Mitä on ikävä?

Olen ollut täällä irtiotossa kohta kolme kuukautta, joten on kvartaalitilinpäätöksen aika. Mitä tässä kolmessa kuukaudessa olen saanut aikaan? No, ainakin kodin itselleni lähes kaikkine tykötarpeineen, jollei imuria ja leivänpaahdinta oteta huomioon. Valokuvaaminen on jäänyt vähemmälle, mutta romaanikäsikirjoitus on loppusuoralla. Sen julkaiseminen on todennäköisesti kirjoittamista suuremman työn takana. Tämän blogin olen saanut aloitettua, ja jonkin verran näyttää olevan lukijoitakin. Olisi kiva tietää, onko joukossa muita kuin ystäviä, tuttuja ja perheenjäseniä.

Olen myös tutustunut uusiin ihmisiin ja uusiin paikkoihin, tehnyt kulinaristisia kokeiluja, opetellut lisää portugalin kieltä ja suunnitellut tulevaisuutta. Jälleen kerran olen havainnut, että oma maa voi olla makea mansikka, mutta muu maa on vitamiineja ja flavonoideja pursuava mehevä mustikka, joka on hyväksi niin mielen kuin ruumiin hyvinvoinnille. Kirjaimellisesti. Täällä olen alkanut syömään jopa tuoreita hedelmiä. Minä, joka ennen en pistänyt edes omenaa suuhuni paistamatta sitä ensin voissa.  

Yhtenä päivänä mieleen hiipi pelko, että entäs jos en pärjääkään täällä, entä jos palaan Suomeen enkä löydä enää töitä. Miten selviän asuntolainasta peruspäivärahalla, miten käy eläkkeeni aikanaan, millä tulen toimeen, jos olen silloinkin yksineläjä ja yksin vastuussa kaikesta. Ihan siis niitä normaaleja asioita, joita suomalainen miettii silloin kun palkanmaksu on lakannut ja on ihan omillaan, sosiaaliturvan ulkopuolella.

Silti olen täällä nyt, enkä hetkeäkään ole katunut irtiottoratkaisua. Murehdin noita asioita sitten jos/kun tulee niiden aika. Entiseen työelämään liittyvät painajaiset ovat harventuneet ja ylikierroksilla käyneen sydämen syke on rauhoittunut. Voin hyvin. Tekisi mieli juosta kirmata rannalla, ja ehkä jonain päivänä teenkin sen. Edelleen kuitenkin herään aamuyöstä milloin mistäkin syystä. Viime yönä kuuntelin myrskyä. Tuuli paukutti kaihtimia ja sade ryöppysi niitä vasten. Aamulla, kun heräsin uudelleen, oli tuuli tyyntynyt ja sade lakannut, ja oli lempeän kostea ilma.

Aina välillä joku kysyy, onko minulla koti-ikävä, ja mitä Suomessa ikävöin. Perhettä ja ystäviä siellä on tietysti ikävä. Kunpa he olisivat kaikki täällä. Yhteyttä pidetään netin välityksellä, joten henkiset välimatkat eivät ole niin pitkiä kuin joskus ennen, kun oltiin kirjeiden varassa. Kuulumisia vaihdetaan, ei nyt päivittäin mutta melkein viikoittain. Eihän se ole sama kuin istuutua saman pöydän ääreen ruokailemaan ja juttelemaan, mutta joskus joutuu joistakin asioista tinkimään. 

On minulla ikävä myös lattialämmitettyä kylpyhuonetta. Saunaakin vähäsen, vaikka olen enemmän vaahtokylpyihmisiä. Kunnon lenkkimakkaraa ja nakkeja tekee välillä mieli, suolakurkkua, ja niitä ihania mustikoita tietenkin. Veljeni toi salmiakkia, ja pitkällisen etsimisen jälkeen löysin eräästä hypermarketista suomalaisia hapankorppuja. Perustarpeet ovat siis järjestyksessä.

Kovasti koitan miettiä lisää kaipauksen kohteita, mutta en vaan keksi. Olen saanut niin paljon muuta tilalle. Vapauden tietenkin, ja mahdollisuuden tehdä sitä, minkä koen mielekkääksi. En tiedä onko minusta kirjailijaksi, olenko tarpeeksi hyvä siinä. Ainakin yritän, enkä odota eläkeikään asti sitä, että elämä alkaa. Se on tässä ja nyt, tänään.

Päivän kirjoitusrupeaman päätteeksi käyn kävelyllä täällä Vila do Condessa, joko meren tai joen rannalla. Annan silmieni imeä tätä kaikkea – vanhan kaupungin henkeä, ärhäkkää merta, rauhallista jokea, jolla melojat lipuvat kanootteineen hipihiljaa ja kalat hyppivät ilmaan kyljet auringossa välkehtien. Katselen ovenkolkuttimia, ruosteisia portteja, talojen seiniin kaakeloituja pyhimyksen kuvia, kissoja kadunkulmissa, liikkeiden ovenpieleen nostettuja mainosnukkeja. Ihmiset kulkevat kauppakasseineen, istuvat kahviloissa, juttelevat kadunkulmissa tai kirkon pihalla messun, missan, jälkeen tuttujensa kanssa. Kohottavat kuntoaan tekemällä reippaan kävelylenkin rantapromenadilla, Atlantin pauhatessa väsymättömänä vieressä. Käyvät liha- ja lähikaupoissa hakemassa illallistarpeet, tai jos motivaatio ei riitä kokkailuun, hakevat valmiin ruuan lähialueen ravintolasta tai grilliltä, churrasqueirasta. Illallisen jälkeen lähtevät kantakahvilaansa juomaan kupin tuhtia kahvia ja katsomaan televisiosta jalkapalloa. Palaavat kotiin ja pujahtavat vuoteensa viileään syliin.

Elämä kulkee omia uomiaan talouskriiseistä ja säästökuureista huolimatta, päivästä toiseen. Seuraan vierestä vielä sivustakatsojana, muualta tulleena, vaikka usein olenkin mukana toiminnassa. Tunnen kuuluvani tänne lujemmin kuin Suomeen. Koti-ikävä ei vaivaa, sillä olen kotona. Kyllä tällä kaikella on tarkoituksensa.