Kakofoniaa kotikadulla

Kotikylässä on juhlittu. Vuosittaiset kyläjuhlat, jotka järjestetään kylän suojeluspyhimyksen kunniaksi ja joilla kerätään rahaa pienen kirkon kunnostukseen, kestivät toista viikkoa ja pitivät ohjelmassaan muun muassa fado-illan, tv:stäkin tutun laulajattaren Maria Lisboan konsertin, kansantanssi ranchoa ja ihan itsestäänselvyytenä cortejon, kulkueen, jossa kannettiin pyhimyspatsasta paikasta toiseen. Fado-illassa kävimme, kävelimme kirkolle täältä kylän äärimmäiseltä laidalta lämpimässä illassa. Väkeä oli paljon kuuntelemassa tuikituntemattomia fado-tähtiä, mutta vielä enemmän oli populaa seuraamassa Maria Lisboan esitystä. ”Onko tämä pimbaa vai ranchoa?” kysyin Carlosilta kun en musiikin tyylilajista saanut selvää. ”É música popular”, hän arveli. Minusta se kuulosti suomeksi sanottuna renkutukselta. Parin kappaleen jälkeen tuli kuin tilauksesta vilu, ja saatoimme palata puoliväliin matkaa jätetylle autolle ja kotiin.

Ranchon jätimme suosiolla väliin. Ei silti, sitä on kyllä hauska katsella ja varsinkin kuunnella, tanssijat keikkuvat puolelta toiselle kädet kohotettuina, sen täytyy olla hurjan raskasta, lauluväen kailottaessa niin kovaa kuin kurkusta lähtee toistaen aina samaa sävelkulkua, vuoroin miehet, vuoroin naiset. Haitari raikaa siinä taustalla. Kannattaa käydä seuraamassa esitystä jos joskus on tilaisuus. 

Me kuitenkin, kuten sanottu, jätimme sen väliin. Tarkoitus oli lähteä illallisen jälkeen, vanhanrouvan mentyä nukkumaan, Vila do Conden käsityömarkkinoille, mutta suunnitelmiin tuli muutos. Eräs sonneista järjesti itselleen vähän toisenlaiset länget; se oli tunkenut päänsä heiniä pitelevään metallikehikkoon. Se oli riuhtaissut sen kiinnikkeistään ja kulki pitkin laidunta takoen kehikkoa maahan. Aidan toisella puolella Bruno koki asemansa lauman kinginä uhatuksi, kun toisella oli nyt niin mahtavat ja erikoiset ”sarvet”, että se mölisteli ja pöllytteli maata koko kahdeksansataakiloisen mahtisonnin uhollaan. Carlos yritti lähestyä länget pukenutta sonnia, minä juoksin hakemaan sisältä puhelimen siltä varalta jos tarvitaan ambulanssia. Ei sonnille, vaan sarvesta mahdollisesti saavalle Carlosille. Pelotti ihan oikeasti. Almaa lukuun ottamatta nämä naudat eivät suinkaan ole kesyjä paijattavia pikkulehmiä.

Länkinen sonni ei kuitenkaan päästänyt lähelleen. Carlos päätti antaa sen väsyä yön yli. Yöstä tuli aika levoton, vaikka naudat hiljalleen rauhoittuivatkin yöpuulle ja niin mekin. Aamusta Carlos lassosi sonnin kiinni sen syödessä, ja sai kiskaistua kehikon pois. Sonni ilahtui vapautumisestaan niin että kolisteli takasorkkiaan yhteen.

Minullekin on koittanut uudenlainen vapaus. Järvenpään asunto on myyty ja uusi omistaja otti sen tänään haltuunsa. Asuntolaina on maksettu pois, olen velaton mutta myös taloton nainen. Vaikken saanutkaan toivomaani hintaa, meni kaikki muutoin nappiin; vuokralaiset luovuttivat asunnon eilen. Itse en ole paikan päällä käynyt, asiat ovat hoituneet mm. ystävän avustuksella, kiitos siitä.

Tuntuu kuin olisin päässyt eroon kinttuun tarrautuneesta pallosta. Rivitaloasunnon vuokraaminen matkan päästä ei ole huoletonta, varsinkin kun asukkaat ovat vaihtuneet vuoden välein. Samaa tahtia myyntiprosessin edetessä minut valtasi kuitenkin haikeus. Kiinteää sidettä Suomeen, kuten veroviranomainen asian muotoilee, ei enää ole. Se ei kuitenkaan ole haikeaa. Haikeaa on se, että perhe ja ystävät ovat siellä ja minä täällä ja varmaan pysynkin täällä. Mahdoinko koskaan itsekään uskoa niin käyvän? En totta puhuen tiedä. Se pieni takaportti on nyt kuitenkin pistetty tällä erää säppiin.

Kotikyläksi on nyt valikoitunut paikka, jossa on siis juhlittu. Eri tilaisuuksien aluista ja lopuista on kuulutettu raketein. Kuin myös parilla naapurikylällä. Yhtenä aamuna kahdeksan aikaan kuulosti siltä, että olimme kylien välisen rakettitaistelun ristitulessa. Pauketta ja pamauksia kuului joka puolelta. Yritin kuvitella itseni sodan keskelle, mutta se oli vaikeaa. Täällä on niin rauhallista, yleensä. Ei hiljaista, mutta rauhallista.

Eilen olin lounaan jälkeen keittiössä, kun talon eteen pysähtyi linja-auto. Iso linja-auto. Se pörräsi siinä aikansa ja jatkoi matkaa purettuaan kyydistään kokonaisen vaskiorkesterin, joka viritteli soittimiaan hyvinkin epävireiseen tahtiin. Tööt tööt ja tuut tuut, sekaan vähän rumpujen päristelyä ja monenmoisen puhaltimen piipitystä ja paapatusta. Mitä he täällä syrjäisellä kylätiellä tekivät? Tulivat tietenkin aloittamaan kirkolle suuntautuvan kulkueensa naapurimme, juhlatoimikunnan puheenjohtajan talon edestä.  Parin kilometrin matkan he marssivat soittaen kyläjuhlien päätökseen, ja tämä musiikki helli ainakin minun korviani paljon enemmän kuin se "popular".

Naapuri tarjosi päivän päätteeksi illallisen juhlajärjestelyihin osallistuneille. Autoja oli pysäköity kadun pituudelta molempiin suuntiin lähimpiin risteyksiin saakka, kyse ei siis ollut ihan pienestä ryhmästä. Juhlien päättyessä siitä tiedotettiin koko tälle ja parille naapurikylälle mahtavan ilotulituksen voimin. Olin jo sängyssä lukemassa, onneksi en nukkunut, sillä herääminen siihen meteliin olisi varmasti, ainakin ilman lääkitystä, laukaissut rytmihäiriökohtauksen. Läksin alakertaan. Naudat säntäilivät aitauksissaan paniikissa, onneksi eivät rynnistäneet sähköpaimenista läpi maissipellolle. ”Isso é demais, tämä on jo vähän liikaa”, sanoin Carlosille kerätessäni täriseviä koiria syliini rauhoittumaan.  Kylkiluita ravisteleva meteli oli varmasti samaa luokkaa kuin stadionkonsertissa aivan isoimman ämyrin edessä.  Erään auton hälytinkin pamahti soimaan. 

Paljon mieluummin kuuntelen sitä kakofoniaa, jota lähitienoon kukot pitävät aamunsarastuksen aikaan. Heräilen aina viiden aikoihin, kun uni kaikkoaa kauas. En tiedä mihin tai miksi herään, mutta tätä tapaa olen orjallisesti noudattanut jo parin-kolmenkymmenen vuoden ajan aikavyöhykkeestä riippumatta. Menen makuuhuoneen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen, istun siellä itsekseni ja avoimesta ikkunasta kuuntelen toisilleen täydellisessä epäjärjestyksessä kiekuvia kukkoja, nousuveden aikaan myös kaukaisen meren kohinaa. Ne ovat rauhan ääniä. Orastavan aamun ja rauhan. Kylä on hiljaisimmillaan jalkapalloturnauksen loppuottelun aikaan ja silloin kun kaikki muut, kukkoja ja minua ja leipää jakavaa leipuria lukuun ottamatta nukkuvat. 

Santiagon pyhiinvaellusta käsittelevä artikkelini julkaistaan näillä näkymin ensi lauantain Ilta-Sanomissa, Plus-liitteessä. Kannattaa kopata lehti siis kaupasta mukaan jos Suomessa sattuu olemaan. Artikkelia kootessa iski itseenikin into lähteä vaeltamaan. Ehkä vielä jonain päivänä.