Arjen kaipuuta

Taas yksi tavallinen aamu tavallisten aamujen jonossa. Heräsin umpiunesta kun vierustoveri alkoi liikehtiä, karistelin hetken silmiin keräytynyttä unihiekkaa ja nousin ylös. Koirat ja kissa tulivat keittiöstä pihalle vievällä ovella vastaan, kun lähdin viemään kissalle aamiaista. Se ei malttanut syödä. Lähtiessäni kapuamaan takaisin yläkertaan aamutoimille se jäi roikkumaan kynsiensä varassa keittiön välioveen ja kurkki lasiruudun läpi menoani, naukui protestiksi.

Joka-aamuisen kaura-tattaripuurolautasellisen jälkeen lähdin käymään kotikadun sekatavarakaupassa. Tarvitsin lava-tudo -yleispesuainetta ja paahtoleipää. Katua pitkin oli levittäytynyt viisi työmiestä uusimaan betonivaluja viemärikaivojen kansien ympärillä. Toivotin kaikille bom dia, kuten tapoihin kuuluu. Kohteliaiden vastausten lisäksi sain pitkiä katseita. Näillä kaduilla ulkomaalainen nainen on kummajainen.

Olin liikkeellä liian aikaisin, jo ennen kymmentä. Kyläkauppa oli vielä kiinni. Odottelin tovin ja tutkin aivan tavallisen omakotitalon alakerrassa toimivan kaupan pientä etupihaa. Ihmettelin isoksi pensaaksi kasvanutta Uuden Guinean Liisaa sekä parimetristä havupuuta. Lähempi tarkastelu paljasti sen rosmariiniksi. Keskellä pihaa seisoi valkoinen Nossa Senhora da Fátiman patsas, pyhimyksen edessä oli polvistuneena kolme paimenlasta ruusupensaan katveeseen. Pienten patsaiden ympärille oli satanut valkoisia terälehtiä. Noin nelikymppinen kauppiasrouva, jonka nimeä en tiedä, on kaikesta päätellen harras uskovainen. Hän piti pitkään mustaa essua mustien vaatteiden kanssa ja puhui vaimealla äänellä jonkun lähiomaisen kuoltua.

Kello tuli kymmenen, mutta kaupan puolella ei näkynyt mitään liikettä. Viereisessä talossa olevan pienemmän kaupan omistaja – ”minun” kauppiaani käly – ilmaantui vihanneslastin kanssa omalle ovelleen, mutta koska kauppiaani erään joulun jälkeen palkitsi asiakasuskollisuuteni kuohuviinipullolla, en voi käydä vieraissa. Palasin kotiin tyhjin käsin ja ohitin jälleen ne viisi katutyömiestä, joista yksi jurnuutti betonia irti katuporalla. Tokkopa oli korvatulppia tunkenut kuuloelimiinsä.

Kävin etsimässä kissaa ja siltäkin kierrokselta palasin ilman tulosta. Se on oppinut menemään muurin yli naapurin puolelle, mutta ei palaamaan sieltä. Persimonpuussa naukumalla se ilmoittaa olevansa valmis palaamaan kotiin, ja laitan muurin yli naapurin puolelle laudan, jota pitkin se kapuaa takaisin.

Ryhdyin pesemään keittiön astiakaappeja, sillä löysin niistä pieniä ötököitä, joita olen myrkyttänyt iltaisin hampaat irvessä ja vastaavalla vimmalla pessyt kaapit aamulla. En ole erityisen ötökkäkammoinen, en ainakaan sen jälkeen kun olen pessyt samat kaapit ja niiden sisältämät astiat kolmeen kertaan. Se tympii jo niin paljon, että muutama pölyhiukkasen kokoinen itikka saa minun puolestani jatkossa vilistää ihan rauhassa missä haluaa. En jaksa enää jynssätä. Olen tehnyt suursiivousta muuallakin ilmojen kohennuttua. 

Astioita vielä kerran tiskatessani ajattelin, miten tavallinen arki joskus puutaa niin että tekee mieli huutaa. Mutta kun on ollut poikkeustilanne päällä muutaman päivän ja huolia, vaikka pieniäkin, niin paluu tavalliseen arkeen tuntuu pelkästään helpotukselta.

Ei ole edes mitenkään isoja murheita ollut tällä kertaa. Gaialla on ollut maha sekaisin toista viikkoa. Se on laihtunut, jatkuvasti nälkäinen ja karvaa alkoi lähteä. Muutoin se vaikuttaa ihan terveeltä. Eilen veimme sen eläinlääkäriin, huomenna saadaan tutkimustulokset. Toistaiseksi se syö gluteenitonta ja allergeenivapaata ruokaa, ja olen yrittänyt saada vanhanrouvan ymmärtämään, ettei koiralle saa antaa edes pientä leivänhitusta. Selitän parhaan kykyni mukaan, ja sitten hän kysyy, että mitä pahaa leipä muka tekee, ei häneltä ole yksikään koira kuollut sen takia. Argh.

Sunnuntaina kissa palasi katolle suuntautuneelta retkeltä silmä punaisena ja turvoksissa, naukuen kuin hyeena. Ehkä ampiainen oli pistänyt sitä, tie katolle kun vie palmupuuta pitkin, jota pitkin kiipeää kissan lisäksi kukkiva passionhedelmäköynnös. Samaan aikaan Batatinha, koirista pienempi ja nuorempi, rapsuttaa itseään vimmatusti saamastaan kirppulääkityksestä ja kylvystä huolimatta. Ehkä siihenkin on iskenyt ruoka-aineallergia. Olisi pitänyt pyytää eläinlääkäri kotikäynnille katsastamaan koko katras.

Ei mene ihan hyvin minullakaan. Eilen nakattiin käteen kolesterolilääkeresepti ja muutamaa niveltäkin särkee. Liika jynssääminen, ehkä. Tai ikä, tuo kamala kirosana, jota kuulee käytettävän aina vain useammin ja useammin, varsinkin lääkärissä käydessä. Saisivat siivota suunsa.

Kunhan eläimet saadaan kuntoon ja astiat takaisin kaappeihinsa palaamme toivottavasti vanhaan, tuttuun arkeen. Kaipaan sitä jo, sitäkin, että ehtisin myös kirjoittaa enkä vain siivota ja vahtia koiran kakan koostumusta. 

Huolista huolimatta jotkut tavat ovat joka päivä samat, kuten se, että iltaisin kissa leikkii olohuoneessa yhteensolmituilla langanpätkillä ja Gaian hännällä, kömpii sitten syliini. Etsii mukavan asennon, naukaisee kaksi tai kolme kertaa ja kiertyy silmät unisina viiruina kerälle kehräämään. ”Tuo kissa ei tule koskaan metsästämään hiiriä”, Carlos toteaa. Kohta kysyn kissalta ”mennäänkö nukkumaan?”. Se vastaa ”não, nau, ei”, mutta kannan sen silti omaan petiinsä lavandariaan, missä virkattu pallo ja neulaton neulatyyny toimivat yöleluina. Pesen hampaani, kömmin lakanan alle ja luen kunnes alkaa nukuttaa. Siis noin kaksi ja puoli sivua.

Elokuun alkupuolella teen pienen irtioton arjesta ja suuntaan Suomeen. Luvassa on mielenkiintoisia tapaamisia sekä kirjallinen tapahtuma Porvoossa, kun kirjailija Jaana Lehtiön kanssa kerromme kirjoistamme ja kirjoittamisesta tiistaina 14.8. klo 17.00 Café Rongossa (Rauhankatu 33). Tervetuloa!

Kuvissa patsaita.