siivota vähän perusteellisemmin. Talo on muutoin puunattu, vaan ikkunat odottelevat yhä sitä hyvää haltijaa, joka taikoisi ne puhtaiksi. Jollei häntä ala näkymään, joudun varmaan itse ryhtymään urakkaan. 11 pari-ikkunaa ja kolme ikkunallista ovea, ei se mahdoton homma ole, ihan vaan epämiellyttävä. Jokaisella pitää olla oma inhokkinsa ja minulla se on ikkunoiden pesu.

Paljon mukavampaa on matkustelu. Eilen lähdin matkaan Suomesta saapuneen matkakumppanin kanssa, teemme vastaavanlaisen kierroksen Espanjaan kuin vuosi sitten. Ensin linja-autolla Viana do Casteloon, sieltä tänä aamuna junalla Espanjan puolelle Vigoon, mistä jatketaan huomenna junalla Santiago de Compostelaan ja niin edelleen. Reissussa vierähtää viikko. Koti-ikävä vaivaa, myös huoli Alma-vasikasta, sillä se ei ole ollut ihan kunnossa. Sitä lääkitään, ja taas toivotaan, odotetaan ja toivotaan, että se paranee. Sydän kipristelee ja käpristelee huolesta, sitä on voimaton kun ei voi vaikuttaa asioihin mitenkään. Voi vaan toivoa ja odottaa.

Isoja päätöksiäkin on pitänyt tehdä. Laitan Järvenpään asuntoni myyntiin, ja toivottavasti sille löytyy ostaja siihen mennessä kun nykyiset vuokralaiset muuttavat pois. Asunnon myötä katkeaa henkinen kuminauha, joka on välillä pyrkinyt nykimään minua takaisin Suomeen. Sitten kun ei enää ole paikkaa johon palata, on tehnyt astetta pysyvämmän ratkaisun. Vielä odotan elämän kantavan, tuovan tuulta siipien alle. Jos uskoo tarpeeksi, tapahtuuko niin? Vai pitääkö kasata niskaan vielä lisää paineita?

Kahden matkapäivän aikana on jo ehditty nähdä paljon, ja tuntuu siltä kuin olisi ollut matkalla jo pidempään. S. Pedro olisi voinut olla suopeampikin, sillä Galician kevät ei ole yhtään sen pidemmälle edennyt kuin Pohjois-Portugalin kevät, mutta niin kauan kuin säistä päättävä pyhimyksemme ei kaada vettä niskaan juuri silloin kun kävelemme ulkona kaukana kahviloista, olen ihan tyytyväinen. Pienistä asioista, pienistä etapeista, pienistä elämyksistä rakentuu onnistunut matka, jonka jälkeen on taas hyvä palata kotiin. Saatan jopa saada intoa ikkunoiden pesuun, ihan siksi, että kevätaurinko näkisi paistaa sisään, valaista talomme ja kotimme, antaa sitä mitä tarvitaan: valoa, lämpöä ja energiaa. Se saa kaiken kasvamaan, sillä kevät on kasvun aikaa. Kasvun, ja uudistumisen. 

Noustuani tänään Vigon linnoitukselle ei ihan suorinta tietä olen jokseenkin naatti. Ei siis tällä kertaa tämän enempää. Hyviä vointeja teille, rakkaat lukijat, kirjoitan lisää heti kun on tilaisuus. 

Kuvat Viana do Castelosta, Portugalista.