Portviiniä ja vieraita Euroopan toiselta laidalta

Ensimmäinen vieras Suomesta on vihdoin käynyt täällä. Viime päivinä olen siis ”tappanut ikävää”. Kun portugaliksi sanotaan matar saudades, tarkoitetaan sillä ikävän, kaipuun karkotusta, ”tappamista”. Suomeksi sille ei taida olla tarkkaa vastinetta, mutta käytännössä olen saanut puhua höpöttää suomea aamusta iltaan ja syödä ruisleipää ja salmiakkia niin, että massuni alkaa jo anella armoa. Vieraani toi Suomesta viiden kilon edestä edellä mainittuja herkkuja ja habanero-chiliä, johon olen jotensakin koukussa. En ole löytänyt habaneroa Portugalista. Nyt sain sitä kilon verran. Se riittää noin viideksi vuodeksi. Ei minulla ole siis mitään kiirettä takaisin Suomeen. Näillä eväillä ikävä, saudades, pysyy loitolla hyvän aikaa.

Joulukuu Pohjois-Portugalissa on vähän eri asia kuin joulukuu Suomessa. Lunta täällä meren tuntumassa ei tietenkään ole, eikä minulla todellakaan ole sitä ikävä. Jos olisi, olisin pysynyt Suomessa. Täällä kukat kukkii ja nurmi viheriöi, mutta aamulla aamiaista syödessä hengitys höyryää sisällä kotona. Se lähinnä huvitti meitä. Vieraallani huulet sinersivät, minulla kädet kohmettuivat kyynärpäitä myöten. Heti kun lähdimme ulos ja liikkeelle, koleus helpotti ja veri virtasi taas suonissa. Myöhemmin sisälle päästyämme, oli se sitten kotiin, kauppaan tai ravintolaan, alkoi molemmilla posket punoittaa kuin olisimme olleet koko päivän paremmassakin pakkassäässä.

Enemmän kuin mielelläni esittelin vieraalleni Vila do Condea ja sen nähtävyyksiä: vanhaa kaupunkia, jokea, aquedutia, luostaria, kirkkoja ja kappeleita. Nähtävää jäi jemmaan vielä seuraavallekin vierailulle. Kävelimme jalat puhki, ihailimme auringonlaskua ja Atlantin tyrskyjä, kiertelimme kaupoissa ostoksilla ja kävimme pitsinnypläysmuseossa ja markkinoilla.  Ihmiset välillä katselivat ihmeissään, että mitä ihme kieltä me oikein puhua papatimme. Suomen kieli on outo, ja varmasti myös kuulostaa oudolta silloin, kun sitä ei itse puhu.  

Kävimme luonnollisesti myös Portossa, joka on vain alle tunnin metromatkan päässä Vila do Condesta. Kiipesimme Torre dos Clérigosin tornin 240 porrasta, kävimme katsomassa São Benton rautatieaseman kaakelimaalauksia ja vierailimme Sandemanin portviinikellareissa. Lounastimme joen rannalla Ribeirassa, ulkona ravintolan terassilla, joulukuussa. Toki tuuli siinä vilvoitteli sen mitä aurinko ensin lämmitteli, mutta emme suinkaan olleet ainoat pihalla olevat asiakkaat (=turistit).

Portolaisilla on kaksi kuuluisaa perinneruokaa. Tripas on käytännössä sisälmyksiä. Friteerattuna ne ovat ihan hyviä ja monen lempiruokaa. Tästä tuleekin portolaisten nimitys tripeiro. Toinen suosittu ruoka on francesinha, joka on aikamoinen energiapommi. Annoksen ainoa vihannes on ranskalaiset perunat, jotka ympäröivät makkaralla, pihvillä, kinkulla, paistetulla kananmunalla, juustolla, ja olut-tomaattikastikkeella kuorrutettuja voileipiä. Nälkä lähtee, eikä palaa vähään aikaan. 

Kaupungin kuuluisaksi tehnyt portviini on oikeastaan peräisin Douro-joen toiselta puolelta, Vila Nova de Gaian kaupungista, missä lukuisat portviinikellarit sijaitsevat. Portolaiset, tripeirot, sanovat, että parasta Gaiassa on kaunis näköala Portoon. Sieltä näkeekin Ribeiran alueen, joka kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Portossa pitäisi kaikkien matkustavaisten käydä edes kerran eläissään. Kaupunki kiehtoo aivan omalla tavallaan. Se on kuin ikääntynyt kaunotar, joka päällisin puolin voi olla rypistynyt ja rapistunut, mutta menneiden aikojen kauneus on edelleen ylväänä tallella, kun sen vain osaa nähdä. Minun silmissäni talojen haalistunut, lohkeileva maali on kiinnostavampaa kuin viimeisen päälle paklatut seinät. Rapistuneissa rakennuksissa näkyy niiden pitkä elämä, menneet vauraat vuodet ja niitä seuranneet laihemmat ajat. On surullista, miten ympäri maata on kauniita, vanhoja rakennuksia ja pieniä palatseja, jotka rahan puutteessa ovat päässeet raunioitumaan. Vähitellen karhunvatukka ja päivänsini valtaavat hylättyjä taloja, peittäen ne vehreällä kasvustollaan, yrittäen kaunistaa sen mitä ajan hammas on säälimättä kalunnut.

Portossa taloja pikkuhiljaa kuitenkin restauroidaan. Sisus saatetaan rakentaa kokonaan uusiksi, ja julkisivu saa uuden, eheän maalipinnan, halkeamat paikataan ja vinot seinät suoristetaan. Näin toki pitääkin tehdä, mutta suosittelen käymään Portossa ennen kuin sen historiallinen keskusta on ehostettu uudenveroiseksi. Jotain sen viehätyksestä saattaa hävitä. Kauneus on katoavaista.

Aina kun mahdollista, menen Portossa käydessäni joen rannalle, Ribeiraan. Istahdan penkille ja seuraan ihmisvilinää, turisteja ja paikallisia asukkaita päiväkävelyllä rantatörmällä sulassa sovussa. Katselen kuuluisaa sinistä siltaa, joka lienee kaupungin tunnetuin maamerkki, joella putkuttavia paatteja ja värikkäitä rakennuksia, joissa ihmiset yhä asuvat ja ripustavat pyykkinsä ulos kuivumaan. Olen jo valokuvannut siellä kaiken mahdollisen, joten nykyään voin ottaa rennosti ja nauttia leppoisasta tunnelmasta, auringonpaisteesta, virtaavasta vedestä ja ennen kaikkea siitä, että saan olla siellä. Se on yksi elämän pienistä iloista. Tai oikeastaan aika suuri sellainen.