Maalari maalaa taloa

Viime ajat ovat kuluneet aamusta alkuiltaan maalitela ja pensseli kätösissä. Maalinhaju on jo iskostunut sieraimiini, mutta ehkä toissapäivänä alkanut siivousurakka ajaa sen pois, kloriten hajun tullessa tilalle. Kaikki mahdolliset paikat pestään sillä homemörköjen häätämiseksi.

Olen siis ollut maalaus- ja siivoustöissä ystäväni Carlosin tulevassa kodissa, vanhassa maatilan päärakennuksessa. Se on sisäpuolelta rakennettu käytännössä uusiksi reilu kymmenen vuotta sitten, mutta tuoreen maalin tarpeessa mm. puutteellisen tuuletuksen takia. Sisätilojen pääsävyksi valikoitui lämmin keltainen. Ystäväni Maikku lähetti sisustuslehden Suomesta (kiitos, Maikku!), ja Carlos selaili sitä, ihmetellen, kun melkein kaikki lehdessä esitellyt tilat oli maalattu valkoisella. Että eikö meille suomalaisille riitä se kun on valkoista lunta yllin kyllin tarjolla puolet vuodesta. Yritin keksiä selitykseksi, että valkoisuus johtuu pimeästä talvesta ja pienistä asunnoista. Valkoinen avartaa ja tuo valoa. Muttei oikein lämpöä. 

Kieltämättä jossain vaiheessa värejä valitessamme aloin ymmärtää suomalaisten taipumusta päätyä turvalliseen valkoiseen. Eri värejä ja sävyjä ei ole helppo yhdistää ja pitkälle kantavia päätöksiä on vaikea tehdä. Portugalissa ei pelätä voimakkaitakaan värejä – nykyisessä asunnossani on makuuhuoneen yksi seinä lämpimän oranssi ja vierashuoneessa yksi seinä vahvan violetti. Keittiö on puna-musta, täysi vastakohta Suomen asuntoni yksitoikkoisen valkoiselle keittiölle. Täkäläiset värit valitsi eläkeikäinen vuokraemäntä. 

Värien käyttöä ei aristella talojen julkisivuissakaan paitsi etelän Algarvessa ja Alentejossa, sisämaassa. Siellä talot ovat pääosin valkoisia ihan vain kuuman kesän takia. Maan sisäosissa voi lämpötila kesällä nousta jopa 50 asteeseen. Se on vähän kuin haalea sauna. Vilvoitella voi ilmastoiduissa sisätiloissa.

Pohjoisessa värit ovat kuitenkin valloillaan. Talojen julkisivut on usein verhottu, maurivalloittajien perintönä, kaakeleilla, joiden malleissa ja väreissä ei mielikuvituksella ole rajaa. Usein taloja koristaa myös pyhimyksen kuva, reliefi tai pyhimyspatsaita katonkulmissa. Talot rakennetaan usein kivestä, mutta rapataan, ja maalattuina ne voivat olla oikeastaan ihan minkä värisiä vaan: kirkas oranssi, mintunvihreä, punainen, violetti, turkoosi jne. ovat ihan tavallisia valintoja talonomistajille. Suomessa olisi vaikea kuvitella tällaista värikirjoa samalla asuinalueella. Tänne se sopii, ja jopa kuuluu maisemaan.

En ole ennen ollut erityisesti kaupunki-ihminen, mutta muutettuani Portugaliin ensimmäisen kerran, vuoden vuorotteluvapaalle, löysin kaupungeista visuaalisen aarrearkun. Entisessä löytöretkeilijöiden maassa teen omia pieniä löytöretkiäni. Vanhat talot ovat täynnä kauniita, huolella tehtyjä yksityiskohtia. Niiden kauneus ei katoa edes maalin rapistessa. Moni pitää auringon polttamaa, haalistunutta maalipintaa tai ruostunutta rautaa rumana, minusta niissä on jotain kaunista. En edes tiedä, miksi koen niin.  Joillekin asioille ei ole selitystä.

Nyt en jaksa edes pohtia asiaa sen tarkemmin. Maalaus- ja siivousurakka on puristanut minusta mehut, joten kun talo saadaan muuttokuntoon, aion telakoitua rannalle aurinkovarjon alle muutamaksi päiväksi lataamaan akkuja. Joinakin aamuina olen ollut niin väsynyt, että tuli mieleen se aika kun Suomessa olin töissä. Herätys oli aamuisin heti aamukuuden jälkeen, ja kotiin  palasin iltakuuden jälkeen. Työ oli hyvin sirpaleista – tein yhtä asiaa minuutin, toista asiaa viisi minuuttia, ja taas jotain asiaa pari minuuttia. Ihmisiä tuli ja meni, sähköpostia tulla vilisi nopeampaa tahtia kuin mitä ehdin niihin vastata. Pidemmän päälle, vuosien mittaan, se kävi kuluttavaksi. Muistan kun eräänä perjantaipäivänä aivan loppupäivästä kuuntelin puhelimessa jonkun myynti-ihmisen tarinaa, tein samaan aikaan Internetissä lentovarausta, ja yksi kollega odotti puhelun loppumista selvittääkseen jotain asiaa ennen kuin lähtisi lentokentälle ja kotimatkalleen. Minulla oli kova kiire saada kaikki hoidettua päästäkseni käymään lääkärissä. Siihen väliin tuli esimieheni sanomaan, etten saisi vielä lähteä töistä, vielä piti hoitaa jokin asia. Työviikon jälkeen tunsin repeäväni. 

Niitä aikoja ei ole ikävä.

Yksi tämänhetkisen vapauden parhaita puolia on se, kun olen voinut olla avuksi ystävälle. Ison talon maalaaminen on ollut fyysisesti rankkaa, mutta samalla se on tehnyt hyvää. Pää on saanut levätä, kun työhön on saanut keskittyä. Sitä on ikään kuin nollannut ajatukset, jotka pyörivät jo kovasti työstämäni kirjan aihepiirissä. Tauko terävöittää perspektiiviä, ja odotan jo malttamattomana pääseväni jatkamaan kirjoittamista. Heti kun olen lepuuttanut kroppaa ensin. Selkä on sellaisessa kunnossa, että varon melkein jokaista liikettä noidannuolen pelossa. Pari kertaa olen jo pudonnut polvilleni. 

Kukkamattojuhlista on toivuttu, ja Vila do Condessa valmistaudutaan jo seuraavaan juhlaan. Alkukesä on "populaarien pyhimysten" (santos populares) juhlien aikaa. Lissabonissa vietettiin jo Santo Antónion juhlat, ja täällä pohjoisessa juhlitaan São João -pyhimystä ja São Pedroa. Vilan kaduille on viritetty juhlavalaistus, josta tulee ensimmäiseksi mieleen jouluvalot. Facebookissa julkaistu viikonlopun juhlaohjelma on niin pitkä, etten ole vielä ehtinyt edes lukea sitä läpi. Juhlat huipentuvat 21.6., ja silloin juhlitaan läpi yön. Se on vähän niin kuin Suomen juhannus. Olen utelias näkemään, miten pyhimystä juhlitaan sardiinien, viinin ja musiikin voimin. Taas yksi kokemus lisää tässä elämässä, yhtenä helmenä pitkässä nauhassa.
(Oikaisu tekstiin: juhlat huipentuvat sunnuntaina 23.6.)