Tähän aikaan vuodesta Pohjois-Portugalissa aurinko vaipuu
horisontin taa viiden aikoihin iltapäivällä. Aamu sarastaa seitsemältä. Päivän
pituudessa on yllättävän vähän eroa verrattuna Etelä-Suomeen. Ehkä välimatkaa
ei olekaan niin paljoa kuin mitä kartasta katsoen näyttää ja lentomatkan aikana
tuntuu? Illat ja yöt ovat pitkiä ja pimeitä. Tänne ei ole luvassa edes lunta valaisemaan
maisemaa, mutta yhtenä aamuna oli ollut kuuraa maassa, maalla. Se ei ole
sisämaassa harvinaista.
Maalla illat tulevat kulumaan leppoisasti takkatulen
lämmössä. Carlosin äiti ja minä teemme käsitöitä, Carlos tutkailee netistä
milloin mitäkin. Illallinen syödään iltakahdeksalta lämpimässä olohuoneessa,
muualla ei lämmitystä ole. Laitetaan lämmitin päälle vain jos tarvitaan. Ulos ei tee mieli, ei edes
kahvilaan. Gaia-koiran käyn kuitenkin peittelemässä, sillä on suojainen
petipaikka pihan puolella olevassa kylpyhuoneessa. Sisäkoiraksi siitä ei ole. Se
hyrisee kuin kehräävä kissa kun rapsutan sitä, peittelen virkatun peiton alle
lämpimään ja toivotan hyvää yötä. Se haukottelee ja pistää päänsä etutassujen
väliin.
Pakkaaminen ja asunnon siivous on loppusuoralla, ja tänään laitoin
itselleni supisuomalaisen aterian: uunissa juustolla kuorrutettuna pitkään pakastimessa
säästelemääni lenkkiä, jonka kaupallinen nimi viittaa suomenlipussa olevaan
väriin. Ja perunamuusia tietenkin. Sitä ennen kävin viimeisellä kävelylenkillä
rannalla. Tai ei se tietenkään viimeinen ollut, mutta ranta vaihtuu ja sinne
pitää mennä autolla.
Rannalla juttelin auringonlaskua katselevan miehen kanssa,
joka kertoi asuneensa Saksassa jo parisenkymmentä vuotta. Hän kertoi olevansa
kymmenlapsisesta sisarusparvesta keskimmäinen, ja että yhtä lukuun ottamatta
heistä kaikki elossa olevat asuvat Saksassa. Kysyin, aikooko hän muuttaa
takaisin Portugaliin sitten kun pääsee eläkkeelle. Vielä ei tiennyt. Ehkä.
Mahdollisesti. Täällä on hyvä elää, jos on toimeentulo turvattu. Saksassa
ansaitulla eläkkeellä täällä elelee herran lailla.
Kaupungin kautta kulkiessani ihmettelin, miksi siellä on
niin valoisan oloista vaikka oli jo miltei pimeää. Sitten hoksasin, että katulamppujen
valo on kellertävää, ei kylmän valkoista kuten Suomessa yleensä on. Väri
vaikuttaa. Valkoiset talot eivät ole kalmankalpeita, vaan kylmänäkin iltana
lämpimän oloisia. Vila do Conde, Rio Aven partaalla, oli jälleen kerran
hiljentävän kaunis. Palaanhan minä tänne, ainakin toripäivinä, kirkkaanvärisen
ostoskärryni kanssa, ruutuessuisten rouvien sekaan viikon vihannesostoksille.
Mutta kananmunia minun ei tarvitse ostaa, niitähän on omasta takaa.
Tämänkertainen päivitys on yhtä lyhyt kuin talvinen päivä.
Nukkumatti huutelee ja huhuilee. Hyvää yötä ja huomenta, ensi viikolla
kuulumiset uudesta kodista käsin, pienestä kylästä, jonka nimeä en osaa vielä edes lausua oikein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti