Kiipeilyä

Neljäs Portugaliin sijoittuva rikosromaanini alkaa olla loppusuoralla, sitä viimeistellään kustannustoimittajan kanssa hyvissä ajoin ennen ensi vuoden alkuun suunniteltua ilmestymistä. Jälleen tositapahtumien inspiroima tarina vei minut tutkimaan Porton Ribeiran hämyisiä kujia ja portaita, joille kirjan tapahtumat sijoittuvat. Otin kuvia kansigraafikolle antamaan osviittaa siitä millaista paikan päällä on. Jännityksellä odotan kansiluonnoksia.

Vanhoissa kaupungeissa kapeat kujat ovat tavallisia. Ei ennen ajettu autoilla, hyvä jos hevosten vetämillä kärryillä. Porton Ribeira on kuitenkin enemmän kuin kapeita kujia: osa alueesta sijaitsee jyrkässä rinteessä, ja kujat muodostuvat portaista. Käydessäni siellä ensimmäisen kerran noin kymmenen vuotta sitten tuttavani varoitti liikkumasta siellä yksin edes päiväsaikaan. Joillakin kulmilla on huumekauppaa, prostituutiota ja muuta niiden liepeille pesiytynyttä oheistoimintaa. Nyt näyttää siltä, että turismi on työntämässä niitä muualle, sillä ennen autioille aukioille on ilmaantunut ravintolapöytiä kirjavine päivänvarjoineen ja hellettä ja ylämäkeä huokailevat matkailijat kulkevat kujilla.

Lähdin liikkeelle rannasta pitkin Barredon portaita. Siinä kiivetessäni ja sivukujille eksyessäni ajattelin, miten perheenisät ja -äidit kantavat kauppakassinsa matkan takaa, sillä autolla ei ole asiaa niille kulmille. Entä miten sairastunut viedään hoitoon, miten palokunta pääsee paikalle, miten jätehuolto toimii, miten tuodaan uusi sohva ja viedään pois vanha patja. Arjessa on omat haasteensa kun koti on portaiden varrella.

Toivon, että portaiden varsilla olevat talot pysyisivät portolaisten koteina ja ettei turistimajoitus leviäisi niille. Kaupunki on kiinnostava niin kauan kuin siellä on tavallista elämää, kissoja torkkumassa kujankulmassa, vanha nainen kurkkimassa ikkunassa, pyykkiä kuivumassa ja avoimesta ikkunasta vyöryy tuhdin kotiruuan tuoksu. Sitten kun joka toisessa talossa on elegantti boutique-hotelli tai naurettavan pieniä annoksia tarjoava bistro, on kaikki menetetty.  

Uskon, että alue pitää pintansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ketään turistia huvita raahata matkalaukkujaan pitkin kapeita ja epätasaisia portaita yölennon jälkeen tai aamulennolle lähtiessä. Sopivampiakin paikkoja hotelleille löytyy. Jopa sellaisia, joiden oven eteen pääsee taksilla.

Kapuamista on ollut muutenkin kuvausretken jälkeen. Pari viikkoa sitten saamani suru-uutinen kiskaisi minut pimeään, upottavaan kuoppaan, josta yhä yritän kiivetä pois. On erityisen vaikeaa hyväksyä kuoleman lopullisuus ja peruuttamattomuus silloin kun se on tapahtunut ihmisen omasta päätöksestä. Kun on mennyt, on mennyt eikä palaa koskaan. Me rajan tälle puolelle jääneet yritämme rämpiä eteenpäin jossitellen entä jos olisimme tehneet jotain toisin. Olisiko sillä ollut jotain merkitystä? Ehkä olisi, ehkä ei. Emme koskaan saa tietää. 

Tuntuu siltä että tähän pitäisi keksiä jokin loppukevennys. Suomen helteissä kärvisteleville tiedoksi, että käytän yhä villasukkia (yölläkin) ja nyt on villatakin päällä myös lämmin huivi. Hihittäkää sille. Aamulla pistin sentään hameen päälle mutta ennen lounasta vaihdoin sen housuihin kun alkoi polvia kolottaa. Hekottakaa pois. Atlantilta rinnettä ylös puhaltava kylmä viima vie halut puuhata pihalla vaikka aurinko paistaakin, ja talokin pysyy kohtuullisen viileänä. Pyykit sentään kuivuvat, ja se on jo jotain.

Lisää kuvia ribeiralaisilta portailta löytyy täältä: PhotosAlma