Trumpputin ja Pyhä Martti

Viikko sitten kävin Portossa ostoksilla ja villatakki päällä tarkeni hyvin. Pari päivää myöhemmin tuuli kääntyi pohjoiseen ja puhalsi ja puhkui meille hyytävää kylmyyttä. Rantakävelyllä villaulsterissa tuli vilu.

Melkein samaa tahtia jäähtyi myös talo, vaikka paksut kiviseinät varastoivatkin lämpöä. Kun on nököttänyt tietokoneen äärellä tunteroisen on käsivarsien verenkierto hävinnyt jonnekin maata kiertävälle radalle. Tämä katoamistemppu ilmenee heti kun lämpötila laskee parinkymmenen asteen tuntumaan. Vedän päälle villapaitaa ja villapaidan päälle villatakkia ja koko sen komeuden päälle vielä ponchoa tai jättimäistä shaalia niin että lopulta tuskin nenänpäätä näkyy.

Siinä kärvistellessäni iloitsen kuitenkin vahvasti siitä, ettei minun ole tarvinnut aamuseitsemän jälkeen lähteä liukastelemaan polvenkorkuisessa hangessa juna-asemalle, pimeässä, ja tehdä sama toiseen suuntaan iltakuuden tienoilla, pimeässä, kuten entisessä elämässä.

Eiliseen asti viime päivityksen jälkeen jännin tapahtuma oli kun jonkun karannut saksanpaimenkoira säntäsi laitumelle ja ryhtyi paimentamaan. Ei niin että naudat olisivat kaivanneet kokoon keräämistä ja siirtämistä laitumen toiseen osaan, mutta hyvin koira homman osasi. Sen isäntä vihelsi ja karjui aluksi, sitten loikkasi yli sähköpaimenen (ei ehtinyt saada edes säkäriä) ja yritti kirmata koiran perässä. Lopulta koira sai hommansa hoidettua ja lähti laitumelta tyytyväisyyttä puhkuen. Sen isäntä oli karkulaiseen vähemmän tyytyväinen, ja seurasin tarkkaan yläterassilta käsin meneekö koiran ojentaminen liiallisuuksiin. Ei onneksi mennyt.

Tokihan Yhdysvaltain presidentinvaalit ja varsinkin niiden tulos oli aika jännää myös. Demokratia on puhunut, ugh, ja kansa saanut enemmistön näköisen presidentin. Vaalituloksen julkistamisen jälkeisessä puheessa Donald Trumpin sanavalinnat antoivat suorastaan ymmärtää, että huolella puunatun, föönatun ja tupeeratun kuontalon alla saattaisi olla hitunen järkeä. Yllättävää. Ihan kuin lavalle olisi ujutettu yhteistyöhaluinen kaksoisolento.

Kohta olemme kuitenkin tilanteessa, jossa idän ja lännen mahtivaltoja johtavat megalomaaniset henkilöt (en nyt käytä termejä: hullu, sovinisti, rasisti, narsisti, psykopaatti tms. vaikka tuskin on pelkoa siitä että kiivipuiden alle ilmestyy lymyilemään KGB:n tai CIA:n tarkka-ampujia sormi valmiina liipaisimella kun aamuisin kurkistan laitumelle päin), joiden hyviä, inhimillisiä luonteenpiirteitä joutuu kaivurilla tonkimaan esiin. Trumpin kömpelö kirmaus vaimonsa tykö suukkoa antamaan tämän puhuessa hänestä kauniisti ei oikein vakuuttanut. Pelonsekaisella jännityksellä odotan kahden suurvallan mahtimiesten ensitapaamista. Heillähän on hiekkalaatikkonaan koko maailma ja todennäköisesti tarve näyttää kuka on sen valtias. 

Paremmassa skenariossa he toisaalta voivat lyödä hynttyyt yhteen vaikkapa Isistä ja muita vähemmän mukavia tahoja vastaan. Aika näyttää mihin parivaljakko TRUMPPUTIN kykenee.  

Yhdysvaltain presidentinvaalien tulos hälveni kuitenkin eilen puolenpäivän aikoihin mielestä, sillä Carlos säntäsi kertomaan että yksi lehmistä on alkamassa synnyttämään, tai lehmätermistöllä kai poikimaan. Kurkin ikkunasta ulos ja tosiaan, sorkat näkyivät jo peräpäässä. Lounaan jälkeen olin kiipeämässä kameran kanssa yläterassille kun sisäpihalle tullut Carlos sanoi: ”Älä säikäytä sitä, pää näkyy jo ja se kävi makuulleen”. Hiivin rappusia ylös kurkistamaan ja ihmettelin kun nauta seisoo laitumella. Sitten näin märän mytyn sen vieressä. ”Se syntyi jo!” hihkuin Carlosille.

Sydäntä kuitenkin pusersi kylmä koura, sillä mytty näytti aivan elottomalta. Sen emo tuuppi ja nuoli sitä ja mööähteli kannustavasti Carlosin juostessa paikalle. Pian näkyi liikettä ja pää nousi vähän. Se oli elossa! Se kuivattiin oljella ja laitettiin olkiin makaamaan, napanuoran tynkä desinfioitiin ja pienokainen, uros muuten, sai piikin keuhkokuumeen ehkäisyyn, sillä se tärisi vilusta. Pian se yritti jalkeille, tai oikeammin sorkilleen, nosti takapuolensa pystyyn ja pyllisteli siinä, yritti ponnistella eturaajoja ylös, kunnes läjähti taas maahan.

Hetken voimia kerättyään se yritti uudestaan. Koko ajan sen emo nuoli sitä puhtaaksi ja lämpimäksi. Tämä lehmä osaa jo homman, sillä sen esikoinen syntyi aika tarkkaan vuosi sitten ja seurasi muuten tapahtumia tarkkaan aidan toisella puolella, kuten ylpeä isä, Brunokin. 

Itse seurasin tapahtumia yläterassilta, kun kerrankin poikiminen tapahtui valoisaan aikaan ja kun olen siinä onnellisessa asemassa, että olen oma pomoni ja päätän aikatauluistani. Gaia piti seuraa, istui silmät kiinni sillä oli sen päiväunien aika. Batatinha yritti kurkottaa kaiteen yli nähdäkseen mitä kiinnostavaa sisäpihan ulkopuolella oli, turhaan. Se on niin pieni että sitä harmittaa välillä vietävästi kun se ei yllä johonkin.

Muutaman yrityksen jälkeen vasikka pääsi jalkeille ja alkoi hamuamaan, ei utareita vaan emonsa komeaa kaulahelttaa. Se varmaan ihmetteli miksei siitä heru mitään juotavaa ja pettyneenä tipahti kohta taas sorkiltaan. Meni melkein tunti ennen kuin se löysi vihdoin utareille. Sillä oli hirveä nälkä! 

Pienokainen syntyi hyvään aikaan – pohjoistuuli on laantunut, on tyyntä ja pilvistä eikä sada.  Jos vasikka saisi nimen, se olisi Martinho eli suomalaisittain Martti, sillä tänään vietetään São Martinhon päivää. Verão de S. Martinho, Pyhän Martinuksen tai Martin kesä eli suomalaisittain kai intiaanikesä taisi mennä jo menojaan. Västäräkit ovat saapuneet kaukaa pohjolasta ja viihtyvät täällä talven. Satakielet poikkesivat vain kylään, lauloivat pari päivää naapurin kakipuussa ja jatkoivat matkaa. Pellot vihertävät ja iltaisin pihasammakot kaivautuvat koloistaan, kuivaan kesäaikaan niitä ei juuri näkynyt. Illat ovat pimeitä ja pitkäveteisiä, takkaa ei vielä tarvita joten sytytän vain kynttilöitä. Talven kynnyksellä ollaan, mutta lohduttaudutaan sillä, että hieman reilun kuukauden kuluttua päivät alkavat jo sentään pitenemään, joskaan eivät vielä lämpenemään.  

Tämän päivän perinteisiin kuuluu paahdettujen kastanjojen syöminen, joten niitä on meilläkin luvassa illalla. Seuraavaaksi odotellaankin sitten joulua.