Naapurin ruoho on vihreämpää, luuli lehmä

Vila do Conden viikon takainen kukkaisshow on enää muisto vain mielessä ja valokuvissa. Seuraavan kerran sitten neljän vuoden kuluttua. Kukkamatot nähtyäni ymmärrän, ettei siihen urakkaan ryhdytä joka vuosi. Ne tehtiin pääosin vihreistä lehvistä ja kukkien terälehdistä, jotka oli käsin nypitty. Kymmenet vapaaehtoiset kiersivät alueen kylissä pyytämässä ihmisiltä kukkia ja valmistelivat niitä aamusta yömyöhään eri paikoissa kolmekilometrisen reitin varrella viikkojen ajan. Matot koottiin yön aikana, ja aikaisin sunnuntaiaamuna alkoi jo tulvia väkeä ihastelemaan ja ihmettelemään valtavan työn tulosta.

Iltakuuden jälkeen lähti kulkue liikkeelle, ja se sai kulkea tuoksuvan kukkamaton päällä, reitin varrella katsomassa olleiden miesten kumartuessa ja naisten niiatessa, tehden samalla ristinmerkin. Kulkue lakaisi mennessään kukkamatot sekaisin. Ennen kuin se oli ehtinyt kiertää koko kolmen kilometrin reitin, oli alkupää jo putsattu

portugalilaisella tehokkuudella ja tie avattu kaupungista pian pois pyrkiville väkijoukoille.

Seuraavaksi on tiedossa S. Joãon juhlat. Silloin syödään sardiineja ja pamputetaan vastaantulijoita päähän valkosipulikukinnoilla tai muovisilla vasaroilla. Ihan oikeasti. Niin käsittämätön juhla, että se on pakko nähdä.

Viime viikko oli suorastaan työntäyteinen. Maanantaista lauantaihin olin Carlosin talolla valmistelemassa sisäseinien maalausta. Rapsutin irtomaaleja kolme päivää ja pesin seiniä kaksi päivää, kuudentena päivänä siivoilin. Olen löytänyt kehostani lihaksia, joiden olemassaolosta en ole ennen ollut tietoinen. Varsinkin seinien pesu oli rankkaa hommaa, ja aina päivän päätteeksi, illallisen jälkeen, olen vaipunut sohvalle lievään horrostilaan. Unta ei ole tarvinnut odotella. Heräämistä on.

Yhtenä päivänä olimme kaikki yläkerrassa; Carlos, hänen palkkaamansa maalari ja minä, kun joku näki ikkunasta, että pelloilla kulki karannut lehmä. Pian se loikkasi Carlosin maissipellolle, ja seisoi siellä heilutellen päätään puolelta toiselle, vähän kuin ihmetellen, että mihin se ruoho loppui. Se alkoi nyhtää maissinoraita, ja Carlosille tuli kiire hätistämään se pois. Minulle tuli kiire yläkerran terassille seuraamaan tapahtumia. Sanoin maalarille, että tällä kylällä tapahtuu varmaan niin vähän, että karannut lehmä on jo näkemisen arvoinen tapahtuma. Maalari kertoi, ettei ole pitkä aika siitä, kun valtatiellä oli seikkaillut lehmä. Hän palasi takaisin töihinsä, minä jäin seuraamaan episodin loppuun asti. Lehmä hätistettiin naapurin niitylle lampaiden ja kanojen seuraksi, ja vähän myöhemmin sen omistaja kävi hakemassa karkulaisen kotiin.

Mennessäni työmaalle lauantaina, oli talon isolle sisäpihalle ilmestynyt viisi nelijalkaista ruohonleikkuria: kolme vuohta ja kaksi lammasta. Carlos toi ne sinne, että ne hoitelisivat heinittyneen puutarhan vähän siistimpään kuntoon nyt ensi alkuun.

Eilen kävimme katsomassa olivatko kaikki vielä tallella (vuohilla on taipumus lähteä seikkailemaan, vähän kuten joillakin lehmillä), ja totesimme vuohien pitäneen pienet bileet lauantai-iltana. Viherkasviruukut oli tönitty kumoon ja kasvien lehdet riivitty riekaleiksi, ja piha oli papanoita täynnä. Kolme vuohta saa aikaan uskomattoman määrän papanoita jo päivässä. Lampaat keskittävät lannoitetuotantoaan hieman enemmän. Kyllästyttyään kukkiin vuohet siirtyivät vihdoin syömään heinikkoa. Toivon, etteivät ne käy passionhedelmäköynnöksen kimppuun. Se on täynnä nuppuja, ja odotan jo vesi kielellä sadon kypsymistä.

Tänään päästään vihdoinkin käsiksi itse maalaushommiin. Maalari hoitaa katot ja seinien tasoitukset, ja Carlosin kanssa maalaamme seinät. Vanha maatilan päärakennus on kohta uudessa kuosissa. On kivaa saada olla mukana tekemässä sitä ja nähdä kättensä työn tuloksen. Se on niin konkreettista ja vieläpä pysyvää. Pysyvämpää kuin päivän kestäneet kukkamatot.