Viikko sitten päätimme
ystäväni Carlosin kanssa tehdä retken jonnekin sisämaahan. Auringonpaiste
lupaili kaunista sunnuntaita. Päästyämme kotoani noin 100 metrin päähän hän
kysyi, minne menisimme. Sanoin, että sinne minne nenä näyttää. No, tutkimme
hetken karttaa ja valitsimme kohteeksi Trás-os-Montesin (”vuorten takana”) alueella
pienen kylän, jonka ainoa ravintola on kuuluisa Cozido á Portuguesastaan. Tähän perinneruokaan laitetaan vähän
kaikkea: vihanneksia, papuja, naudan ja sian lihaa, korvia, sorkkia, chouriçoa.
Haudutetaan hyvin ja syödään hyvällä halulla.
Määränpäämme oli
kaukana sisämaassa, kauniin vuoristotien päässä. Minulla ei oikeastaan sanat
riitä kuvaamaan niitä maisemia eikä sitä, miltä minusta tuntui kun ajoimme pitkin
laaksojen rinteitä kiemurtelevaa tietä, ja katselin karuja vuoria, tekoaltaiden
peilityyntä vettä, lammaslaumoja, naavaisia metsiä ja laitumia, joiden ruoho
oli niin vihreää, että silmiä melkein vihloi. Olin pakahtua. Aamupäivällä
laaksoista nousi usva, jota tammikuun talvinen aurinko hiljalleen haihdutti taivaan
tuuliin. Päästyämme noin tuhannen metrin korkeuteen olin ihan hiljaa. Olen
kotoisin Porvoosta, jonka korkein mäennyppylä taitaa olla viitisenkymmentä
metriä korkea, pelkkä pahainen pahkura. Kilometrin korkeudessa tunsin olevani
maailman katolla. Kokemus oli jotenkin eteerinen.
Olisin halunnut
pysähtyä kuvaamaan sadan metrin välein, mutta päivänvalon aika ei antanut
myöten. Saavuimme ravintolallekin myöhässä, ja se oli jo täynnä asiakkaita. Jostain
kauempaa oli saapunut pari linja-autollista väkeä varta vasten lounastamaan tässä
ravintolassa. Kylässä on omia asukkaita parisenkymmentä, ja he kaikki taisivat
olla kylänraitilla silloin lounasajan loppuvaiheilla. Samoin jonkun lampaat,
joita siirrettiin laitumelta toiselle, tai lypsypaikalle. Lampailla on muuten
”etuajo-oikeus”.
Monella tien
varressa kulkeneella miehellä näytti olevan pitkävartinen kuokka olallaan.
Ihmettelin, että sunnuntainako sitä käydään kuokkimassa peltoa. Ei sentään.
Kuokka on itsepuolustukseksi siltä varalta, jos joku vastaantuleva pässi tai sonni
käy liian uteliaaksi. Enpä olisi ihan heti tuota itse hoksannut.
Elämä
Trás-os-Montesissa sujuu pitkälti samaan tapaan kuin ennen
neilikkavallankumousta. Harva asia on muuttunut, ja ihmiset elävät edelleen pitkälti
maataloudesta. Toki matkapuhelimet ja Internet ovat löytäneet tiensä myös
pieniin kyliin, mutta asukkaat näissä vähenevät, kun nuoret muuttavat työn
perässä kaupunkiin. Maaseutu autioituu, ihan kuten Suomessakin.
Löysimme
lounaspaikan Boticasin kaupungista, ja paluumatkalla kävimme vielä toisessa
kylässä, jossa tienvarteen laitetun kyltin mukaan oli roomalainen silta. Emme
kuitenkaan löytäneet sitä, kylän pääväylä kävi liian kapeaksi autolle, ja
päivänvalo alkoi loppua. Vuoristoteillä ei ole mukava ajaa pimeässä, ja tien
pinta saattaa jäätyä. Yhden jäätyneen kohdan näimmekin – varjossa oleva silta,
jonka alta kuului veden solinaa. Pakko oli käydä liukastelemassa heikolla jäällä,
niillä sympaattisen suutarin korjaamilla saappailla.
Olen matkustanut
Portugalia ristiin rastiin, Madeiraa ja Azoreita myöten, ja olen nähnyt täällä
jo paljon. Valokuvia on kertynyt toistakymmentätuhatta, matkapäiviä ja ajettuja tai käveltyjä kilometrejä enemmän kuin pystyn laskemaan. Silti tämän sunnuntairetken jälkeen
minusta tuntui, että olen nähnyt vasta pienen osan tästä maasta. Maisemien,
kaupunkien ja maan eri osien moninaisuus ja niihin kätkeytyvät pienet, kauniit
yllätykset ovat jotain lähes läkähdyttävää. Joka on käynyt Algarvessa tai
Lissabonissa, ei ole nähnyt vielä mitään. Parhaat palat ovat täällä pohjoisessa
ja Keski-Portugalissa, kaukana turistirannoista.
Tein vakaan
päätöksen palata sisämaahan, ajan kanssa, vaikka se todennäköisesti tarkoittaa
sitä, että minun pitää hankkia elämäni ensimmäinen auto ja alkaa myös ajamaan
sitä. Niin kärsivällistä kuskia ei
löydy, joka jaksaisi pysähtyä kuvaustauolle joka kerta kun haluaisin. Olen
pahempi kuin japanilaiset turistit. Siltikin tiedän, ettei kameralla pysty
vangitsemaan niitä näkymiä mitä vuoristossa tulee vastaan – kolmiuloitteista avaraa maisemaa,
syvyyseroja, ruohon tuoksua, kirkon- ja lehmänkellojen kalkatusta, lampaan
määkäisyä, vesiputousten solinaa, auringon paistetta, tuulen raikkautta. Se kaikki on koettava
omin aistein.
Niin, pitää varmaan hankkia myös sellainen pitkävartinen kuokka, jolla pitää loitolla mahdolliset samalle polulle sattuvat sarvipäät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti