Alan pikkuhiljaa asettautua taloksi taloon, jonka nimi on
kirjoitettuna kaakelikirjaimin ajoportin ylle: Casa Rua Nova, Uuden Tien Talo. Jotenkin sopiva nimi Irtioton
kodille. Vähät huonekaluni on jo ripoteltu pitkin taloa, hankittu pari lisää,
vaatteet on pistetty paikoilleen ja takki ripustettu naulakkoon, hattu hyllyn päälle. Purin
käsityötarvikkeitani työhuoneen hyllykköön, järjestelin lankakerät väreittäin
ja lajeittain. Niitä olikin näköjään aika paljon. Carlos tuli katsomaan ja
kysyi, olenko perustanut lankakaupan. Ei hullumpi idea. Lähimpään lankakauppaan
on noin seitsemän kilometriä, aika paljon paikallisille pitsejä virkkaaville
emännille.
Aurinko on pitänyt huolen siitä, että virtaa virtaa päivittäisiin
askareisiin, tavaroiden järjestelemiseen ja talon sisustuksen miettimiseen,
käsitöihin ja kirjoittamiseen. Kummaa, miten valolla on niin suuri vaikutus
ihmisen henkiseen energiataseeseen. Se kompensoi kylmyyttä, joka iltaisin luikertelee
luoksemme jostain ovien ja ikkunoiden raoista, ja häipyä hilpaisee tiehensä auringon
häätämänä vasta aamupäivällä. Tyyninä aamuina juon mukillisen teetä pihan
perällä, eteläisellä seinustalla, Gaian kiehnatessa vieressäni rapsutuksia
kerjäten, ja villatakki päällä minulle tulee kuuma. Päiväsaikaan aurinko
lämmittää mielen, kehon ja talon. Illalla tarvitaan takkatulta ja isoja
halkoja. Yöllä lämpötila laskee lähelle nollaa tai jopa sen alle, sillä
aamuisin pellolla kiivipuiden katveessa on maa kuurassa ja lätäköt jäässä.
Sisällä talossa ei ole hätää, sillä puolen metrin paksuiset seinät varastoivat
päivän aikana auringon lämpöä eivätkä ihan heti luovu siitä. Ennen osattiin rakentaa
taloja. Asuntoni Vila do Conden kerrostalossa oli paljon kylmempi, hyisevän
viileä, eikä edes lämmittäminen auttanut asiaa seinien hohkaessa koleutta.
Kesän ja syksyn ajan olemme hiljalleen kunnostaneet taloa,
pihaa ja hedelmätarhaa. Muun muassa nurmikko oli perustettava kokonaan uudestaan
sisäpihalle. Se kasvoi ennen heinää, jonka vuohet ja lampaat ansiokkaasti hoitelivat
ja lannoittivat maan vielä kaupan päälle. Carlos pisti hihat ja kuokan
heilumaan, käänsi maan käsi- ja hartiavoimin, poistimme enimmät rikkakasvien juuret ja
kuskasimme ne hedelmätarhan puolelle maatumaan tulevaksi kurpitsakummuksi.
Tasoitus ja nurmikon kylvö. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja istutin muurin
viereen kaikenmaailman kukkamukuloita ja -sipuleita mitä torilta löysin. Ei
torireissua ilmaan matkaan lähtenyttä mukulapussia. Olemme nyt seuranneet
milloin kukkapenkissä alkaa näkyä elämää. Ensimmäiset hennonvihreät silmut
kurkistelevat jo ujosti mullan alta. En muista ollenkaan, mitä siihen kohtaan
istutin. Olisi pitänyt piirtää kukkakartta.
Yhtenä aamuna kukkapenkissä odotti selkäpiitä värisyttänyt
näky. Multakumpu. Ja sen vieressä toinen. Nyt niitä on kokonainen siksakkaava
rivi. Myyrä on soluttautunut joukkoomme. Mutta miten se on päässyt suljetulle
sisäpihalle? Mistä ihmeestä se voi tietää, että sinne on haudattuna tusinoittain
tuoreita, ihania, mehukkaita kukkamukuloita ja -sipuleita? Voiko sokealla
myyrällä olla niin herkkä hajuaisti?
Pihan itäpuolella on useita metrejä korkea muuri, jonka
toisella puolella on naapurin talo ja piha muutamaa metriä korkeammalla,
rinteessä. Onko myyrä kaivautunut sieltä muurin ali? Vai kiivennyt muurille ja
hypännyt sieltä, tehden pari kaunista volttia kerien, kunnes on läjähtänyt
möyheään multaan? Onko täällä uusi nisäkäslaji, portugalinliitomyyrä? Pihan eteläpuolen
leveydeltä on ajoportti, autokatos ja talo, länsipuolella portti, iso
katosalue, ja pohjoisessa jälleen yksi portti, varastotilaa ja entinen tilan
työntekijöiden asunto, jossa nykyisin asuu vuokralaisia. Ajoportin lisäksi on siis
kaksi isoa metalliporttia, ei niitä sellaisia koristeellisia takorautaportteja,
tiedättehän ne, vaan tiukasti suljettuja aukottomia ovia. Niissä ei ole edes
hiirenmentävää rakoa. Gaian muonasäkillä vierailevat hiiret käyttävät ihan eri
kulkureittiä.
Kaiken tämän keskelle on taivaasta tippua tupsahtanut sokea,
siivetön myyrä. Miten muutenkaan se on päässyt pihan puolelle? Vai onko se
ollut siellä koko kesän, horroksessa mullan alla, havahtuen talven tullen
herkuttelemaan kukkasipuleilla, jotka olen hellästi kätkenyt ja peitellyt maan
poveen? Siellä se bilettää yökaudet, mässäilee mehevillä mukuloilla, röyhtäilee
maan pinnalle pieniä multakumpuja, tehden niistä jalanjälkiään, merkkejä
etenemisestään pitkin pihaa. Nyt myyrä alkaa käydä kohti sitruunapuuta, jonka
juurelle istutin krookuksia. Sillä se ketale on allekirjoittanut
häätötuomionsa.
Miten myyrä häädetään? Pistetään letkulla vettä sen
käytävään, odotetaan sen pintautumista ja pyydystetään se. Eläinrakas meissä
käy sisäistä kamppailua. Ei tahdo, ei haluu tehdä pienelle oliolle mitään
pahaa, mutta… pitäisikö sen antaa mellastaa mullan alla mielin määrin, tuhota
kukat joita kasvatamme muun muassa vietäväksi Carlosin äidin vanhempien
haudalle, pilata vielä syntymätön (portugaliksi itää = nascer = syntyä) nurmikko kaivamalla käytäviä sen alle,
kasaten kumpuja sen pinnalle?
Kyse on reviiristä. Myyrä on tunkeutunut meidän reviirillemme.
Siksi se saa häädön, tässä jonain yönä, kun mitta tulee täyteen. Siitä ehkä
myöhemmin lisää tarinan mahdollisessa jatko-osassa. Jollei myyrä katso sitten viisaammaksi
siirtyä muille mukulamaille, liftaten pululta kyydin tai jollain muulla
kummalla konstilla. Yhtä kummalla kuin millä se on soluttautunut sisäpihalle.
Kävin aamulla kuvaamassa pellon pientareella pikkuruisia
villikukkia. Niistä myyrä ei näköjään perusta. Niistä siis kuvitus tämänkertaiselle päivitykselle, puutarhan kukkaloistoa odotellessa.
Ensi kerralla kerron peukalomerkistä. Allekirjoituksena. Ja
vähän muustakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti