Kotikylässä on juhlittu. Vuosittaiset
kyläjuhlat, jotka järjestetään kylän suojeluspyhimyksen kunniaksi ja joilla
kerätään rahaa pienen kirkon kunnostukseen, kestivät toista viikkoa ja pitivät
ohjelmassaan muun muassa fado-illan,
tv:stäkin tutun laulajattaren Maria Lisboan konsertin, kansantanssi ranchoa ja ihan itsestäänselvyytenä cortejon, kulkueen, jossa kannettiin pyhimyspatsasta paikasta
toiseen. Fado-illassa kävimme, kävelimme kirkolle täältä kylän äärimmäiseltä
laidalta lämpimässä illassa. Väkeä oli paljon kuuntelemassa tuikituntemattomia
fado-tähtiä, mutta vielä enemmän oli populaa seuraamassa Maria Lisboan
esitystä. ”Onko tämä pimbaa vai ranchoa?” kysyin Carlosilta kun en
musiikin tyylilajista saanut selvää. ”É
música popular”, hän arveli. Minusta se kuulosti suomeksi sanottuna
renkutukselta. Parin kappaleen jälkeen tuli kuin tilauksesta vilu, ja saatoimme
palata puoliväliin matkaa jätetylle autolle ja kotiin.
Ranchon jätimme suosiolla väliin. Ei silti,
sitä on kyllä hauska katsella ja varsinkin kuunnella, tanssijat keikkuvat
puolelta toiselle kädet kohotettuina, sen täytyy olla hurjan raskasta,
lauluväen kailottaessa niin kovaa kuin kurkusta lähtee toistaen aina samaa
sävelkulkua, vuoroin miehet, vuoroin naiset. Haitari raikaa siinä taustalla.
Kannattaa käydä seuraamassa esitystä jos joskus on tilaisuus.
Me kuitenkin, kuten sanottu, jätimme sen
väliin. Tarkoitus oli lähteä illallisen jälkeen, vanhanrouvan mentyä nukkumaan,
Vila do Conden käsityömarkkinoille, mutta suunnitelmiin tuli muutos. Eräs
sonneista järjesti itselleen vähän toisenlaiset länget; se oli tunkenut päänsä
heiniä pitelevään metallikehikkoon. Se oli riuhtaissut sen kiinnikkeistään ja
kulki pitkin laidunta takoen kehikkoa maahan. Aidan toisella puolella Bruno
koki asemansa lauman kinginä uhatuksi, kun toisella oli nyt niin mahtavat ja
erikoiset ”sarvet”, että se mölisteli ja pöllytteli maata koko kahdeksansataakiloisen
mahtisonnin uhollaan. Carlos yritti lähestyä länget pukenutta sonnia, minä
juoksin hakemaan sisältä puhelimen siltä varalta jos tarvitaan ambulanssia. Ei
sonnille, vaan sarvesta mahdollisesti saavalle Carlosille. Pelotti ihan
oikeasti. Almaa lukuun ottamatta nämä naudat eivät suinkaan ole kesyjä
paijattavia pikkulehmiä.
Länkinen sonni ei kuitenkaan päästänyt
lähelleen. Carlos päätti antaa sen väsyä yön yli. Yöstä tuli aika levoton,
vaikka naudat hiljalleen rauhoittuivatkin yöpuulle ja niin mekin. Aamusta
Carlos lassosi sonnin kiinni sen syödessä, ja sai kiskaistua
kehikon pois. Sonni ilahtui vapautumisestaan niin että kolisteli takasorkkiaan
yhteen.
Minullekin on koittanut uudenlainen vapaus.
Järvenpään asunto on myyty ja uusi omistaja otti sen tänään haltuunsa.
Asuntolaina on maksettu pois, olen velaton mutta myös taloton nainen. Vaikken
saanutkaan toivomaani hintaa, meni kaikki muutoin nappiin; vuokralaiset
luovuttivat asunnon eilen. Itse en ole paikan päällä käynyt, asiat ovat
hoituneet mm. ystävän avustuksella, kiitos siitä.
Tuntuu kuin olisin päässyt eroon kinttuun
tarrautuneesta pallosta. Rivitaloasunnon vuokraaminen matkan päästä ei ole
huoletonta, varsinkin kun asukkaat ovat vaihtuneet vuoden välein. Samaa tahtia
myyntiprosessin edetessä minut valtasi kuitenkin haikeus. Kiinteää sidettä Suomeen,
kuten veroviranomainen asian muotoilee, ei enää ole. Se ei kuitenkaan ole
haikeaa. Haikeaa on se, että perhe ja ystävät ovat siellä ja minä täällä ja
varmaan pysynkin täällä. Mahdoinko koskaan itsekään uskoa niin käyvän? En totta
puhuen tiedä. Se pieni takaportti on nyt kuitenkin pistetty tällä erää säppiin.
Kotikyläksi on nyt valikoitunut paikka, jossa on siis juhlittu. Eri tilaisuuksien aluista ja lopuista
on kuulutettu raketein. Kuin myös parilla naapurikylällä. Yhtenä aamuna kahdeksan
aikaan kuulosti siltä, että olimme kylien välisen rakettitaistelun
ristitulessa. Pauketta ja pamauksia kuului joka puolelta. Yritin kuvitella itseni sodan
keskelle, mutta se oli vaikeaa. Täällä on niin rauhallista, yleensä. Ei
hiljaista, mutta rauhallista.
Eilen olin lounaan jälkeen keittiössä, kun
talon eteen pysähtyi linja-auto. Iso linja-auto. Se pörräsi siinä aikansa ja
jatkoi matkaa purettuaan kyydistään kokonaisen vaskiorkesterin, joka viritteli
soittimiaan hyvinkin epävireiseen tahtiin. Tööt tööt ja tuut tuut, sekaan vähän
rumpujen päristelyä ja monenmoisen puhaltimen piipitystä ja paapatusta. Mitä he täällä
syrjäisellä kylätiellä tekivät? Tulivat tietenkin aloittamaan kirkolle
suuntautuvan kulkueensa naapurimme, juhlatoimikunnan puheenjohtajan talon
edestä. Parin kilometrin matkan he
marssivat soittaen kyläjuhlien päätökseen, ja tämä musiikki helli ainakin minun korviani paljon enemmän kuin se "popular".
Naapuri tarjosi päivän päätteeksi illallisen juhlajärjestelyihin osallistuneille. Autoja oli pysäköity kadun pituudelta
molempiin suuntiin lähimpiin risteyksiin saakka, kyse ei siis ollut ihan pienestä ryhmästä. Juhlien päättyessä siitä
tiedotettiin koko tälle ja parille naapurikylälle mahtavan ilotulituksen voimin.
Olin jo sängyssä lukemassa, onneksi en nukkunut, sillä herääminen siihen
meteliin olisi varmasti, ainakin ilman lääkitystä, laukaissut
rytmihäiriökohtauksen. Läksin alakertaan. Naudat säntäilivät aitauksissaan
paniikissa, onneksi eivät rynnistäneet sähköpaimenista läpi maissipellolle. ”Isso é demais, tämä on jo vähän liikaa”,
sanoin Carlosille kerätessäni täriseviä koiria syliini rauhoittumaan. Kylkiluita ravisteleva meteli oli varmasti samaa
luokkaa kuin stadionkonsertissa aivan isoimman ämyrin edessä. Erään auton hälytinkin pamahti soimaan.
Paljon mieluummin kuuntelen sitä kakofoniaa,
jota lähitienoon kukot pitävät aamunsarastuksen aikaan. Heräilen aina viiden
aikoihin, kun uni kaikkoaa kauas. En tiedä mihin tai miksi herään, mutta tätä tapaa olen
orjallisesti noudattanut jo parin-kolmenkymmenen vuoden ajan aikavyöhykkeestä
riippumatta. Menen makuuhuoneen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen, istun
siellä itsekseni ja avoimesta ikkunasta kuuntelen toisilleen täydellisessä
epäjärjestyksessä kiekuvia kukkoja, nousuveden aikaan myös kaukaisen meren
kohinaa. Ne ovat rauhan ääniä. Orastavan aamun ja rauhan. Kylä on hiljaisimmillaan jalkapalloturnauksen loppuottelun aikaan ja silloin kun kaikki muut, kukkoja ja minua ja leipää jakavaa leipuria lukuun ottamatta nukkuvat.
Santiagon pyhiinvaellusta käsittelevä artikkelini
julkaistaan näillä näkymin ensi lauantain Ilta-Sanomissa, Plus-liitteessä. Kannattaa kopata lehti siis kaupasta mukaan jos Suomessa sattuu olemaan. Artikkelia kootessa iski itseenikin into lähteä vaeltamaan. Ehkä vielä jonain
päivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti